torstai 29. marraskuuta 2012

3. Ihania ihmisiä

Joskus hommat tuntuvat raskailta, asiat tökkivät - kuten sanotaan. Kyse voi olla joko vakinaisesta leipätyöstä tai vaikka vapaaehtoisesta työstä taikka miksei myös luottamustehtävästäkin. Muistan aina silloin tällöin palaneeni pohjaan leipätyössänikin rehtorina, joka monella tapaa oli joskus rankkaa. Ei niinkään aina fyysisesti siis ruumiillisesti, mutta sen sijaan usein psyykkisesti, henkisesti. Työskentely koulussa ammattimaisten, asiansa osaavien ja vahvan itsetunnon omaavien opettajien kanssa, joiden sisimpään on iskostettu ISOILLA kirjaimilla sanat "olen aina oikeassa", oli joskus tiukkaa diplomatiaa, mutta ei ollut aina helppoa myöskään lukuisten, monenlaisista lähtökohdista ja kodeista kotoisin olevien lasten kanssa työskenteleminen, he olivat meille aikuisille kuin yhteiskunnan peilejä: heissä näimme niin kaikki elämän ilot kuin surutkin, joita perheissä oli. Ja välillä oli todellakin melko raskasta kohdata noita asioita kaikessa rujoudessaan ja raakuudessaan. Sanoinkin usein, että aikuisten asioissa vuosien saatossa kasvattamani suojapanssari piti kovatkin "kommandoveitseniskut", mutta lasten asioissa pieni katajainen puuveitsikin lävisti usein helposti tuon kovan suojapanssarini. Silloin tuntui monesti vaikealta, pahalta ja surulliselta.

Nyt eläkepäivillä ei noita tuonkaltaisia tilanteita enää helposti tule. Kummallista kyllä, aika moni eläkeläistuttuni haluaa yhä olla korvaamaton ja haalii kalenterinsa täyteen jos jonkinlaista menoa, joilla voi sitten todistella niin toisille eläkeläisille kuin entisille työkavereilleen ja etenkin itselleen, olevansa tärkeä. Minullakin oli muutamia luottamustoimia vielä eläkkeelle jäätyäni. Osin ne liittyivät omaan ortodoksiseen kirkkooni, osin kovaan ja tylyyn bisnesmaailmaan.

Aloin systemaattisesti luopua niistä kaikista näiden eläkkeellä olovuosien aikana, ja siksi tämän viikon alussa olin mahdollisesti viimeisen luottamustoimeni kokouksessa, Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa, jossa kaiken lisäksi toimin melko työllistävän sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. 1+3-päiväinen rupeama on nyt ohi ja mietin, mitä siitä jäi käteeni. Tiedän sen tosin heti: ihania ihmisiä.


Sain työskennelle tämän toisen kauteni - eli viimeiset kolme vuotta - sivistysvaliokunnassa puheenjohtajana. Valiokunnan ihmiset olivat ihania: heistä ei löytynyt yhtään pahansuopaisuutta, he olivat iloisia ja nauroimme usein ja paljon - itselle ja toisille; he olivat asiansa osaavia, pohtivia, sovittelevia ja monipuolisia. Yksi heistä oli pohjoisen koltta toinen puolalaista syntyperää, yksi välillä luostarin johtaja ja välillä ei ja sitten taas igumeni toinen suuren seurakunnan ylidiakoni, yksi puheterapeutti ja loput opetusalan ammattilaisia kuten minäkin. Kirkollishallituksen kasvatusasiain erityisasiantuntijakin oli pari vuotta oleellinen osa ryhmäämme, kunnes hänet vedettiin syrjään mukamas esteellisenä, mutta hän kävi kuitenkin usein ryhmässämme asiantuntijana viimeisessäkin kokouksessa. Heidän kaikkien kanssa oli mukava työskennellä ja vaikka kokouksen aikataulut aina olivat kireitä ja asiat välistä vaikeita, raskas työ ei aina tuntunutkaan niin raskaalta. Saimme voimaa toisiltamme, tuimme toisimme, välitimme toisistamme, teimme asioita toistemme puolesta ja toistemme eteen.

Tietysti tuollaisessa suuressa kokouksessa on mukana toisenlaisiakin ihmisiä, mutta yhtään heistä ei onneksi tullut ryhmäämme. Joskus tuntui, kuin joillakin heistä olisi lähes aina paha olla, ja se näkyi ja tuntui: puheissa, sanoissa, olemuksessa, hyvä, ettei kaikessa. Joillakin oli hampaankolossa asioita toisia ihmisiä, toisia päättäjiä, vaikuttajia kohtaan ja he purkivat kaunaansa kaikissa sopivissa tilaisuuksissa nostaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisia ihmisiä olivat laidasta laitaan, ylhäisistä tavallisiin, papistoa ja maallikkoja. Heidän kanssaan oleminen ja työskenteleminen oli ajoittain raskasta ja vaikeaa ja joskus saattoi joutua tuon virran mukaan. Siitä sai helposti joko kiukkuisen tai muuten pahan mielen itselleen. Siksi olen ikionnellinen, kun valiokuntaryhmässämme ei ollut sellaisia ja se oli - kuten edellä jo sanoin - todella positiivinen ja voimaannuttava ryhmä.

Nyt istun kotona väsyneenä mutta onnellisena, tyhjiin puristettuna kuin ilmapallo mutta paljon itselleni saaneena ja mietin: mitenkäs sitten tästä eteenpäin, tähänkö se loppui. Laitoin saunan päälle heti, kun unohtamani siivooja ja ystäväni oli siistinyt kotini taas paraatikuntoon. Ostin kaupasta jotain miellyttävää saunajuomista ja pientä purtavaa illaksi ja nyt istuskelen saunan ja löylyjen lomassa välillä kirjoittamassa tätä juttuani nettiin.

Huomenna ajattelin karata kertomatta sen enempää lapsilleni tai muillekaan, minne menen, ja suuntaan Tampereelle, "Nääsvilleen". Juuri äsken suljin puhelimen, enkä ota vastaan puheluja vähään aikaan. En lue sähköpostia, mutta kirjoitan tämän jutun, kun se pyrkii väkisin ulos sormistani. Tampereelta menen Helsinkiin ja sieltä mahdollisesti Klaukkalaan ja sitten lataamaan vielä patterini kaksivuotissynttäreille Lappeenrantaan, jossa sydämeni haltija ja tämän hetken elämäni tärkein nainen, rakas vunukkani täyttää siis kaksi vuotta. Tai täyttää itse asiassa jo huomenna, mutta juhlin sitä heidän kanssaan vasta ensi viikolla. En tosin ole kertonut lapsilleni tai muillekaan, minne menen, milloin tulen, mutta jos eivät sitä lue täältä, tulkoon kaikille yllätyksenä.

Kiitollisena ja onnellisena haluan vielä toivottaa riemukasta Kristuksen syntymän,  joulun odotusta teille kaikille ystävilleni ja erityisesti nyt tässä tilanteessa varapuheenjohtaja Sirkalle, raskaan vastuun kantaja Johannalle, monipuoliselle osaajalle Sirpa O:lle, lopussa huikeisiin suorituksiin yltäneelle ja asiat aina löytävälle sihteerikkö, isä Juhalle, lupsakalle isä arkkimandriitta Sergeille, kolttien erinomaiselle edusmiehelle, isä Erkille, mainiolle seuramiehelle ja  tosi ortodoksille, isä Aleksanderille ja rauhallisuuden ja järkevyyden perikuvalle Jyrille, mukavista vuosista sivistysvaliokunnassa ja kirkolliskokouksessa ja onnea ja menestystä mahdollisille uusille työrupeamillenne.



HAP
happy

lauantai 24. marraskuuta 2012

2. Syrjäytynyt marginaalisakki

Vastikään uutisoitiin valtakunnan medioissa, että syrjäytymisestä on tulossa kohta samanlainen sana kuin ovat vanhat tutut ja nykyään kuitenkin kielletyt sanat kuten neekeri, intiaani ja eskimo. Valtakuntamme eliitti on ryhtynyt käyttämään sanaa 'syrjäytynyt' eräässä mielessä ilmeisesti rasistisesti tarkoittamaan ihmistä, jonka tapaa elää pidetään vääränä. Jossain mediassa väitettiin se korvaavan brutaalimman ilmaisun 'paskasakki'. Aikaisemminhan muistelen, että työttömistä pummeistakin käytettiin jossain tilanteessa hienompaa nimitystä 'sosiaalisesti työrajoitteinen'. Myös entinen kuuro tai sokea oli ensin kuulo- tai näkövammainen, mutta sitten ei enää vammainen ollenkaan. En tiedä miksi heitä nykyään saa sanoa, en kestä enää kelkassa.

Minä kuulun varmaan joka tapauksessa tuohon syrjäytyneiden ja sosiaalisesti rajoittuneiden sakkiin, koska luulen monen miettivän, että elän aivan väärin ja tuottamattomasti: en käy töissä, laiskottelen, teen mitä lystään, välillä kehun ihmisiä, välillä haukun, olen liian vapaa, jne. Olen siis eläkkeellä.

Ei muuten siitäkään ole pitkää aikaa, kun mediassa kysyttiin ihan vakavissaan, tarvitaanko vanhoille ihmisille oma sosiaalinen mediansa. Minulle jäi silloin hieman epäselväksi, syntyikö tuollainen kysymys siitä, että katsottiin, ettemme me vanhukset saa muuten riittävästi tietoa - ja se pitää siis kertoa omalla "vanhus-kapula-kielellä", rautalangasta vääntäen omassa somessa, vai ettemmekö me siis osaa oikein käyttää tätä nyky-somea, vai haluttiinko meidät vain pois hääräämästä nuorempien tieltä näistä nykymedioista. Nythän näyttäsi vahvasti siltä, että vanhat ihmiset ovat todellakin aktivoituneet somenkin käytössä ja saattavat siksi aiheuttaa pahennusta viestittäessään vessassa käyntiongelmistaan ja muista elämän perusasioista Facebookissa. Sehän saattaa jopa joissain tilanteissa kulkeutua omien lapsienkin tietoon, hyi olkoon! Huolestuvat vielä.

Tuo syrjäytyminen on muuten vakava asia, ei sitä pitäisi lyödä leikiksi, enkä minä niin teekään. Outoa vain minusta on se, että ihan oikeasti tuntuu siltä, kuin ennen ei olisi ollut tällaisia syrjäytyneitä. Kyllä ennen oli köyhiä ja rikkaita, kuten nykyäänkin, mutta että syrjäytyneitä - missähän he olivat silloin. Muistelen, että sodan jälkeen saattoivat jotkut sodan traumoista kärsineet miehet olla noita syrjäytyneitä, mutta että nuoret, työkykyiset, kotiäidit, eläkeläiset jne. ei niitä tällaisia syrjäytyneitä silloin ollut.

Silloin vielä välitettiin ihmisistä, toisistamme. Saatoimme elää monella tapaa köyhemmin tai nykynuoren mukaan alkeellisemmin, mutta silloin välitimme vanhuksista ja lapsista. Vanhukset olivat avanneet meille tien elämään ja lapset olivat tulevaisuuttamme. Ei vanhuksia silloin jätetty yleisesti heitteille laitoksiin, vaan heidät hoidettiin kotona. Itsekin muistan yhden mummoistani, joka eli kanssamme ja jota yhä kymmenien vuosien päästä muistelen lämpimällä rakkaudella ja kaiholla, ikävöiden.

Kieltämättä huvitti, kun joitain aikoja sitten luin mediasta ehdotuksen, että vaihdettaisiin vankiloiden ja vanhainkotien asukkaita. Vankilassa kun on nykyään niin lokoisat oltavat, että kelpaisivat meille eläkeläisillekin. Niin ja olihan siinä sekin puoli, että rikoksia tehneet vangit saisivat ihan oikeasti kärsiä, kun joutuisivat silloin vanhainkoteihin asukeiksi.


HAP
happy

1. Uusi blogi alkaa

Tästä aloitetaan. Tämä teksti tulee hieman päällekkäin toisen blogini kanssa. Siitä on jäljellä vielä viisi tarinaa taikka harhaa, koska kyseessä on blogini "Nettihoukan harhoja". 

Olen suunnitellut näin alustavasti, että joko loppuvuodesta tai sitten todennäköisesti alkuvuodesta ensi vuotta voisin pitää ystävieni kanssa Nettihoukan hautajaiset ja siirtyä virallisemmin tähän uuteen ja uuden blogin iloiseen aikakauteen.

Tämä on ulkoasun osalta vielä hieman hakusessa, mutta kyllä se siitä ajan myötä valmistuu. Blogin nimen valinnassa sain Facebook-kavereiltani mainioita ehdotuksia. Niitä olivat mm. oma aloitusnimi
* Happikaappi eli Hap Pika-appi, mutta sitten alkoi tulla:
* (Maijalta) Hapanimelä, Hapannaama, Haparoija, Happila, HapPila, Hapatus, Hapatettu, Hapan, Happanen, Happo, HarHap,
* (Joukolta) Happy hour ja Harmaa Hapsu,
* (Ritalta) HapOrtus, Happihyppy, Hapsuttelua, Hapsuttelijan Loki, HapsuLogi,
* (Martilta) HaPPy, Hapy Ykkönen,
* (Raunolta) Hap Py,
* (Ilkalta) HAPetus, HAPon, HAPan, HAPpamia, HAP-pea ja
* (Jarilta) HAPi.
* (Sepolta)
Hap Pyykkösen Salainen Blogi Nr:o 2
Kaikki nuo ovat hienoja blogin nimiä, mutta valitsin sitten Kirsin alkuperäisajatuksen hieman muunneltuna ja se on siis
* Happy 1 (Kirsi ehdotti Happy One, Happy Ykkönen).

Suuri kiitos kaikille ehdotuksista ja erityisesti Kirsille ajatuksesta, joka sitten toteutui.

Yritän tässä blogissani olla ainakin hieman positiivisempi kuin aikaisemmassa. Aloin jo tuon harhaisen blogini kanssa muuttua itsekin harhaiseksi. Siksi katsoin viisaimmaksi lopettaa sen ja haudata Nettihoukka. Mutta (tällä hetkellä) vasta viiden harhan jälkeen.

Päätökseen vaikutti varmasti myös se, että menen ylihuomenna elämäni viimeiseen kirkolliskokoukseen ja olen kohta luopunut kaikista luottamustehtävistäni ja olen siis VAPAA. Vapaa ajattelemaan, vapaa tekemään, vapaa sanomaan ja monella muullakin tapaa VAPAA. Se ei kuitenkaan tarkoita, että alkaisin räyhätä, mutta nyt sanomisiani ei enää rasita julkisen tehtävän taakka.

Tuo Nettihoukan harhailukaan ei liittynyt mitenkään sivustoon, jonka ylläpitämisessä olen mukana. Ne olivat ja ovat yhä kaksi eri asiaa. Niin on tämänkin blogin kanssa. Se ei edusta Ortodoksi.netin kantaa vaan Hap:n kantaa, joka saattaa useinkin olla erilainen kuin Ortodoksi.netin. Tässäkin mielessä olen VAPAA.


Monenlaisia ajatuksia on, miten tätä jatkossa tekisin. Katsotaan sitten, mitä tulee. Tyylini ei ole kirjoitella näitä isommin etukäteen varastoon, vaan nyt ja tässä, kuten tämänkin.

Jätän - ymmärtääkseni aiankin yhden ulkopuolisen esittämästä toiveesta - ja itse asiassa nyt jo minunkin omasta halustani, blogini lopputeksteistä pois erilaisiin liturgisiin teksteihin viittaukset. Toki siellä saattaa joskus olla niitäkin, mutta varmaan muutakin. Katsotaan. En tiedä vielä, mitä tästä tulee, mutta neuvokaa minua, kun näyttäsi menevän metsään tai muutoin, kun näyttäisi olevan siihen tarvetta.


HAP
happy

P.S.
Kuvaakaan en vielä löytänyt. Sähköposti blogiini kuitenkin jo on ja se on:
happy.ykkonen(at)gmail.com

HAP