torstai 19. kesäkuuta 2014

XXVI. Seitsemän kuolemansyntiä: Kateus

Suomalaisilla on joitain mainioita sananlaskuja monesta elämään liittyvästä asiasta mm. kateudesta. Synnyinpitäjäni Tuupovaaran (joka nykyisin on osa Joensuuta) naapurista, Enosta, on kotoisin sanonta: "Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä." Ulvilassa päin sanovat: "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Voi kuinka osuvia ovatkaan nuo vanhat viisaudet vielä tänä päivänäkin. Uusi moderni tietotekniikka ja tämä kaiken ihanuuden eteemme tuova some eli sosiaalinen media vielä sitten omalta osaltaan nopeuttavat kaikenlaisen tuollaisen toiminnan - siis myös kateuden - leviämistä. Kun joku tekee jotain kadehdittavaa - lähtee vaikka matkalle, saa jotain hyvää tehtyä ja aikaiseksi, palkitaan tai on iloinen jostakin - ja kertoo siitä Facebookissa, kohta joku toinenkin kehuskelee, että kyllä se minäkin osaan, matkustan ja olen vielä parempi ja iloisempi. Tai sitten jollain muulla tavalla vain retostellaan, onpa se sitten mitä maallista hyvää tahansa. Kyllä siitä somessa kertoa pitää, että mulla on sitä enemmän kuin sulla. "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Itsekin olen varmasti syyllistynyt tähän toiseen "kuolemansyntiin", kateuteen - ihminen kun olen - mutta viime aikoina olen pohdiskellut erityisesti erilaisten asioiden ja kohteiden ja siinä ohessa kyllä myös itsenikin joutumista kateuden kohteeksi. Sitäkin kun on saanut kokea ihan omakohtaisesti ja sanoisinko vielä, että kohtuullisen usein. Vaikka en ole mikään julkisuuden henkilö - joita kai usein kadehditaan - vaan olen tällainen ihan tuiki tavallinen suomalainen mies ja kaiken lisäksi valtion elätti. Mutta silti. Tiukkaa on joillakin - siis muillakin kuin minulla, jos/kun tällaista ihmistä pitää kadehtia. Mutta se taitaa osoittaa tuon kateuden yleisyyden ja sen modernin luonteen: interaktiivisuuden. Itse lohduttaudun tässä tilanteessa usein ajatuksella: Ei kastunut vettä pelekee.

Millaiset ihmiset kadehtivat tai millaisissa tilanteissa huomaa jonkun kadehtivan? Toisinaan näkee noilla somen palstoilla esimerkiksi kommentteja toisten - useimmiten kumma kyllä naisten - kauneudesta. Toiset kirjoittavat kavereittensa "seinille" kommentteja tämän kauneudesta - "olet kaunis" - söpöydestä - "olet ihana" - tai mistä nyt milloinkin kirjoitetaankaan: hiuksista, tyylikkäistä, uusista, viimeisen muodin mukaisista silmälaseista, "nuoruudesta", ihanista lapsista, kauniista kodista, onhan noita mukavia asioita. Mutta missä määrin siellä taustalla on myös tuota kateutta? Luulen, että melko usein on sitäkin. Toki siinä on jotain kaveruudeksikin tunnistettavaa, mutta saattaa siinä - siis minun mielestäni - olla mahdollisesti jotain aivan muutakin. Voisikohan sitä luonnehtia sanalla: kerjäämistä. Sano nyt edes sinä kauniisti minullekin, sano jotain kaunista, kun ukkoni/siippani/parini/kuka nyt lie, ei nyt tuollaisia oikein "osaa" sanoa. Tai voihan se olla jotain muutakin, kun naisista on kysymys. Sellaista, jota me miehet emme ymmärrä. Näinhän se joskus menee. Mene ja tiedä sitten!

Kateus näkyy usein netissä tai ihan "livenä" joko yleisenä ärtyneenä käyttäytymisenä, inhottavina kommentteina ja totaalisena kärttyisyytenä tai se saattaa myös kohdistua johonkin: vain tiettyyn ihmiseen tai ryhmään tai johonkin muuhun yksittäiseen kohteeseen. Syylliseen tai syyttömään, ihan sama, kunhan johonkin saa purkaa omaa pahaa oloaan.

Somessa kateuden kohde saatetaan joskus pompsauttaa ulos omasta kaveripiiristä. Ei tosin aina lopullisesti, mutta usein niin, ettei hän näe esimerkiksi toisen/toisten viestejä. Kokonaan sitä ei uskalleta tehdä, jos kadehdittava on edes jonkinlaisissa toreissa, hengissä yhä ja jos on jotenkin mahdollista, että hänestä vielä jotenkin saattaisi hyötyä, jos hänellä on vielä jonkinlaista markkina- ja statusarvoa. Hänestä siis saa vielä jotain irti, tietoja, vihjeitä, juoruja, suhteita, maineikkaan Fb-kaverin, jonka kaikki tuntevat. Tähän sopii hyvin eräs toinen suomalainen, riistavetinen sananlasku: "Katteos on kunnijan kumppan."

No millä tavalla itse olen kokenut kateuden ilmenemiä? Pahansuopaisuutena, vähättelynä, ilkeilynä, halventavina lausumina, mitätöintinä, kylmyytenä, hylkäämisenä, ylpeytenä. Onhan noita. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat, mutta pääasiassa ne saavat minut mietteliääksi. Miettimään, tarvitseeko tällaista touhua kestää vapaaehtoisesti? Mitäpä jos menisin jonnekin muualle, missä tällaisia ei ole. Sulkisi tietokoneet ja puhelimet ja eläisi lähes erakkona. Mutta onhan tähänkin sopiva suomalainen sananlasku: Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.

Mutta kun tuo luovuttaminenkaan ja periksi antaminen ei ole ratkaisu. Juttelin juuri erään tuttuni kanssa, jolla on ongelma oman hyvän ystävänsä kateuden kanssa. Hän pohdiskeli vakavissaan ystävyyssuhdetta. Jopa niin, että harkitsi tuon vuosikausia kestäneen suhteen päättämistä. Olin täysin eri mieltä. Ystävyys ja etenkin pitkä ystävyys on asia, josta täytyy pitää kiinni viimeiseen saakka. Asiat - vaikeat asiatkin - tulee jutella puhki, poikki ja pinoon tarvittaessa vaikka itkun ja kiukun tai vaikka vihankin kanssa, eikä suinkaan panna välejä poikki. Kas kun noita oikeita ja pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa lähes läpikotaisin, työntävät ylämäessä ja jarruttavat alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ja kun asia on käsitelty, huomataankin ehkä, että yhdessä koettu "kateellinen asia" onkin sellainen, ettei se suinkaan ole toiselta pois, vaan se voi olla ilonaihe kummallekin.


Toki minäkin saan melko usein monesta tämän kaltaisesta asiasta tarpeekseni ja olen silloin aina jättämässä noita tai näitä "hommia". Sekään ei varmaan ole oikea tapa. Mutta monesti on vain niin, ettemme ole oppineet oikeaa tapaa käsitellä kateutta tai muita ongelmia ympärillämme. Silloin pitää vain vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Ja: opetella käsittelemään noita ongelmia. Sillä sanotaanhan, että "ei mikään niin harmita kun köyhä, joka on ylpiä".


HAP
happy