XXXIV. Happy End

Terveydeksi!
(Kuva © Mikko Kärki)

Kun olin viime kesänä Keski-Euroopassa pitemmän aikaa, havaitsin, että minulla taitaa olla jonkinasteinen nettiriippuvuus. Minun oli vaikea olla ilman nettiyhteyttä, joka näytti ainakin suuressa osaa Saksaa olevan melko ongelmallinen.

Tultuani takaisin kotiin päätin vähentää nettielämääni ja teinkin näin sitten - ainakin jonkin aikaa. Lopetin tai ainakin huomattavasti vähensin touhuamiseni eräällä sivustolla ja vedin toimeni sosiaalisen median sivuilla niin alas kuin pystyin. Mutta en ilmeisesti riittävän alas.

Netin selitysten mukaan tämä riippuvuus - nettinarkkauksestakin siellä puhutaan - on ns. psykososiaalinen riippuvuus, joka muodostuu usein ensisijaisesti tietynlaiseen viestintään perustuvaan yhteisöön kuulumisesta sekä tiettyjen sisältöjen käyttämisestä.

Pahinta tässä riippuvuudessa on, että se voi johtaa muihin ongelmiin kuten vaikka ahdistukseen ja masennukseen. Myöskin erilaisten tutkimusten mukaan kuulun yhteen niistä monista riskiryhmistä, jotka voivat helpostikin saada tuon riippuvuuden.

Hirveään on huomata myös, että tuollainen nettiholismi saa aina aika ajoin uusia ilmenemismuotoja, kun erilaiset vempaimet lisääntyvät ja kehittyvät. Nyt puhutaan jo älypuhelinriippuvuudestakin, kohta termejä varmaan saadaan lisää: twitterimania, instagramismi, linkedinfobia ja mitähän vielä.

Vielä jokin aika sitten lapset sanoivat leikeissään: ootko sä mun kaa! Nyt taitavat sanoa jo aikuisetkin: olisitko mun naamakirjakaveri! Ja kun sitten sukset menevät tuossa ohuessa ja keinotekoisessa virtuaalikaveruudessa ristiin, siitä pääsee eroon parilla hiiren napsautuksella. Kammottava nykykuva, jonka edessä tässä tänä aamuna heräilen.

Siksipä päätän yrittää uudestaan. Olkoon tämä nyt viimeinen blogijuttu aikoihin ja jään omaehtoiselle toipilaslomalle tämän terveyttäni vaarantavan uhkatekijän edessä. Joitain asioita säilynee ja jossain varmaan vielä näynkin, mutta toivottavasti päivä päivältä vähemmän ja harvemmin. Hyödyllisiä asioita jätän ja turhempia asioita poistan agendaltani. Nuo vuoden 2000 matkakertomukseni tarinat siirrän hiljalleen nettiin talteen, kun ne on jo kirjoitettukin, mutta en tee niistä enää mitään numeroa. Lue, jos huvittaa.

Lupaan kaksi asiaa ystävien kasvokkain tapaamisien lisäämisen lisäksi: luen enemmän kirjoja ja kuuntelen enemmän hyvää musiikkia. Hieman vielä toki kirjoitan, mutta minne, se nähdään sitten. Kiitos kaikille seurasta! Hymyillään ja halataan, kun (siis ei jos) tavataan.


HAP
still happy

XXXIII. Moderneja kuolemansyntejä

Hieronymus Boschin maalaus seitsemästä kuolemansynnistä vuodelta 1450

Kirjoitin tänne blogiini viimeisen reilun puolen vuoden aikana tällaisen tavallisen maallikon ajatuksia vanhoista ns. kuolemansynneistä, joita siis ovat ylpeys ja turhamaisuus, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Taustallahan tuossa kuolemansyntiajattelussa on mm. Raamatun kohta Sananlaskujen kirjasta (tässä ensin vanhan käännöksen mukaisena tekstinä, Sananlaskut 6:16-19): :

"Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:

ylpeitä silmiä, valheellista kieltä, käsiä, jotka vuodattavat viatonta verta,

sydäntä, joka häijyjä juonia miettii, jalkoja, jotka kiiruusti juoksevat pahaan,

väärää todistajaa, joka valheita puhuu, ja riidan rakentajaa veljesten kesken."

Uudessa käännöksessä tuo syntilista on kirjoitettu näin:

"ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,

sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,

väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan."

Noita syntilistojahan on maailmassa erilaiset kirjat pullollaan. Yhden listan mukaan tällaisia syntejä on ryhmitelty kolmeen ryhmään:

1. perverssi rakkaus
2. riittämätön rakkaus
3. maalliset tavarat

Ensimmäiseen ryhmään on liitetty perinteiset: ylpeys, kateus ja viha, toiseen laiskuus ja liiallinen rakastaminen sekä kolmanteen ahneus, mässily ja himo. Eli suunnilleen nuo samat seitsemän perinteistä kuolemansyntiä.

Roomalaiskatolinen kirkko on ilmeisen usein kunnostautunut juuri tällaisten syntilistojen laadinnassa. Nytkin sieltä on saatu 2000-luvulla uusi lista ns. "sosiaalisista synneistä". Eräs Vatikaanin kirkollinen virkamies on listannut joukon sosiaalisia syntejä, joita ihmiset kohtaavat ja tekevät - hyvä ettei päivittäin - erilaisissa tilanteissa. Luettelo julkaistiin vuonna 2008 sanomalehti L'Osservatore Romanossa ja se piti sisällään asioita mm. huumeiden käytöstä, saastuttamisesta ja abortista.

Yksi Vatikaanin apostolisista asioidenhoitajista, piispa Gianfranco Girotti, on tutkinut nykyaikaisia sosiaalisia syntejä, jonka mukaan Jumalaa ei loukata vain varastamalla ja himoitsemalla lähimmäisen vaimoa, vaan myös tuhoamalla ympäristöä ja suorittamalla kyseenalaisia "tieteellisiä kokeita", joilla manipuloidaan DNA:ta tai tehdään haittaa ihmisalkiolle.

Piispa listasi moderneja sosiaalisia syntejä lehdessä julkaistussa listassaan suunnilleen näin:

1. Geenitekniset, bioeettiset rikkomukset, jotka kohdistuvat mm. syntyvyyden sääntelyyn. 
2. Moraalisesti arveluttavat kokeilut, kuten esimerkiksi vaikka kantasolututkimus.
3. Huumeiden väärinkäyttö, huumekauppa ja huumeiden käyttö.
4. Ympäristön saastuttaminen.
5. Rikkaiden ja köyhien välisen kuilun laajentaminen.
6. Ylenpalttinen ja liiallinen rikkauksien kerääminen.
7. Köyhyyden aiheuttaminen ja luominen.

Roomalaiskatolisen moraaliopetuksen mukaan tällainen ns. kuolemansynti on synti, jossa kolme seuraavaa ehtoa täyttyvät:

• kyseessä on vakava asia
• saman aikaan tekijällä on tietämys asian vakavuudesta ja että
• hän tekee sen vapaasta suostumuksestaan.

Henkilö siis tekee jonkun synnin vapaasta tahdosta, kenenkään pakottamatta ja täysin tietäen, että hänen tekonsa on vakava synti, vakava rike Jumalan tahtoa vastaan. Kuolemansyntiin ei voida siis pakottaa. Kuitenkin opin mukaan tietämättömyys teosta vähentää siitä seuraavaa syyllisyyttä.

Näin siis Rooman kirkon piirissä. Ortodoksisessa kirkossa asiat ovat hieman toisin, mutta josko siitä kirjoittaisi joskus joku teologi. En minä - tavallinen maallikko.


HAP
happy

XXXII. Seitsemän kuolemansyntiä: Himo

Tämä viimeinen kuolemansynti on aika vaikea pala minulle laittaa kirjalliseen muotoon, mutta koetan silti. Tältä minusta ainakin nyt tekstiä aloittaessani tuntuu.

Himo tarkoittaa kiihkeää halua saada jotakin. Se, mitä halutaan, voi olla monenlainen esine, asia mutta myös ihminen. Minusta tuntuu, että sanonta, että "joku himoitsee jotain", on muuttunut viime aikoina tarkoittamaan enemmän ihmisen halua saada jotain seksuaalista tunnetta, seksuaalista tyydytystä ja sanan aikaisempi laajempi merkitys on jotenkin muuttunut.

Ennen himottiin myös muuta kuin ihmistä. Yksi kymmenestä käskystäkin kuului ennen uusinta Raamatun käännöstä: "Älä himoitse lähimmäisesi huonetta", tosin se jatkui sitten vielä kohdistuen ihmiseenkin: "Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa." Tuolloin sanalla oli vielä se laajempi merkitys. Voitiin siis himoita vaikka naapurin tiilikattoa. Nykyiseen Raamattuun tuo käsky - johtuisikohan himo-sanan merkityksen muuttumisesta vai mistä - on nyt muutettu muotoon: "Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen." Kääntäen voisi kai sitten tuon käännöksen perusteella sanoa, että kun joku tavoittelee parempaa elämää, uutta uraa tai jotain sellaista, se tarkoitti ennen ko. asioiden himoitsemista. Noinko se menee?

Jostain muistan lukeneeni, että himon vastakohta kuolemansyntinä olisi "itsekontrolli", itsensä hallitseminen. Oikeastaan aika hyvä rinnastus: himo ~ itsekontrolli. Sanapari kuvaa minusta hyvin tuon himon luonnetta. Himohan on juuri itsekontrollin puutetta.

Himo alkoi muuttua modernissa maallistuneessa ja kaikenlaisen (myös roska-)median täyttämässä maailmassa tarkoittamaan enemmän intohimoa, joka sekin tarkoitti ennen hieman muuta, mitä tarkoittaa nykyään. Ennen jollakin oli intohimoinen suhde vaikkapa syömiseen, pelaamiseen, harrastukseen. Jääkiekko saattoi olla jollekin intohimon kohde - joko pelaamalla sitä tai vain katselemalla, siis voimakas halu harrastaa tai katsella sitä. Sitten tulivat elokuvat, Ingmar Bergmanin "En Passion" (Intohimo) ja lukuisat muut vastaavat tuotokset ja intohimostakin tuli enemmän seksuaalisuutta kuvaava sana ja se osin jopa korvasi sanan himo.

Tuolta minusta tuntuu. En oikeasti tiedä, onko näin, mutta näin arvelen. Kielitieteilijäthän sanovat kielen ja sanojen merkityksen muuttuvan. Hyvä esimerkki on sana "neekeri", joka ennen - ja yhä minulle - oli aivan neutraali, rotua osoittava sana. Haukkumasanana käytettiin sanaa "nekru". Vastaavat englanninkielisetkin sanat olivat kaiketi: nigger / negro. Nyt ei enää saisi nimittää neekeriä neekeriksi ja ilmeisesti pian ei saa sanoa eskimoa eskimoksi tai intiaania intiaaniksi. Nyt pitää sanoa "musta". Näin musta tuntuu.

Siksi kai minustakin alkuun tuntui vaikealta ryhtyä analysoimaan himoa. Arvelin, että pitääkö tässä ryhtyä jo paljastelemaan omia salaisia seksuaalisia tuntemuksiaan blogissaan. Mutta maisteltuani sanaa ja selvitettyäni sen merkitystä, sana on jälleen palannut uomaansa, vanhaan merkitykseensä. Ja saan ilmeisesti yhä edelleen himoita jotain, kunhan se ei vain ole toisen vaimoa, omaisuutta ja mitä kaikkea se nyt olikaan. Vai saankohan sittenkään!

Ortodoksinen kirkko tuntee myös teologiassaan termin himottomuus (kreikaksi ἀπάθεια / apatheia). Himottomuus eli sisäinen puhtaus tai sydämen puhtaus (kts. Matt.5:8) ei tarkoita ortodoksisessa terminologiassa merkittävän ortodoksisen opetuksellisen kirjan, Filokalian, mukaan passiivista olotilaa, vaan sitä, että ihminen on saavuttanut vapauden himojen orjuuttavasta vaikutuksesta. Usein himottomuudella tarkoitetaan myös sitä, että himot on palautettu luonnonvastaisesta luonnonmukaiseen toimintaan, esimerkiksi viha on suunnattu syntiin eikä lähimmäiseen.

Puhdas ihminen saa ortodoksisen teologian mukaan nauttia himottomuuden rauhasta. Himottomuus on vapautta ja se pohjautuu uskoon. Uskosta syntyy Jumalan pelko, josta syntyy käskyjen pitäminen ja käytännön kilvoittelu, jotka taasen johtavat kunniakkaaseen himottomuuteen. Himottomuudessa onkin useita asteita:
- pidättyminen varsinaisesta synninteosta,
- mielen puhdistaminen himollisista ajatuksista,
- himollisten halujen täydellinen vaikeneminen - ääretön ja seesteinen sisäinen hiljaisuus 
- mielessä vallitsee syvä jumalallinen rauha.

Olen poiminut nämä määritelmät himottomuudesta laatimastani artikkelista Ortodoksi.netin sivuilla (kts. Himottomuus). Siellä sanotaan myös, että himottomuuden saavuttamisen tunnusmerkkejä ovat muun muassa ne, että
- kilvoittelija alkaa ajatella hyvää kaikista,
- hän näkee toiset puhtaina ja pyhinä,
- hän pystyy arvostelemaan oikein niin jumalallisia kuin maallisia asioita,
- hän vapautuu aistillisuudesta, joka pitää vallassaan koko maailmaa,
- hän ei tavoittele ihmisten tärkeinä pitämiä asioita,
- hän on suuntautunut pelkästään Jumalaan. 

Himottomuudesta on osuvasti sanottu, että se on mielen suursiivouksen lopputulos ja huipentuma. Himottomuuden saavuttanutta on pyhien isien kirjoituksissa verrattu enkeliin, aineettomaan olentoon aineellisessa ruumiissa.

Joten sepä olikin melko monisyinen tämä viimeinen kuolemansynti. Meinasi jo välillä loppua usko aiheesta kirjoittamiseen, mutta pitänee sanoa kuten se ekaluokkalainen, jonka luokassa olin kauan, kauan sitten, äkkiä sinne - hyvä ettei pystymetsästä - repäistynä sijaisena luokan oman opettajan sairastuttua. Opetin siellä pieniä ekalauokkalaisia hieman epävarmana omasta alkuopetuksen osaamisestani. Ennen ruokailua opettajan heille opettaman ruokarukouksen jälkeen (joka siis laulettiin ja oli sitten lopulta kuitenkin tuttu minullekin) pieni ekaluokkalainen totesi rukouksen päätytyyä reilusti silmiin katsoen eturivissä, vakavalla naamalla ja aivan tosissaan: "Hyvinhän se meni!"


HAP
happy

XXXI. Seitsemän kuolemansyntiä: Ylensyönti

Tämä kuolemansynti olisi varmaan uuden niminen, jos kielitieteilijät olisivat saaneet muuttaa sen nimen muuksi vaikkapa Raamatun uutta käännöstä tehdessään. Se olisi voinut muuttua vaikka mässäilyksi tai miksi muuksi tahansa kuin ylensyönniksi. Ainakin tuo mässäily sanana kuvaa mielestäni melko hyvin tätä kuolemansyntiä.

Ylensyönnissä tai siis mässäilyssä - koska se voi tarkoittaa muutakin kuin syömistä - ihminen ei hyväksy luonnollisia rajoja nautinnolleen, eikä säilytä luonnollista tasapainoa asioissa tai usein myös koko elämässään. Mässäily ei siis koske vain ruokaa ja juomaa, se voi koskea vaikkapa viihdettä, tavaroita, esineitä, omaisuutta tai vaikka ihmisiä, heidän seuraansa. Sen voisi ajatella koskevan vaikka luonnotonta tasapainottomuutta, vaikkapa liiallista somessa huseeraamista, jonkinlaista riippuvuutta tietokonemaailmasta.

Mässäilylle on jossain annettu vastavoimaksi itsehillintä, tyyneys, maltti, raittius, kohtuullisuus ja pidättäväisyys. Kun mietin sanaa ylensyönti / mässäily noiden sanojen vastaparina, se avautuu ihan eritavalla, kuin pelkkänä kuolemansynnin nimenä: ylensyönti.

Silti maailma suurimmaksi osaksi näkee ylensyönnin synnissä vain ruokailuntottumusten vääristymisen, lihavat ihmiset, pullukat. Laihat ihmiset tuomitsevat siltä istumalta heidät tai meidät kaikki itsehillinnän ja kohtuullisuuden puutteesta, ihmisinä, jotka eivät osaa pidättäytyä syömästä liikaa, eivätkä osaa kontrolloida itseään. Eihän se niin mene.

Paljon on ihmisiä, joilla on jokin perussairaus, joka aiheuttaa lihomista. Mutta varmasti myös vanhassa sloganissa, että "keskitysleirillä ei näkynyt lihavia ihmisiä" on joku totuuskin takana. Kyllä syömistavoilla ja tottumuksilla ja etenkin syötävän ruuan laadulla on oma ja todennäköisesti melkoisen suuri merkityksensä. Silti mikään ei anna toiselle ihmiselle oikeutta haukkua, moittia tai edes ääneen ihmetellä toisen ihmisen lihavuutta. Se kun on jokaisen oma asia, millainen hän on ja miksi.

Voidaan asiaa lähestyä varmasti toiseltakin kantilta. Onko meillä luoduilla ihmisillä oikeus "pilata" Luojalta saamamme sopusuhtainen ruumis? Saammeko aiheuttaa kehomme "alennustilan" omilla toimillamme? Eikö se ole Luojan luomistyön mitätöimistä? Näinkin asian mielestäni voidaan toki nähdä, mutta sekään ei oikeuta haukkumaan heitä tai meitä lihavia. Noihinkin tekoihin saattaa olla erilaisia syitä: yksinäisyys, masentuneisuus, sosiaalisten taitojen puuttuminen tai niiden vähäisyys, epäonnistumiset elämässä, avioliitossa tai vaikka työssä tai kuten kai aika monella meistä: geneettinen taipumus. Jos vanhemmat ovat lihavia, usein lapsistakin tulee lihavia, koska elämäntapa ja tottumukset siirtyvät vanhempien mukana ja samoin kuin vaikkapa erilaiset ruokatavat mm. siinä, mitä syödään ja milloin ja kuinka paljon.

Siksi en katsoisi mielestäni varsinaisen ylensyömisen olevan niin suuri kuolemansynti, kuin volisi nimen perusteella olettaa. Mutta toista on tuo erilaisilla - ja varsinkin muulla kuin ruualla - mässäily. Tosin kyllä ruuallakin mässily on tuomittavaa - käyttihän SAK sitä muutama vuosi sitten omassa, sittemmin pikaisesti hyllytetyssä vaalimainoksessaan, jossa porvari (jota esitti näyttelijä Oiva Lothander) eli mässäilevää elämää runsaan ruokapöydän ääressä. Tosin tuokin porvarillista elämää parodiova mainos taisi kolahtaa enemmän mainostajan, SAK:n, omaan nilkkaan, kuin mitä oli tarkoituskaan ja mainos kääntyikin melko pian mainostajaa itseään vastaan.

Siinä ylensyönti tai mässäily poikkeaa ehkä paljonkin muista ns. kuolemansynneistä, että se taitaa aiheuttaa kaikesta vähiten meissä ihmisissä katumusta teon suhteen. Puhuttaessa ruuasta, länsimainen ihminen kyllä tuntee jonkinasteisen "katumuksen orastavan idean", jota hän sitten kuitenkin nimittää maallisesti "dieetiksi". Dietiillä hän yrittää "parantaa" tapojaan ja tehdä asiat oikeammin, paremmin. Monelle vain noista dieteeistä on tullut hieman samanlainen ilmiö kuin joillekin nuorille ns. katumuspilleristä. Syntiä on mukava tehdä, kun sitä voi melko helposti katua moisin tempuin. Puhutaan myös jojo-dieeteistä, jolloin ensin laihdutaan ja sitten taas lihotaan. Vuoronperään ja  ihan omin toimin. Yhdistetään mukavasti toistuvat nautinnot ja niitä seuraava katumus aina vaan jatkuvaan ketjuun.

Ortodokseilla on vuodessa monta monituista päivää, jolloin olisi syytä välttää mässäilyä. Niitä päiviä nimitetään paastopäiviksi. Vuodessa on neljä pitempää paastoaikaa ja lisäksi jokainen keskiviikko ja perjantai on paastopäivä. Sekularistinen, maallistunut maailma on tosin ottanut tuonkin systeemin - siis nuo kristilliset paastopäivät: keskiviikot ja perjantait - omaan maalliseen käyttöönsä ja nyt mediassa meille markkinoidaan aivan uutena, ennen kuulemattomana ideana 2 + 5 paastoa. Siis kaksi paastopäivää ja viitenä saa syödä.

Joku on laskenut, että jos - tai pitänee kutenkin sanoa kun - joku ortodoksi noudattaa kaikkia kirkollisia paastopäiviä (joulupaasto n. 40 pv, suuri paasto n. 50 pv, apostolien paasto noin pari viikkoa keskimäärin eli 15 pv ja vielä Jumalansynnyttäjän paasto n. 15 pv, sekä muun ajan keskiviikot ja perjantait, joita jäänee jäljelle noin 37 x 2 eli n. 70 pv. Yhteensä noin 190 pv), niitä olisi hieman enemmän kuin tasaisesti sijoitettuina noin joka toinen päivä. Joten kristillisen perinteen mukaan ei todellakaan mässäillä. Aina sekään - siis tuo kristillinen perinne - ei kuitenkaan näy meidän pappien ja piispojen tai vaikkapa munkkienkaan ulkomuodossa, meistä tavallisista ortodoksesita nyt puhumattakaan. Miksikähän?

Ilmeisen vaikeasti pois heitettävä synti lienee tämä ylensyönti sitten kuitenkin. Meille usealle.


Hannu
happy

XXX. Seitsemän kuolemansyntiä: Ahneus

Ahneus on seuraava kuolemansynti, josta pitäisi jotain sanoa. Tämä aihe on ollut esillä viime aikoina monessa yhteydessä. Muun muassa presidenttimme Sauli Niinistö listasi viime vuoden (2013)  loppupuolella Suomen syntejä ja ahneus oli sielläkin mukana. Presidentin mielestä ahneus ja itsekkyys ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosina.

Presidenttikin yhdisti siis nuo kaksi asiaa: ahneuden ja itsekkyyden. Niin teen minäkin. Minustakin ne kulkevat käsi kädessä. Itsekkyys lisää ahneutta ja sitä on nähtävissä kautta koko yhteiskunnan niin perheissä kuin vaikkapa liike-elämässä. Jopa perheissä oma etu menee joskus kaikkien muiden edelle, silloin ei välitetä lapsista eikä puolisostakaan, oma etu, oma napa, oma paras on keskipisteenä ja vanha sanonta: minulle, kaikki, nyt heti, on todellisuutta.

Se, mikä tuollaisessa itsekkyysahneudessa vielä korostaa synnin vakavuutta, on, ettei se tunne kohtuutta, kohtuullisuutta, tasapuolisuutta. Vaikka jotain on kylliksi - vaikkapa rahaa, valtaa, omaisuutta - sitä hamutaan aina vaan lisää ja lisää, vaikkei tarvitsisikaan.

Työelämässäkin ahneus nostaa usein päätään. Halutaan keinoilla millä hyvänsä paremmalle oksalle. Toisen etu on silloin toissijainen. Ajatuksia, ideoita varastetaan härskisti ja markkinoidaan edelleen ominaan. Halutaan keinolla millä hyvänsä olla parempia kuin muut.

Asia näkyy pienimuotoisena vastaavanlaisena käyttäytymisenä jopa somessakin, jossa toisten Internetistä löytämiä asioita esitellään profiilissa omina kertomatta, että se on lainattu kaverilta. Näin saadaan muodostettua itsestä hieman parempi kuva toisilla ja vaikutamme viisailta. Paitsi niiden silmissä, jotka tietävät "varastamisen", lainaamisen.

Työ- ja liike-elämässä tuo ahneus näkyy myös härskiytenä. Palkkaa ja etuja vedetään, mikä irti saadaan, mistään tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei välitetä. Samalla kun toisia laitetaan kilometritehtaalle työttömäsi, johtajille annetaan lisäpalkkioita työelämän koventamisesta ja tuloksen tekemisestä toisten ahdingon avulla. Mutta mikä kauheinta, tuollainen ahneus käännetään helposti hyveeksi, jota tavoitellaan, josta tulee työelämän tavoite. Hyvä, ettei hyve. Ahneuden kulttuuri lisääntyy. Raha ja omaisuus ylikorostuvat ja ihmisten suurin ilo alkaa tulla shoppailusta, tuhlaamisesta ja tarpeettoman krääsän ostamisesta. Meille uskotellaan kaiken karvaisin mainoksien avulla, että tarvitsemme välttämättä tuot ja tuota ja ilman tuota emme ole korkeamman luokan ihmisiä ollenkaan. Hulluutta!

Erilaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvät tulot tuovat tyytyväisyyttä elämään, mutta tietyn rajan ylittämisen jälkeen onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny, usein päinvastoin, omaisuudesta kiinni pitäminen ja sen vartioiminen alkaa stressata. Silti sitä halutaan kiihkeästi ja joka viikko arvotaan noin keskimäärin yksi lottomiljonääri muiden harmiksi maahamme. Hän saa kerralla rahaan niin paljon, ettei hän eläissään ehdi sitä normaalielämällä tuhlaamaan. Mutta jakaako hän sitä muille? Tuskin. Ahneus iskee päälle. Olisiko sittenkin parempi jakaa useampia pienempiä voittoja ja kohtuulistaa voitot. Mutta jättäisivätkö silloin suuri osa ihmisistä arvonnan väliin, koska enää ei voisi uneksia miljoonavoitosta. Ahneus olisi tässäkin taustalla.

Olenko itse ahne? Todennäköisesti. Minulla on kaikenlaista krääsää enemmän, kuin yksi ihminen tarvitsee, enkä osaa jakaa sitä ylimääräistä pois toisille, niitä tarvitseville. Olen yrittänyt opettaa itseäni enkä osta enää lisää krääsää. En esimerkiksi nyt pitkällä matkalla ollessani ostanut yhtään muistoesinettä mistään. Samalla olen erilaisissa tilanteissa pohtinut - ja jopa toteuttanut - sitä, voisiko joku omistamani esine käydä jollekin toiselle vaikkapa synttäri- tai joksikin muuksi lahjaksi.

Ennen muinoin todella rikkailla oli eräänlainen velvollisuus huolehtia ympärillä olevista köyhemmistä. Samaa tekevät tänä päivänä jotkut harvat megarikkaat, mm. Microsoftin ja joidenkin muidenkin isojen firmojen omistajat, jotka sijoittavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja erilaisiin säätiöihin, jotka sitten kohdentavat rahoja sinne, missä sille on todellista tarvetta ja hyöty suurta, kuten lapsien hyvinvointiin, koulutukseen jne.

Nykyään niin meiltä omasta maastamme ja vaikkapa tuolta itäisestä naapurista löytyy sellaisia ökyrikkaita, jotka eivät muita ajattele, vaan ainoastaan itseään ja sitä, miten rahaa ja omaisuutta saisi enemmän. He jopa muuttavat verotusteknillisistä syistä vaikka Ruotsiin tai pitävät rahojansa veroparatiiseissa. Ja tuhlailulla ja mielettömällä elämäntyylillä ei ole mitään tolkullisia rajoja.

Onneksi en ole koskaan saanut liikaa rahaa, vain kohtuudella. En ole rikas, mutta pärjään hyvin eläkkeelläni. Autan, jos koen sen tärkeäksi ja näen sen toimivan. En lähetä rahaa minnekään, annan sen tässä ja nyt, jos niin koen. Mutta en ehkä riittävästi. Voisin tehdä varmasti niin enemmänkin. Mikä olisikaan sitten kohtuullista!

Ahneus näkyy elämässämme myös monenlaisen muun kuin rahan tavoitteluna. Valta, vaikuttaminen, asema yhteiskunnassa ja työssä ovat asioita, jotka eivät aina vaadi rahaa, ja joita saa yrittämällä hyvin tai likaisin keinoin. Poliitikot lienevät yksi osoitus tällaisesta päättömästä hamuamisesta. Itse en pidä poliitikoista. En luota heihin. Eikä muuten taida pitää eikä luottaa suurin osa suomalaisistakaan, mikäli on uskomista Valittujen Palojen tekemään tutkimukseen, jossa poliitikot olivat mukana huonoimmin pärjänneiden ryhmässä. Poliitikkoon luotetaan jopa vähemmän kuin autokauppiaaseen tai sijoitusneuvojaan.

Ahneus on kauhea synti. Ahne saattaa tehdä liikaa töitä ja sairastuttaa itsensä. Ahne voi jättää lapset tekemättä, kun siihen menee aikaa ja tulot pienenevät. Mikään ei riitä. Kaiken pitää olla täydellistä. Ahneuden vastahyve on muuten viisaus. Oikea vastakohta todellakin ahneudelle. Viisaan ei tarvitse olla ahne, sillä hän tietää, mikä riittää ja osaa olla kaipaamatta lisää.

Ahneutta voi olla monenlaista. Rahan lisäksi ahnehtia voi kuten jo edellä mainitsin omaisuutta, valtaa ja vaikuttamismahdollisuuksia, mutta myös kuntoilussa voi ilmetä ahneutta kuten myös muissakin harrastuksissa, laihduttamisessa voi olla ahne, kuuluisuuden tavoittelussa voi olla ahne, työn palvonnassa voi olla ahne samoin asioista ja esineistä luopumisessa voi olla ahne. Missä kaikessa voikaan olla ahne!

Mitä sanoo sananlaskut ahneudesta? No ainakin sen, että ahneella on paskainen loppu. Raamattukin puhuu ahneuden paheesta. Jeesuksen sanoiksi on Luukkaan evankeliumiin pantu sanat: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa." (Luuk.12:15). Samassa evankeliumissa sanotaan myös: "Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." (Luuk. 16:13).

Ahneutta vastaan me kaikki voimme taistella opettelemalla elämään tyytyväisinä ja vaatimattomasti. Meidän pitää olla kiitollisia siitä, mikä meillä jo on: vaatteet ja ruokaa. Ja samalla olla kiitollisia elämästä, joka ihan oikeasti ei pysyvästi tule onnellisemmaksi rahalla ja maallisella omaisuudella. Meidän pitää oppia, että antaminen ei ole menettämistä vaan saamista. Meidän pitää myös useammin miettiä: tarvitsenko tuota ja tätä? Ja hankkia vain se, mitä tarvitsee, ei enempää. Myös lähimmäisen auttaminen on asia, jota meidän pitää oman ahneutemme sijasta nostaa voimakkaammin esille.

Oi, jospa useammin muistaisimme sen, että "ahneus kasaa, kuolema tasaa" ja sen, että "köyhältä puuttuu paljon, ahneelta kaikki". Siksi on mukavampi olla elossa oleva köyhempi ja muistaa ainakin edes silloin tällöin buddhalainen viisaus: "Joka on ahneudesta vapaa, hän ei tunne surua, ei pelkoa".


HAP
happy

XXIX. Seitsemän kuolemansyntiä: Viha

Saanko olla vihainen? Varmaankin saan. Eikö viha olekaan kielteinen asia? On, minusta sekuuluu ihmisen elämään siinä kuin rakkauskin.

Näin ajattelen useimmiten, mutta ymmärrän, ettei tuokaan asia ole ihan noin musta-valkoinen. On olemassa vihaa ja Vihaa ja VIHAA. Ja sitten on olemassa erilaista vihanhallintaa.

En onneksi koskaan ole elämässäni joutunut kokemaan kumpaankaan suuntaan kohdistuvaa perheväkivaltaa, mutta se on mielestäni yksi sellainen vihan ilmenemismuoto, jota - voin sanoa -  vihaan. Siis vihaan vihaa. Hassua.

Löytyisiköhän vielä mahdollisesti jokin, jotain, josta pidän juuri vihassa. Ei ainakaan nyt heti tule mieleen, sen verran valtavan kielteinen asia kuitenkin minulle on. Ehkä joskus viha saattaa toimia "reittien tai silmien avaajana". Vihan jälkeen tai sen aikana silmät saattavat avautua näkemään itsestäni jotain, jota en ehkä aiemmin ole nähnyt. Ja sen kautta tarjoutuu mahdollisuus oppia jotain, parantaa omaa suoritustaan, toimintaansa.

Mutta viha lienee meille jokaiselle tuttu tunne. Väkisinkin tunnemme sitä joissain tilanteissa, joita emme aina voi etukäteen kontrolloida ja joihin emme voi varustautua. En siis pidä vihan tuntemista niinkään hirveänä asiana, kuin sitä, että jatkan tuota vihan tunnetta vielä sen akuutin syntyvaiheen jälkeen pitkään ja toimin sen innoittamana ja vaikutuksesta pitempään. Se on jo melkein hirveää, jos näin tapahtuu.

Joskus olen tosin miettinyt, että olen ilmeisesti kuitenkin ns. pitkävihainen, jurnuttaja. Kun joku ihminen toimii väärin minua kohtaan, minun on melko vaikea antaa hänelle anteeksi ja jurnutan asiaa mielessäni joskus kauankin. Tuo viha - vai olisiko se vain vihasta johtuva kielteinen tunne - voi sitten joskua konkretisoitua käyttäytymisessäni myöhemmin jonkinlaisena muuna negatiivisena, kielteisenä, käyttäytymisenä tai ainakin vääränä ja provosoituneena asennoitumisena tuota toista kohtaan.

Pitäisikö minun sitten hillitä vihan tunteitani, peittää ne ja kuolettaa vihan tunne kokonaan? En usko pystyväni siihen. Mutta uskon pystyväni hallitsemaan ja jokseenkin melko turvallisesti "jatkokäsittelemään" myös vihan tunteita. Ainakin jossain määrin. 

Teen sitä jo nyt. Olen kehittänyt omat menetelmäni siihen. Yksi sellainen on laittaa asia pois mielestä ja pois kaikesta toiminnastani, ajatuksistani. Lokeroida se (asia) tai hänet (ihminen) johonkin "mappi ööhön". Teen näistä asioista tai joskus jopa vihattavalla tavalla toimivasta ihmisestä mielessäni eräänlaisen "persona non gratan", lähes hajuttoman, mauttoman, jopa itselleni näkymättömän. En anna hänen koskettaa tunteitani tai vaikuttaa elämääni, tunteisiini ja toimintaani millään tavalla.

Ei tuokaan kai välttämättä ole se oikea tapa, mutta se on nyt vain ollut ainakin minulle usein se tapa, jolla olen päässyt ylitse pahimpien vihan tunteiden ja tunnemyrskyjen. Niin - ja samalla säilyttänyt edes jonkilaiset sosiaaliset suhteet muihin - vihattavaiinkin ihmisiin.

Mutta elämähän onkin yhtä oppimista. Minunkin elämäni. Vai pitäisiköhän sanoa: varsinkin minun elämäni. Vihaankin pitää oppia suhtautumaan oikein ja yrittää hallita ja jopa yrittää suunnata se "oikeaan ja turvalliseen suuntaan" - mitä se sitten milloinkin tarkoittaneekaan. Mutta oleellista on, että tuon vihan tunteen keskellä ja etenkin sen jälkeen tunnistan erään toisen tunteen ja osaan käyttää sitä itseni hoitomuotona. Se on katumus ja anteeksianto.


HAP
happy

XXVIII. Seitsemän kuolemansyntiä: Laiskuus

Nyt tuli työn alle sellainen "kuolemansynti", josta minun - laiskurin - on helppo puhua. Tai sitten ei. Kun rupean sitä pohtimaan, huomaan näet senkin, että on olemassa monenlaista laiskuutta. Joissain asioissa voi olla laiska ja hidas toimija, joissain ihan toisenlainen. Jopa sellainen, että se on ihan laisuuden vastakohta. Onko sellainen laiska, onko se laiskuutta?

Tein ansiotyötä noin 40 vuotta. Monelaisia töitä. En siis ole ollut laiska. Mutta en ole varmaan pariin kymmeneen vuoteen siivonnut kotiani perusteellisesti, sen tekee oma palkattu siivoojani. Olen siis laiska siivoaja.

Jospa tuo laiskuus "kuolemansyntinä" ei tarkoitakaan tätä tavanomaista laiskuutta. Sitä, kun työpäivän päätyttyä retkahdin kotona sohvalle ja katselin kattoa. Tai edes sitä, kun nykyisin tällaisena valtion elättinä en saa pyjamaani pois päältä pariin päivään. Kas kun ei tarvitse. Ei ole pakko. Jääkaapissa on ruokaa ja ulkona sataa tai on kylmä.

"Kuolemansynti" tai pahe nimeltään laiskuus on varmaankin jotain ihan muuta. Se voisi ehkä olla välittämättömyyttä, innostumattomuutta, toisten huomioimattomuutta. Tylsistymistä ja omaan napaan tuijottamista. Rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä kaikesta. Kaikissa asioissa ja toimissa menemistä aidan yli siitä, missä se on matalin. Yrittämisen puutetta. Masennukselle, typertymiselle periksi antamista.

Mielenkiintoiseksi asian tekee ajatus siitä, että ihminen joka raataa päivät pitkät töissä ja sen jälkeen kotona ja illalla vielä harrastuksissa tai yhteiskunnallisissa riennoissa, saattaa silti olla laiska, tylsistynyt, välinpitämätön omaan napaan tuijottaja.

Hän laiskuuttaan on vaihtanut vaikeat ihmiset helppoon puuhasteluun, pinnalliseen elämään. Hän laisuuttaan antaa enemmän huomiota toisille, ulkopuolisille, kuin läheisilleen. Hän hakee näin arvostusta ja kunniaa ja laiskuuttaan jättää muun elämän kesannolle.

Laisuuden vastakohta lienee ahkeruus. Onko ahkeruus ikuista puurtamista, "niska limassa" työn tekoa, suorittamista? Vai onko se sittenkin toisten huomioimista, vireyttää ihmissuhteissa, rakastamista ja toisita välittämistä! Tiedä häntä, mutta sanonta kuuluu: laiska töitään luettelee.

HAP
happy