Edellinen pankki- ja vakuutuspalveluista kertova jupinani oli yhtä narinaa ja voisi kuvitella, että kun kerron suomalaisesta julkisesta terveydenhuollosta, sama pohjavire värittäisi tekstiä. Mutta arvasit väärin, jos noin ajattelit. Tässä on paljon myönteistä - siis varmaan jupinassanikin - mutta myös terveydenhuollossamme.
Sain tässä paikallisesti sanottuna "männä viikolla" käteeni rannekkeen, aivan kuin Särkänniemessä tai muissa noissa maamme lukuisissa huvittelukohteissa. Siellähän rannekkeella pääsee erilaisiin laitteisiin, maailmanpyöriin sun muihin niin monta kertaa, kun haluaa. Niin tälläkin sairaalan rannekkeella pääsin erilaisiin härveleihin melkein ilmaiseksi. Poliklinikkamaksu kai piti maksaa.
Kerronpa hieman tarkemmin. Erilaiset epämiellyttävät asiat rupesivat kasautumaan ja päätin soittaa julkiseen terveydenhoitoon. Täällä Mikkelissä se tarkoittaa soittoa Ensineuvoon, jonne ei yleensä koskaan pääse jonottamatta tolkuttomasti. Samoin kävi nytkin, mutta ne olivatkin siellä toisessa päässä keksineet uuden palvelun: takaisinsoiton. Annoin näppäilemällä oman puhelinnumeroni ja jäin odottamaan soittoa. No sekin kesti lähes pari tuntia, ennekuin sairaanhoitaja soitti takaisin - siis minulle. Paljonkohan olisi kestänyt jonottaminen ja odottaminen?
Olen jo tähän ikään ehtineenä tottunut siihen, että hoitajat kyselevät kaikenlaista ja olen myös oppinut vastaamaan kaikenlaista. Niin nytkin ja kun ilmoitin, että haluaisin vain labrakokeisiin ja sitten kuulla niiden tulokset - Ensineuvon taitava ja miellyttävästi käyttäytynyt sairaanhoitaja olikin aivan toista mieltä. Hän ilmoitti, että välittömästi sairaalaan. Hieman kävi mielessä, mitähän tuli sanottua, kun näin kävi. Ja samalla muistin erään armeijamuiston, johon liittyi "oi-voi-voi"-särky selässä ja kuumeinen olo, jonka sai aikaan hankaamalla kuumemittaria ja seurauksena oli lähes viikon tylsä makailu varuskuntasairaalassa. Opetti silloin ja ei ole toistunut. Ei nytkään. Mutta silti - ei kun sairaalaan.
Miten? Tietysti omalla autolla, milläs muuten! Löysin kahden tunnin parkkipaikan ja seuraavaksi luukulle ranneketta hakemaan. Tosin tilanne näytti jo tuossa vaiheessa aika toivottomalta: pörrötukkaisia, röhiseviä ja punottavia asiakkaita oli tupa täynnä. Siitä ei takuulla hyvä seuraa. Siispä kauppiaan poikana ehdotin välittömästi diiliä sairaalan päivystyksen vastaanottovirkailijalle: "Ottakaa CRP ja ehkä pari muuta koetta ja lähden sitten kotiin odottelemaan. Lääkäri voisi sitten soittaa perään, jos on aihetta." En saanut myytyä ideaani - en ainakaan heti enkä sellaisenaan.
Mutta sen sain aikaan, että en joutunut jonottamaan lääkärille, joka olisi sitten määrännyt minut labrakokeisiin sun muihin ja olisin sitten taas odottanut niiden valmistumista ja sitä, että asiantuntijalääkäri ehtisi tulkita ne ja hoitava lääkäri ehtisi lukea taas ne tulokset ja jossain välissä kutsua minut luokseen ja antaa hoitomääräyksen. Kaikki tapahtui - sen jälkeen, kun pääsin tuon ns. aulahoitajan luo - melko nopsaan. Kaikki meni muuten ihan ok, mutta en ollut juonut riittävästi, joten yhtä koetta ei voitu suorittaa, ennen kuin olin kitanut riittävästi vettä. Tosin mukeja ei ollut enää automaatissa ja niitä piti hakea toiselta puolen kompleksia.
Sekin koe saatiin tehtyä ja ilmoitin tyytyväisenä luukulla, että nyt lähden kotiin odottelemaan. Soitellaan! Hyvä, etteivät kiinni käyneet. Ilmoittivat pohtivansa minun tiputukseen laittoa, joten kotiin lähtö ei onnistu. Onnistuu - sanoin - auto on kahden tunnin parkkipaikalla ja kotona tietska avoinna. Se pitää käydä sulkemassa. Emme löytäneet yhteisymmärrystä, joten sovimme joistain käytännön asioista ja siitä, että lähdössä vastuu on minulla. Ja lähdin kotiin. Tarkoituksena oli palata sairaalaan takaisin aamulla.
Aamulla palasin "sovittuun aikaan" lähes tyhjään päivystyssaliin ja sieltä taas labrakokeisiin ja pääsin jopa noin reilun tunnin päästä lääkärin vastaanotolle, siitä taas erilaisiin "terveydenhoidollisiin härveleihin" kiertämään. Välissä juoksin laittamassa pysäköintikiekkoon lisää aikaa ja taas uuteen härveliin. Ilmoitin hoitajille osaavani itse ko. paikkoihin, joten en tarvinnut saattajaa. Helpotti kai sekin heidän työtään, kun porukkaa alkoi taas kokoontua "sairaiden aamukokoukseen".
Noin neljän tunnin kuluttua, kun siitä oli käytetty ehkä noin reilu puolituntia varsinaisiin hoitotoimiin ja loput odotteluun, minulle riitti taas tuo odottelu. Lisäksi väsyttikin vielä turkasesti ja oli nälkä, kun en ollut syönyt enkä juonut mitään koko aamuun. Ilmoitin taas luukulla lähteväni kotiin, ja sain samat vastaukset - tosin eri henkilöiltä tällä kertaa - samoin reaktioin ja samoin tuloksin. Nyt vain ymmärsivät varsin pian - tai sitten se luki siellä tietokoneen tiedoissa - että kotiin se joka tapauksessa lähtee. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, keltaiseen "maailman-cup-voittajan" liiveihin pukeutunut triage-hoitaja (minulle aivan uusi termi) ehdotti, että hän merkitsee tänne koneelle, että poistun tunniksi - tasan tunniksi. Yritin saada vartin lisäaikaa. En saanut, mutta lähdin siis kotiin luvan kanssa - tunniksi. Syömään. Enää ei keskusteltu, kenen vastuulla.
Kävin syömässä ja hoidin pari muutakin asiaa ja palasin taas sen kahden tunnin parkkipaikan kautta sairaalaan. Minulla oli tabletti-tietokone nyt mukana. Ajattelin saada ajan kulumaan nopeampaan. Menin kysymään tunnuksia potilasverkkoon, kun lääkäri jo huusikin minut vastaanotolleen. Nopsaa toimintaa. Todella nopsaa.
Sinä sitten käytiin läpi sairauksiani ja vointiani ja yhteisestä sopimuksesta lääkärin kanssa sovittiin, että lähden kotiin, en jää osastolle, jonne olisin myös voinut mennä. Lääkemääräykset sain e-reseptiin ja mukaan ohjeet omaan eloon. Hyvä! Hieman huojensi tieto, ettei ehkä olekaan ihan kuolemaksi. Ainakin tämä pääsiäisen elän, todennäköisesti useammankin.
Aika pitkähän tästä jupinasta näyttää tulevan. Mutta vielä summa summarum:
A) kyllä Mikkelin hoitajat ovat ammattitaitoisia ihmisiä. Lisäksi osa aivan ihania ja kauniita naisia, jotka jaksoivat lähes koko ajan hymyillä ja käyttäytyä kohteliaasti. Meille hankalille ja omapäisillekin asiakkaille. Siis huomatkaa sairaalan päivystyksessä, jossa meitä asiakkaita on moneen junaan ja melkoinen osa meistä on jäänyt jopa junasta.
B) kyllä nuori naislääkäri päihittää ison liudan nuoria tai vanhempiakin mieslääkäreitä. Naiset ovat opiskelussaan tunnollisempia, ja sen huomasin nytkin lopputuloksessa. Huolellinen, asiallinen, osaava, nuori naislääkäri. Bonuksena vielä se, että hän oli ihan samaan kielelliseen ryhmää kuuluva, joten ymmärsimme toisiamme varsin hyvin kielellisestikin.
Mitä meihin asiakkaisiin tulee, sairaalan päivystyksessä näkee kansan koko kirjon. Sanan mukaisesti kirjon. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset käyttäytyvät, kun he ovat sairaana ja joutuvat jonottamaan ja odottamaan. Sodan kokeneet vanhukset pyörätuoleissaan, jota työntelee toinen yhtä huonossa kunnossa oleva puoliso, aktoriteettejä peläten tyytyvät kohtaloonsa ja odottavat, vaikka koko päivän ilman ruokaa ja juomaa - vain vettä automaatista, jos nyt mukeja sattuu olemaan koneessa. Osa potilaista istuu masentuneen oloisena, hiljaa, lähes typertyneenä, osa narisee, valittaa ja pullikoi ja osa - kuten me ryhmän romaneja kanssa - nauroimme, kerroimme vitsejä ja pidimme kovaa ääntä. Kukaan (ulkopuolinen) ei silti valittanut, kun romaneja oli tasan valkoisten kanssa 3 - 3.
Kokemus oli ihmisistä, hoitohenkilökunnasta, pääsääntöisesti myönteinen, sen sijaan terveydenhoitojärjestelmä on meillä ihan kökkö. Jos ajatellaan, että minun "käsittelemiseeni" meni lähes kaksi päivää tai ainakin noin tunneissa, jotka sairaalassa vietin, useita tunteja, kun koko asian hoitaisi tunnissa parissa. Niin silloin minusta nuo odottelutunnit ovat aivan turhia ja niistä pitäisi keinolla millä hyvänsä päästä pois. Potilaalle annettaisiin vaikka heti sisään tullessa vastuuhenkilö, joka tarkkailisi, että asiat etenevät, potkisi prosesseja eteenpäin, hoitaisi siirtymiset paikasta toiseen ja saattaisi putken lopussa joko osastolle tai ulko-ovelle.
Niin ja mitä tulee vielä tuohon otsikkoon, niin valitettavasti (siis vain tässä epäoleellisessa asiassa) hoitajien oma habitus ei enää oikein vastaa tuota vanhaa ihanaa termiä "sisar hento valkoinen" monesta syystä: kaikki hoitajat eivät ole enää sisaria, naisia, miehiäkin on kohta hyvä ettei enemmistö, ainakin ajoittain fyysistä voimaakin tartvittavassa päivystyksessä, hentoja oli melko harva, tyypillisiä liian hyvin syöneitä alkaa olla valitettavasti hoitajissakin melkoisesti ja valkoisia he eivät myöskään enää ole, kun puvunkin väri on milloin sininen tai vihreä tai mikä lie. Ei tainnut kellään olla valkoinen. Mutta samoja hienoja ammattilaisia he silti olivat ja kiitos siitä heille! Kiva, kun jaksatte tehdä vaikeaa ja raskasta työtänne hymyillen.
happy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.