85. Uskommeko me tosiaan kaikki samalla tavalla?

Minun vastaukseni otsikon kysymykseen on valitettavasti: "Emme!" Ainakin minua ortodoksina hämmensi lukea jokin aika sitten julkisuudessa ollut seuraava uutinen, jossa kerrottiin tanskalaisten herätysjohtajien käsityksiä oman maansa kirkon tekemistä muutoksista joihinkin uskonopillisiin asioihin -> Seurakuntalainen.fi: Kirkollinen yhteys rakoilee Tanskassa.

Minua hämmensi se, että saman firman toisessa maassa toimiva sivukonttori voi kokea asiat täysin erilailla kuin vaikkapa oman maamme saman firman sivukonttori. Tässä tapauksessa tuon toisen maan kirkon tekemä muutos uskonopilliseen asiaan tuomitaan joidenkin taholta harhaoppiseksi, mutta samaan aikaan sama asia toisaalla - siis vaikkapa meillä Suomessa - on täysin hyväksyttyä ja kyseisen kirkon opin mukaista. Ristiriitaista - sanon minä.

Pohdiskelin olisiko sellainen mahdollista ortodoksisessa kirkossa. Toki sitä on joskus yritetty ja tulokset ovat luultavasti olleet huonot. Silloin tällöin löytyy kirkkoon liittyneitä ihmisiä, jotka oikein hartiavoimin yrittävät muuttaa suomalaista ortodoksista uskoa mieleisekseen. Heille kun on joltain unohtunut kertoa, että yksittäinen ihminen tai edes yksi paikallinen kirkko ei maailmanlaajuisessa kirkossamme voi muuttaa sen uskoa. Ortodoksinen kirkko on globaali, koko maailman kattava kirkko, jolla on yksi ja sama usko kaikkialla. Ei sen oppia Suomessa muuteta.

Uskonnon harjoittamisessa on varmasti paikallisia ja kulttuurillisia eroja eri maissa, mutta uskonoppi on kaikkialla sama. Sen sisältö ja merkitys ovat samat kaikkialla ja kaikille. Jos joku paikalliskirkko - vaikka autonominen Suomen ortodoksinen kirkko - siitä jotain muuttaisi, se samalla eroaisi harhaoppisena tai skismaattisena ortodoksisesta kirkkoperheestä. Tätä kaikki kirkkoomme liittyvät ja joskus jopa kirkossa ikänsä olleetkaan eivät aina muista tai jopa eivät sitä tiedä ja hakkaavat siksi usein päätään ortodoksiseen mäntyyn. Sama vika löytyy usein myös toisten kirkkojen edustajilta, jotka eivät mahdollisesti ole perehtyneet ortodoksisuuteen riittävästi. 

Suomessa on uskonnonvapaus. Jokainen saa kuulua valitsemaansa kirkkoon. Mutta myös uskonnoilla on omat sääntönsä, joiden ei tarvitse aina olla kaikkia yhteiskunnan säädöksiä kaikilta osin mukailevia. Ne - kuten nyt vaikka kirkollisten juhlapäivien sijoittuminen tai naispappeusasia tasa-arvokysymyksenä - ovat kirkon omia, sisäisiä asioita, joista globaali kirkko päättää itse omalla tavallaan, ei valtion tai toisuskoisten määräyksestä, eikä työehtoneuvotteluissa. Näissä asioissa meillä ortodokseilla näyttää olevan erilainen ote asioihin, kuin valtion ohjauksessa olevalla sisarkirkollamme. Meillä suomalaisilla ortodokseilla esimerkiksi kirkolliset juhlapäivät ovat silloin kuin niiden pitääkin olla, oikeina päivinä, vaikka jotkut kyllä väittävät pääsiäisen olevan väärässä kohdassa. Ja tuossa asiassa - vaikkakin pääsiäisen ajankohta onkin meillä "oikea" - olemme antaneet pikkusormen tai jopa enemmän valtiovallan ja enemmistön mielistelyyn.

Nämä tosiasiat tuovat mukanaan myös lisävarmistuksen: kun uskonoppi on sama, sen muuttaminen ei ole mahdollista vain yhden osallisen, yhden toimijan toimesta. Jos halutaan muuttaa jotain kohtaa, se vaatii kaikkien hyväksymisen. Ja siinä se vasta urakka onkin, jos sellaista ryhtyy yrittämään. Muutos vaatii yhteisen kirkolliskokouksen, jollainen viimeisin oli joskus 700-luvun lopulla. Ortodoksien kohdalla uuden kokouksen aikaan saamista on siis yritetty jo noin reilut tuhat vuotta.

Tämä on tietysti johtanut siihen, että kirkon opin on pitänyt jo varhaisessa vaiheessa muotoutua oikeaksi. Ortodoksit sanovatkin mielestäni ihan oikeutetusti, että olemme alkukirkon, siis Kristuksen perustaman kirkon ainoita oikeita jatkajia. Ortodoksisen käsityksen mukaan kirkosta on eri aikoina eronnut ryhmiä ja he ovat tahoillaan perustaneet uusia kirkkoja, jotka kuitenkaan eivät ole jatkaneet ortodoksien mielestä alkukirkon perinteitä ja alkukirkon oikeaa uskoa, vaan ovat syntyneet joko ihmisten välisistä kiistoista tai protestina jollekin asialle.

Kiistaa on käyty vaikkapa roomalaiskatolisen kirkon kanssa siitä, kumpi oikeastaan erosi kummasta ja kumpi siis oikeastaan jatkaakaan alkukirkon perinteitä. Ottamatta suuremmin kantaa tuohon kiistaan, voi vain todeta, että katso ja lue historiaa ja sieltä tapahtumia roomalaiskatolisen kirkon piirissä, niin voit ymmärtää, kumpi on oikea ja kumpi erosi.

Joskus 1500-luvulla katolisen kirkon meno oli jo sen verran kaoottista, että siitä erosi myös protestanttinen kirkko, joka sitten onkin jatkanut pirstaloitumistaan lukemattomiin erilaisiin sivuhaaroihin ja jopa lahkoihin, etten minä ainakaan tiedä edes nimeltä niistä suurinta osaa. Samalla kuitenkin noissa rajuissa muutoksissa, jotka seurasivat noiden varmaan aikanaan asiallisten (= syystä tapahtuneiden) muutosten ketjuja, protestantismissa yksilöllisyys syrjäytti yhteisöllisyyden, tieto uskon ja liberaalisuus etiikan ja dogmatiikan.

Kun sitten olemme tuossa kehityskaaressa päässeet nykyaikaan, lopputulos kauhistuttaa joitain. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan esimerkiksi luterilaisuus lienee muuttunut jo näinä muutamina satoina vuosina niin, ettei sen perustaja Martin Luther todennäköisesti tunnistaisi sitä enää omaksi uskokseen. Samalla protestanttinen uskon tilkkutäkki on kirjavoitunut ja siihen on tullut mukaan sellaista materiaalia, että perustajia Lutheria, Calvinia ja keitä he nyt kaikki sitten olivatkaan, saattaisi  huimata, jos he katselisivat lopputulosta.

No entäs roomalaiskatolisuus. Senkin on ollut pakko muuttua. Kun se aikanaan 1000-luvun alussa syntyi Rooman piispan henkilökohtaisten valtapyrkimysten tuloksena ja sellaisena kehittyi seuraavat viisisataa vuotta ja päätyi 1500-luvulla melko kaoottiseen tilaan, jossa kauheimmillaan aidolla kirkolla ja oikealla uskolla ei ollut paljoakaan tilaa ainakaan kirkon johdossa, on nykyinen, viime vuosina esiin nostettu kurssin reivaus hengellisyyteen tosin hieman myöhässä, mutta todennäköisesti oikean suuntainen. Uudella paavilla on töitä riittämiin ja kirkon omien "syöpäkasvainten" parantamisessa riittää askaretta hänelle ja varmaan seuraajillekin. Edellinen paavi jo väsyi hommaan ja siirtyi viisaasti syrjään, mutta uudella on lähes sama - ellei jopa suurempi - urakka edessään ja lisää taakkaa ja rasitteita tulee uutisten mukaan näköjään eteen joka päivä.

Ortodoksisuudessa on ollut pelastuksena se, ettei sillä ole ollut keskitettyä yhtä johtoa, omaa paaviansa ja hänen johtamaa hovia, kuuriaa, vaan kirkko on toiminut kansallisina tai alueellisina paikalliskirkkoina ympäri maailmaa ja niitä on johtanut oma kirkon johtajansa jokaisessa paikalliskirkossa. Kirkon johtaja on paikalliskirkosta riippuen patriarkka, katolikos, arkkipiispa tai joissain tapauksissa myös paavi tai yhdistetty patriarkka ja paavi. Hänen tukenaan on sitten ollut ja on yhä kaikissa paikalliskirkoissa oma piispojen muodostama ns. Pyhä synodi, piispainkokous eli korkein kanoninen hallintoelin, joka ei kuitenkaan voi muuttaa uskon perusasioita toisiksi ilman laajan yleisortodoksisen kirkolliskokouksen päätöstä. Ja sitähän ei siis ainakaan vielä ole saatu aikaiseksi. Yritystä tosin on. Tosin pitää kai sanoa sekin, että toki noita kirkonmiesten hoveja, valtaklikkejä, on syntynyt näiden paikalliskirkkojenkin johtajien ympärille, mutta osin paikalliskirkkojen keskinäinen "rakastavainen" kyräily on pitänyt pahimmat ylilyönnit kurissa.  Ja mikäli kirkko toimii ns. länsimaissa, yhteiskunnan demokraattinen rakenne on hoitanut loput. Silti ongelmiakin on toki jäänyt etenkin, jos kirkko "veljeilee" liiaksi valtion kanssa.

Varmasti joissain tai jopa kaikissa ortodoksisissa kirkoissa on tapahtunut sellaisia muutoksia, joista sitä voidaan kritisoida, mutta oma vakaa käsitykseni on, ettei Kirkon uskonoppi, sen ydin, ole näiden parin vuosituhannen aikana suuresti muuttunut. Tavat käsitellä ja elää usko ja sen sisältö todeksi, ovat varmaan muuttuneet ja kulttuuristuneet omanlaisikseen, mutta uskon ydin on pysynyt samana koko tämän kaksi tuhatta vuotta, jonka kirkko on kohta ollut olemassa.

Itse näen suurimpana negatiivisena piirteenä oman Kirkkomme liiallisen hierarkisoitumisen ja hierarkkien liiallisen vallan tai jopa vallanhimon joissain asioissa. Uskonopillisissa asioissa hierarkinen valta on hyväksi, mutta kun sitten siirrytään näistä kanonisista asioista maallisimpiin asioihin - vaikkapa hallinnointiin, taloudenhoitoon, jne. - tuo hierarkisoituminen sielläkin on jo tuonut mukanaan monenlaisia ongelmia ja joskus jopa sekasotkua. Uskonnollisiin asioihin keskittyneiden ja ainakin teoriassa teologiansa osaavien hierarkkien siirtyminen dogmatiikasta, liturgiikasta, etiikasta, hymnografiasta ja mistä kaikesta uskonasioista siirtyvätkään talousosaajiksi, huippujohtajiksi ja hallinnonkehittäjiksi tai jossain jopa valtakunnallisen tai laajemmankin politiikan pelinappuloiksi ei olekaan enää ollut yhtä juohevaa.

Tässä pitäisi muistaa vanha - varmaankin suomalainen - sanonta: "Suutari pysyköön lestissään." Kirjoitan näin, koska itse olin mukana oman ortodoksisen kirkkomme hallinnossa melko monta vuotta ja sain maallikkona seurata sitä varsin läheltä. Asia, joka jatkuvasti ärsytti minua, oli piispojen halu tarttua joka asiaan, olla mukana jokaisessa työryhmässä ja toimikunnassa ja pyrkiä ohjailemaan kaikkia, myös uskonoppiin liittymättömiä asioita sellaisissa tilanteissa, joissa he eivät tienneet asioista todennäköisesti paljoakaan tai ainakaan riittävästi. Silloin he joutuivat toimimaan mahdollisesti lakeijoidensa tai jopa keskinäistä valtataistelua käyvän hovinsa ohjeiden mukaan, ja näin ollen usein täysin epäitsenäisinä toimijoina, osin ehkä osaamattomina,  jopa asiantuntemattomina ja monesti asioita pahasti sotkevina. "Oikeita" ko. asioiden tiimoilta kunnostautuneita asiantuntijoita ei suuremmin käytetty, ellei hän nyt sattunut ajattelemaan samalla tavalla kuin hovi tai piispa ja piispa tiesi sen ja henkilö oli siis jotenkin ohjailtavissa ja määräiltävissä. Mieluummin työryhmiin valittiin hiljaisia ja nöyriä "alamaisia" kuin oikeita osaajia.  Sellainen ei yleensä johda hyvään. Ortodoksisessa kirkossa sitä usein perustellaan ja sille yritetään saada laajempi hyväksyntä sanomalla, että tällainen toiminta edustaa vakautta ja kirkon muuttumattomuutta kaikissa tuulissa. Kirkkolaiva ei helpolla käänny eikä silloin ajaudu karillekaan. Mutta samalla laivalta tosin saattaa joissain tapauksissa puuttua päämäärän, kohteen osoite - se ei aina siis tiedä, mihin on menossa, vaikka kurssi olisi kuinka oikea tahansa.

Jokaisen tätä lukevan tulee nyt vielä muistaa, että kirjoitan tätä osin kriittistäkin jupinaani maallikkona, kylläkin ortodoksina ja ehkä aivan hieman teologiaakin tuntevana ja sitä jopa hieman opiskelleena, mutta kuitenkin sen osalta melko osaamattomana ja oman vajavuuteni tuntevana. Jotain muuta osa-aluetta saatan työni ja kokemukseni kautta toki hiukan enemmän hallitakin. Tämä jupisemiseni on jonkinmoista pohdiskelua, ääneen ajattelua, jolla osaltani yritän kyllä todennäköisesti muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta myös pääasiassa helpottaa omaa oloani. Joskus kun nuokin asiat ottivat enemmänkin päähän. Nykyisin vähemmän.

Näitä ajatuksia ja itse asiassa tämä tämänkertainen koko jupina syntyi tässä kerran, kun löysin netistä tällaisen kuvan, joka sai ajattelemaan meitä nykyihmisiä tuhansine itsekkäine vaatimuksinemme. Mitähän tosiaan mahtaisikaan Jeesus ajatella meistä nykyihmisistä tältä kantilta katsottuna.

Siispä hyvää gluteenitonta, vähälaktoosista, elohopeasta vapaata  vegaanisyksyä kaikille tämän kuvan kautta:

HAP
happy