torstai 1. toukokuuta 2014

XX. Seitsemän kuolemansyntiä

Minua on usein mietityttänyt lista seitsemästä kuolemansynnistä. Nehän ovat peräisin 1300-luvulla vaikuttaneen Dante Alighierin "Jumalaisesta näytelmästä" - "La Divina Commediasta" - monen mielestä yhdestä maailmanhistorian maineikkaimmasta kirjallisesta tuotoksesta.

Ilmeisesti jonkinlaista listaa noista kuolemansynneistä on toki ollut jo ennen Dantea, mutta hän listasi ne teokseensa, josta ne sitten ovat levinneet ympäri maailman ihmisten tietoisuuteen. Ja taitaapa jo aika moni uskoakin, että ne ovat Danten keksimiä.


Nuo seitsemän - sekin muuten salaperäinen ja mystinen luku - kuolemansyntiä tai pahetta, ovat lueteltuina "pahimmasta miedoimpaan":

1. ylpeys ja turhamaisuus
2. kateus
3. viha
4. laiskuus
5. ahneus
6. ylensyönti
7. himo

Paheita, joihin jokaiseen - ainakin kai minä - lienen ollut osallisena vaikka kuinka monta kertaa. Mutta mitä sitten tarkoittaneekaan tuo sana "kuolemansynti"? Onko siis tuollainen pahe kuolemaksi?

Ajattelin, että voisin itse tällaisena ihan tavallisena maallikkona pohtia omalta kannaltani noita kuolemansyntejä tai itse sanoisin mieluummin paheita. Miten minä itse ne näen, koen tai olen kokenut?

En edes yritä olla tässä jupinassani mitenkään teologisesti tai edes filosofisesti pohdiskeleva kirjoittaja. Yritän vain selvittää itselleni, mitä minusta tuollaiset paheet ovat ja miten ne omassa elämässäni tai ympäristössäni ilmenevät ja näkyvät. Ja miten minä suhtaudun noihin paheisiin. Joten jos odotat otain korkealentoista akateemista blogitekstiä, on vamaan hyvä lopettaa lukeminen viimeistään tähän.

Löysin jostain Internetin ihmeellisistä sokkeloista selityksen tuolle sanalle kuolemansynti (latinaksi peccata mortalia). Sellainen synti johtaa hengelliseen kuolemaan, eroon Jumalasta. Ne eivät siis ole varsinaisesti "kuolemaksi" ja kuten jo edellä sanoin, enemmänkin niitä voitaisiin kai nimittää pääpaheiksi.

Erikoisesti katolinen kirkko - siis tarkennettuna roomalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen kirkko on katolinen kirkko - on noilla paheilla "leikitellyt" koko ajan. Tosin ovat ne jo jakamattoman kirkon ajan kirkkoisätkin asioita omana aikanaan pohdiskelleet, mm. Rooman paavina 500-600-luvuilla toiminut ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (EPL) ylöskirjoittaja pyhä Gregorios I eli Gregorios Suuri tai ortodoksisesti Gregorios Dialogos sekä toinen 300-400 luvulla elänyt ja karkauspäiväksi 29.2. muistopäivänsä saanut pyhä Johannes Cassianus eli Johannes Askeetti ovat asiaa myös pohdiskelleet.

Pyhällä Johanneksella noita paheita oli yksi enemmän eli kahdeksan ja hän esittelee ne teoksessaan "Kinobialuostarien säädöksiä" (engl. The Twelve Books of John Cassian on the Institutes of the Cœnobia, and the Remedies for the Eight Principal Faults) Johanneksen listaamat paheet ne olivat (ilman ilmeistä pahuusjärjestystä):

* vatsanpalvonta
* haureus
* rahanhimo
* viha
* murehtiminen
* alakuloisuus
* turhamaisuus
* ylpeys

Samojakin paheita tuossa Johanneksen listassa on Danten listan kanssa, mm. ylpeys, viha, ylensyönti (vatsanpalvonta) ja ahneus (rahanhimo), mutta oli siinä jotain "uuttakin". Tai miten sen nyt ottaa, kun jonkun asian voi toki ilmaista eri tavoilla, eri sanoilla.

Mutta palataanpa tuohon Danten listaan. Koko tuo hänen kirjoittamansa runoteos on täynnä merkillistä numerosymboliikkaa. Siinä menee helposti tavallinen ihminen pian sekaisin, kun kaikessa teoksen osien määrässä, osien lauluissa, kaikessa, on monenlaista rytmiikkaa ja symboliikkaa. Luvut kolme, kymmenen ja 33 toistuvat eri yhteyksissä ja erilaisina kombinaatioina ja luovat omalta osaltaan lisää mystiikkaa koko teoksen ympärille.

Jumalainen näytelmä on suomennettu kaksi kertaa. Ensimmäisenä sen teki Eino Leino jo 1912 ja toinen suomennos on Elina Vaaran ja se on vuodelta 1963. Jälimmäisessä kieltä on "korjailtu" enemmän nykysuomeksi. Esimerkkinä vaikka teksti ihan teoksen alusta.

Tässä Leinon suomennos:

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ja tässä tuo sama kohta Vaaran suomennoksena:

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

En nyt ryhdy kertomaan sen enempää Danten teoksen juonesta, joka on minulle aivan liian monisäikeinen ja mystinen. Joka tapauksessa siinä vilahtelee useita tuon ajan kuuluisuuksia ja Dante kuvaa teoksessaan helvettiä, kiirastulta ja paratiisia. Joidenkin lähteiden mukaan teksti voidaan tulkita neljällä eri tavalla: kirjaimellisesti, allegorisesti (vertauskuvallisesti), analogisesti (yhdenmukaisesti, pelastusta kokevasti) ja tropologisesti (moraalisesti).

Tuolla samalla "nelikentällä" tulkittiin keskiajalla myös Raamattua. Metodia nimitettiin silloin Quardigaksi, mutta myöhemmin luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther laajensi nelikentän kahdeksaan. Mukaan tuli edellisten lisäksi tulkinnat kirjaimellis-historiallisesti, hengellis-profeetallisesti, vanhatestamentillisesti ja Uuden testamentin lupauksen valossa. Huh!

Erään tulkinnan mukaan teosta kuvataan Danten matkana, omana tienä puhdistautumiseen, synnistä täydellisyyteen. Jos joku kirjoittaisi tällaisen teoksen nykypäivänä, hänen epäiltäisiin helposti varmaankin käyttävän jotain huumeita. Niin se maailma on muuttunut.

Tuosta Danten teoksesta muuten löytyy laajalti siteerattu lause, jonka voin nyt liittää tähänkin valmistelevan jupinani loppuun. En nimittän ollenkaan tiedä, syntyykö ihan oikeassti noita jatkotarinoita noista kuolemansynneistä, mutta lupaan edes yrittää. Kirjoitan niitä silloin, kun sattuu siltä tuntumaan tai jokin synneistä aktivoituu erikoisen paljon ja jotain sitten ruudulle syntyy. Ja kuten edellä jo sanoin, älä odota paljoa, vaan lohduttaudu sinäkin Danten sanoin: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."



HAP
happy


1 kommentti:

  1. Jos puhutaan ei niinkään henkilökohtaisista paheista ja taipumuksista erilaisten "syntilistojen" avulla, kannattaa tutustua Kai Sadinmaan kirjaan "10 käskyä kirkolle". Kirja on todellinen aarre kirkon "syntilistaksi". Sopii loistavasti myös meille ortodokseille erityisesti sen kuusi ensimmäistä käskyä. Sadinmaan sanan äärellä pysähtyvät niin uskovat kuin uskomattomatkin, niin kirkonmiehet kuin finanssipelurit, niin homot kuin fundamentalistit. Kirja on vastustamaton todistus oikeudenmukaisemman ja rehellisemmän kirkon puolesta. Mielestäni kirja on todistus myös luterilaisten opillisesta heikkoudesta, joka perustuu liiaksi raamatulliseen sanan julistukseen ja loogiseen ajatteluun unohtaen tradition ja pyhyyden läsnäolon kirkossa. Siksi yhdestä ainoasta ortodoksisesta kirkosta voi löytyä enemmän hengellisesti valaistuneita kristittyjä kuin koko luterilaisesta kirkosta Suomesta yhteensä. Onneksi, jos juutalaisilla on toora, meillä ortodokseilla on rikas liturginen perinne, joka takaa myös tulevaisuudessa kirkon olemassaolon.

    VastaaPoista

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.