maanantai 6. lokakuuta 2014

XXXIV. Happy End

Terveydeksi!
(Kuva © Mikko Kärki)

Kun olin viime kesänä Keski-Euroopassa pitemmän aikaa, havaitsin, että minulla taitaa olla jonkinasteinen nettiriippuvuus. Minun oli vaikea olla ilman nettiyhteyttä, joka näytti ainakin suuressa osaa Saksaa olevan melko ongelmallinen.

Tultuani takaisin kotiin päätin vähentää nettielämääni ja teinkin näin sitten - ainakin jonkin aikaa. Lopetin tai ainakin huomattavasti vähensin touhuamiseni eräällä sivustolla ja vedin toimeni sosiaalisen median sivuilla niin alas kuin pystyin. Mutta en ilmeisesti riittävän alas.

Netin selitysten mukaan tämä riippuvuus - nettinarkkauksestakin siellä puhutaan - on ns. psykososiaalinen riippuvuus, joka muodostuu usein ensisijaisesti tietynlaiseen viestintään perustuvaan yhteisöön kuulumisesta sekä tiettyjen sisältöjen käyttämisestä.

Pahinta tässä riippuvuudessa on, että se voi johtaa muihin ongelmiin kuten vaikka ahdistukseen ja masennukseen. Myöskin erilaisten tutkimusten mukaan kuulun yhteen niistä monista riskiryhmistä, jotka voivat helpostikin saada tuon riippuvuuden.

Hirveään on huomata myös, että tuollainen nettiholismi saa aina aika ajoin uusia ilmenemismuotoja, kun erilaiset vempaimet lisääntyvät ja kehittyvät. Nyt puhutaan jo älypuhelinriippuvuudestakin, kohta termejä varmaan saadaan lisää: twitterimania, instagramismi, linkedinfobia ja mitähän vielä.

Vielä jokin aika sitten lapset sanoivat leikeissään: ootko sä mun kaa! Nyt taitavat sanoa jo aikuisetkin: olisitko mun naamakirjakaveri! Ja kun sitten sukset menevät tuossa ohuessa ja keinotekoisessa virtuaalikaveruudessa ristiin, siitä pääsee eroon parilla hiiren napsautuksella. Kammottava nykykuva, jonka edessä tässä tänä aamuna heräilen.

Siksipä päätän yrittää uudestaan. Olkoon tämä nyt viimeinen blogijuttu aikoihin ja jään omaehtoiselle toipilaslomalle tämän terveyttäni vaarantavan uhkatekijän edessä. Joitain asioita säilynee ja jossain varmaan vielä näynkin, mutta toivottavasti päivä päivältä vähemmän ja harvemmin. Hyödyllisiä asioita jätän ja turhempia asioita poistan agendaltani. Nuo vuoden 2000 matkakertomukseni tarinat siirrän hiljalleen nettiin talteen, kun ne on jo kirjoitettukin, mutta en tee niistä enää mitään numeroa. Lue, jos huvittaa.

Lupaan kaksi asiaa ystävien kasvokkain tapaamisien lisäämisen lisäksi: luen enemmän kirjoja ja kuuntelen enemmän hyvää musiikkia. Hieman vielä toki kirjoitan, mutta minne, se nähdään sitten. Kiitos kaikille seurasta! Hymyillään ja halataan, kun (siis ei jos) tavataan.


HAP
still happy

perjantai 3. lokakuuta 2014

XXXIII. Moderneja kuolemansyntejä

Hieronymus Boschin maalaus seitsemästä kuolemansynnistä vuodelta 1450
Kirjoitin tänne blogiini viimeisen reilun puolen vuoden aikana tällaisen tavallisen maallikon ajatuksia vanhoista ns. kuolemansynneistä, joita siis ovat ylpeys ja turhamaisuus, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Taustallahan tuossa kuolemansyntiajattelussa on mm. Raamatun kohta Sananlaskujen kirjasta (tässä ensin vanhan käännöksen mukaisena tekstinä, Sananlaskut 6:16-19): :
"Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:

ylpeitä silmiä, valheellista kieltä, käsiä, jotka vuodattavat viatonta verta,

sydäntä, joka häijyjä juonia miettii, jalkoja, jotka kiiruusti juoksevat pahaan,

väärää todistajaa, joka valheita puhuu, ja riidan rakentajaa veljesten kesken."

Uudessa käännöksessä tuo syntilista on kirjoitettu näin:
"ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,

sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,

väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan."

Noita syntilistojahan on maailmassa erilaiset kirjat pullollaan. Yhden listan mukaan tällaisia syntejä on ryhmitelty kolmeen ryhmään:
  1. perverssi rakkaus
  2. riittämätön rakkaus
  3. maalliset tavarat

Ensimmäiseen ryhmään on liitetty perinteiset: ylpeys, kateus ja viha, toiseen laiskuus ja liiallinen rakastaminen sekä kolmanteen ahneus, mässily ja himo. Eli suunnilleen nuo samat seitsemän perinteistä kuolemansyntiä.

Roomalaiskatolinen kirkko on ilmeisen usein kunnostautunut juuri tällaisten syntilistojen laadinnassa. Nytkin sieltä on saatu 2000-luvulla uusi lista ns. "sosiaalisista synneistä". Eräs Vatikaanin kirkollinen virkamies on listannut joukon sosiaalisia syntejä, joita ihmiset kohtaavat ja tekevät - hyvä ettei päivittäin - erilaisissa tilanteissa. Luettelo julkaistiin vuonna 2008 sanomalehti L'Osservatore Romanossa ja se piti sisällään asioita mm. huumeiden käytöstä, saastuttamisesta ja abortista.

Yksi Vatikaanin apostolisista asioidenhoitajista, piispa Gianfranco Girotti, on tutkinut nykyaikaisia sosiaalisia syntejä, jonka mukaan Jumalaa ei loukata vain varastamalla ja himoitsemalla lähimmäisen vaimoa, vaan myös tuhoamalla ympäristöä ja suorittamalla kyseenalaisia "tieteellisiä kokeita", joilla manipuloidaan DNA:ta tai tehdään haittaa ihmisalkiolle.

Piispa listasi moderneja sosiaalisia syntejä lehdessä julkaistussa listassaan suunnilleen näin:
  1. Geenitekniset, bioeettiset rikkomukset, jotka kohdistuvat mm. syntyvyyden sääntelyyn. 
  2. Moraalisesti arveluttavat kokeilut, kuten esimerkiksi vaikka kantasolututkimus.
  3. Huumeiden väärinkäyttö, huumekauppa ja huumeiden käyttö.
  4. Ympäristön saastuttaminen.
  5. Rikkaiden ja köyhien välisen kuilun laajentaminen.
  6. Ylenpalttinen ja liiallinen rikkauksien kerääminen.
  7. Köyhyyden aiheuttaminen ja luominen.

Roomalaiskatolisen moraaliopetuksen mukaan tällainen ns. kuolemansynti on synti, jossa kolme seuraavaa ehtoa täyttyvät:
  • kyseessä on vakava asia
  • saman aikaan tekijällä on tietämys asian vakavuudesta ja että
  • hän tekee sen vapaasta suostumuksestaan.

Henkilö siis tekee jonkun synnin vapaasta tahdosta, kenenkään pakottamatta ja täysin tietäen, että hänen tekonsa on vakava synti, vakava rike Jumalan tahtoa vastaan. Kuolemansyntiin ei voida siis pakottaa. Kuitenkin opin mukaan tietämättömyys teosta vähentää siitä seuraavaa syyllisyyttä.

Näin siis Rooman kirkon piirissä. Ortodoksisessa kirkossa asiat ovat hieman toisin, mutta josko siitä kirjoittaisi joskus joku teologi. En minä - tavallinen maallikko.


HAP
happy

perjantai 19. syyskuuta 2014

XXXII. Seitsemän kuolemansyntiä: Himo

Tämä viimeinen kuolemansynti on aika vaikea pala minulle laittaa kirjalliseen muotoon, mutta koetan silti. Tältä minusta ainakin nyt tekstiä aloittaessani tuntuu.

Himo tarkoittaa kiihkeää halua saada jotakin. Se, mitä halutaan, voi olla monenlainen esine, asia mutta myös ihminen. Minusta tuntuu, että sanonta, että "joku himoitsee jotain", on muuttunut viime aikoina tarkoittamaan enemmän ihmisen halua saada jotain seksuaalista tunnetta, seksuaalista tyydytystä ja sanan aikaisempi laajempi merkitys on jotenkin muuttunut.


Ennen himottiin myös muuta kuin ihmistä. Yksi kymmenestä käskystäkin kuului ennen uusinta Raamatun käännöstä: "Älä himoitse lähimmäisesi huonetta", tosin se jatkui sitten vielä kohdistuen ihmiseenkin: "Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa." Tuolloin sanalla oli vielä se laajempi merkitys. Voitiin siis himoita vaikka naapurin tiilikattoa. Nykyiseen Raamattuun tuo käsky - johtuisikohan himo-sanan merkityksen muuttumisesta vai mistä - on nyt muutettu muotoon: "Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen." Kääntäen voisi kai sitten tuon käännöksen perusteella sanoa, että kun joku tavoittelee parempaa elämää, uutta uraa tai jotain sellaista, se tarkoitti ennen ko. asioiden himoitsemista. Noinko se menee?

Jostain muistan lukeneeni, että himon vastakohta kuolemansyntinä olisi "itsekontrolli", itsensä hallitseminen. Oikeastaan aika hyvä rinnastus: himo ~ itsekontrolli. Sanapari kuvaa minusta hyvin tuon himon luonnetta. Himohan on juuri itsekontrollin puutetta.

Himo alkoi muuttua modernissa maallistuneessa ja kaikenlaisen (myös roska-)median täyttämässä maailmassa tarkoittamaan enemmän intohimoa, joka sekin tarkoitti ennen hieman muuta, mitä tarkoittaa nykyään. Ennen jollakin oli intohimoinen suhde vaikkapa syömiseen, pelaamiseen, harrastukseen. Jääkiekko saattoi olla jollekin intohimon kohde - joko pelaamalla sitä tai vain katselemalla, siis voimakas halu harrastaa tai katsella sitä. Sitten tulivat elokuvat, Ingmar Bergmanin "En Passion" (Intohimo) ja lukuisat muut vastaavat tuotokset ja intohimostakin tuli enemmän seksuaalisuutta kuvaava sana ja se osin jopa korvasi sanan himo.

Tuolta minusta tuntuu. En oikeasti tiedä, onko näin, mutta näin arvelen. Kielitieteilijäthän sanovat kielen ja sanojen merkityksen muuttuvan. Hyvä esimerkki on sana "neekeri", joka ennen - ja yhä minulle - oli aivan neutraali, rotua osoittava sana. Haukkumasanana käytettiin sanaa "nekru". Vastaavat englanninkielisetkin sanat olivat kaiketi: nigger / negro. Nyt ei enää saisi nimittää neekeriä neekeriksi ja ilmeisesti pian ei saa sanoa eskimoa eskimoksi tai intiaania intiaaniksi. Nyt pitää sanoa "musta". Näin musta tuntuu.

Siksi kai minustakin alkuun tuntui vaikealta ryhtyä analysoimaan himoa. Arvelin, että pitääkö tässä ryhtyä jo paljastelemaan omia salaisia seksuaalisia tuntemuksiaan blogissaan. Mutta maisteltuani sanaa ja selvitettyäni sen merkitystä, sana on jälleen palannut uomaansa, vanhaan merkitykseensä. Ja saan ilmeisesti yhä edelleen himoita jotain, kunhan se ei vain ole toisen vaimoa, omaisuutta ja mitä kaikkea se nyt olikaan. Vai saankohan sittenkään!

Ortodoksinen kirkko tuntee myös teologiassaan termin himottomuus (kreikaksi ἀπάθεια / apatheia). Himottomuus eli sisäinen puhtaus tai sydämen puhtaus (kts. Matt.5:8) ei tarkoita ortodoksisessa terminologiassa merkittävän ortodoksisen opetuksellisen kirjan, Filokalian, mukaan passiivista olotilaa, vaan sitä, että ihminen on saavuttanut vapauden himojen orjuuttavasta vaikutuksesta. Usein himottomuudella tarkoitetaan myös sitä, että himot on palautettu luonnonvastaisesta luonnonmukaiseen toimintaan, esimerkiksi viha on suunnattu syntiin eikä lähimmäiseen.

Puhdas ihminen saa ortodoksisen teologian mukaan nauttia himottomuuden rauhasta. Himottomuus on vapautta ja se pohjautuu uskoon. Uskosta syntyy Jumalan pelko, josta syntyy käskyjen pitäminen ja käytännön kilvoittelu, jotka taasen johtavat kunniakkaaseen himottomuuteen. Himottomuudessa onkin useita asteita:
- pidättyminen varsinaisesta synninteosta,
- mielen puhdistaminen himollisista ajatuksista,
- himollisten halujen täydellinen vaikeneminen
- ääretön ja seesteinen sisäinen hiljaisuus 
- mielessä vallitsee syvä jumalallinen rauha.

Olen poiminut nämä määritelmät himottomuudesta laatimastani artikkelista Ortodoksi.netin sivuilla (kts. Himottomuus). Siellä sanotaan myös, että himottomuuden saavuttamisen tunnusmerkkejä ovat muun muassa ne, että
- kilvoittelija alkaa ajatella hyvää kaikista,
- hän näkee toiset puhtaina ja pyhinä,
- hän pystyy arvostelemaan oikein niin jumalallisia kuin maallisia asioita,
- hän vapautuu aistillisuudesta, joka pitää vallassaan koko maailmaa,
- hän ei tavoittele ihmisten tärkeinä pitämiä asioita,
- hän on suuntautunut pelkästään Jumalaan. 


Himottomuudesta on osuvasti sanottu, että se on mielen suursiivouksen lopputulos ja huipentuma. Himottomuuden saavuttanutta on pyhien isien kirjoituksissa verrattu enkeliin, aineettomaan olentoon aineellisessa ruumiissa.

Joten sepä olikin melko monisyinen tämä viimeinen kuolemansynti. Meinasi jo välillä loppua usko aiheesta kirjoittamiseen, mutta pitänee sanoa kuten se ekaluokkalainen, jonka luokassa olin kauan, kauan sitten, äkkiä sinne - hyvä ettei pystymetsästä - repäistynä sijaisena luokan oman opettajan sairastuttua. Opetin siellä pieniä ekalauokkalaisia hieman epävarmana omasta alkuopetuksen osaamisestani. Ennen ruokailua opettajan heille opettaman ruokarukouksen jälkeen (joka siis laulettiin ja oli sitten lopulta kuitenkin tuttu minullekin) pieni ekaluokkalainen totesi rukouksen päätytyyä reilusti silmiin katsoen eturivissä, vakavalla naamalla ja aivan tosissaan: "Hyvinhän se meni!"



HAP
happy

perjantai 5. syyskuuta 2014

XXXI. Seitsemän kuolemansyntiä: Ylensyönti

Tämä kuolemansynti olisi varmaan uuden niminen, jos kielitieteilijät olisivat saaneet muuttaa sen nimen muuksi vaikkapa Raamatun uutta käännöstä tehdessään. Se olisi voinut muuttua vaikka mässäilyksi tai miksi muuksi tahansa kuin ylensyönniksi. Ainakin tuo mässäily sanana kuvaa mielestäni melko hyvin tätä kuolemansyntiä.

Ylensyönnissä tai siis mässäilyssä - koska se voi tarkoittaa muutakin kuin syömistä - ihminen ei hyväksy luonnollisia rajoja nautinnolleen, eikä säilytä luonnollista tasapainoa asioissa tai usein myös koko elämässään. Mässäily ei siis koske vain ruokaa ja juomaa, se voi koskea vaikkapa viihdettä, tavaroita, esineitä, omaisuutta tai vaikka ihmisiä, heidän seuraansa. Sen voisi ajatella koskevan vaikka luonnotonta tasapainottomuutta, vaikkapa liiallista somessa huseeraamista, jonkinlaista riippuvuutta tietokonemaailmasta.

Mässäilylle on jossain annettu vastavoimaksi itsehillintä, tyyneys, maltti, raittius, kohtuullisuus ja pidättäväisyys. Kun mietin sanaa ylensyönti / mässäily noiden sanojen vastaparina, se avautuu ihan eritavalla, kuin pelkkänä kuolemansynnin nimenä: ylensyönti.

Silti maailma suurimmaksi osaksi näkee ylensyönnin synnissä vain ruokailuntottumusten vääristymisen, lihavat ihmiset, pullukat. Laihat ihmiset tuomitsevat siltä istumalta heidät tai meidät kaikki itsehillinnän ja kohtuullisuuden puutteesta, ihmisinä, jotka eivät osaa pidättäytyä syömästä liikaa, eivätkä osaa kontrolloida itseään. Eihän se niin mene.

Paljon on ihmisiä, joilla on jokin perussairaus, joka aiheuttaa lihomista. Mutta varmasti myös vanhassa sloganissa, että "keskitysleirillä ei näkynyt lihavia ihmisiä" on joku totuuskin takana. Kyllä syömistavoilla ja tottumuksilla ja etenkin syötävän ruuan laadulla on oma ja todennäköisesti melkoisen suuri merkityksensä. Silti mikään ei anna toiselle ihmiselle oikeutta haukkua, moittia tai edes ääneen ihmetellä toisen ihmisen lihavuutta. Se kun on jokaisen oma asia, millainen hän on ja miksi.

Voidaan asiaa lähestyä varmasti toiseltakin kantilta. Onko meillä luoduilla ihmisillä oikeus "pilata" Luojalta saamamme sopusuhtainen ruumis? Saammeko aiheuttaa kehomme "alennustilan" omilla toimillamme? Eikö se ole Luojan luomistyön mitätöimistä? Näinkin asian mielestäni voidaan toki nähdä, mutta sekään ei oikeuta haukkumaan heitä tai meitä lihavia. Noihinkin tekoihin saattaa olla erilaisia syitä: yksinäisyys, masentuneisuus, sosiaalisten taitojen puuttuminen tai niiden vähäisyys, epäonnistumiset elämässä, avioliitossa tai vaikka työssä tai kuten kai aika monella meistä: geneettinen taipumus. Jos vanhemmat ovat lihavia, usein lapsistakin tulee lihavia, koska elämäntapa ja tottumukset siirtyvät vanhempien mukana ja samoin kuin vaikkapa erilaiset ruokatavat mm. siinä, mitä syödään ja milloin ja kuinka paljon.

Siksi en katsoisi mielestäni varsinaisen ylensyömisen olevan niin suuri kuolemansynti, kuin volisi nimen perusteella olettaa. Mutta toista on tuo erilaisilla - ja varsinkin muulla kuin ruualla - mässäily. Tosin kyllä ruuallakin mässily on tuomittavaa - käyttihän SAK sitä muutama vuosi sitten omassa, sittemmin pikaisesti hyllytetyssä vaalimainoksessaan, jossa porvari (jota esitti näyttelijä Oiva Lothander) eli mässäilevää elämää runsaan ruokapöydän ääressä. Tosin tuokin porvarillista elämää parodiova mainos taisi kolahtaa enemmän mainostajan, SAK:n, omaan nilkkaan, kuin mitä oli tarkoituskaan ja mainos kääntyikin melko pian mainostajaa itseään vastaan.

Siinä ylensyönti tai mässäily poikkeaa ehkä paljonkin muista ns. kuolemansynneistä, että se taitaa aiheuttaa kaikesta vähiten meissä ihmisissä katumusta teon suhteen. Puhuttaessa ruuasta, länsimainen ihminen kyllä tuntee jonkinasteisen "katumuksen orastavan idean", jota hän sitten kuitenkin nimittää maallisesti "dieetiksi". Dietiillä hän yrittää "parantaa" tapojaan ja tehdä asiat oikeammin, paremmin. Monelle vain noista dieteeistä on tullut hieman samanlainen ilmiö kuin joillekin nuorille ns. katumuspilleristä. Syntiä on mukava tehdä, kun sitä voi melko helposti katua moisin tempuin. Puhutaan myös jojo-dieeteistä, jolloin ensin laihdutaan ja sitten taas lihotaan. Vuoronperään ja  ihan omin toimin. Yhdistetään mukavasti toistuvat nautinnot ja niitä seuraava katumus aina vaan jatkuvaan ketjuun.

Ortodokseilla on vuodessa monta monituista päivää, jolloin olisi syytä välttää mässäilyä. Niitä päiviä nimitetään paastopäiviksi. Vuodessa on neljä pitempää paastoaikaa ja lisäksi jokainen keskiviikko ja perjantai on paastopäivä. Sekularistinen, maallistunut maailma on tosin ottanut tuonkin systeemin - siis nuo kristilliset paastopäivät: keskiviikot ja perjantait - omaan maalliseen käyttöönsä ja nyt mediassa meille markkinoidaan aivan uutena, ennen kuulemattomana ideana 2 + 5 paastoa. Siis kaksi paastopäivää ja viitenä saa syödä.

Joku on laskenut, että jos - tai pitänee kutenkin sanoa kun - joku ortodoksi noudattaa kaikkia kirkollisia paastopäiviä (joulupaasto n. 40 pv, suuri paasto n. 50 pv, apostolien paasto noin pari viikkoa keskimäärin eli 15 pv ja vielä Jumalansynnyttäjän paasto n. 15 pv, sekä muun ajan keskiviikot ja perjantait, joita jäänee jäljelle noin 37 x 2 eli n. 70 pv. Yhteensä noin 190 pv), niitä olisi hieman enemmän kuin tasaisesti sijoitettuina noin joka toinen päivä. Joten kristillisen perinteen mukaan ei todellakaan mässäillä. Aina sekään - siis tuo kristillinen perinne - ei kuitenkaan näy meidän pappien ja piispojen tai vaikkapa munkkienkaan ulkomuodossa, meistä tavallisista ortodoksesita nyt puhumattakaan. Miksikähän?

Ilmeisen vaikeasti pois heitettävä synti lienee tämä ylensyönti sitten kuitenkin. Meille usealle.



Hannu
happy

lauantai 23. elokuuta 2014

XXX. Seitsemän kuolemansyntiä: Ahneus

Ahneus on seuraava kuolemansynti, josta pitäisi jotain sanoa. Tämä aihe on ollut esillä viime aikoina monessa yhteydessä. Muun muassa presidenttimme Sauli Niinistö listasi viime vuoden (2013)  loppupuolella Suomen syntejä ja ahneus oli sielläkin mukana. Presidentin mielestä ahneus ja itsekkyys ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosina.

Presidenttikin yhdisti siis nuo kaksi asiaa: ahneuden ja itsekkyyden. Niin teen minäkin. Minustakin ne kulkevat käsi kädessä. Itsekkyys lisää ahneutta ja sitä on nähtävissä kautta koko yhteiskunnan niin perheissä kuin vaikkapa liike-elämässä. Jopa perheissä oma etu menee joskus kaikkien muiden edelle, silloin ei välitetä lapsista eikä puolisostakaan, oma etu, oma napa, oma paras on keskipisteenä ja vanha sanonta: minulle, kaikki, nyt heti, on todellisuutta.

Se, mikä tuollaisessa itsekkyysahneudessa vielä korostaa synnin vakavuutta, on, ettei se tunne kohtuutta, kohtuullisuutta, tasapuolisuutta. Vaikka jotain on kylliksi - vaikkapa rahaa, valtaa, omaisuutta - sitä hamutaan aina vaan lisää ja lisää, vaikkei tarvitsisikaan.

Työelämässäkin ahneus nostaa usein päätään. Halutaan keinoilla millä hyvänsä paremmalle oksalle. Toisen etu on silloin toissijainen. Ajatuksia, ideoita varastetaan härskisti ja markkinoidaan edelleen ominaan. Halutaan keinolla millä hyvänsä olla parempia kuin muut.

Asia näkyy pienimuotoisena vastaavanlaisena käyttäytymisenä jopa somessakin, jossa toisten Internetistä löytämiä asioita esitellään profiilissa omina kertomatta, että se on lainattu kaverilta. Näin saadaan muodostettua itsestä hieman parempi kuva toisilla ja vaikutamme viisailta. Paitsi niiden silmissä, jotka tietävät "varastamisen", lainaamisen.


Työ- ja liike-elämässä tuo ahneus näkyy myös härskiytenä. Palkkaa ja etuja vedetään, mikä irti saadaan, mistään tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei välitetä. Samalla kun toisia laitetaan kilometritehtaalle työttömäsi, johtajille annetaan lisäpalkkioita työelämän koventamisesta ja tuloksen tekemisestä toisten ahdingon avulla. Mutta mikä kauheinta, tuollainen ahneus käännetään helposti hyveeksi, jota tavoitellaan, josta tulee työelämän tavoite. Hyvä, ettei hyve. Ahneuden kulttuuri lisääntyy. Raha ja omaisuus ylikorostuvat ja ihmisten suurin ilo alkaa tulla shoppailusta, tuhlaamisesta ja tarpeettoman krääsän ostamisesta. Meille uskotellaan kaiken karvaisin mainoksien avulla, että tarvitsemme välttämättä tuot ja tuota ja ilman tuota emme ole korkeamman luokan ihmisiä ollenkaan. Hulluutta!

Erilaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvät tulot tuovat tyytyväisyyttä elämään, mutta tietyn rajan ylittämisen jälkeen onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny, usein päinvastoin, omaisuudesta kiinni pitäminen ja sen vartioiminen alkaa stressata. Silti sitä halutaan kiihkeästi ja joka viikko arvotaan noin keskimäärin yksi lottomiljonääri muiden harmiksi maahamme. Hän saa kerralla rahaan niin paljon, ettei hän eläissään ehdi sitä normaalielämällä tuhlaamaan. Mutta jakaako hän sitä muille? Tuskin. Ahneus iskee päälle. Olisiko sittenkin parempi jakaa useampia pienempiä voittoja ja kohtuulistaa voitot. Mutta jättäisivätkö silloin suuri osa ihmisistä arvonnan väliin, koska enää ei voisi uneksia miljoonavoitosta. Ahneus olisi tässäkin taustalla.

Olenko itse ahne? Todennäköisesti. Minulla on kaikenlaista krääsää enemmän, kuin yksi ihminen tarvitsee, enkä osaa jakaa sitä ylimääräistä pois toisille, niitä tarvitseville. Olen yrittänyt opettaa itseäni enkä osta enää lisää krääsää. En esimerkiksi nyt pitkällä matkalla ollessani ostanut yhtään muistoesinettä mistään. Samalla olen erilaisissa tilanteissa pohtinut - ja jopa toteuttanut - sitä, voisiko joku omistamani esine käydä jollekin toiselle vaikkapa synttäri- tai joksikin muuksi lahjaksi.

Ennen muinoin todella rikkailla oli eräänlainen velvollisuus huolehtia ympärillä olevista köyhemmistä. Samaa tekevät tänä päivänä jotkut harvat megarikkaat, mm. Microsoftin ja joidenkin muidenkin isojen firmojen omistajat, jotka sijoittavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja erilaisiin säätiöihin, jotka sitten kohdentavat rahoja sinne, missä sille on todellista tarvetta ja hyöty suurta, kuten lapsien hyvinvointiin, koulutukseen jne.

Nykyään niin meiltä omasta maastamme ja vaikkapa tuolta itäisestä naapurista löytyy sellaisia ökyrikkaita, jotka eivät muita ajattele, vaan ainoastaan itseään ja sitä, miten rahaa ja omaisuutta saisi enemmän. He jopa muuttavat verotusteknillisistä syistä vaikka Ruotsiin tai pitävät rahojansa veroparatiiseissa. Ja tuhlailulla ja mielettömällä elämäntyylillä ei ole mitään tolkullisia rajoja.


Onneksi en ole koskaan saanut liikaa rahaa, vain kohtuudella. En ole rikas, mutta pärjään hyvin eläkkeelläni. Autan, jos koen sen tärkeäksi ja näen sen toimivan. En lähetä rahaa minnekään, annan sen tässä ja nyt, jos niin koen. Mutta en ehkä riittävästi. Voisin tehdä varmasti niin enemmänkin. Mikä olisikaan sitten kohtuullista!

Ahneus näkyy elämässämme myös monenlaisen muun kuin rahan tavoitteluna. Valta, vaikuttaminen, asema yhteiskunnassa ja työssä ovat asioita, jotka eivät aina vaadi rahaa, ja joita saa yrittämällä hyvin tai likaisin keinoin. Poliitikot lienevät yksi osoitus tällaisesta päättömästä hamuamisesta. Itse en pidä poliitikoista. En luota heihin. Eikä muuten taida pitää eikä luottaa suurin osa suomalaisistakaan, mikäli on uskomista Valittujen Palojen tekemään tutkimukseen, jossa poliitikot olivat mukana huonoimmin pärjänneiden ryhmässä. Poliitikkoon luotetaan jopa vähemmän kuin autokauppiaaseen tai sijoitusneuvojaan.

Ahneus on kauhea synti. Ahne saattaa tehdä liikaa töitä ja sairastuttaa itsensä. Ahne voi jättää lapset tekemättä, kun siihen menee aikaa ja tulot pienenevät. Mikään ei riitä. Kaiken pitää olla täydellistä. Ahneuden vastahyve on muuten viisaus. Oikea vastakohta todellakin ahneudelle. Viisaan ei tarvitse olla ahne, sillä hän tietää, mikä riittää ja osaa olla kaipaamatta lisää.

Ahneutta voi olla monenlaista. Rahan lisäksi ahnehtia voi kuten jo edellä mainitsin omaisuutta, valtaa ja vaikuttamismahdollisuuksia, mutta myös kuntoilussa voi ilmetä ahneutta kuten myös muissakin harrastuksissa, laihduttamisessa voi olla ahne, kuuluisuuden tavoittelussa voi olla ahne, työn palvonnassa voi olla ahne samoin asioista ja esineistä luopumisessa voi olla ahne. Missä kaikessa voikaan olla ahne!

Mitä sanoo sananlaskut ahneudesta? No ainakin sen, että ahneella on paskainen loppu. Raamattukin puhuu ahneuden paheesta. Jeesuksen sanoiksi on Luukkaan evankeliumiin pantu sanat: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa." (Luuk.12:15). Samassa evankeliumissa sanotaan myös: "Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." (Luuk. 16:13).

Ahneutta vastaan me kaikki voimme taistella opettelemalla elämään tyytyväisinä ja vaatimattomasti. Meidän pitää olla kiitollisia siitä, mikä meillä jo on: vaatteet ja ruokaa. Ja samalla olla kiitollisia elämästä, joka ihan oikeasti ei pysyvästi tule onnellisemmaksi rahalla ja maallisella omaisuudella. Meidän pitää oppia, että antaminen ei ole menettämistä vaan saamista. Meidän pitää myös useammin miettiä: tarvitsenko tuota ja tätä? Ja hankkia vain se, mitä tarvitsee, ei enempää. Myös lähimmäisen auttaminen on asia, jota meidän pitää oman ahneutemme sijasta nostaa voimakkaammin esille.

Oi, jospa useammin muistaisimme sen, että "ahneus kasaa, kuolema tasaa" ja sen, että "köyhältä puuttuu paljon, ahneelta kaikki". Siksi on mukavampi olla elossa oleva köyhempi ja muistaa ainakin edes silloin tällöin buddhalainen viisaus: "
Joka on ahneudesta vapaa, hän ei tunne surua, ei pelkoa".


HAP
happy

lauantai 9. elokuuta 2014

XXIX. Seitsemän kuolemansyntiä: Viha

Saanko olla vihainen? Varmaankin saan. Eikö viha olekaan kielteinen asia? On, minusta sekuuluu ihmisen elämään siinä kuin rakkauskin.

Näin ajattelen useimmiten, mutta ymmärrän, ettei tuokaan asia ole ihan noin musta-valkoinen. On olemassa vihaa ja Vihaa ja VIHAA. Ja sitten on olemassa erilaista vihanhallintaa.

En onneksi koskaan ole elämässäni joutunut kokemaan kumpaankaan suuntaan kohdistuvaa perheväkivaltaa, mutta se on mielestäni yksi sellainen vihan ilmenemismuoto, jota - voin sanoa -  vihaan. Siis vihaan vihaa. Hassua.

Löytyisiköhän vielä mahdollisesti jokin, jotain, josta pidän juuri vihassa. Ei ainakaan nyt heti tule mieleen, sen verran valtavan kielteinen asia kuitenkin minulle on. Ehkä joskus viha saattaa toimia "reittien tai silmien avaajana". Vihan jälkeen tai sen aikana silmät saattavat avautua näkemään itsestäni jotain, jota en ehkä aiemmin ole nähnyt. Ja sen kautta tarjoutuu mahdollisuus oppia jotain, parantaa omaa suoritustaan, toimintaansa.

Mutta viha lienee meille jokaiselle tuttu tunne. Väkisinkin tunnemme sitä joissain tilanteissa, joita emme aina voi etukäteen kontrolloida ja joihin emme voi varustautua. En siis pidä vihan tuntemista niinkään hirveänä asiana, kuin sitä, että jatkan tuota vihan tunnetta vielä sen akuutin syntyvaiheen jälkeen pitkään ja toimin sen innoittamana ja vaikutuksesta pitempään. Se on jo melkein hirveää, jos näin tapahtuu.

Joskus olen tosin miettinyt, että olen ilmeisesti kuitenkin ns. pitkävihainen, jurnuttaja. Kun joku ihminen toimii väärin minua kohtaan, minun on melko vaikea antaa hänelle anteeksi ja jurnutan asiaa mielessäni joskus kauankin. Tuo viha - vai olisiko se vain vihasta johtuva kielteinen tunne - voi sitten joskua konkretisoitua käyttäytymisessäni myöhemmin jonkinlaisena muuna negatiivisena, kielteisenä, käyttäytymisenä tai ainakin vääränä ja provosoituneena asennoitumisena tuota toista kohtaan.

Pitäisikö minun sitten hillitä vihan tunteitani, peittää ne ja kuolettaa vihan tunne kokonaan? En usko pystyväni siihen. Mutta uskon pystyväni hallitsemaan ja jokseenkin melko turvallisesti "jatkokäsittelemään" myös vihan tunteita. Ainakin jossain määrin. 

Teen sitä jo nyt. Olen kehittänyt omat menetelmäni siihen. Yksi sellainen on laittaa asia pois mielestä ja pois kaikesta toiminnastani, ajatuksistani. Lokeroida se (asia) tai hänet (ihminen) johonkin "mappi ööhön". Teen näistä asioista tai joskus jopa vihattavalla tavalla toimivasta ihmisestä mielessäni eräänlaisen "persona non gratan", lähes hajuttoman, mauttoman, jopa itselleni näkymättömän. En anna hänen koskettaa tunteitani tai vaikuttaa elämääni, tunteisiini ja toimintaani millään tavalla.

Ei tuokaan kai välttämättä ole se oikea tapa, mutta se on nyt vain ollut ainakin minulle usein se tapa, jolla olen päässyt ylitse pahimpien vihan tunteiden ja tunnemyrskyjen. Niin - ja samalla säilyttänyt edes jonkilaiset sosiaaliset suhteet muihin - vihattavaiinkin ihmisiin.

Mutta elämähän onkin yhtä oppimista. Minunkin elämäni. Vai pitäisiköhän sanoa: varsinkin minun elämäni. Vihaankin pitää oppia suhtautumaan oikein ja yrittää hallita ja jopa yrittää suunnata se "oikeaan ja turvalliseen suuntaan" - mitä se sitten milloinkin tarkoittaneekaan. Mutta oleellista on, että tuon vihan tunteen keskellä ja etenkin sen jälkeen tunnistan erään toisen tunteen ja osaan käyttää sitä itseni hoitomuotona. Se on katumus ja anteeksianto.


HAP
happy

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

XXVIII. Seitsemän kuolemansyntiä: Laiskuus

Nyt tuli työn alle sellainen "kuolemansynti", josta minun - laiskurin - on helppo puhua. Tai sitten ei. Kun rupean sitä pohtimaan, huomaan näet senkin, että on olemassa monenlaista laiskuutta. Joissain asioissa voi olla laiska ja hidas toimija, joissain ihan toisenlainen. Jopa sellainen, että se on ihan laisuuden vastakohta. Onko sellainen laiska, onko se laiskuutta?

Tein ansiotyötä noin 40 vuotta. Monelaisia töitä. En siis ole ollut laiska. Mutta en ole varmaan pariin kymmeneen vuoteen siivonnut kotiani perusteellisesti, sen tekee oma palkattu siivoojani. Olen siis laiska siivoaja.

Jospa tuo laiskuus "kuolemansyntinä" ei tarkoitakaan tätä tavanomaista laiskuutta. Sitä, kun työpäivän päätyttyä retkahdin kotona sohvalle ja katselin kattoa. Tai edes sitä, kun nykyisin tällaisena valtion elättinä en saa pyjamaani pois päältä pariin päivään. Kas kun ei tarvitse. Ei ole pakko. Jääkaapissa on ruokaa ja ulkona sataa tai on kylmä.

"Kuolemansynti" tai pahe nimeltään laiskuus on varmaankin jotain ihan muuta. Se voisi ehkä olla välittämättömyyttä, innostumattomuutta, toisten huomioimattomuutta. Tylsistymistä ja omaan napaan tuijottamista. Rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä kaikesta. Kaikissa asioissa ja toimissa menemistä aidan yli siitä, missä se on matalin. Yrittämisen puutetta. Masennukselle, typertymiselle periksi antamista.

Mielenkiintoiseksi asian tekee ajatus siitä, että ihminen joka raataa päivät pitkät töissä ja sen jälkeen kotona ja illalla vielä harrastuksissa tai yhteiskunnallisissa riennoissa, saattaa silti olla laiska, tylsistynyt, välinpitämätön omaan napaan tuijottaja.


Hän laiskuuttaan on vaihtanut vaikeat ihmiset helppoon puuhasteluun, pinnalliseen elämään. Hän laisuuttaan antaa enemmän huomiota toisille, ulkopuolisille, kuin läheisilleen. Hän hakee näin arvostusta ja kunniaa ja laiskuuttaan jättää muun elämän kesannolle.

Laisuuden vastakohta lienee ahkeruus. Onko ahkeruus ikuista puurtamista, "niska limassa" työn tekoa, suorittamista? Vai onko se sittenkin toisten huomioimista, vireyttää ihmissuhteissa, rakastamista ja toisita välittämistä! Tiedä häntä, mutta sanonta kuuluu: laiska töitään luettelee.


HAP
happy

torstai 17. heinäkuuta 2014

XXVII. Lomallako vai eläkkeellä?

Blogisti lomalla vai eläkkeellä - mene ja tiedä!
(Kuva © Mikko Kärki)
Lomailu on kivaa, jos vain olisi lomaa. Tällaisella eläkeukolla, valtion elätillä, kun ei enää ole työaikaa eikä muuten lomaakaan - puhumattakaan nyt lomaltapaluurahoista. Eikä tätä jatkuvaa laiskottelua oikein lomaksikaan uskalla kutsua, kun se ajoittain jopa väsyttääkin. Silti - tai ehkä pitää sanoa siksi - olen harkinnut vakaasti siirtyväni uudestaan eläkkeelle. Nyt vain noista muista vapaaehtoisista ja palkattomista hommista, joita kertyi vuosien saatossa pikkuhiljaa niskaani enemmän tai vähemmän.

Itse asiassa "lomalla", siis äskeisellä kuuden viikon lomamatkalla Keski-Euroopassa ja Baltiassa, huomasin - varmaankin itseni ja joidenkin muidenkin kauhuksi vai pitäisköhän taas sanoa kauhistellessa - olevani melkoisen nettiriippuvainen. Saksassa kun ei - kuten noissa toisen blogini matkajorinoissani jo kirjoitin - ollut aina ollenkaan nettiyhteyttä. Hankin hätäpäissäni myös Saksassa Vodafonen pre paid-yhteydenkin, jotta olisi edes jotain.

Tein siis matkan jälkeen tai paremminkin jo sen aikana päätöksen vähentää nettiriippuvuuttani ja se tapahtuu vain ja ainoastaan vähentämällä netissä olemisaikaani ja siellä roikkumistani eli ns. "nettityöskentelemistäni", mistä siis nyt ajattelin jäädä "eläkkeelle" tai ainakin "osa-aikaeläkkeelle". Se siis tarkoittaa touhuamisieni vähentämistä mm. Ortodoksi.netin some-sivuilla ja etenkin erilaisissa muissa some-kuvioissa kuten Facebookissa ja Twitterissä. Näillä sivuilla eläköitymiseni näkyy eniten - ainakin minulle itselleni. Aikaa jää muuhunkin, hyvien kirjojen lukemiseen ja jopa hyvien elokuvien katselemiseen ja mihin kaikkeen sitä sitten käyttääkin - vaikkapa matkustelemiseen ja valokuvaukseen.

Näitä blogikirjoituksiani en vielä lopeta, olkoot jupinani ja jorinani jonkinlaisina varaventtiileinä, jos paine kasvaa liian suureksi. Matkablogiini "Matkalla jonnekin" kirjoittelen omaksi ilokseni ja muidenkin luettavaksi matkajorinoita ja tänne Happy 1-blogiin vielä muita jupinoita elämän eri aloilta. "Nettihoukan harhat" olen jo haudannut enkä ainakaan näillä näkymin palaa enää niiden harhojen pariin. Olkoot kuitenkin netissä luettavissa, jos joitain kiinnostaa.

Facebookissa vähennän omaa henkilökohtaista läsnäoloani omilla sivuilla ja Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla tapahtunee sellainen "toimituksellinen muutos", että varsinaisilla sivuilla (www.facebook.com/Ortodoksinet) toiminta vähenee omalta osaltani paljonkin. Toiset ylläpitäjät laittavat sinne yhä juttuja ja minäkin ehkä joskus. Oma aktiviteettini keskittyy Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla enimmäkseen Ortodoksi.netin omille ryhmäsivuille (https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet/), jossa kuka tahansa ryhmään liittynyt jäsen voi toimia sisällöntuottajana samalla tavalla kuin minäkin. Ryhmään tulo edellyttää ylläpidon hyväksynnän, joka on helppo saada, jos suostuu noudattamaan nettietikettiä.

Tuon ryhmäsivun lisäksi jatkan enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaani Ortodoksi.netin varsinaisilla Internet-sivuilla (www.ortodoksi.net), mutta Ortodoksi.netin uutisten osalta toimintani vähenee myös oleellisesti. Muun maalaisia (kielisiä) ortodoksisia uutisia en enää seuraa ja kotimaisia uutisia välitän, jos saan niitä tekijöiltä välitettäväksi. Itse en aktiivisesti niitä haali (=seuraa). Onneksi tämä ortodoksinen nettimediamaailma on viime vuosina lisääntynyt hiljalleen ja jopa osin petrannut toimintaansa, joten kyllä niitä luettavia asioita riittää muidenkin toimittamana, ei siinä enää minua tarvita.

Ensi viikon alussa lähden jälleen lomamatkalle, kun ystäväperhe tulee Romaniasta vieraakseni ja vien heidät pariksi viikoksi Lappiin katsomaan sen ihmeitä. Tavoitteena on Jäämeri ja matkaa taitamme tutuksi tulleella matkailuautollani. Matkajorinoita voit halutessasi lukea tuolta edellä jo mainitusta "Matkalla jonnekin matkablogistani (hapinmatkat.blogspot.com) ja jopa kommentoidakin, kunhan teet sen omalla nimelläsi.

Tuon reissun jälkeen olekin sitten asunut tänä kesänä jo reilut kaksi kuukautta matkailuautossa sitä matkajorinoissani kertomaani "eteiskansan elämää", joten epäilen sen tällä erää riittävän ja harkitsen vakaasti syksymmällä - etenkin jos nuo säät tästä muuttuvat huonommiksi - siirtymistä jonnekin pidemmäksi aikaa. Katsotaan onnistuuko se, ja jos onnistuu, nettiaktiivisuuteni entisestään vähenee. Joku muukin saattaa huokaista helpotuksesta kuin minä ja sanoa: "Onneksi!"


HAP
happy

torstai 19. kesäkuuta 2014

XXVI. Seitsemän kuolemansyntiä: Kateus

Suomalaisilla on joitain mainioita sananlaskuja monesta elämään liittyvästä asiasta mm. kateudesta. Synnyinpitäjäni Tuupovaaran (joka nykyisin on osa Joensuuta) naapurista, Enosta, on kotoisin sanonta: "Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä." Ulvilassa päin sanovat: "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Voi kuinka osuvia ovatkaan nuo vanhat viisaudet vielä tänä päivänäkin. Uusi moderni tietotekniikka ja tämä kaiken ihanuuden eteemme tuova some eli sosiaalinen media vielä sitten omalta osaltaan nopeuttavat kaikenlaisen tuollaisen toiminnan - siis myös kateuden - leviämistä. Kun joku tekee jotain kadehdittavaa - lähtee vaikka matkalle, saa jotain hyvää tehtyä ja aikaiseksi, palkitaan tai on iloinen jostakin - ja kertoo siitä Facebookissa, kohta joku toinenkin kehuskelee, että kyllä se minäkin osaan, matkustan ja olen vielä parempi ja iloisempi. Tai sitten jollain muulla tavalla vain retostellaan, onpa se sitten mitä maallista hyvää tahansa. Kyllä siitä somessa kertoa pitää, että mulla on sitä enemmän kuin sulla. "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Itsekin olen varmasti syyllistynyt tähän toiseen "kuolemansyntiin", kateuteen - ihminen kun olen - mutta viime aikoina olen pohdiskellut erityisesti erilaisten asioiden ja kohteiden ja siinä ohessa kyllä myös itsenikin joutumista kateuden kohteeksi. Sitäkin kun on saanut kokea ihan omakohtaisesti ja sanoisinko vielä, että kohtuullisen usein. Vaikka en ole mikään julkisuuden henkilö - joita kai usein kadehditaan - vaan olen tällainen ihan tuiki tavallinen suomalainen mies ja kaiken lisäksi valtion elätti. Mutta silti. Tiukkaa on joillakin - siis muillakin kuin minulla, jos/kun tällaista ihmistä pitää kadehtia. Mutta se taitaa osoittaa tuon kateuden yleisyyden ja sen modernin luonteen: interaktiivisuuden. Itse lohduttaudun tässä tilanteessa usein ajatuksella: Ei kastunut vettä pelekee.

Millaiset ihmiset kadehtivat tai millaisissa tilanteissa huomaa jonkun kadehtivan? Toisinaan näkee noilla somen palstoilla esimerkiksi kommentteja toisten - useimmiten kumma kyllä naisten - kauneudesta. Toiset kirjoittavat kavereittensa "seinille" kommentteja tämän kauneudesta - "olet kaunis" - söpöydestä - "olet ihana" - tai mistä nyt milloinkin kirjoitetaankaan: hiuksista, tyylikkäistä, uusista, viimeisen muodin mukaisista silmälaseista, "nuoruudesta", ihanista lapsista, kauniista kodista, onhan noita mukavia asioita. Mutta missä määrin siellä taustalla on myös tuota kateutta? Luulen, että melko usein on sitäkin. Toki siinä on jotain kaveruudeksikin tunnistettavaa, mutta saattaa siinä - siis minun mielestäni - olla mahdollisesti jotain aivan muutakin. Voisikohan sitä luonnehtia sanalla: kerjäämistä. Sano nyt edes sinä kauniisti minullekin, sano jotain kaunista, kun ukkoni/siippani/parini/kuka nyt lie, ei nyt tuollaisia oikein "osaa" sanoa. Tai voihan se olla jotain muutakin, kun naisista on kysymys. Sellaista, jota me miehet emme ymmärrä. Näinhän se joskus menee. Mene ja tiedä sitten!

Kateus näkyy usein netissä tai ihan "livenä" joko yleisenä ärtyneenä käyttäytymisenä, inhottavina kommentteina ja totaalisena kärttyisyytenä tai se saattaa myös kohdistua johonkin: vain tiettyyn ihmiseen tai ryhmään tai johonkin muuhun yksittäiseen kohteeseen. Syylliseen tai syyttömään, ihan sama, kunhan johonkin saa purkaa omaa pahaa oloaan.

Somessa kateuden kohde saatetaan joskus pompsauttaa ulos omasta kaveripiiristä. Ei tosin aina lopullisesti, mutta usein niin, ettei hän näe esimerkiksi toisen/toisten viestejä. Kokonaan sitä ei uskalleta tehdä, jos kadehdittava on edes jonkinlaisissa toreissa, hengissä yhä ja jos on jotenkin mahdollista, että hänestä vielä jotenkin saattaisi hyötyä, jos hänellä on vielä jonkinlaista markkina- ja statusarvoa. Hänestä siis saa vielä jotain irti, tietoja, vihjeitä, juoruja, suhteita, maineikkaan Fb-kaverin, jonka kaikki tuntevat. Tähän sopii hyvin eräs toinen suomalainen, riistavetinen sananlasku: "Katteos on kunnijan kumppan."

No millä tavalla itse olen kokenut kateuden ilmenemiä? Pahansuopaisuutena, vähättelynä, ilkeilynä, halventavina lausumina, mitätöintinä, kylmyytenä, hylkäämisenä, ylpeytenä. Onhan noita. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat, mutta pääasiassa ne saavat minut mietteliääksi. Miettimään, tarvitseeko tällaista touhua kestää vapaaehtoisesti? Mitäpä jos menisin jonnekin muualle, missä tällaisia ei ole. Sulkisi tietokoneet ja puhelimet ja eläisi lähes erakkona. Mutta onhan tähänkin sopiva suomalainen sananlasku: Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.

Mutta kun tuo luovuttaminenkaan ja periksi antaminen ei ole ratkaisu. Juttelin juuri erään tuttuni kanssa, jolla on ongelma oman hyvän ystävänsä kateuden kanssa. Hän pohdiskeli vakavissaan ystävyyssuhdetta. Jopa niin, että harkitsi tuon vuosikausia kestäneen suhteen päättämistä. Olin täysin eri mieltä. Ystävyys ja etenkin pitkä ystävyys on asia, josta täytyy pitää kiinni viimeiseen saakka. Asiat - vaikeat asiatkin - tulee jutella puhki, poikki ja pinoon tarvittaessa vaikka itkun ja kiukun tai vaikka vihankin kanssa, eikä suinkaan panna välejä poikki. Kas kun noita oikeita ja pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa lähes läpikotaisin, työntävät ylämäessä ja jarruttavat alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ja kun asia on käsitelty, huomataankin ehkä, että yhdessä koettu "kateellinen asia" onkin sellainen, ettei se suinkaan ole toiselta pois, vaan se voi olla ilonaihe kummallekin.


Toki minäkin saan melko usein monesta tämän kaltaisesta asiasta tarpeekseni ja olen silloin aina jättämässä noita tai näitä "hommia". Sekään ei varmaan ole oikea tapa. Mutta monesti on vain niin, ettemme ole oppineet oikeaa tapaa käsitellä kateutta tai muita ongelmia ympärillämme. Silloin pitää vain vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Ja: opetella käsittelemään noita ongelmia. Sillä sanotaanhan, että "ei mikään niin harmita kun köyhä, joka on ylpiä".


HAP
happy

lauantai 24. toukokuuta 2014

XXV. Kyllähän mölyä maailmaan mahtuu - kait minultakin

Tämän jupinan alkuperäinen nimi, jolla aioin sen ensin julkaista oli "Ärsyttävät navanalusmeuhkaajat".  Mutta sitten huomasin - onneksi - että itsekin sorrun tuohon samaan populismiin, josta nyt purnaan ja muutin nimen inhimillisemmäksi. Jätin siitä ensin tuon 'navanalustan' pois. Jäi "Ärsyttävät meuhkaajat". Mutta myös tuo 'ärsyttävät' alkoi vielä ärsyttää, joten muutin koko otsikon. Jos se ei jotain houkuttele lukemaan, jääköön lukematta.

Mutta joka tapauksessa tällä hetkellä olen itse ärsyyntynyt ja kyllästynyt jälleen moniin asioihin. Tarvitsen kunnon breikin.  Mm. olen lopen väsynyt noihin navanalusasioista ylikorostuneesti kiinnostunisiin sukupuolimeuhkaajiin, vaikka mahtuuhan noitakin maailmaan.
Joka tapauksessa homma sen kun kiihtyi entisestään tuon Euroviisujen voittajan vuoksi. Kisojen jälkeen kansa joko hurrasi tai buuasi, repi tai ylisti jopa kirosi tai rukoili asian tiimoilta. Hullua!

Lienen jo liian moneen kertaan sanonut, että itselleni on aivan samantekevää, millainen ihminen on ominaispiirteiltään, joihin lasken myös seksuaalisuuden. Ihminen saa olla mielestäni ihan mitä haluaa, kunhan ei vain kulje maailmalla siitä asiasta metelöiden, provosoiden tai jotenkin ylikorostuneesti suhtautuen ja aatettaan - onpa se sitten puoluepolitiikkaa tai seksuaalisuutta - tuputtaen tai asiallaan jotain ulkopuolista, sivullista, toisenlaista vahingoittaen. Samalla tähän asiaan jälleen liittyy varsin oleellisena suvaitsevaisuus, josta - kuten jo edellisessä jupinassani sanoin - olen kirjoittanut itseni väsyksiin. Mielestäni jotkut ihmiset ovat omineet termin "suvaitsevaisuus" omakseen ja jakavat sen jälkeen sertifikaatteja niille, jotka heidän mielestään ovat suvaitsevaisia. Ja sen jälkeen he eivät sitten suvaitse toisinajattelijoita ja tuomitsevat nämä syvimpään helvettiin - näin tekevät siis suvaitsevaiset. Siinä tuo dilemma.

Mikä se saa ihmiset tulemaan raivoiksi, hulluiksi, kiihkoilijoiksi, provokaattoreiksi ja miksi kaikiksi he tulevatkaan, kun kyse on ihmisen seksuaalisuudesta ja navan alapuolen asioista. Kaiketi taustalla on jokin alkukantainen sukupuoliviettimme, kivikaudelta peräisin oleva elämästä selviytymisstrategiamme, joka saa meidät ihmiset käyttäytymään näin. En tiedä, mutta rehellisesti sanottuna, minua tämä meuhkaaminen kyllästyttää ja ärsyttää.

Varsin älykkäinäkin pitämäni tutut ihmiset - käytin osasta heitä jossain edellisessä jupinassani, taisi olla se "Ylpeys"-jupina, termiä "kristillis-akateemisesti viisaat" - menevät hyvä etteivät päivittäin - ja etenkin tuolla henkisessä Molokin kidassa, somessa - mielestäni lankaan ja jauhavat tuota iänikuista potaskaa päivät pääksytysten. Pitkiä keskusteluketjuja, joissa todistellaan milloin mitäkin em.  asiaa, mutta pääasiassa sitä, että "kyllä minä tiedän" ja "sinä se et tiedä siitä mitään" ja "minä olen oikeassa, sinä väärässä". Tai jopa hellevigiläisittäin: "Kyllähän minä tarkoitin tuolla sanalla X aivan jotain muuta, sinä et vain sitä nyt omassa rajoittuneisuudessasi ymmärtänyt." Kun väsyn johonkin asiaan ja etenkin tuollaiseen turhan jauhamiseen sitten riittävästi, huomaan, että helposti alan itsekin sortua diskriminointiin ja alan pohtimaan, miksi ihmeessä tuo ja tuokin jaksaa yhä edelleen ja edelleen jauhaa tuota asiaa. Mikä sitä vaivaa? Tämä tunnetila on tietysti täysin omaa syytäni. Miksi ihmeessä menen ja luen noita tekstejä! Pitää tehdä parannus.

Onneksi en tiedä vastausta tuohon em. vaivaamiskysymykseen, sillä sekään ei todellakaan kuulu minulle. Mutta - ihminen kun olen - ainahan arvailla voi. Jos ei muuten niin toisten kiusaksi ja omaa kiukkua purkaen. Luulen, että mahdollisesti jollakin voi olla omia piilotettuja, syvällisempiä syitä, joku on vain muutoin tuollainen "kukkahattu-humaani" ja haluaa omaa suvaitsevaisuuttaan korostaen tehdä maailmasta tällä tavalla paremman - siis tavalla tai toisella, vaikka homo kerrallaan. Ymmärrän kyllä, jos vaikka omassa perheessä tai lähisuvussa, -piirissä on sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva. Ei silloin ole järkevää eikä oikeastaan luonnollistakaan lähteä tuomitsemisen tiellä. Silloin tuomitsisi oman lapsensa, veljensä, siskonsa. Mutta ei kaikilla varmaankaan ole tuollaiset syyt taustalla, ehkä siellä on ihan tuota ajalle niin ominaista trendikästä taivaita syleilevää kukkahattuisuuttakin - ainakin joillakin.

Miksi itse sitten meuhkaan asialla. Hyvä kysymys! Varmaan siksi, että kyllä tässä maailmassa olisi monta muuta asiaa, joiden puolesta kannattaisi meuhkata huomattavasti enemmän kuin tämän asian puolesta. Asia on saanut aivan liian suuret mittasuhteet varmaan siksi, että se on ollut kauan jollain asteikolla mitattuna tuomittavaa, väärää, syntistä, kiellettyä, piiloteltua tai jopa muutamia vuosia sitten rikollista. Nyt kun tuollaiset esteet ovat poistuneet, käynnissä on maanvyöry, joka on saanut aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Nyt alkaa jo olla tositrendikästä tulla ulos kaapistaan ja jostain kumman syytä se pitää heti kuuluttaa koko maailmalle Ilta-Sanomissa. Ja kuukausittain pidettävillä kuolleitten homojen muistoillallisilla muistellaan, miten ihana ihminen joku homo olikaan. Eikös ne kaikki ole sitä! Siis ihmiset. Ainakin yleensä kuoleman jälkeen ovat. Varsinkin muistopuheissa.

Miten olisi, jos seuraavaksi käytettäisiin vastaava energiamäärä syrjäytyneitä nuoria, heitteillä olevia lapsia, ikärasismin vuoksi työttömiä viisikymppisiä tai vaikka rotunsa vuoksi työsyrjintää kokevia maahanmuuttajia puolustamaan. Onhan noita erilaisten vähemmistöjen asioita vaikka millä mitalla lisääkin puolustettavaksi.


Moni saattaa tämä jupinan jälkeen pitää minua jälleen suvaitsemattomana - mutta se on kuultu jo - vihamielisesti joihinkin asioihin suhtautuvana - siitäkin on kuultu - tuomitsevana ja mitähän muita mahdollisesti uusia laatusanoja nyt joku löytääkään. Pitäköön minua minä vain, sillä en todellakaan ole välttämättä sellainen. Ne, jotka todella tuntevat minut, tietävät ja tuntevat minut. Jokainen saa tuon alkuperäisen ajatukseni mukaisesti olla tässäkin ajattelutavassaan ja toiminnassaan sellainen kun haluaa. Minua se ei nykyään tällaisena villinä ja vapaana valtion elättinä enää suuremmin haittaa. Vanha suomalainen sananlasku: "Talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan", sopinee tähänkin. Jos joku ei tykkää tyylistäni, niin ei ole mikään pakko vapaassa Suomessa lukea jupinoitani. Niin helppoa se on.


HAP
happy

perjantai 16. toukokuuta 2014

XXIV. Väl'vouhkantaa

Savossa on aika hyvä murresana: väl'vouhka. Kun en itse ole savolainen, en ihan tarkaan tiedä, mitä tuo sana oikeasti merkitsee. Mutta selvästi se muodostuu kahdesta osasta:  "väl" eli "väli" ja "vouhka". Jos ajattelisi ihan näin karjalaispojan huomattavasti suoraviivaisemmalla loogikalla, se voisi olla siis vaikka "väliin, silloin tällöin, toisinaan vouhkaava" tai "välissä siis kahden ihmisen tai asian välissä vouhkaava". En tiedä.

Sitten on tietysti tuo sana "vouhka", joka voinee tarkoittaa joko myönteistä tai kielteistä ihmistä. Turhaan vouhkaajaa tai asiasta, pyydettäessä vouhkaajaa. Näin luulen. Mitä tuo vouhkaaminen sitten on, sen saat itse kuvitella.

Siis melko savolainen ilmaus. Sukua sille vastaukselle, jonka matkustaja sai kysyessään: "Onko ravintolavaunu junan etupäässä vai takapäässä?" Konduktööri vastasi: "Etupiässä takapiässä." Tai toisessa jutussa, kun vieras tuli taloon ja kysyi rappusilta istuvalta rengiltä: "Onko isäntä kotona?" hän sai vastaukseksi: "Suattaapa ollakkii."

Kun nyt tässä kuitenkin olen asunut Savossa jo kohta 40 vuotta, ajattelin rohkeasti käyttää tuota ilmausta kertoakseni tässä muiden jupinoiden välissä, siis väl'vouhkana, että olen avannut toisen blogin - oikeammin matkablogin, jossa saa nyt sitten lukea erilaisia matkajorinoita reissuiltani.

Pari jorinaa siellä jo onkin ja katsotaan, josko saisin niitä lisää jossain vaiheessa.

Kirjoittelen kyllä tännekin, mutta en noita matkakertomuksia tai matkoihin liittyviä tarinoita. Olkoot siellä ja lukekoot niitä ne, joita kiinnostaa. Pääasiassa kirjoittelen niitä tutuille, jotta tietävät missä menen.

Matkablogini nimi on "Matkalla jonnekin" ja sen nimen alkuperä selviää ensimmäisestä jorinasta. Toisessa alkaa sitten jo olla hieman kuumeiluakin. Matkablogi löytyy osoitteesta: http://hapinmatkat.blogsopt.com

Lue sitä, jos kiinnostaa, mutta omalla vastuullasi. Sekin on muuten Savosta oppimaani: "Kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla." (vaikken nyt siis savolainen olekaan, mutta Savossa asuva kuitenkin.)

HAP
happy

maanantai 12. toukokuuta 2014

XXIII. Parrakas nainen yhden ortodoksisin silmin

Taas olivat Euroviisut jälleen samaan aikaan jääkiekon MM-kisojen kanssa. Yritin katsoa toista, toista en. Ajattelin, että saattaisi olla ihan mielenkiinnosta katsella, millaisia euroviisuja tänä vuonna on. Ja olihan siellä monenlaisia, jopa sellaisia, joista saattaisin tykätä enemmänkin. Tosin piti alkukarsinoja katsella ilman suomenkielistä selostusta - kiitos modernin tv-tekniikan - kun YLE oli löytänyt josakin sinne todella oudon selostajatyypin, jota en jaksanut pitkään kuunnella. Naistoimittaja  onneksi pysyi suurimmaksi osaksi asiassa, mutta miehellä ote lipsui ajoittain pahasti.

Kirjoitin vuosi sitten jupinassani ortodoksisuudesta ja euroviisuista (kts. jupina 53) ja ihmettelin suomalaisten tilannetajun puuttumista. Nyt huomasin, että saatankin olla itse, jolta tuo taju puuttuu. Se, mitä vuosi sitten ihmettelin, nostettiin nyt ryminällä framille ja ihan ekasijalle vielä. Mutta silti kysyn - vaikka turpiin saattaa tulla - onko se nyt niin viisasta.

Sanottakoon nyt heti alkuun, että ihminen saa minun mielestäni olla homo, transsu, blondi, laiha, lihava tai mikä vain, kunhan ei sillä suuremmin elämöi ja muille ajatuksiaan pakkosyötä. Ihan sama kaikenlaisten ihmisen piirteiden ja ominaisuuksien kanssa. En pidä, että jollain erikoisuudella tai poikkeavuudella elämöidään. Oli se sitten sukupuolisuus tai joku vähemmän mediaseksikäs aihe. Tuollaiset asiat ovat noiden ihmisten omia asioita, eivätkä ne kuulu minulle.

Mutta kun joku ominaisuus tai ilmiö - olkoon vaikka parrakas nainen - transvestiitti (suomeksi muuten ristiinpukeutuja, heh) tai mikä hän nyt sitten lie - en ole tässä nimenomaisessa tapauksessa asiaa sen tarkemmin selvittänyt - kun siis tuollainen ilmiö nostetaan markkinakeinoksi laulukilpailussa, niin mielestäni ollaan pahasti hakoteillä. Minusta tärkein kriteeri valinnalle pitäisi olla musiikki itse, sen kauneus, vaikuttavuus, tehokkuus, monipuolisuus, mitä kaikkia nyansseja siitä sitten haluaakaan esille nostaa. Jos tällainen meno jatkuu, olisi viisasta siirtää koko laulukilpailu vain radiosta kuunneltavaksi kisaksi.

Kyllä tuo voittanut laulu oli koululaisten väsyksiin asti käyttämin termein sanottuna "ihan hyvä", mutta ei minusta kuitenkaan paras.  Montenegrollakin oli parempi, tai Norjalla ja ne edustivat ilmeisesti lähes samaa "genreä". Joten paras ei minun mielestäni voittanut. Lisäksi laululla aiheutetaan ilmeisen paljon pahaa monessa muussa asiassa mahdollisen hyvän lisäksi.

Olen joskus kirjoittanut itseni väsyksiin suvaitsevaisuudesta tai oikealta nimeltään rajoitetusta ja yhteiskuntapoliittisesti oikeasta suvaitsevaisuudesta, jolla siis määritellään suvaitsevaisuus vain joidenkin oikeudeksi ja ei suvaita toisin suvaitsevia. Tämä sama fenomeeni, ilmiö, nosti jälleen päätään. Haluttiin tehdä maailmanlaajuinen "seksuaalinen jytky" erään puolueen termiä lainatakseni. Ja kaiketi siinä onnistuttiinkin - ainakin jollakin tasolla.

Samalla kuitenkin työnnettiin tyylikkäästi syrjään mahdolliset huonot puolet tässä jytkyssä: tiettyjen valtioiden lisääntyneen länsivastaisuuden ja siihen yhdistyneen dekandessi- eli rappiovastaisuuden. Tällainen toiminta tuo lisää vettä vaikkapa herra Putinin myllyyn, millä hän jauhaa maailmalle homovastasuuttaan ja lännen rappiotilaa. Tuo Venäjän lainsäädännöllinen tilannehan on kuin keskiajalta noitavainoineen ja rovioineen. Miksi ihmeessä tällaista toimintaa pitää vahvistaa omilla lännen anti-venäläisillä valinnoillaan Euroviisuissa ja varsinkin, kun tuo toiminta samalla pulppusi ihan muista syistä kuin vapaasta seksuaalisuudesta. Se, siis lännen provokatoorinen toiminta voittaneen laulun valinnassa, pulppusi minun mielestäni Ukrainan kriisistä. Haluttiin näyttää Venäjälle oikein kunnolla keskisormea. Mutta mahdollisesti epäonnistuttiin pahasti.

Toinen mielenkiintonen piirre oli Euroviisuissa jälleen ylikorostunut seksuaalisuuden ilmeneminen. Kun alkuvuosia - siis entisten neuvostovaltioiden esiin tullessa 1990-luvun mullistusten jälkeen - yksi ja toinen entisen itäblokin maan esiintyjä - yleensä todella kuvankaunis meikattu nainen - esiintyi sellaisissa vaatteissa, ettei niihin ollut paljoa kangasta tuhlattu, niin nyt maailma oli noissa maissa kierähtänyt ympäri-ämpäri ja oltiin niin korrekteja että. Paitsi Puola. Mutta heillähän taas oli omat tarpeensa näyttää jotain joillekin. Kyllähän me miehet pidämme tuollaisten kauniiden suurikeuhkoisten naisten katselusta ja siihen se kai jälleen tuonkin laulun markkinointi perustui, mutta unohtuiko joku - se, että oltiin LAULUkilpailussa.

Minua tuo Puolan esitys hävetti tuntemieni puolalaisten vuoksi. Se oli - minusta - melkoinen riman alitus isokeuhkoisine laulajattarineen ja pyykinpesijättärineen. Ja laulun sanat - kuumista, kiihkeistä slaavittarista - sopi hyvin tuohon hirveään muottiin. En tiedä halusivatko puolalaiset näyttää tällä, ettei Putinin homolait ja pornovastaisuus koske heitä ja samalla  he kuitenkin halusivat olla slaavilaisen perheen jäseniä, vai mitä he halusivat. Sitä en tiedä.

Mutta joka tapauksessa, kun katselin lauantain loppukisaa, minulle kävi melko onnellisesti. Pian Suomen esityksen jälkeen nukahdin olohuoneen sohvalle ja telkkarin automatiikka sammutti sen aikanaan ja minäkin heräsin jossain vaiheessa aamuyöllä ja kömmin omaan sänkyyni. Eikä minua suuremmin kiinnostanut, kuka voitti ja monesko oli Suomi. Se selvisi sitten aikanaan aamulla, kun kaikki tuutit työnsivät ulos tuota itävaltalaista wurstia, joka tällä kertaa oli sitten parempi kuin something better.


HAP
happy

lauantai 10. toukokuuta 2014

XXII: Äiti

En ole kirjoittanutkaan pitkään aikaan äidilleni, joten nyt varmaan on hyvä aika tehdä se. Tosin äitini ei enää useaan vuoteen ole ollut lukemassa mahdollisia kirjeitäni, mutta mistä sitä tietää, jos hän vaikka jotenkin näistäkin tiedon saa.

Oma äitini Siiri Johanna syntyi ihan kohta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sota päättyi marraskuussa, äitini syntyi tammikuussa. Ja tuo sota - eri nimillä vain - seurasikin häntä sitten pitkän osa elämää ja vaikutti merkittävästi hänen elämänkaareensa.

Äitini syntyi pienessä Tuupovaaran kylässä ihan tavallisen työmiehen lapsena. Perheessä oli lapsia, ruokittavia suita ihan riittävästi. Kaksi tyttöä, äiti oli kolmas ja kaksi poikaa, joista toinen kuoli nuorena. Äitini äiti - mummoni Iida Maria - oli kotona, hoiti taloa ja perhettä, äitini isä, Antti, kävi satunnaisesti - silloin kun sitä oli tarjolla - erilaisissa töissä kylällä. Elo oli niukkaa, usein jopa köyhää.

Äitini oli kerrotun mukaan aikanaan aika välkky oppilas koulussa. Oppi helposti ja osasi asioita, lauloi kauniisti. Opettaja olisi toivonut hänen jatkavan opiskeluaan ja sanotaan, että hän toivoi, että äidistäni olisi tullut opettaja. Ei tullut.

Elämä vei eri tavalla. Siskot lähtivät melko pian muualle töihin ja elämän perään. Kumpikin muutti Helsinkiin ja toinen otti puolisokseen - kaiken lisäksi - suomenruotsalaisen Wikstömin, jonka suvusta osa ei suomea osannut lainkaan. Toinen sen sijaan Kalle Aaltosen. Äiti jäi nuorimpana omalle kylälle ja jo alle parikymppisenä hän pääsi, joutui tai mikä sitten olisikaan oikea verbi silloin, hyviin naimisiin talollisen pojan kanssa. Ja jo kahden kymmenen vuoden iässä hän pyöräytti ensimmäisen tytön. Mutta samalla alkoi sota. Toisen maailmansodan mainingit ulottuivat Suomeenkin ja täällä alkoi enimmäinen noin 100 päivää kestänyt Talvisota venäläisiä tai oikeammin Neuvostoliittoa vastaan.

Talvisota ja sitä seurannut pitempi Jatkosota vaikuttivat paljon - tai oikeastaan ihan ratkaisevasti äitini elämään. Sodan melskeissä, evakossa jossain Savossa, Tervossa, syntyi toinen tytär, joka sitten ei koskaan ennättänyt nähdä isäänsä, sillä isä kaatui sodassa. Myös muita läheisiä meni sodan seurauksena: äitini isä ja äitini veli. Siinä sitten äitini yritti selvitä sodasta ja sen seurauksista sotaleskenä kahden pienen lapsen kanssa leskeksi jäänen mummoni ja kaatuneen veljen perheen kanssa. Siinäkin perheessä lapsia riitti.

Pelastajaksi ilmestyi sitten isäni Viktor Aleksandrovitš, sodan seurauksena rajan taakse Venäjälle jääneen Korpiselän oma poika, paikallisen kauppiaan nuorempi vesa, itsekin kauppias jo melko monessa polvessa. Raikulipoika, joka oli myös häneen jälkiä jättäneen rankan sodan läpi käynyt, opiskellut kaupan alaa sen jälkeen ja viettänyt siinä ohessa sodan aina elämättä jäänyttä myöhäsyntyistä railakasta elämää, jonka seurauksina sitten ilmeisesti löysi äitinikin. Niinpä jo vuonna 1946 he enemmän tai vähemmän pakon ja rakkauden yhteen nivomassa sodan jälkeisessä uusrealismissaan solmivat avioliiton, kun vanhin veljeni Vesa ilmoitti maailmaan tulostaan.

Sen seurauksena sodan jälkeinen elämä osittain tasaantui, osittain ehkä ei. Ei siihen aikaan ollut Suomessakaan helppoa olla sotaleski, jolla oli kaksi pientä lasta huolettavanaan ja uudessa avioliitossa kylän kauppiaan kanssa, jonka kanssa oli myös yksi lapsi. Maamme oli tuolloin vielä jossain määrin sääty-yhteiskunta ja kyllähän tässä tapauksessa rajoja oli rikottu säätyjen välillä ja kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät sitä ehkä täysin hyväksyneet. Mutta elämä jatkui. Sen  piti jatkua. Ei ollut vaihtoehtoa. Suomea rakennettiin taas sodan jälkeen, vaikkakin suurimmalla osalla ihmisiä olo oli yhä veresnahalla ja painajaisunet jokaöisiä.

Metsään, korpeen, erämaihin, tiettömien taipaleiden taaksekin rakennettiin uudistiloja, kansaa asutettiin Vennamon voimalla ja osin pakolla. Olot olivat ajoittain erittäin sekavia, pelottavia. Neuvostoliiton uutta invaasiota pelättiin yhä. Rahaa oli vähän, tarvikkeita vielä vähemmän. Kulutustavarat tehtiin itse. Siinä ei ollut mahdollista päivitellä aspartaamin haittoja, kun ei ollut edes sokeriakaan.

Nuo sodan jälkeiset vuodet olivat varmasti hirveitä lähes kaikille ihmisille - ainakin uskon niiden olleen sitä vanhemmilleni. Mutta elämä jatkui kotikylällänikin ja uuden vuosikymmenen alussa putkahdin minä maailmaan ja siitä viiden vuoden kuluttua vielä nuorin veljeni Markku. 36-vuotiaana äitini oli jo synnyttänyt viisi lasta, käynyt läpi sodat ja se mukanaan tuomat kauhut ja kuolemat.

Kaikki lapset koulutettiin ja aikanaan hekin löysivät paikkansa elämässä. Kuka Suomessa kuka muualla.

Jälkeen päin olen pohtinut omaa äitiäni äitinä. Millainen äiti hän oli? Läheinen vai kaukainen? Rakastava? Hellä? Huolehtiva? Varmasti monta noista, mutta kun huomioi tuon historiallisen ajankohdan: sodan jälkeisen Suomen, ei siinä koko ajaksi hellyyttä ja läheisyyttä riittänyt. Mutta en valita. Sain kaikkea sitä kuitenkin mielestäni riittävästi.

Ei tuon ajan kasvatukseen kuulunut päivittäinen paapominen ja päänsilittely, jokailtainen satujen luku ja kysely: "Onhan sulla muruseni kaikki hyvin?" Eipä totisesti kuulunut. Jo varsin pienestä pitäen piti olla "tuottava osa" omassa perheessä. Piti tehdä oma, vaikka pienikin osansa. Pilkkoa puita tai jos ei siihen kyennyt, hakea niitä liiteristä. Kerätä marjoja. Talvella haimme vettä lähteestä, kun putket jäätyivät pakkasella. Vedimme perässämme puolitoista metristä puista vesikelkkaa, jossa oli maitotonkka vettä varten. Kun meillä ei ollut kotieläimiä ja omassa kaupassakaan ei silloin ollut maitoa myynnissä, haimme sitä perheellemme sellaisesta perheestä, missä oli lehmä tai useampi.

Talvilauantai-iltaisin juoksimme hihkuen lumista polkua pitkin - joskus tosin huopikaat jalassa joskus paljain jaloin
kilpaa - saunaan, jossa nurkassa pihisi ja sihisi vanha pönttöuuni ja antoi meille makoisat löylyt koko perheelle.

Jo varsin nuorena sain - huomaa sain - olla työssä kaupassa, missä isäni ja äitinikin oli. Isä laittoi siihen aikaan tavallisen, puisen omena- tai appelsiinilaatikon pieneksi pöydäksi kaupan myyntitiskin jatkeeksi ja siinä oli sitten myynnissä nuoremman polven kauppiaan "sisäänheittotuotteita" mm. K-kahvia. Myymään ei päässyt, ellei osannut vastata rahasta eli antaa takaisin oikeat vaihtorahat myynnissä. Sitä harjoiteltiin isän tai äidin kanssa usein - oikeilla rahoilla. Vasta kun se sujui, pääsi myymään kauppaan. Muutoin siellä ei saanut turhaan lorvia, puhumattakaan, että olisi saanut ottaa vaikka laatikosta irtosuklaanappeja tai soikeita, valkoisia piparmininttukarkkeja tai pumpernikkeleitä. Ei missään nimessä. Sormille tuli, jos niin teimme ja sormille saivat antaa meille pojille kaupassa muutkin perheen ulkopuoliset myyjät.

Mutta kotona äiti oli äiti. Ja äiti on se, joka teki kaiken ja tiesi kaiken: missä mikäkin on ja miten sen pitää olla. Äitini äiti, oma mummini asui jonkin aikaa meillä ja hän oli se, jolta saimme sen mahdollisesti puuttuvan hellyyden ja halaukset ja muun läheisyyden, johon aina omilla vanhemmilla ei ollut voimia ja usein edes aikaakaan. Hänestä ystäväni isä Matti sanoi kerran osuvasti minulle, että hän oli minun elämäni starets - ohjaajavanhus. Ruuan meille tekivät taitavat kotiapulaiset, jotka tosin vaihtuivat usein, kun eivät kestäneet aina kolmea tosi villiä poikaa ja heidän iänikuisia temppujaan.

Millainen kuva minulla nyt on äidistäni, jota kaiken tuon pitkän yhteisen historian jälkeen viimeisinä vuosina hoidin - lähinnä käytännön asioiden tasolla - parin sadan kilometrin päästä, kun hän hiljalleen hiipui ja dementoitui ensin vanhainkodilla sitten vuodeosastolla sellaiseen kuntoon, että alkuun hän lopetti minun tuntemisen ja jossain vaiheessa olin hänen puolisonsa tai kuka nyt sitten aina milloinkin satuin olemaankaan ja sitten puhekin hävisi ja kohta hän nukkui pois.

Oli tietysti hirveää katsoa itselle läheistä ja rakasta ihmistä, jonka oli oppinut tuntemaan aikaansaavana tehopakkauksena, kun hän hiipui pikkuhiljaa pois, katosi jonnekin kaukaisuuteen taivaanrantaan, josta ajoittain tuntui, ettei äänikään sinne päässyt. Mutta laulutaito säilyi melkein loppuun saakka. Siihen saakka, kun puhetta vielä tuli, hän lauloi ulkomuistista hyvän ystävänsä Hilkan kanssa virsiä ja muita tuttuja lauluja. Ja lisäksi hyvällä lauluäänellä. Ja mitä tulee tuohon puhutun viestin perille menoon, minusta - näin minä uskoin ja uskon yhä - viestit menivät perille ihan loppuun saakka, vaikka hän ei niihin enää lopussa vastannutkaan tai näytti, ettei reagoinut mitenkään. Minusta hän kuunteli ja perille meni. Kerroin siksi hänelle aina tapaamisissani, mitä minulle ja perheelleni ja hänen tutuilleen ja ystävilleen kuuluu. Olihan se kummallista yksinpuhelua joidenkin mielstä, mutta samalla niin terapeuttista - kummallekin.


Kävin hoitamassa vanhempiani noin kerran viikossa. Ajoin ensin kaksi sataa kaksikymmentä kilometriä sinne ja usein yön yli nukuttuani joskus saman päivänä sitten saman verran takaisin. Loppuaikoina usein itkin ensin pois lähtiessäni autossa, jotta pystyin edes joten kuten ajamaan, sen verran tiukkaa se joskus teki. Isä kuoli ensin, äiti muutaman vuoden kuluttua.

Yhä edelleen äiti on minulle merkittävä henkilö. Isä piti kurin, äiti hoiti meitä. Näinhän se ennen meni. Jos vaikka tuntuisi siltä, että sitä hellyyttä olisi ollut vähänlaisesti, se lienee vain optinen harha. Tuohon aikaan kun ei ollut tapana näyttää niitä hellyydenosoituksia niin julkisesti. Ja vapaa-aikaakin oli varsin vähän, jolloin sitä olisi voinut osoittaa. Muu aika meni työssä, työssä ja työssä ja sitten levossa, jotta jaksaisi taas seuraavana päivänä tehdä tuota samaa työtä, työtä ja työtä.

Äidiltä olen aivan selvästi perinyt joitain ominaisuuksia, hyviä ja huonoja. Hyviin kuuluu varmasti tietynlainen sitkeys ja omanlainen pitkäjännitteisyys, huonoihin pitkävihaisuus ja toisenlaisen pitkäjännitteisyyden ja suunnitelmallisuuden puuttuminen.

Äitini muistoksi kuuntelen aina aika ajoin armenialaisen, tosin ranskalaistuneen, laulajan Charles Aznavourin oikealta nimeltään Shahnour Vaghenag Aznavourianin laulua "La Mamma". Sen sanat - ainakin siis suomalaiset, joita paremmin ymmärtää - koskettavat aina:
Kun joskus varjoon taivaltaa ja loiste lämmin kaikkoaa,
niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin,
voi lapsein, katso valoon päin
sen loisteen huomaat ymmärtäin
käy hohde siivin myötätuuleen

Kai joskus tuntuu elo tää,
jää aivan ilman sävelmää,
sä etsi jälleen soinnut nää
ne lapsein löytävän sun luulen

Niin kaukaa takaa tähtien
mua ohjaa ääni lämpöinen
kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
kun maailmalla samoaa
sua kenties joku rakastaa
pois lähde tyhjyys palajaa
on rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen

en sua mä nää mut säilyvää
on rakkaus tää
se sieluun jää
pois katoaa
yön musta maa
sun muistossa sen kirkastaa.

Unholaan et jää
et jää
oi äiti milloinkaan.

Kuuntelepa se vielä ranskaksi:
La Mamma (Charles Aznavour)

tai vaikka sitten suomeksi:
Äiti (Pepe Willberg).



HAP
happy

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

XXI: Seitsemän kuolemansyntiä: Ylpeys

Löytyihän sitä Raamatustakin kohta, jossa noita syntejä oikein luetellaan. Mutta ei se silti taida olla "kuolemansyntiluettelo", koska tämä meidän kristinusko tai ainakaan ortodoksisuus ei sellaista ymmärtääkseni oikein tunnustakaan. Muistelen lukeneeni jostain, että ortodoksisen käsityksen mukaan on olemassa vain yksi synti, jota ei katumalla saa anteeksi, kaikki muut saa. Mutta ei nyt mennä siihen, kun pitäisi ylpeydestä kertoa.

Otetaanpa tähän alkuun se Raamatun kohta: (Sananlaskut 6:16-19)

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.
Jotenkin tuon listan luettuani väkisin mieleeni tuli tämän hetken Ukraina. Niin monta asiaa sattui sinne juuri tuosta sitaatista. Mutta olihan siellä se tämän jupinan aihe, ylpeyskin: ylpeät silmät - niitä Herra vihaa eikä sananlaskun mukaan edessään siedä.

Näkeekö muuten ylpeyden silmistä? Varmaankin, jos on harjaantunut tarkkailija. Onko ylpeydellä joitain muita muotoja? Nimitetäänkö sitä joskus joksikin muuksi? Miten olisi turhamaisuus, kopeus, ylimielisyys ...

Mietin, milloin minä itse olen tuntenut olevani ylpeä? Varmaankin ainakin silloin, kun olen onnistunut jossain vaikeassa asiassa. Olen minä myös ollut ylpeä lapsistani, kun hekin ovat onnistuneet jossakin asiassa. Tai olen minä heistä ollut ylpeä ihan muutenkin. Niin ja lapsenlapsista, vaikkapa heidän kävelemään oppimisesta, ensimmäisistä sanoista, ihan kuin omien lapsienikin kohdalla oli. Onko tuollainen ylpeys sitten syntiä ja vielä "kuolemansyntiä"? Minusta ei ole, koska olen ollut ylpeä pääasiassa "itsekseni". En ole - toivottavasti ainakaan hirveästi - retostellut noista asioista maailmalla. Kertoen siis kaikille: katsokaa kuinka hyvin minulla on. Jos niin tekisin, se olisi jo vaikka sitten syntiä, jos sitä nimeä halutaan nyt käyttää.

Muistan, kun pienenä - siis kun minä olin lapsi - vanhempani puhuivat meille lapsille ylpistymisestä. Sanottiin, että ei saa ylpistyä. En varmaan tainnut silloin edes ymmärtää mitä tuollakin sanalla tarkoitettiin. Mutta kasvatus jättää aina jälkensä, ja nyt sitten muistelen, että taisihan tuostakin olla puhetta. Kai sitä lapsen leikeissä jotenkin tuo ylpistyminen saattoi näkyäkin, jos joku ei leikkinyt meidän kanssamme tai ei huolinut kaverikseen. Paitsi että olimme kauppiaan lapsia, joilla oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Se toi luontaisetuna kavereita, kun heillä kaikilla ei ollut noita vempaimia sodan jälkeisiä niukkuuden vuosina. Mutta ylpistyinkö silloin? Olinko parempi kuin nuo toiset? Mielestäni en, vaikka mikä minä itse olen sen sanomaan.

Toinen asia, joka muutti omaa elämääni jo ihan lapsena, oli oma uskontoni: ortodoksisuus. Se oli jopa Pohjois-Karjalassakin, jossa sentään ortodokseja oli ja on yhä paljon, joissain paikoissa outo asia. Jopa niin outo, että se antoi aiheen pilkata: ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja. Ihan pienenä en muista kokeneeni tai ainakaan ymmärtäneeni tuollaisia asioita, mutta jo koulussa siitä alkoi olla merkkejä. Kansakoulussa - millä nimellä alakoulua tuolloin kutsuttiin - se ei ollut ongelma, kun lähes kaikki opettajani olivat myös ortodokseja. Mutta oppikoulussa - koulussa, jonne pyrittiin kansakoulun 4. luokan jälkeen - asiat muuttuivat täysin. Sain yhdeksi opettajakseni oikean "ortodoksisyömärin", totaalisen ortodoksien vihaajan, jonka ortodoksinen aviomies oli ottanut tästä sijaisopettajasta hatkat ja karannut kotiapulaisen kanssa. Ja minä ortodoksina olin sitten yksi sijaiskärsijä.

Silloin ylpistyin ihan tietoisesti. Olin ylpeä omasta uskonnostani. Olin ylpeä ortodoksi. Kannoin ominaisuuteni pää pystyssä, vaikka opettajanikin pilkkasi minua. Oliko se kuolemansyntiä? Taaskaan ei mielestäni ollut. Tukea ajatukselleni sain myöhemmin herra Aristoteleeltä, joka kaiketi sanoi jossain etiikan teoksessaan, että ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus. Mutta eihän nuo antiikin ajattelijat tainneet mitään oikeita kristittyjä ollakaan.

Miten tässä nyt oikein näin kävi? Minunhan piti kirjoittaa ylpeydestä syntinä ja alkaa tuo jupinan teksti olla enemmän tai vähemmän ylpeyden ylistämistä. Onko sitä ylpeyden syntiä olemassa ollenkaan? Varmasti on, sillä olihan se tuossa Danten listalla ensimmäisenä, siis pahimpana syntinä, niin eiköhän sekin ehkä kerro siitä, että sen huomaaminen - ainakin itsessään - onkin sitten aika vaikeata.

Olin jo melkein valmis päättäämään tämän jupinan, kun mieleeni nousi jotain, joka sai aikaiseksi suoltaa ainakin vielä hieman tekstiä. Tuli nimittäin väkisin sellainen tunne, että taitaa meissä ortodokseissa - kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee - sittenkin olla melkoinen yliedustus noita ylpeitä. Itsekin sillä ylpeydellä tuossa yllä lähes huomaamatta retostelin, mutta muitakin merkkejä ilmassa on.

Meillä on kirkon sisään syntynyt eräänlainen - sanoisinko sen jotenkin näin nätisi: kultturellisesti itsetietoinen, itseään kristillis-akateemisen viisaana, hyvä ettei neroina, pitävä joukko tai jopa joukkoja. Nuoria ja vanhoja. Ja niissä joukoissa, jos missä, asuu suuri ylpeys. Ne tuomitsevat somessa tai muutoin puheissa päivittäin useita asioita ja ihmisiä ja hylkivät, vieroksuvat muita, alempiälysiä. Joskus tuntuu, että ne vieroksuvat jopa pelokkaina itseään älykkäämpiäkin. Ne keräilevät omaan galleriaansa tyhmien, alempiarvoisten ihmisten kassakuitteja, joissa on kirjoitusvirheitä tai seurustelevat omalla jargonillaan somessa taiteellisin tai kirjallisin, lähes snobbailevin, termein. Ne tekevät kaikki mahdolliset nettitestit, selvittääkseen omaa erinomaisuuttansa ja ainutlaatuisuuttansa. Paljon muutakin ne tekevät, mutta jääköön tuo pahansuopainen lista nyt tuohon.

Kauhistuttavinta on, että niitä kasvaa ja sikiää lisää omissa "ortodoksisissa kultapossukerhoissamme", jopa joissain muodollisesti kaikille avoimissa, mutta sisäiseltä hengeltään ja kulttuuriltaan suljetuissa yhteisöissä, myös seurakunnallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, "kuppikunnissa", joiden "omaan porukkaa" pääsee vain tietyt, luotettavat tyypit, jotka osaavat ajatella "sillä tavalla oikein". Kauheinta tietysti on tietysti sekin, että siellä on mukana touhuamassa sekä maallikkoja että kleerusta. Selkeästi siellä jaetaan ihmiset vuohiiin ja lampaisiin, joka jo tuolla tavalla tehtynä asetteluna kasvattaa heitä tuohon "älykäs~tyhmä" -ajattelutapaan. Mikä ne "kuppikunnat" ovat, jääköön nyt sanomatta, etten enää enempää ketään loukkaisi, mutta tämä kokonaisuus olisi joskus ihan oman jupinan arvoinen, joten voihan olla, että palaan siihen - ehkä - katsotaan.

Joten löysinhän minä sitä ylpeyttä. Mutta kuten kunnon suomalainen, en niinkään itsestäni vaan muista. Ympäriltäni.


Minun itseni mielestäni sopivampia synonyymejä ylpeydelle olisivat: turhamaisuus, itsensä tärkeäksi tai jopa korvaamattomaksi tekeminen, vihainen kopeus ja häikäilemättömyys, tosista välittämättömyys, "elämän jonossa etuilu". Ne ovat jo pelkästään sanoina konkreettisimpia ja paremmin havaittavia. Jos olen turhamainen ja lisäksi vielä kopea, tärkeilevä ja häikäilemätön, se se vasta on syntiä. Mutta jos olen oikeassa paikassa ja oikeasta asiasta ylpeä, se ei välttämättä olekaan syntiä, vaan jopa hyve. Ei näytä muuten olevan helppoa olla ihminen.


HAP
happy

torstai 1. toukokuuta 2014

XX. Seitsemän kuolemansyntiä

Minua on usein mietityttänyt lista seitsemästä kuolemansynnistä. Nehän ovat peräisin 1300-luvulla vaikuttaneen Dante Alighierin "Jumalaisesta näytelmästä" - "La Divina Commediasta" - monen mielestä yhdestä maailmanhistorian maineikkaimmasta kirjallisesta tuotoksesta.

Ilmeisesti jonkinlaista listaa noista kuolemansynneistä on toki ollut jo ennen Dantea, mutta hän listasi ne teokseensa, josta ne sitten ovat levinneet ympäri maailman ihmisten tietoisuuteen. Ja taitaapa jo aika moni uskoakin, että ne ovat Danten keksimiä.


Nuo seitsemän - sekin muuten salaperäinen ja mystinen luku - kuolemansyntiä tai pahetta, ovat lueteltuina "pahimmasta miedoimpaan":

1. ylpeys ja turhamaisuus
2. kateus
3. viha
4. laiskuus
5. ahneus
6. ylensyönti
7. himo

Paheita, joihin jokaiseen - ainakin kai minä - lienen ollut osallisena vaikka kuinka monta kertaa. Mutta mitä sitten tarkoittaneekaan tuo sana "kuolemansynti"? Onko siis tuollainen pahe kuolemaksi?

Ajattelin, että voisin itse tällaisena ihan tavallisena maallikkona pohtia omalta kannaltani noita kuolemansyntejä tai itse sanoisin mieluummin paheita. Miten minä itse ne näen, koen tai olen kokenut?

En edes yritä olla tässä jupinassani mitenkään teologisesti tai edes filosofisesti pohdiskeleva kirjoittaja. Yritän vain selvittää itselleni, mitä minusta tuollaiset paheet ovat ja miten ne omassa elämässäni tai ympäristössäni ilmenevät ja näkyvät. Ja miten minä suhtaudun noihin paheisiin. Joten jos odotat otain korkealentoista akateemista blogitekstiä, on vamaan hyvä lopettaa lukeminen viimeistään tähän.

Löysin jostain Internetin ihmeellisistä sokkeloista selityksen tuolle sanalle kuolemansynti (latinaksi peccata mortalia). Sellainen synti johtaa hengelliseen kuolemaan, eroon Jumalasta. Ne eivät siis ole varsinaisesti "kuolemaksi" ja kuten jo edellä sanoin, enemmänkin niitä voitaisiin kai nimittää pääpaheiksi.

Erikoisesti katolinen kirkko - siis tarkennettuna roomalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen kirkko on katolinen kirkko - on noilla paheilla "leikitellyt" koko ajan. Tosin ovat ne jo jakamattoman kirkon ajan kirkkoisätkin asioita omana aikanaan pohdiskelleet, mm. Rooman paavina 500-600-luvuilla toiminut ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (EPL) ylöskirjoittaja pyhä Gregorios I eli Gregorios Suuri tai ortodoksisesti Gregorios Dialogos sekä toinen 300-400 luvulla elänyt ja karkauspäiväksi 29.2. muistopäivänsä saanut pyhä Johannes Cassianus eli Johannes Askeetti ovat asiaa myös pohdiskelleet.

Pyhällä Johanneksella noita paheita oli yksi enemmän eli kahdeksan ja hän esittelee ne teoksessaan "Kinobialuostarien säädöksiä" (engl. The Twelve Books of John Cassian on the Institutes of the Cœnobia, and the Remedies for the Eight Principal Faults) Johanneksen listaamat paheet ne olivat (ilman ilmeistä pahuusjärjestystä):

* vatsanpalvonta
* haureus
* rahanhimo
* viha
* murehtiminen
* alakuloisuus
* turhamaisuus
* ylpeys

Samojakin paheita tuossa Johanneksen listassa on Danten listan kanssa, mm. ylpeys, viha, ylensyönti (vatsanpalvonta) ja ahneus (rahanhimo), mutta oli siinä jotain "uuttakin". Tai miten sen nyt ottaa, kun jonkun asian voi toki ilmaista eri tavoilla, eri sanoilla.

Mutta palataanpa tuohon Danten listaan. Koko tuo hänen kirjoittamansa runoteos on täynnä merkillistä numerosymboliikkaa. Siinä menee helposti tavallinen ihminen pian sekaisin, kun kaikessa teoksen osien määrässä, osien lauluissa, kaikessa, on monenlaista rytmiikkaa ja symboliikkaa. Luvut kolme, kymmenen ja 33 toistuvat eri yhteyksissä ja erilaisina kombinaatioina ja luovat omalta osaltaan lisää mystiikkaa koko teoksen ympärille.

Jumalainen näytelmä on suomennettu kaksi kertaa. Ensimmäisenä sen teki Eino Leino jo 1912 ja toinen suomennos on Elina Vaaran ja se on vuodelta 1963. Jälimmäisessä kieltä on "korjailtu" enemmän nykysuomeksi. Esimerkkinä vaikka teksti ihan teoksen alusta.

Tässä Leinon suomennos:

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ja tässä tuo sama kohta Vaaran suomennoksena:

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

En nyt ryhdy kertomaan sen enempää Danten teoksen juonesta, joka on minulle aivan liian monisäikeinen ja mystinen. Joka tapauksessa siinä vilahtelee useita tuon ajan kuuluisuuksia ja Dante kuvaa teoksessaan helvettiä, kiirastulta ja paratiisia. Joidenkin lähteiden mukaan teksti voidaan tulkita neljällä eri tavalla: kirjaimellisesti, allegorisesti (vertauskuvallisesti), analogisesti (yhdenmukaisesti, pelastusta kokevasti) ja tropologisesti (moraalisesti).

Tuolla samalla "nelikentällä" tulkittiin keskiajalla myös Raamattua. Metodia nimitettiin silloin Quardigaksi, mutta myöhemmin luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther laajensi nelikentän kahdeksaan. Mukaan tuli edellisten lisäksi tulkinnat kirjaimellis-historiallisesti, hengellis-profeetallisesti, vanhatestamentillisesti ja Uuden testamentin lupauksen valossa. Huh!

Erään tulkinnan mukaan teosta kuvataan Danten matkana, omana tienä puhdistautumiseen, synnistä täydellisyyteen. Jos joku kirjoittaisi tällaisen teoksen nykypäivänä, hänen epäiltäisiin helposti varmaankin käyttävän jotain huumeita. Niin se maailma on muuttunut.

Tuosta Danten teoksesta muuten löytyy laajalti siteerattu lause, jonka voin nyt liittää tähänkin valmistelevan jupinani loppuun. En nimittän ollenkaan tiedä, syntyykö ihan oikeassti noita jatkotarinoita noista kuolemansynneistä, mutta lupaan edes yrittää. Kirjoitan niitä silloin, kun sattuu siltä tuntumaan tai jokin synneistä aktivoituu erikoisen paljon ja jotain sitten ruudulle syntyy. Ja kuten edellä jo sanoin, älä odota paljoa, vaan lohduttaudu sinäkin Danten sanoin: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."



HAP
happy