Tämä viimeinen kuolemansynti on aika vaikea pala minulle laittaa kirjalliseen muotoon, mutta koetan silti. Tältä minusta ainakin nyt tekstiä aloittaessani tuntuu.
Himo tarkoittaa kiihkeää halua saada jotakin. Se, mitä halutaan, voi olla monenlainen esine, asia mutta myös ihminen. Minusta tuntuu, että sanonta, että "joku himoitsee jotain", on muuttunut viime aikoina tarkoittamaan enemmän ihmisen halua saada jotain seksuaalista tunnetta, seksuaalista tyydytystä ja sanan aikaisempi laajempi merkitys on jotenkin muuttunut.
Ennen himottiin myös muuta kuin ihmistä. Yksi kymmenestä käskystäkin kuului ennen uusinta Raamatun käännöstä: "Älä himoitse lähimmäisesi huonetta", tosin se jatkui sitten vielä kohdistuen ihmiseenkin: "Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa." Tuolloin sanalla oli vielä se laajempi merkitys. Voitiin siis himoita vaikka naapurin tiilikattoa. Nykyiseen Raamattuun tuo käsky - johtuisikohan himo-sanan merkityksen muuttumisesta vai mistä - on nyt muutettu muotoon: "Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen." Kääntäen voisi kai sitten tuon käännöksen perusteella sanoa, että kun joku tavoittelee parempaa elämää, uutta uraa tai jotain sellaista, se tarkoitti ennen ko. asioiden himoitsemista. Noinko se menee?
Jostain muistan lukeneeni, että himon vastakohta kuolemansyntinä olisi "itsekontrolli", itsensä hallitseminen. Oikeastaan aika hyvä rinnastus: himo ~ itsekontrolli. Sanapari kuvaa minusta hyvin tuon himon luonnetta. Himohan on juuri itsekontrollin puutetta.
Himo alkoi muuttua modernissa maallistuneessa ja kaikenlaisen (myös roska-)median täyttämässä maailmassa tarkoittamaan enemmän intohimoa, joka sekin tarkoitti ennen hieman muuta, mitä tarkoittaa nykyään. Ennen jollakin oli intohimoinen suhde vaikkapa syömiseen, pelaamiseen, harrastukseen. Jääkiekko saattoi olla jollekin intohimon kohde - joko pelaamalla sitä tai vain katselemalla, siis voimakas halu harrastaa tai katsella sitä. Sitten tulivat elokuvat, Ingmar Bergmanin "En Passion" (Intohimo) ja lukuisat muut vastaavat tuotokset ja intohimostakin tuli enemmän seksuaalisuutta kuvaava sana ja se osin jopa korvasi sanan himo.
Tuolta minusta tuntuu. En oikeasti tiedä, onko näin, mutta näin arvelen. Kielitieteilijäthän sanovat kielen ja sanojen merkityksen muuttuvan. Hyvä esimerkki on sana "neekeri", joka ennen - ja yhä minulle - oli aivan neutraali, rotua osoittava sana. Haukkumasanana käytettiin sanaa "nekru". Vastaavat englanninkielisetkin sanat olivat kaiketi: nigger / negro. Nyt ei enää saisi nimittää neekeriä neekeriksi ja ilmeisesti pian ei saa sanoa eskimoa eskimoksi tai intiaania intiaaniksi. Nyt pitää sanoa "musta". Näin musta tuntuu.
Siksi kai minustakin alkuun tuntui vaikealta ryhtyä analysoimaan himoa. Arvelin, että pitääkö tässä ryhtyä jo paljastelemaan omia salaisia seksuaalisia tuntemuksiaan blogissaan. Mutta maisteltuani sanaa ja selvitettyäni sen merkitystä, sana on jälleen palannut uomaansa, vanhaan merkitykseensä. Ja saan ilmeisesti yhä edelleen himoita jotain, kunhan se ei vain ole toisen vaimoa, omaisuutta ja mitä kaikkea se nyt olikaan. Vai saankohan sittenkään!
Ortodoksinen kirkko tuntee myös teologiassaan termin himottomuus (kreikaksi ἀπάθεια / apatheia). Himottomuus eli sisäinen puhtaus tai sydämen puhtaus (kts. Matt.5:8) ei tarkoita ortodoksisessa terminologiassa merkittävän ortodoksisen opetuksellisen kirjan, Filokalian, mukaan passiivista olotilaa, vaan sitä, että ihminen on saavuttanut vapauden himojen orjuuttavasta vaikutuksesta. Usein himottomuudella tarkoitetaan myös sitä, että himot on palautettu luonnonvastaisesta luonnonmukaiseen toimintaan, esimerkiksi viha on suunnattu syntiin eikä lähimmäiseen.
Puhdas ihminen saa ortodoksisen teologian mukaan nauttia himottomuuden rauhasta. Himottomuus on vapautta ja se pohjautuu uskoon. Uskosta syntyy Jumalan pelko, josta syntyy käskyjen pitäminen ja käytännön kilvoittelu, jotka taasen johtavat kunniakkaaseen himottomuuteen. Himottomuudessa onkin useita asteita:
- pidättyminen varsinaisesta synninteosta,
- mielen puhdistaminen himollisista ajatuksista,
- himollisten halujen täydellinen vaikeneminen
- ääretön ja seesteinen sisäinen hiljaisuus
- mielessä vallitsee syvä jumalallinen rauha.
Olen poiminut nämä määritelmät himottomuudesta laatimastani artikkelista Ortodoksi.netin sivuilla (kts. Himottomuus). Siellä sanotaan myös, että himottomuuden saavuttamisen tunnusmerkkejä ovat muun muassa ne, että
- kilvoittelija alkaa ajatella hyvää kaikista,
- hän näkee toiset puhtaina ja pyhinä,
- hän pystyy arvostelemaan oikein niin jumalallisia kuin maallisia asioita,
- hän vapautuu aistillisuudesta, joka pitää vallassaan koko maailmaa,
- hän ei tavoittele ihmisten tärkeinä pitämiä asioita,
- hän on suuntautunut pelkästään Jumalaan.
Himottomuudesta on osuvasti sanottu, että se on mielen suursiivouksen lopputulos ja huipentuma. Himottomuuden saavuttanutta on pyhien isien kirjoituksissa verrattu enkeliin, aineettomaan olentoon aineellisessa ruumiissa.
Joten sepä olikin melko monisyinen tämä viimeinen kuolemansynti. Meinasi jo välillä loppua usko aiheesta kirjoittamiseen, mutta pitänee sanoa kuten se ekaluokkalainen, jonka luokassa olin kauan, kauan sitten, äkkiä sinne - hyvä ettei pystymetsästä - repäistynä sijaisena luokan oman opettajan sairastuttua. Opetin siellä pieniä ekalauokkalaisia hieman epävarmana omasta alkuopetuksen osaamisestani. Ennen ruokailua opettajan heille opettaman ruokarukouksen jälkeen (joka siis laulettiin ja oli sitten lopulta kuitenkin tuttu minullekin) pieni ekaluokkalainen totesi rukouksen päätytyyä reilusti silmiin katsoen eturivissä, vakavalla naamalla ja aivan tosissaan: "Hyvinhän se meni!"
HAP
happy
Tämä kuolemansynti olisi varmaan uuden niminen, jos kielitieteilijät olisivat saaneet muuttaa sen nimen muuksi vaikkapa Raamatun uutta käännöstä tehdessään. Se olisi voinut muuttua vaikka mässäilyksi tai miksi muuksi tahansa kuin ylensyönniksi. Ainakin tuo mässäily sanana kuvaa mielestäni melko hyvin tätä kuolemansyntiä.
Ylensyönnissä tai siis mässäilyssä - koska se voi tarkoittaa muutakin kuin syömistä - ihminen ei hyväksy luonnollisia rajoja nautinnolleen, eikä säilytä luonnollista tasapainoa asioissa tai usein myös koko elämässään. Mässäily ei siis koske vain ruokaa ja juomaa, se voi koskea vaikkapa viihdettä, tavaroita, esineitä, omaisuutta tai vaikka ihmisiä, heidän seuraansa. Sen voisi ajatella koskevan vaikka luonnotonta tasapainottomuutta, vaikkapa liiallista somessa huseeraamista, jonkinlaista riippuvuutta tietokonemaailmasta.
Mässäilylle on jossain annettu vastavoimaksi itsehillintä, tyyneys, maltti, raittius, kohtuullisuus ja pidättäväisyys. Kun mietin sanaa ylensyönti / mässäily noiden sanojen vastaparina, se avautuu ihan eritavalla, kuin pelkkänä kuolemansynnin nimenä: ylensyönti.
Silti maailma suurimmaksi osaksi näkee ylensyönnin synnissä vain ruokailuntottumusten vääristymisen, lihavat ihmiset, pullukat. Laihat ihmiset tuomitsevat siltä istumalta heidät tai meidät kaikki itsehillinnän ja kohtuullisuuden puutteesta, ihmisinä, jotka eivät osaa pidättäytyä syömästä liikaa, eivätkä osaa kontrolloida itseään. Eihän se niin mene.
Paljon on ihmisiä, joilla on jokin perussairaus, joka aiheuttaa lihomista. Mutta varmasti myös vanhassa sloganissa, että "keskitysleirillä ei näkynyt lihavia ihmisiä" on joku totuuskin takana. Kyllä syömistavoilla ja tottumuksilla ja etenkin syötävän ruuan laadulla on oma ja todennäköisesti melkoisen suuri merkityksensä. Silti mikään ei anna toiselle ihmiselle oikeutta haukkua, moittia tai edes ääneen ihmetellä toisen ihmisen lihavuutta. Se kun on jokaisen oma asia, millainen hän on ja miksi.
Voidaan asiaa lähestyä varmasti toiseltakin kantilta. Onko meillä luoduilla ihmisillä oikeus "pilata" Luojalta saamamme sopusuhtainen ruumis? Saammeko aiheuttaa kehomme "alennustilan" omilla toimillamme? Eikö se ole Luojan luomistyön mitätöimistä? Näinkin asian mielestäni voidaan toki nähdä, mutta sekään ei oikeuta haukkumaan heitä tai meitä lihavia. Noihinkin tekoihin saattaa olla erilaisia syitä: yksinäisyys, masentuneisuus, sosiaalisten taitojen puuttuminen tai niiden vähäisyys, epäonnistumiset elämässä, avioliitossa tai vaikka työssä tai kuten kai aika monella meistä: geneettinen taipumus. Jos vanhemmat ovat lihavia, usein lapsistakin tulee lihavia, koska elämäntapa ja tottumukset siirtyvät vanhempien mukana ja samoin kuin vaikkapa erilaiset ruokatavat mm. siinä, mitä syödään ja milloin ja kuinka paljon.
Siksi en katsoisi mielestäni varsinaisen ylensyömisen olevan niin suuri kuolemansynti, kuin volisi nimen perusteella olettaa. Mutta toista on tuo erilaisilla - ja varsinkin muulla kuin ruualla - mässäily. Tosin kyllä ruuallakin mässily on tuomittavaa - käyttihän SAK sitä muutama vuosi sitten omassa, sittemmin pikaisesti hyllytetyssä vaalimainoksessaan, jossa porvari (jota esitti näyttelijä Oiva Lothander) eli mässäilevää elämää runsaan ruokapöydän ääressä. Tosin tuokin porvarillista elämää parodiova mainos taisi kolahtaa enemmän mainostajan, SAK:n, omaan nilkkaan, kuin mitä oli tarkoituskaan ja mainos kääntyikin melko pian mainostajaa itseään vastaan.
Siinä ylensyönti tai mässäily poikkeaa ehkä paljonkin muista ns. kuolemansynneistä, että se taitaa aiheuttaa kaikesta vähiten meissä ihmisissä katumusta teon suhteen. Puhuttaessa ruuasta, länsimainen ihminen kyllä tuntee jonkinasteisen "katumuksen orastavan idean", jota hän sitten kuitenkin nimittää maallisesti "dieetiksi". Dietiillä hän yrittää "parantaa" tapojaan ja tehdä asiat oikeammin, paremmin. Monelle vain noista dieteeistä on tullut hieman samanlainen ilmiö kuin joillekin nuorille ns. katumuspilleristä. Syntiä on mukava tehdä, kun sitä voi melko helposti katua moisin tempuin. Puhutaan myös jojo-dieeteistä, jolloin ensin laihdutaan ja sitten taas lihotaan. Vuoronperään ja ihan omin toimin. Yhdistetään mukavasti toistuvat nautinnot ja niitä seuraava katumus aina vaan jatkuvaan ketjuun.
Ortodokseilla on vuodessa monta monituista päivää, jolloin olisi syytä välttää mässäilyä. Niitä päiviä nimitetään paastopäiviksi. Vuodessa on neljä pitempää paastoaikaa ja lisäksi jokainen keskiviikko ja perjantai on paastopäivä. Sekularistinen, maallistunut maailma on tosin ottanut tuonkin systeemin - siis nuo kristilliset paastopäivät: keskiviikot ja perjantait - omaan maalliseen käyttöönsä ja nyt mediassa meille markkinoidaan aivan uutena, ennen kuulemattomana ideana 2 + 5 paastoa. Siis kaksi paastopäivää ja viitenä saa syödä.
Joku on laskenut, että jos - tai pitänee kutenkin sanoa kun - joku ortodoksi noudattaa kaikkia kirkollisia paastopäiviä (joulupaasto n. 40 pv, suuri paasto n. 50 pv, apostolien paasto noin pari viikkoa keskimäärin eli 15 pv ja vielä Jumalansynnyttäjän paasto n. 15 pv, sekä muun ajan keskiviikot ja perjantait, joita jäänee jäljelle noin 37 x 2 eli n. 70 pv. Yhteensä noin 190 pv), niitä olisi hieman enemmän kuin tasaisesti sijoitettuina noin joka toinen päivä. Joten kristillisen perinteen mukaan ei todellakaan mässäillä. Aina sekään - siis tuo kristillinen perinne - ei kuitenkaan näy meidän pappien ja piispojen tai vaikkapa munkkienkaan ulkomuodossa, meistä tavallisista ortodoksesita nyt puhumattakaan. Miksikähän?
Ilmeisen vaikeasti pois heitettävä synti lienee tämä ylensyönti sitten kuitenkin. Meille usealle.
Hannu
happy