14. Maalia Petseriin

Viime perjantaina (4.1.) ortodoksisen kirkon sisälähetystyötä tekevän järjestön, PSHV:n johtoon valittiin ystäväni isä Sergius Colliander. Tämän tapahtuman "kunniaksi" haluan muistella hieman erästä yhteistä taivaltamme isä Sergiuksen kanssa. Tosin tässä jupinassa ei vielä päästä ihan kaikkiin "syntyihin syviin", mutta jospa sitten lisää jossain seuraavassa jupinassakin, jonka aiheisiin isä Sergiuskin sitten aivan oleellisesti liittyy. Mutta ensin siis tämä tarina.

Joskus kauan sitten - vuottakaan en enää muista -  hyvä ystäväni isä Mikko soitti minulle ja pyysi sekä minua että Sergiusta (hän ei silloin ollut pappi, vaan toimi tulkkina suomalais-venäläisessä yhtiössä) mukaansa Kuopion kaupungin viralliseen delegaatioon, joka tekisi piakkoin matkan Pihkovaan ja Petseriin Venäjälle. Isä Sergiusta siis tulkkina, minua muuten vain, kokeneena matkaajana ja apumiehenä. Minua ei yleensä ole suuresti tarvinnut houkutella tällaisiin matkoihin, ei nytkään. Sanoin heti: kyllä lähden mukaan.

Matkan tarkoituksena oli viedä silloin Baltian myllerryksissä Neuvostoliiton - tai taisi olla jo silloin Venäjän - rajan taakse jääneeseen Petserin luostariin sinistä maalia kirkon kupoleihin. Maalin lahjoittajana oli Pihkovan  kaupungin suomalainen ystävyyskaupunki Kuopio ja maalit valmistanut suomalainen maalitehdas. Matkaan lähdettiin kahdella autolla: isä Mikon Mersulla ja vuokratulla pakettiautolla. Matkan johtajana isä Mikko Kärki, muina osallistujina isä Vesa Takala, tulkkina Sergius Colliander ja apumiehinä Kuopion kirkon silloinen talkkari Ari Koivunen - niin ja minä mikkeliläinen.

Matka suuntautui kohteeseemme nykyisen Pietarin, vanhalta nimeltään Leningradin, kautta Pihkovaan, jossa oli tarkoitus majoittua ja jatkaa matkaa sieltä Petseriin Viron rajan tuntumaan ja palata takaisin Suomeen Pühtitsan ja Viron kautta. Matka oli ikimuistettava.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Viipurissa ja saimme paikalliselta kirkkoherralta maittavat eväät mukaamme. Eväsleivät tosin jäivät alkuun kaikki Mikon autoon ja niitä sitten vaihdoimme - eli ruokimme toisiamme eväsleivillä autosta autoon ojentelemalla - Leningradissa, lähes satasen vauhdissa kehätiellä, täydessä vauhdissa auton ikkunoiden kautta. Huh! Viipurista mieleeni on jäänyt paikallisen kirkkoherran luonnehdinta kaupungistaan ja työsarastaan  - Venäjän suurin avoin bordelli. Siltä se hieman kyllä vaikuttikin - siis meistä asioita tarkemmin tuntemattomista - noin ulospäin. Sen tarkemmin emme siihen päässeet tutustumaan.

Matkalla kohti Pihkovaa välillä vislasivat miliisien pillit, kun ohitimme heidän tarkastuspisteensä melkoisella ylinopeudella, mutta peräämme he eivät päässeet vanhoilla Ladoillaan (tai niiden nimihän oli silloin Neuvostoliitossa  Žiguli eli Жигули) eikä ilmeisesti silloin oikein toimineet enää pelottavat GAI- eli ГАИ- (Государственная Автомобильная Инспекция) -asematkaan, tornista torniin puhelimitse viestittävät liikennepoliisin tarkastuspisteet ja meitä ei pysäytetty siksi muillakaan GAI-asemilla.

Pääsimme viimein Pihkovaan eli Pskoviin ja isä Vesan matkapapin kokemuksella ja varmuudella suoraan hotelliimme, hotelli Pskoviin vai oliko se sittenkin ollut hotelli Riga, en nyt ihan varmaksi muista. Mutta joka tapauksessa paikkaan, jossa kukaan meistä ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin käynyt. Hotellilla jo odottelikin eräs pappismunkki meitä hieman hermostuneena. Pikainen siistiytyminen ja heti sen jälkeen Pihkovan arkkipiispan vastaanotolle hänen residenssiinsä. Muistan kun isä Mikko raahasi arkkipiispan luo lahjoja täynnä olevaa attašeasalkkuaan ja pyysin matkalla häntä antamaan sen minulle ja sanoin, että tässä maassa ei delegaation johtaja kanna laukkuaan. Isä Mikko - hyvä ystäväni - ei siihen suostunut kuin vasta pakon edessä ja sitten mentiinkin kohta "kirkollisen protokollan mukaan": rehtori kantoi  laukkua ja pappi johti seuruetta.

Pihkovassa. Henkilöt vasemmalta:
HAP, i.MIkko, Valentina, Ari, Sergius, paikallinen isäntä.
(Kameran takana ja © Vesa Takala)

Kaikki sujui moitteettomasti ja seuraavana, vai olisikohan ollut vasta sitä seuraavana tai sitä seuraavana päivänä - en enää muista sitäkään -  tutustuttuamme ensin perusteellisesti Pihkovaan ja eräisiin muihinkin lähiseudun paikkoihin (yhdestä kohtesta kirjoitan myöhemmin oman jupinan), jatkoimme vihdoin matkaa Petserin luostariin. Taisimme jossain välissä tutustua myös Puškinin yhteen elinpaikkaan, hänen äitinsä maatilaan Mihailovskojeen, jossa hän vietti aikaansa maanpaossa ollessaan ja moneen muuhunkin paikkaan, mutta niistä ei nyt enempää, vaikka oman tarinansa saisi melkein jokaisesta kohteesta.

Tuo matka on monella tapaa jäänyt mieleeni, ehkä siksi, että paljon kerkisi tapahtua yhden matkan aikana. Yksi ikimuistoinen oli tapahtuma, josta kirjoitan myöhemmin tuon toisen jupinan, oli erikoinen jokikohtaaminen pappismunkin, paikallisen pienen seurakunnan papin kanssa.

Ikonimaalarin luona Petserissä.
(Kuva © Vesa Takala)

Toinen hauska muisto oli paikallisoppaastamme ja meitä vahtimaan laitetusta "päällysviitastamme", kauniista Valentinasta, joka näiden muiden tehtäviensä ohessa oli alueella sijaitsevan taktisen helikopterirykmentin upseeri. Komuaminen hänen kanssaan valokuvaamaan Pihkovan katedraalin kupoliin ja katolle oli myös ikimuistoinen. Siis katedraalin sisällä, sen korkealla katonrajassa sijaitseviin kupolirakenteisiin, samaan aikaan kun alhaalla oli jumalanpalvelus. Valentina oli tyypillinen venäläinen nainen, jolla oli tosikorkeat korkokengät ja röyhelöhame, matka ylös kapealle parvelle ja katolle oli mielenkiintoinen: kapea ja kiertelevä porraskäytävä oli pölyinen, ahdas ja täynnä hämähäkin seittejä ja kaikenlaista tavaraa. Ja katto oli korkealla. Olisittepa nähneet Valentinan ilmeen, kun hän oli tuulisella katolla piikkikoroillaan ja röyhelöhameessaan. Hän ei varmaan ikinä ollut vienyt turisteja sinne ja luulen, ettei hänkään ihan heti unohtanut meitä hulluja suomalaisia.

Valentina Pihkovan katedraalin katolla.
(Kuva © Vesa Takala)

Monta muutakin tarinaa olisi kerrottavana Pihkovasta ja matkoista ympäristöön, mutta jätän siis vain yhden tarinan tuonnemmaksi ja kerron myöhemmin siitä papista joen rannalla. Mutta mennäänpä nyt suoraan Petseriin, Venäjän ja Viron rajalle, Viron "karjalaisten" - eli setukaisten juurille - heidän omaan luostariinsa, joka oli silloin aivan äskettäin jäänyt politiikan myllerryksissä Venäjän puolelle, kun setukaisten maa raa'asti jaettiin halki Viron ja Venäjän rajalla.

Yksi niistä luostareista ja ainoa miesluostari, jotka saivat toimia melko kauan neuvostovallankin aikana, oli juuri Petserin Uspenien eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari eli Пско́во-Печ́ерский Свято-Успе́нский монасты́рь (Pskovo-Petšerski Svjato-Uspenski monastyr) - viroksi Petseri klooster. Se oli pääkohteemme ja Kuopion lahjoittaman maalin päätepiste. Siis sinne.

Maali - 900 litraa - oli siis tarkoitettu kirkkojen kupoliin - tyypillistä venäläistä sinistä väriä, josta me suomalaiset käytämme usein nimitystä "ryssän sininen", kuvaava nimi värille. Mutta, mutta ... Yksi luostarin monista igumeneista (heitä oli siis oikeasti useita), hän oli samalla taloudenhoitaja, avasi yhden maalipurkin ja totesi heti ykskantaan: "Väärä väri!" Siinä oli ympärillä hiljaisia suomalaisia, jotka katselivat toisiaan. Lähdetäänkö takaisin ja viedäänkö maalit mukanamme, vai mitä tehdään. Lyhyt katsein tapahtunut neuvonpito ja tulos julistettiin heti: "Maalit jäävät, tehkää niille, mitä haluatte. Myykää vaikka." Niin - niitä ei ollut vain yhtä suurta purkillista vaan useita suuria purkillisia.

"Kasa maalia" Petserissä, mutta, mutta ...

Hiljainen hetki maalipurkkien äärellä.
(Kuvat © Vesa Takala)

Tuohonkin luostarivierailuunkin liittyi monta mieleen painunutta tapahtumaa, mutta ajan säästämiseksi kerron nyt enää vain yhden ja toisen tarinan sitten rajalta. En ollut aikaisemmin ruokaillut luostarissa munkkien kanssa ja se oli tuolla minulle ensimmäinen ja varsinkin ainutkertainen kokemus. Jotain olin kuullut mm. siitä, että luostarin johtaja soittaa aina kelloa, kun ruokailu päättyy - siis myös eri ruokalajienkin (alku-, pää-, jälkiruoka) kohdalla. Mutta en sattuneesta syystä tuota silloin muistanut ja siellä istuin aivan yksin (papit ja tulkki olivat omissa johtajan pöydässä, me muut, Ari ja minä, hajasijoitettuina) kymmenien ja kymmenien vain venäjää puhuvien (tosin nyt olivat hiljaa) mustakaapuisten pitkäpartaisten munkkien keskellä. No tietysti ruokailin "sivistyneesti" ja söin keittoani rauhallisesti. Enpä sitten ehtinyt syödäkään kuin ehkä neljäsosan, kun kello kilahti ja lautanen vietiin pois edestäni. Munkit katsoivat minua säälivästi ja huolissaan ja yrittivät eleillä selvittää minulle, että syö poika nopeammin.

Seuraava ruoka tuotiinkin sitten eteen ja sivistys kaikkosi nälkäiseltä heti. Ahmin sitä kuin viimeistä päivää ja munkit hymyilivät ja nyökkäilivät onnellisina: Oppihan se poika - ja melko nopeasti vielä! Lopuksi sitten munkit vielä keräsivät "kolehdin" eli leipää ja antoivat hymyillen niitä servetteihin käärittynä mukaani iltasyömiseksi, ettei nälkä kurnisi enempää. Spasibo! Спасибо! - siinä vain kiittelin.

Annettiin mekin lahjoja. Tässä HAP ojentaa Petserin luostarin johtajalle mikkeliläistä kirjapainotuotantoa olevan venäjänkielisen Raamatun.
(Kuva © Vesa Takala)

Petserin luolissa vierailu jäi myös mieleeni vaikuttavana kokemuksena. Saimme kuvata sielläkin ja kyllä se oli mystinen paikka. Täynnä munkkien ruumiita tai siis paremminkin luita, pääkalloja ja muita isompia luita sikin sokin lukuisissa pienissä hautakammioluolissa.

Petserin luostarin hautaluolissa:
(Kuva © Vesa Takala)

Luostarista saatujen lahjojen kanssa sitten lähdimme aikanaan poiskin ja siitä alkoivat taas uudet seikkailut, joista nyt kerron vain yhden ja seuraavassa jupinassa lisää. Tämä eka tapahtui Venäjän ja Viron rajalla. Olimme saaneet lahjaksi luostarin varajohtajalta (venäläisen systeemin mukaan luostarin johtaja oli hiippakunnan piispa ja luostarin "varsinainen" johtaja oli titteliltään varajohtaja,  muistaakseni taisi olla nimeltään arkkimandriitta Aleksander - hän siis oli joka tapauksessa korkeampi kuin igumeni, joita siellä oli useita) kuparipakotetut Uspenie-ikonit. Nepä sitten aiheuttivatkin Venäjän rajalla suuren hämmingin ja meitä vaadittiin maksamaan niistä joko suuret tullit tai luopumaan ikoneista.

Auton siunaus (ei tosin meidän) Petserissä.
(Kuva © Vesa Takala)

Siinä kun me muut suomalaiset hermostuimme tai ihan melkein hiillyimme asiasta, Sergius pyysi meitä istumaan tullikamarin nojatuoleissa ihan rauhassa ja olemaan hiljaa. Hän sanoi selittävänsä ja selvittävänsä asian. "Älkää siis hätäilkö." Keskustelu kävi kiivaana, jopa niin, että tullimiehetkin unohtivat tutkia automme tarkemmin. Tai siis tullimiehet olivat kiivaita, Sergius itse rauhallisuus, joka selitti kaiken aina uudestaan ja rauhallisesti, kiihtymättä. Välillä hän jätti tullimiehet kiistelemään keskenään ja tuli luoksemme rauhoittelemaan meitä. Autosta olisi löytynyt arvokkaampiakin asioita, käsinmaalattuja ikoneja, mutta ne jäivät nyt kiistelyn keskellä takapenkille heitetyn päällystakin alle. Välillä hän taas puhui tullimiehille ja välillä istui ja rauhoitteli meitä. Näin jatkui kotvan ja kohta sitten saapuikin paikalle Sergiuksen sinne pyytämä korkeampi esimies, joka katseli meitä hymyillen, tervehti kohteliaasti ja pyysi siirtymään autoihin toivotellen hyvää matkaa.

Matka jatkuikin sitten rauhoittuneena kohti Viron tulliasemaa ja sen jälkeen Pühtitsan luostaria. Mutta ennen rajaa ja luostaria ennätti tapahtua vaikka mitä, siitä seuraavassa jupinassa, jossa kerron myös eräästä hikisestä hommasta  Pühtitsassa, johon jouduimme Sergiuksen kanssa. Tuo tapahtuma ei unohdu minulta koskaan, mutta siitä enemmän noin viikon kuluttua. Välissä julkaisen kuitenkin yhden muun jupinan jo huomenna.


HAP
happy
P.S. Kuvia lisätty ja ne suurenevat hieman, kun klikkaat sitä hiirellä.

EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa ensimmäinen osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka seuraavat osat ovat:
16. Mistä pässi nunnille
17: Pyhä mies joen rannalla
ja sen jatko-osa
32. Malyn pappi