Vanheneminen helposti korostaa ihmisen "pimeitä" puolia, joihin kai tuo pahan kolminaisuudenkin rypäs kuuluu. Vanhetessaan ihminen ei enää osaa tai ei halua tai jopa ei kykene samalla tavalla kuin nuorena olemaan tahdikas, pidättyväinen ja ei aina kohteliaskaan. Usein helposti luullaan, että vanha saa näissä asioissa olla itsekäs ja suora ja sanoa, miltä tuntuu. Niin - tai ainakin vanha itse luulee. No - tietysti saakin, mutta silti tuo tahdikkuus ja kohteliaisuus ovat minusta piirteitä, jotka pitäisi aina - vanhanakin - säilyttää.
Sairaus, raihnaisuus, vaivaisuus luovat ihmisessä tunnetiloja, joista nuokin pahan kolminaisuuden tuntemukset varmasti pulppuavat. Kun on sairastanut pitkään, vakavasti, taistellut kuoleman kanssa ja kipuillut, nousee kovin helposti pintaan katkeruus: miksi, miksi, miksi? Miksi minä?
Myös elämän epäonnistumiset ja murheet tuttavat noita tuntemuksia. Jos et ole saanut aikanasi ja etenkin lopettaessasi työuraasi riittävästi kiitosta "uhrautuvasta ja loistavasra" työstäsi tai olet muiden "taitamattomien ja kiittämättömien" vuoksi joutunut työttömäksi, kohdannut avioeron tai puolison kuoleman jo melko varhaisessa vaiheessa, omat lapset eivät muista eivätkä käy luonasi, ystävät ovat kuolleet tai vanhentuneet niin, ettei heitä enää missään näy, niin siinäpä jo monia syitä katkeruudelle ja siitä pulppuavalle kateudelle ja pahansuopaisuudelle.
Kun näet vielä lisäksi ympärilläsi ihmisiä, jotka ainakin vaikuttavat onnellisilta, hyvätuloisilta, kauniilta ja rohkeilta, kateus hiipii väkisin mieleen ja saa aikaan pahansuopaisuutta, kieroilua, "paskapuheita". Tosin tuo näky noista onnellisista saattaa olla melko usein rakennettua kulissia, mutta ei sillä väliä. Kulissien tarkoitus on juuri saada aikaan noita tuntemuksia muissa ihmisissä, koska tällaisenkin - muka onnellisen, kauniin ja rohkean - ihmisen sisällä asuu usein tuo sama paha kolminaisuus. Se kun ei aina katso edes ikääkään, se voi asettua asumaan nuorempaankin.
Kuinka hirvittävästi saankaan aina ajoittain itsekin taistella, etten myös minä laske sisääni tuota pahan kolminaisuutta ja silti se luiskahtaa sinne aina silloin tällöin tiukoista vastustelustani huolimatta. Selitän silloin itselleni, että se on inhimillistä. Onkohan?
Mitä sitten voinkaan tehdä, ettei se luiskahda sisääni liian usein ja jää pahimmassa tapauksessa sinne asumaan? No ainakin sen, että tiedostan asian. Tiedän, että tuollaiseen käyttäytymiseen ja tuntemiseen on helppo mennä ja sitten toimia sen antamien tuntemusten pohjalta väärin. Hyvä keino on myös rakastaa itseään niin paljon, että pitää huolen itsestään, omasta terveydestään ja fyysisestä sekä psyykkisestä kunnostaan. Varmasti jo nuo keinoa auttavat melko pitkälle, kun ne sitten siirtää käytäntöön ja omaan elämäänsä ja ainakin yrittää elää oppiensa mukaan. Helppoa se ei toki aina ole, mutta tulos on varmasti palkitsevaa.
Muistan toki aina silloin tällöin tavanneeni toisenlaisiakin ihmisiä. Ihmisiä joilla sisässä on enemmänkin Pyhä Kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tällaisesta ihmisestä huokuu monella tavalla rakkaus, ystävällisyys, auttamishalu, oikea humaanisuus ja toisten ymmärtäminen. Ortodoksisessa kirkossa tällaisia ihmisiä on joskus nimetty toisten ihmisten ohjaajavanhuksiksi. Heidän elämänsä on harmonista, heidän elämänkokemuksensa auttaa elämän mutkissa ja mäissä. He osaavat jopa iloita vaikeuksistakin, jotka he usein katsovat opettaneen heitä enemmän ja siten antaneen enemmän hyvää kuin pahaa. He siis osaavat tuon positiivisen ajattelun oikealla tavalla, ei valehdellen, ei teeskennellen eikä itsekeskeisesti toimien.
Heissä ei ole vääränlaista humaanisuutta, joka usein on nykyihmisellä "sokerista kuorrutusta" ilman todellista aatetta. He osaavat rakastaa ihmistä kuin ihmistä ja auttaa häntä tarvittaessa oikealle tielle. Samalla he kuitenkin osaavat ja uskaltavat sanoa asioita hyviksi ja pahoiksi ja neuvoa tekemään vain hyvää, välttämään pahaa.
Minunkin elämässäni on ollut tuollainen starets, oma mummoni. Ainoa isovanhemmistani, jonka olen tavannut. Hän ei ollut ortodoksi. Hän oli luterilainen. Ei mitenkään kiihkeä uskovainen, mutta omalla aidolla ja yksinkertaisella tavallaan hyvä ihminen, joka rakasti ainakin lapsenlapsiaan suuresti. Hän on antanut ainakin minulle mallin hyvästä isovanhemmuudesta. Hänen rakkautensa meitä kohtaan oli pyyteetöntä ja syvää. Muistelen häntä vieläkin suurella lämmöllä. Voi, kunpa me kaikki oppisimme olemaan ja elämään vanhenevinakin vaikka tuon mummoni Iida Marian kaltaisina ihmisinä, ilman katkeruutta, kateutta ja pahansuopaisuutta. Olkoon siis tässäkin suhteessa mummoni Ida Marian muisto ikuinen!
happy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.