XXI: Seitsemän kuolemansyntiä: Ylpeys

Löytyihän sitä Raamatustakin kohta, jossa noita syntejä oikein luetellaan. Mutta ei se silti taida olla "kuolemansyntiluettelo", koska tämä meidän kristinusko tai ainakaan ortodoksisuus ei sellaista ymmärtääkseni oikein tunnustakaan. Muistelen lukeneeni jostain, että ortodoksisen käsityksen mukaan on olemassa vain yksi synti, jota ei katumalla saa anteeksi, kaikki muut saa. Mutta ei nyt mennä siihen, kun pitäisi ylpeydestä kertoa.

Otetaanpa tähän alkuun se Raamatun kohta: (Sananlaskut 6:16-19)

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.

Jotenkin tuon listan luettuani väkisin mieleeni tuli tämän hetken Ukraina. Niin monta asiaa sattui sinne juuri tuosta sitaatista. Mutta olihan siellä se tämän jupinan aihe, ylpeyskin: ylpeät silmät - niitä Herra vihaa eikä sananlaskun mukaan edessään siedä.

Näkeekö muuten ylpeyden silmistä? Varmaankin, jos on harjaantunut tarkkailija. Onko ylpeydellä joitain muita muotoja? Nimitetäänkö sitä joskus joksikin muuksi? Miten olisi turhamaisuus, kopeus, ylimielisyys ...

Mietin, milloin minä itse olen tuntenut olevani ylpeä? Varmaankin ainakin silloin, kun olen onnistunut jossain vaikeassa asiassa. Olen minä myös ollut ylpeä lapsistani, kun hekin ovat onnistuneet jossakin asiassa. Tai olen minä heistä ollut ylpeä ihan muutenkin. Niin ja lapsenlapsista, vaikkapa heidän kävelemään oppimisesta, ensimmäisistä sanoista, ihan kuin omien lapsienikin kohdalla oli. Onko tuollainen ylpeys sitten syntiä ja vielä "kuolemansyntiä"? Minusta ei ole, koska olen ollut ylpeä pääasiassa "itsekseni". En ole - toivottavasti ainakaan hirveästi - retostellut noista asioista maailmalla. Kertoen siis kaikille: katsokaa kuinka hyvin minulla on. Jos niin tekisin, se olisi jo vaikka sitten syntiä, jos sitä nimeä halutaan nyt käyttää.

Muistan, kun pienenä - siis kun minä olin lapsi - vanhempani puhuivat meille lapsille ylpistymisestä. Sanottiin, että ei saa ylpistyä. En varmaan tainnut silloin edes ymmärtää mitä tuollakin sanalla tarkoitettiin. Mutta kasvatus jättää aina jälkensä, ja nyt sitten muistelen, että taisihan tuostakin olla puhetta. Kai sitä lapsen leikeissä jotenkin tuo ylpistyminen saattoi näkyäkin, jos joku ei leikkinyt meidän kanssamme tai ei huolinut kaverikseen. Paitsi että olimme kauppiaan lapsia, joilla oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Se toi luontaisetuna kavereita, kun heillä kaikilla ei ollut noita vempaimia sodan jälkeisiä niukkuuden vuosina. Mutta ylpistyinkö silloin? Olinko parempi kuin nuo toiset? Mielestäni en, vaikka mikä minä itse olen sen sanomaan.

Toinen asia, joka muutti omaa elämääni jo ihan lapsena, oli oma uskontoni: ortodoksisuus. Se oli jopa Pohjois-Karjalassakin, jossa sentään ortodokseja oli ja on yhä paljon, joissain paikoissa outo asia. Jopa niin outo, että se antoi aiheen pilkata: ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja. Ihan pienenä en muista kokeneeni tai ainakaan ymmärtäneeni tuollaisia asioita, mutta jo koulussa siitä alkoi olla merkkejä. Kansakoulussa - millä nimellä alakoulua tuolloin kutsuttiin - se ei ollut ongelma, kun lähes kaikki opettajani olivat myös ortodokseja. Mutta oppikoulussa - koulussa, jonne pyrittiin kansakoulun 4. luokan jälkeen - asiat muuttuivat täysin. Sain yhdeksi opettajakseni oikean "ortodoksisyömärin", totaalisen ortodoksien vihaajan, jonka ortodoksinen aviomies oli ottanut tästä sijaisopettajasta hatkat ja karannut kotiapulaisen kanssa. Ja minä ortodoksina olin sitten yksi sijaiskärsijä.

Silloin ylpistyin ihan tietoisesti. Olin ylpeä omasta uskonnostani. Olin ylpeä ortodoksi. Kannoin ominaisuuteni pää pystyssä, vaikka opettajanikin pilkkasi minua. Oliko se kuolemansyntiä? Taaskaan ei mielestäni ollut. Tukea ajatukselleni sain myöhemmin herra Aristoteleeltä, joka kaiketi sanoi jossain etiikan teoksessaan, että ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus. Mutta eihän nuo antiikin ajattelijat tainneet mitään oikeita kristittyjä ollakaan.

Miten tässä nyt oikein näin kävi? Minunhan piti kirjoittaa ylpeydestä syntinä ja alkaa tuo jupinan teksti olla enemmän tai vähemmän ylpeyden ylistämistä. Onko sitä ylpeyden syntiä olemassa ollenkaan? Varmasti on, sillä olihan se tuossa Danten listalla ensimmäisenä, siis pahimpana syntinä, niin eiköhän sekin ehkä kerro siitä, että sen huomaaminen - ainakin itsessään - onkin sitten aika vaikeata.

Olin jo melkein valmis päättäämään tämän jupinan, kun mieleeni nousi jotain, joka sai aikaiseksi suoltaa ainakin vielä hieman tekstiä. Tuli nimittäin väkisin sellainen tunne, että taitaa meissä ortodokseissa - kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee - sittenkin olla melkoinen yliedustus noita ylpeitä. Itsekin sillä ylpeydellä tuossa yllä lähes huomaamatta retostelin, mutta muitakin merkkejä ilmassa on.

Meillä on kirkon sisään syntynyt eräänlainen - sanoisinko sen jotenkin näin nätisi: kultturellisesti itsetietoinen, itseään kristillis-akateemisen viisaana, hyvä ettei neroina, pitävä joukko tai jopa joukkoja. Nuoria ja vanhoja. Ja niissä joukoissa, jos missä, asuu suuri ylpeys. Ne tuomitsevat somessa tai muutoin puheissa päivittäin useita asioita ja ihmisiä ja hylkivät, vieroksuvat muita, alempiälysiä. Joskus tuntuu, että ne vieroksuvat jopa pelokkaina itseään älykkäämpiäkin. Ne keräilevät omaan galleriaansa tyhmien, alempiarvoisten ihmisten kassakuitteja, joissa on kirjoitusvirheitä tai seurustelevat omalla jargonillaan somessa taiteellisin tai kirjallisin, lähes snobbailevin, termein. Ne tekevät kaikki mahdolliset nettitestit, selvittääkseen omaa erinomaisuuttansa ja ainutlaatuisuuttansa. Paljon muutakin ne tekevät, mutta jääköön tuo pahansuopainen lista nyt tuohon.

Kauhistuttavinta on, että niitä kasvaa ja sikiää lisää omissa "ortodoksisissa kultapossukerhoissamme", jopa joissain muodollisesti kaikille avoimissa, mutta sisäiseltä hengeltään ja kulttuuriltaan suljetuissa yhteisöissä, myös seurakunnallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, "kuppikunnissa", joiden "omaan porukkaa" pääsee vain tietyt, luotettavat tyypit, jotka osaavat ajatella "sillä tavalla oikein". Kauheinta tietysti on tietysti sekin, että siellä on mukana touhuamassa sekä maallikkoja että kleerusta. Selkeästi siellä jaetaan ihmiset vuohiiin ja lampaisiin, joka jo tuolla tavalla tehtynä asetteluna kasvattaa heitä tuohon "älykäs~tyhmä" -ajattelutapaan. Mikä ne "kuppikunnat" ovat, jääköön nyt sanomatta, etten enää enempää ketään loukkaisi, mutta tämä kokonaisuus olisi joskus ihan oman jupinan arvoinen, joten voihan olla, että palaan siihen - ehkä - katsotaan.

Joten löysinhän minä sitä ylpeyttä. Mutta kuten kunnon suomalainen, en niinkään itsestäni vaan muista. Ympäriltäni.

Minun itseni mielestäni sopivampia synonyymejä ylpeydelle olisivat: turhamaisuus, itsensä tärkeäksi tai jopa korvaamattomaksi tekeminen, vihainen kopeus ja häikäilemättömyys, tosista välittämättömyys, "elämän jonossa etuilu". Ne ovat jo pelkästään sanoina konkreettisimpia ja paremmin havaittavia. Jos olen turhamainen ja lisäksi vielä kopea, tärkeilevä ja häikäilemätön, se se vasta on syntiä. Mutta jos olen oikeassa paikassa ja oikeasta asiasta ylpeä, se ei välttämättä olekaan syntiä, vaan jopa hyve. Ei näytä muuten olevan helppoa olla ihminen.


HAP
happy