Tsaarin hallitseman ortodoksisen Venäjän valtiollinen sortuminen ja bolševistisen Neuvostoliiton uusien vallanpitäjien asenne uskontoa kohtaan aiheutti Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina paljon siirtolaisuutta ja pakolaisuutta pois Neuvosto-Venäjältä, Neuvostoliittoa edeltävästä valtiosta.
Paljon näitä ortodoksisia emigrantteja, pääosin venäläiseen sivistyneistöön ja useat heistä vielä jotenkin hallitsijasukuun tiukemmin tai löysemmin kuuluneita ihmisiä meni Keski-Eurooppaan, mm. Ranskaan ja sen pääkaupunkiin Pariisiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja jopa Kiinaan. Jonkin verran heitä tuli myös Suomeen. Tämä jupina on yksi kertomus tällaisen emigranttipakolaisen erikoisesta elämästä täällä Suomessa.
Monen emigrantin elämä omassa maassaan oli ollut suojattua ja omalla tavallaan melko rajattua. Heidän ei tarvinnut hoitaa ns. normaaleja arkisia asioita. Niitä varten olivat palvelijat, jotka hoitivat kaikki käytännön asiat lastenhoidosta ja ruuanlaitosta, sen tarjoilusta, ruuan ostamisesta alkaen aina itsestään huolehtimiseen saakka. Jopa pukeutumisessa palvelijat auttoivat, kuten myös tietysti naisilla hiusten laitossa ja lukuisissa muissa arkisissa asioissa.
Siksi voi vain kuvitella, miten tuollaiseen elämään kasvaneiden ja siihen tottuneiden ihmisten elämä uudessa maassa oli vaikeaa. Kaikki piti nyt tehdä itse ja kaikki palvelut maksoivat aivan eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmassa kotimaassa ylhäiset ihmiset omalla tavallaan "riistivät" taloudellisessa mielessä köyhempiään mm. maksamalla heille kehnoa palkkaa ja näin he saivat kaiken loiston halvalla. Näiden ylhäisten aatelisten oman suvun aseman tai naimakauppojen myötä hankittu omaisuus oli usein valtavan suuri ja heillä oli varaa vaikka mihin, joskus jopa elämiseen yli varojensa.
Tilanne uudessa kotimaassa oli tältäkin osin melkoista oikean, todellisen elämän opettelua. Rahaa oli loppujen lopuksi rajoitetusti, koska kaikkea omaisuutta ja etenkään sen tuottavaa osaa ei saatu mukaan, pelkästään rahaa, koruja ja muita arvoesineitä. Kun samalla oli totuttu elämään "leveästi", raha ei riittänyt pitkään eikä etenkään kaikkeen. Näin kävi lopulta myös ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin (1886 - 1957) elämässä.
Ruhtinattaren elämä Suomessa alkoi kuten melko monen muunkin: ensin he siirtyivät pakoon Venäjän vallankumousta Suomen puolelle mm. Terijoelle tai muualle Suomenlahden huvila-alueille, he saivat siellä alkuun ns. Nansenin passit ja myöhemmin heistä tuli Suomessa maan kansalaisia.
Jossain on sanottu, että tällaisia pakolaisia olisi ollut alkuaan noin puolitoista miljoonaa henkeä jakaantuneena eri puolille maailmaa. Osa selvisi runsaan alkupääoman, laajan sivistyksen ja hankitun hyvän kielitaidon turvin, osa ei. Suurin osa kuitenkin selvisi omalla tavallaan, omilla henkisillä voimavaroillaan, omalla ortodoksisella uskollaan ja kaikissa - hurjissakin - olosuhteissa he säilyttivät aristokraattisen olemuksensa ja arvokkuutensa. Niin myös ruhtinatar Natalia Lopuhin-Demidov (Лопухин-Демидов), jonka sunkunimestä käytettiin tuolloin senaikaista muotoa Lopouchin-Demidoff.
Ruhtinatar kuului varakkaaseen Naryškinin sukuun, jossa ruhtinattaren isä oli tsaarin kamariherra Dmitri Konstantinovitš Naryškin (Нарышкин). Hän ei ollut aatelinen, mutta hovin arvostettuna virkamiehenä rikas kuitenkin. Naryškinin suku liittyi tsaarien Romanovien sukuun, kun yksi suvun naisista oli 1600-luvulla saatu naimisiin tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovin kanssa.
Myöhempi ruhtinatar Natalian puoliso, ruhtinas Alexander Lopuhin-Demidov oli äveriään suvun jälkeläinen, joka mm. palveli everstinä samassa Chevaljer-kaartissa kuin meidän kaikkien tuntema suomalainen C.G.E. Mannerheim, hän tosin silloin majurina. Kumpikin mies liittyi ruhtinattaren elämään monin tavoin.
Demidovien suku omisti laajoja maa-alueita ja tehtaita ympäri laajan Venäjänmaan, mm. sokeritehtaita Ukrainassa. Naimisiin mennessä ruhtinas oli 32-vuotias ja ruhtinatar vain 17. Melkoinen ikäero, mutta ei epätavallista tuohon aikaan Venäjällä.
Myös ruhtinaan suku liittyi Romanovien hallitsijasukuun ja heillä aatelisina ja sukulaisina oli oikeus käyttää ruhtinaan arvoa ja Romanovien vaakunaa. Vuonna 1904 häät järjestettiin Ukrainassa sijaitsevassa Demidovien palatsissa todella suurellisin menoin. Joidenkin tarinoiden mukaan tietkin oli päällystetty valkoisiksi tehtaan omalla kristallisokerilla, vieraina oli tuhat ihmistä ja morsiamella oli yllään miljoonien ruplien arvoiset korut ja vaatteet.
Ruhtinattaren elämä tuosta eteenpäin oli yltäkylläisyyden täyttämää aatelisen elämää, matkustelua Euroopassa ja juhlia juhlien perään. Kesät perhe vietti usein Viipurin pitäjän Talissa, jossa he omistivat laajoja alueita ja kartanoita.
Ennen vallankumousta ruhtinatar ennätti synnyttää kuusi lasta, kuusi poikaa, joista nuorin kuoli varsin pienenä. Kun tsaari Nikolai II luopui valtaistuimestaan vuonna 1917 eversti Demidov erosi rykmentin komentajan tehtävistä ja bolševikkien valtaan noustua perhe ryhtyi valmistelemaan pakoa kaiken sen aikaisen sekasorron keskellä. Mihinkään ei oltu oikein osattu varautua ja varustautua. Monenlaista turhaakin tavaraa pakattiin mukaan ja perhe siirtyi erilaisten manooverien jälkeen Suomen Karjalaan.
Tilanne Talissakin alkoi muuttua ja käydä perheelle vaaralliseksi. Siksi perhe suunnitteli siirtymistä uuteen paikkaan ja siinä tarkoituksessa vierailtiin Mikkelin lähistöllä sijaitsevassa Anttolassa, jonne sitten muutto tapahtuikin vuoden 1917 kaaoksessa, nykyiseen Anttolan hoviin, jonka ruhtinas osti.
Mukaan otettu omaisuus oli valtava: mm. huonekaluja, eläimiä, palvelusväkeä, jotka kaikki lastattiin lotjiin ja kaikki kuljetettiin vesitse Saimaan äärellä olevaan Anttolaan. Kerrotaan, että lotjia olisi ollut noin 30 kappaletta. Ja jos verrataan perheen omaisuuden määrää, sen aikaisen "tavallisen" perheen normaali omaisuus olisi mahtunut hyvin yhden lotjan nurkkaukseen.
Lapsista kolme lähetettiin Englantiin kalliiseen sisäoppilaitokseen ja muut kaksi tulivat Anttolaan, jossa toki vanhemmatkin pojat usein vierailivat. Hovin maille rakennettiin hulppea asuinrakennus, joka tosin sitten joskus 1940-luvulla valitettavasti purettiin. Kymmenille ravi- ja ratsuhevosille tarvittiin tallit, palvelusväelle majoitustilat ja vieraille omat tilansa. Rahaa käytettiin valtaisasti ja kursailematta, kuten aiemmassa elämässä oli totuttu.
On kerrottu tarinaa, että Demidovien olisi ollut tarkoitus tiedustella ja valmistella itse tsaari Nikolain ja hänen perhensä siirtymistä Suomeen ja mahdollisesti juuri Anttolaan. Voi olla, että tarinalla on jotain totuudellistakin pohjaa, mutta tsaari ei joka tapauksessa koskaan ennättänyt paeta Venäjältä, kun hänet sitten perheineen murhattiin raa'asti.
Demidovien rahat alkoivat melko nopeasti huveta. Taito säästää puuttui. Taito tehdä asioita edullisesti ja halvalla puuttui. Ympäristön ihmiset "kuppasivat" rahaa rikkailta venäläisiltä joka käänteessä. Vuonna 1919 Demidovit saivat Suomen kansalaisuuden, mutta he odottivat kiihkeästi paluuta entiseen kotimaahansa. Taloudelliset vaikeudet vyöryivät vauhdilla päälle ja pian koko tila oli ulosmittauksessa. Perhe sai asua Anttolassa aina vuoden 1920 syksyyn saakka ja sen jälkeen seurasi muuttoja ja muuttoja muuttojen perään. Perhe ei kyennyt muuttamaan tapojaan ja rahat eivät riittäneet enää elämiseen, ei ainakaan sellaiseen ylelliseen elämiseen, johon he olivat tottuneet. Odotettiin kiihkeästi paluuta Venäjälle ja omaisuuden palauttamista, siksi ei ehkä välitettykään säästämisestä. Rahaahan oli - mutta se oli kaoottisella Venäjällä.
Sitten seurasi muutto Ranskaan sukulaisten luo, rahojen loppuminen sielläkin ja paluu Suomeen ja Taliin vuonna 1923 ja sieltä Mikkeliin, missä loputkin arvokkaat sukukalleudet pantattiin halvalla ja hävitettiin sen tien. Perhe ajautui lopulta jopa köyhäinhoitolautakunnan asiakkaiksi ja elämää jatkettiin täysin erilaisissa puitteissa, mihin oli totuttu. Kotona hoidettiin kanoja, lehmää ja elämän jatkuminen oli kiinni avustuksista. Mutta paikkakuntalaisten kateus ja pahantahtoisuus lopetti pian senkin ja lautakunta totesi, että tulette varmasti toimeen omillanne ja etsikää halvempi asunto. Jopa kunnalliseen laitoshoitoon siirtämistä harkittiin, mutta siitä kuitenkin luovuttiin.
67-vuoden ikäisenä ruhtinas kuoli tapaturmaisesti vuonna 1937. Sota oli ihan ovella ja vuonna 1939 jouduttiin evakkoon. Ruhtinatar Natalia Demidov palasi jälleen Mikkelin seudulle, jonne hänet "ryssän akkana" alkuperäisväestön nenän nyrpistelyistä huolimatta majoitettiin kuten muutkin Karjalan evakot paikallisiin taloihin.
Elämä tuosta eteenpäin oli omin avuin selviämistä vieraassa ympäristössä, vieraissa paikoissa ja vielä osin vihamielisesti suhtautuvien ihmisten parissa ja täysin virkakoneiston ja sen byrokratian armoilla.
Sodan jälkeisinä vuosia ruhtinattaren pojat muuttivat ulkomaille kahden jäädessä Suomeen. Toinen heistä oli haavoittunut sodassa ja muutti venäläisen sukunimensä suomalaiseksi. Äiti - aikaisempaan loistoon tottunut ruhtinatar - asui ensin maitohuoneessa, sitten myllytuvassa ja sitten vielä pienessä 15 neliön saunatuvassa. Hän muutti nöyrästi sinne, mihin kulloinkin käskettiin.
Noille ajoille sattuu myös yksi vaikuttava tapahtuma ruhtinattaren elämässä: marsalkka Mannerheimin tapaaminen. Hehän olivat tunteneet toisensa jo loiston ja Venäjän hovin aikoihin Pietarissa. Kerran ruhtinatar vieraili Mannerheimin Päämajassa tuoden ylipäällikölle vähillä rahoilla ostetun kukkakimpun ja tällä tavalla hänen elämän kaarensa liittyy vähäisellä tavalla minunkin elämääni, koska toimin sitten paljon, paljon myöhemmin tuossa samassa rakennuksessa, nykyisessä Päämajakoulussa rehtorina kaksikymmentä vuotta ja tutustuin sinä aikana myös ihmisiin, jotka tunsivat ja olivat tavanneet niin Mannerheimin kuin ruhtinattaren.
Tuo ruhtinattaren sodan aikainen vierailu poiki vielä ainakin yhden toisenkin tapaamisen, jolloin ruhtinatar sai vielä kerran olla oikea ruhtinatar marsalkan seuralaisena hänen tarjoamallaan lounaalla. Sen hän tekikin tavoilleen uskollisena ja tuonaikainen elämäntilanne erikoisesti huomioiden.
Ruhtinatar Natalia auttoi suomalaista sotaväkeä venäläisten sotavankien käsittelyssä ja jopa joskus Päämajankin väkeä ranskan kielen kiemuroissa ja haaveili paluusta Venäjälle ja ilmoitti jopa päällystävänsä Visulahden myllyn ja Mikkelin välisen tien, kunhan kohta pääsee takaisin ja saa valtavan omaisuutensakin takaisin. Asumista hän jatkoi piikojen ja palkollisten kanssa ahtaassa kanalassa, jonka oven korkeus oli vain noin metrin.
Noihin aikoihin alkoi hieman pilkottaa valoakin, kun yksi pojista otti yhteyttä ja kaupunkilaisetkin kiinnostuivat ruhtinattaren auttamisesta. Tosin auttaminen sai hieman outoja piirteitä, kun mikkeliläiset hienostorouvat vierailivat ruhtinattaren luona ja veivät viemisenä - ei hänelle tarpeellista leipää - vaan ruhtinattaren arvon mukaisesti - viinipullon. Kaupunginjohtajakin näytti ruhtinatarta lehmineen ja kanoineen vierailleen nähtävyytenä, ja se teki vierailijoihin kuulemma suuren vaikutuksen.
Suurta lohtua kaiken tämän keskellä toi ystävyys paikallisen Karjalasta Mikkeliin siirtyneen ortodoksisen kirkkoherran ja hänen perheensä kanssa. Siellä ruhtinatar saattoi myös puhua venäjää, omaa äidinkieltään. Hän kulki aina ja kaikkialla ylväsryhtisenä, vaatetus oli vaatimatonta, mutta siistiä. Uljas ryhti ja loistokkaat silmät - niin kerrottiin - voittivat ankean pukeutumisen tuskan.
Omien poikien hätä äidin tilasta lisääntyi, kun osa heistä löysi hänet Mikkelistä ja kymmenen vuoden päästä pääsi tapaamaan häntä. Yksi pojista pyysi äitiään muuttamaan Amerikkaan, mutta ruhtinatar kieltäytyi. Kaikki pojat eivät kuitenkaan saaneet edes tietoa äitinsä elossa olosta. Nuorin elossa oleva poika tapasi äitinsä vasta hautajaisissa, vaikka hän asui Suomessa.
Ruhtinattaren elämä oli siis varsin köyhää ja karua. Tuon ajan sosiaali-ihmisten asiakirjoista selviää, että hän eli lähes nälkäkuoleman partaalla aivan hirvittävissä oloissa: kylmässä huoneessa, jonka katto vuosi. Saatu avustus meni pääasiassa lehmän ruokaan ja siksi oma olotila sen kun huononi ja sosiaalitarkastajat pohtivat ruhtinattaren sijoittamista kunnalliskotiin, mutta ruhtinatar kieltäytyi ehdottomasti menemästä vaivaistaloon.
Olot huononivat vielä, kun hän joutui muuttamaan kanalasta sikalan keittiöön, joka pian todettiinkin ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi maalattialla ja muuripadalla varustetuksi synkäksi loukoksi. Pian seurasi holhouksen alaiseksi joutuminen ja pakkosiirto kunnalliskotiin, sitten pako sieltä ja asettuminen vuokra-asuntoon, josta savolaisisännät perivät kiskurivuokraa tältä entiseltä rikkaalta, nyt rutiköyhältä ruhtinattarelta.
Muuttoja seurasi useita ja olot vaihtelivat. Mutta ruhtinattaren elämänfilosofia pysyi: hän halusi tulla toimeen omillaan ja ulkopuolista apua hän otti vastaan vain äärimmäisessä hädässä. Ortodoksisuus säilyi, mutta se ei koko elämän aikana ollut mitään palavaa uskoa, vaan turvallisuutta ja pysyvyyttä tarjoava elämäntapa sekin.
Lukuisista sairauksista ja hirvittävistä elinolosuhteista huolimatta hän eli kauan. Hän ennätti täyttää vuonna 1956 vielä 70 vuottakin, kun hän sitten vanhan ystävättärensä, paikalisen ortodoksisen kirkkoherran vaimon, ruustinnan läsnä ollessa kuoli lokakuussa 1957.
Hän kerkisi vaiherikkaan elämänsä aikana elämään niin suunnattomassa loistossa ja rikkaudessa kuin myös aivan vastakkaisessakin oloissa, äärimmäisessä köyhyydessä. Hän säilytti koko elämänsä ajan arvokkuutensa kaikista vastoinkäymisistä ja ilkeistä ihmisistä huolimatta. Aikaisemmin hän - tai hänen perheensä riisti muita - myöhemmin häntä riistettiin. Kaiken muutoksen hän kuitenkin otti rauhallisesti. Kärsi ja säilytti tapansa, uskonsa, kielensä ja ennen muuta arvokkuutensa, ihmisarvonsa.
Tuottelias kirjailija Raija Oranen on kirjoittanut ruhtinattaresta näytelmän, joka on nimeltään "Armollinen ruhtinatar". Tarinassa on tosin paljon fiktiivisiä osia ja polkuja on monessa kohdin taiteellisesti oiottu ja tehty teatraalisiksi. Silti se kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain vain esitettäisiin. Mikkeliläinen evp-upseeri Kalevi Salovaara on kirjoittanut ruhtinattaresta omakustannekirjan nimeltään "Ruhtinattaren tarina" ja siinä myös hän kertoo Natalia Demidovin elämästä seikkaperäisesti - hieman arvaillen, mutta kuitenkin moniin tosiasioihin, aikalaisten haastatteluihin ja asiakirjoihin perustuen, aivan ihmeellisen tarinan: ortodoksisen emigrantin tien palatsista sikalan keittiöön.
HAP
happy
Paljon näitä ortodoksisia emigrantteja, pääosin venäläiseen sivistyneistöön ja useat heistä vielä jotenkin hallitsijasukuun tiukemmin tai löysemmin kuuluneita ihmisiä meni Keski-Eurooppaan, mm. Ranskaan ja sen pääkaupunkiin Pariisiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja jopa Kiinaan. Jonkin verran heitä tuli myös Suomeen. Tämä jupina on yksi kertomus tällaisen emigranttipakolaisen erikoisesta elämästä täällä Suomessa.
Mikkelin ortodoksinen hautausmaa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Siksi voi vain kuvitella, miten tuollaiseen elämään kasvaneiden ja siihen tottuneiden ihmisten elämä uudessa maassa oli vaikeaa. Kaikki piti nyt tehdä itse ja kaikki palvelut maksoivat aivan eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmassa kotimaassa ylhäiset ihmiset omalla tavallaan "riistivät" taloudellisessa mielessä köyhempiään mm. maksamalla heille kehnoa palkkaa ja näin he saivat kaiken loiston halvalla. Näiden ylhäisten aatelisten oman suvun aseman tai naimakauppojen myötä hankittu omaisuus oli usein valtavan suuri ja heillä oli varaa vaikka mihin, joskus jopa elämiseen yli varojensa.
Tilanne uudessa kotimaassa oli tältäkin osin melkoista oikean, todellisen elämän opettelua. Rahaa oli loppujen lopuksi rajoitetusti, koska kaikkea omaisuutta ja etenkään sen tuottavaa osaa ei saatu mukaan, pelkästään rahaa, koruja ja muita arvoesineitä. Kun samalla oli totuttu elämään "leveästi", raha ei riittänyt pitkään eikä etenkään kaikkeen. Näin kävi lopulta myös ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin (1886 - 1957) elämässä.
Ruhtinatar Natalia Lopuchin-Demidoffin hauta Mikkelin ortodoksisella hautausmaalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Jossain on sanottu, että tällaisia pakolaisia olisi ollut alkuaan noin puolitoista miljoonaa henkeä jakaantuneena eri puolille maailmaa. Osa selvisi runsaan alkupääoman, laajan sivistyksen ja hankitun hyvän kielitaidon turvin, osa ei. Suurin osa kuitenkin selvisi omalla tavallaan, omilla henkisillä voimavaroillaan, omalla ortodoksisella uskollaan ja kaikissa - hurjissakin - olosuhteissa he säilyttivät aristokraattisen olemuksensa ja arvokkuutensa. Niin myös ruhtinatar Natalia Lopuhin-Demidov (Лопухин-Демидов), jonka sunkunimestä käytettiin tuolloin senaikaista muotoa Lopouchin-Demidoff.
Ruhtinatar kuului varakkaaseen Naryškinin sukuun, jossa ruhtinattaren isä oli tsaarin kamariherra Dmitri Konstantinovitš Naryškin (Нарышкин). Hän ei ollut aatelinen, mutta hovin arvostettuna virkamiehenä rikas kuitenkin. Naryškinin suku liittyi tsaarien Romanovien sukuun, kun yksi suvun naisista oli 1600-luvulla saatu naimisiin tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovin kanssa.
Myöhempi ruhtinatar Natalian puoliso, ruhtinas Alexander Lopuhin-Demidov oli äveriään suvun jälkeläinen, joka mm. palveli everstinä samassa Chevaljer-kaartissa kuin meidän kaikkien tuntema suomalainen C.G.E. Mannerheim, hän tosin silloin majurina. Kumpikin mies liittyi ruhtinattaren elämään monin tavoin.
Demidovien suku omisti laajoja maa-alueita ja tehtaita ympäri laajan Venäjänmaan, mm. sokeritehtaita Ukrainassa. Naimisiin mennessä ruhtinas oli 32-vuotias ja ruhtinatar vain 17. Melkoinen ikäero, mutta ei epätavallista tuohon aikaan Venäjällä.
Myös ruhtinaan suku liittyi Romanovien hallitsijasukuun ja heillä aatelisina ja sukulaisina oli oikeus käyttää ruhtinaan arvoa ja Romanovien vaakunaa. Vuonna 1904 häät järjestettiin Ukrainassa sijaitsevassa Demidovien palatsissa todella suurellisin menoin. Joidenkin tarinoiden mukaan tietkin oli päällystetty valkoisiksi tehtaan omalla kristallisokerilla, vieraina oli tuhat ihmistä ja morsiamella oli yllään miljoonien ruplien arvoiset korut ja vaatteet.
Ruhtinattaren elämä tuosta eteenpäin oli yltäkylläisyyden täyttämää aatelisen elämää, matkustelua Euroopassa ja juhlia juhlien perään. Kesät perhe vietti usein Viipurin pitäjän Talissa, jossa he omistivat laajoja alueita ja kartanoita.
Ennen vallankumousta ruhtinatar ennätti synnyttää kuusi lasta, kuusi poikaa, joista nuorin kuoli varsin pienenä. Kun tsaari Nikolai II luopui valtaistuimestaan vuonna 1917 eversti Demidov erosi rykmentin komentajan tehtävistä ja bolševikkien valtaan noustua perhe ryhtyi valmistelemaan pakoa kaiken sen aikaisen sekasorron keskellä. Mihinkään ei oltu oikein osattu varautua ja varustautua. Monenlaista turhaakin tavaraa pakattiin mukaan ja perhe siirtyi erilaisten manooverien jälkeen Suomen Karjalaan.
Tilanne Talissakin alkoi muuttua ja käydä perheelle vaaralliseksi. Siksi perhe suunnitteli siirtymistä uuteen paikkaan ja siinä tarkoituksessa vierailtiin Mikkelin lähistöllä sijaitsevassa Anttolassa, jonne sitten muutto tapahtuikin vuoden 1917 kaaoksessa, nykyiseen Anttolan hoviin, jonka ruhtinas osti.
Mukaan otettu omaisuus oli valtava: mm. huonekaluja, eläimiä, palvelusväkeä, jotka kaikki lastattiin lotjiin ja kaikki kuljetettiin vesitse Saimaan äärellä olevaan Anttolaan. Kerrotaan, että lotjia olisi ollut noin 30 kappaletta. Ja jos verrataan perheen omaisuuden määrää, sen aikaisen "tavallisen" perheen normaali omaisuus olisi mahtunut hyvin yhden lotjan nurkkaukseen.
Lapsista kolme lähetettiin Englantiin kalliiseen sisäoppilaitokseen ja muut kaksi tulivat Anttolaan, jossa toki vanhemmatkin pojat usein vierailivat. Hovin maille rakennettiin hulppea asuinrakennus, joka tosin sitten joskus 1940-luvulla valitettavasti purettiin. Kymmenille ravi- ja ratsuhevosille tarvittiin tallit, palvelusväelle majoitustilat ja vieraille omat tilansa. Rahaa käytettiin valtaisasti ja kursailematta, kuten aiemmassa elämässä oli totuttu.
On kerrottu tarinaa, että Demidovien olisi ollut tarkoitus tiedustella ja valmistella itse tsaari Nikolain ja hänen perhensä siirtymistä Suomeen ja mahdollisesti juuri Anttolaan. Voi olla, että tarinalla on jotain totuudellistakin pohjaa, mutta tsaari ei joka tapauksessa koskaan ennättänyt paeta Venäjältä, kun hänet sitten perheineen murhattiin raa'asti.
Demidovien rahat alkoivat melko nopeasti huveta. Taito säästää puuttui. Taito tehdä asioita edullisesti ja halvalla puuttui. Ympäristön ihmiset "kuppasivat" rahaa rikkailta venäläisiltä joka käänteessä. Vuonna 1919 Demidovit saivat Suomen kansalaisuuden, mutta he odottivat kiihkeästi paluuta entiseen kotimaahansa. Taloudelliset vaikeudet vyöryivät vauhdilla päälle ja pian koko tila oli ulosmittauksessa. Perhe sai asua Anttolassa aina vuoden 1920 syksyyn saakka ja sen jälkeen seurasi muuttoja ja muuttoja muuttojen perään. Perhe ei kyennyt muuttamaan tapojaan ja rahat eivät riittäneet enää elämiseen, ei ainakaan sellaiseen ylelliseen elämiseen, johon he olivat tottuneet. Odotettiin kiihkeästi paluuta Venäjälle ja omaisuuden palauttamista, siksi ei ehkä välitettykään säästämisestä. Rahaahan oli - mutta se oli kaoottisella Venäjällä.
Sitten seurasi muutto Ranskaan sukulaisten luo, rahojen loppuminen sielläkin ja paluu Suomeen ja Taliin vuonna 1923 ja sieltä Mikkeliin, missä loputkin arvokkaat sukukalleudet pantattiin halvalla ja hävitettiin sen tien. Perhe ajautui lopulta jopa köyhäinhoitolautakunnan asiakkaiksi ja elämää jatkettiin täysin erilaisissa puitteissa, mihin oli totuttu. Kotona hoidettiin kanoja, lehmää ja elämän jatkuminen oli kiinni avustuksista. Mutta paikkakuntalaisten kateus ja pahantahtoisuus lopetti pian senkin ja lautakunta totesi, että tulette varmasti toimeen omillanne ja etsikää halvempi asunto. Jopa kunnalliseen laitoshoitoon siirtämistä harkittiin, mutta siitä kuitenkin luovuttiin.
67-vuoden ikäisenä ruhtinas kuoli tapaturmaisesti vuonna 1937. Sota oli ihan ovella ja vuonna 1939 jouduttiin evakkoon. Ruhtinatar Natalia Demidov palasi jälleen Mikkelin seudulle, jonne hänet "ryssän akkana" alkuperäisväestön nenän nyrpistelyistä huolimatta majoitettiin kuten muutkin Karjalan evakot paikallisiin taloihin.
Elämä tuosta eteenpäin oli omin avuin selviämistä vieraassa ympäristössä, vieraissa paikoissa ja vielä osin vihamielisesti suhtautuvien ihmisten parissa ja täysin virkakoneiston ja sen byrokratian armoilla.
Sodan jälkeisinä vuosia ruhtinattaren pojat muuttivat ulkomaille kahden jäädessä Suomeen. Toinen heistä oli haavoittunut sodassa ja muutti venäläisen sukunimensä suomalaiseksi. Äiti - aikaisempaan loistoon tottunut ruhtinatar - asui ensin maitohuoneessa, sitten myllytuvassa ja sitten vielä pienessä 15 neliön saunatuvassa. Hän muutti nöyrästi sinne, mihin kulloinkin käskettiin.
Noille ajoille sattuu myös yksi vaikuttava tapahtuma ruhtinattaren elämässä: marsalkka Mannerheimin tapaaminen. Hehän olivat tunteneet toisensa jo loiston ja Venäjän hovin aikoihin Pietarissa. Kerran ruhtinatar vieraili Mannerheimin Päämajassa tuoden ylipäällikölle vähillä rahoilla ostetun kukkakimpun ja tällä tavalla hänen elämän kaarensa liittyy vähäisellä tavalla minunkin elämääni, koska toimin sitten paljon, paljon myöhemmin tuossa samassa rakennuksessa, nykyisessä Päämajakoulussa rehtorina kaksikymmentä vuotta ja tutustuin sinä aikana myös ihmisiin, jotka tunsivat ja olivat tavanneet niin Mannerheimin kuin ruhtinattaren.
Tuo ruhtinattaren sodan aikainen vierailu poiki vielä ainakin yhden toisenkin tapaamisen, jolloin ruhtinatar sai vielä kerran olla oikea ruhtinatar marsalkan seuralaisena hänen tarjoamallaan lounaalla. Sen hän tekikin tavoilleen uskollisena ja tuonaikainen elämäntilanne erikoisesti huomioiden.
Ruhtinatar Natalia auttoi suomalaista sotaväkeä venäläisten sotavankien käsittelyssä ja jopa joskus Päämajankin väkeä ranskan kielen kiemuroissa ja haaveili paluusta Venäjälle ja ilmoitti jopa päällystävänsä Visulahden myllyn ja Mikkelin välisen tien, kunhan kohta pääsee takaisin ja saa valtavan omaisuutensakin takaisin. Asumista hän jatkoi piikojen ja palkollisten kanssa ahtaassa kanalassa, jonka oven korkeus oli vain noin metrin.
Noihin aikoihin alkoi hieman pilkottaa valoakin, kun yksi pojista otti yhteyttä ja kaupunkilaisetkin kiinnostuivat ruhtinattaren auttamisesta. Tosin auttaminen sai hieman outoja piirteitä, kun mikkeliläiset hienostorouvat vierailivat ruhtinattaren luona ja veivät viemisenä - ei hänelle tarpeellista leipää - vaan ruhtinattaren arvon mukaisesti - viinipullon. Kaupunginjohtajakin näytti ruhtinatarta lehmineen ja kanoineen vierailleen nähtävyytenä, ja se teki vierailijoihin kuulemma suuren vaikutuksen.
Suurta lohtua kaiken tämän keskellä toi ystävyys paikallisen Karjalasta Mikkeliin siirtyneen ortodoksisen kirkkoherran ja hänen perheensä kanssa. Siellä ruhtinatar saattoi myös puhua venäjää, omaa äidinkieltään. Hän kulki aina ja kaikkialla ylväsryhtisenä, vaatetus oli vaatimatonta, mutta siistiä. Uljas ryhti ja loistokkaat silmät - niin kerrottiin - voittivat ankean pukeutumisen tuskan.
Omien poikien hätä äidin tilasta lisääntyi, kun osa heistä löysi hänet Mikkelistä ja kymmenen vuoden päästä pääsi tapaamaan häntä. Yksi pojista pyysi äitiään muuttamaan Amerikkaan, mutta ruhtinatar kieltäytyi. Kaikki pojat eivät kuitenkaan saaneet edes tietoa äitinsä elossa olosta. Nuorin elossa oleva poika tapasi äitinsä vasta hautajaisissa, vaikka hän asui Suomessa.
Ruhtinattaren elämä oli siis varsin köyhää ja karua. Tuon ajan sosiaali-ihmisten asiakirjoista selviää, että hän eli lähes nälkäkuoleman partaalla aivan hirvittävissä oloissa: kylmässä huoneessa, jonka katto vuosi. Saatu avustus meni pääasiassa lehmän ruokaan ja siksi oma olotila sen kun huononi ja sosiaalitarkastajat pohtivat ruhtinattaren sijoittamista kunnalliskotiin, mutta ruhtinatar kieltäytyi ehdottomasti menemästä vaivaistaloon.
Olot huononivat vielä, kun hän joutui muuttamaan kanalasta sikalan keittiöön, joka pian todettiinkin ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi maalattialla ja muuripadalla varustetuksi synkäksi loukoksi. Pian seurasi holhouksen alaiseksi joutuminen ja pakkosiirto kunnalliskotiin, sitten pako sieltä ja asettuminen vuokra-asuntoon, josta savolaisisännät perivät kiskurivuokraa tältä entiseltä rikkaalta, nyt rutiköyhältä ruhtinattarelta.
Muuttoja seurasi useita ja olot vaihtelivat. Mutta ruhtinattaren elämänfilosofia pysyi: hän halusi tulla toimeen omillaan ja ulkopuolista apua hän otti vastaan vain äärimmäisessä hädässä. Ortodoksisuus säilyi, mutta se ei koko elämän aikana ollut mitään palavaa uskoa, vaan turvallisuutta ja pysyvyyttä tarjoava elämäntapa sekin.
Lukuisista sairauksista ja hirvittävistä elinolosuhteista huolimatta hän eli kauan. Hän ennätti täyttää vuonna 1956 vielä 70 vuottakin, kun hän sitten vanhan ystävättärensä, paikalisen ortodoksisen kirkkoherran vaimon, ruustinnan läsnä ollessa kuoli lokakuussa 1957.
Hän kerkisi vaiherikkaan elämänsä aikana elämään niin suunnattomassa loistossa ja rikkaudessa kuin myös aivan vastakkaisessakin oloissa, äärimmäisessä köyhyydessä. Hän säilytti koko elämänsä ajan arvokkuutensa kaikista vastoinkäymisistä ja ilkeistä ihmisistä huolimatta. Aikaisemmin hän - tai hänen perheensä riisti muita - myöhemmin häntä riistettiin. Kaiken muutoksen hän kuitenkin otti rauhallisesti. Kärsi ja säilytti tapansa, uskonsa, kielensä ja ennen muuta arvokkuutensa, ihmisarvonsa.
Tuottelias kirjailija Raija Oranen on kirjoittanut ruhtinattaresta näytelmän, joka on nimeltään "Armollinen ruhtinatar". Tarinassa on tosin paljon fiktiivisiä osia ja polkuja on monessa kohdin taiteellisesti oiottu ja tehty teatraalisiksi. Silti se kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain vain esitettäisiin. Mikkeliläinen evp-upseeri Kalevi Salovaara on kirjoittanut ruhtinattaresta omakustannekirjan nimeltään "Ruhtinattaren tarina" ja siinä myös hän kertoo Natalia Demidovin elämästä seikkaperäisesti - hieman arvaillen, mutta kuitenkin moniin tosiasioihin, aikalaisten haastatteluihin ja asiakirjoihin perustuen, aivan ihmeellisen tarinan: ortodoksisen emigrantin tien palatsista sikalan keittiöön.
HAP
happy
Kiitos Hap....mielenkiintoista. Venäjä on aina ollut vastakohtaisuuksia täynnä. Aristokraatit olivat samalla vihattuja ja "palvottuja". Erikoista että heidän asenteensa säilyi olosuhteista huolimatta. Kuten Nikita Mihailkov sanoi jossain tv-sarjassa (jossa heitä kuvattiin) - maan parhain aines ajettiin maanpakoon, ehkä niinkin.
VastaaPoistaSukuni tarinaa. Isöäitini Natalia.
VastaaPoistaKiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Luin juuri Nadja von Schoultzin muistelmasarjan, jossa lyhyesti kerrottiin myös Demidovin perheestä heidän asuessaan Talissa ennen viime sotia. Sittemmin mietin, miten heidän lopulta kävikään ja tässähän se seivisi.
PoistaHieno historiikki Natalia Demidovista. Mahtava ja mahtipontinen suku, jonka jälkeläisiä on joka maanosassa.Kiinnostukseni tähän sukuun oli niin suurta, ettei kirjoitettu aineisto riittänyt ja niin päätin lähteä Uralille etsimään Demidovien alkulähteitä. Uralilla on paljon jälkiä tästä suvusta. On jokunen palatsikin jäljellä. Mutta heidän kotikirkkonsa Nizhnyi Tagilin kaupungissa tuhosivat bolshevikit. Ko. kotikirkkoon oli moni vaikutusvaltainen Demidov haudattu. Kirkon paikalle rakensivat bolshevikit tanssiklubin. Enää kirkosta muistuttaa autojen seassa parkkipaikalla oleva valkoinen puuristi.
VastaaPoistaMuistan Alex Demidoff ja hänen vaimonsa Raisan 1970 luvulta, sekä veljen Sergei joka asui meillä kun tuli Suomeen käymään Argentiinasta.
VastaaPoistaYksi veljistä asui Amerikassa ja oli mennyt naimisiin Fordin lesken kanssa.
Hyvä järjestely, varaton Demidoff sai raha asiat kuntoon ja leskestä tuli ruhtinatar.
Olin äitini kanssa Hiltonin sairaalassa Helsingissä vähän ennenkuin hän kuoli siellä.
Äitini vähän vähätteli ja sanoi että kyllä sinä kohta taas olet jalkeilla, johon Demi tuohtui ja sanoi että kyllä minä on jo lähellä kuolemaa , ja oikeassa oli!