75. Todellisten persoonien valmistus on lopetettu

Kävin taas luostarissa. Meillä Suomessa on tällä hetkellä kaksi virallista luostaria ja muutama epävirallisempi yhteisö, kuten esimerkiksi Kirkkonummen Jorvaksessa sijaitseva Pokrovan veljesyhteisö tai Hämeenlinnan Lammilla entisessä Ronnin toimintakeskuksessa sijaitseva uusin Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön yhteisö. Minä olin nyt kuitenkin Heinävedellä Valamon luostarissa.

Valamon luostarin pääkirkko ja luostarin vastaanottorakennus (vas.) aikaisessa heinäkuun lopun aamuauringossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin kun käyn Valamossa, tavoitteenani on usein tehdä joku juttu sieltä tai tavata tuttuja. Usein molempia. Lintulassa käyn enemmänkin rauhoittumassa. Siellä ei yleensä ole niin valtava meno ja meininki, kuin on Valamossa, joka elää matkailusta. Matkailu on siis Valamon pääelinkeino, siksi siellä käy paljon turisteja ja pyhiinvaeltajia. Luostari ei kerää jäsentuloja, kirkollisveroa, vaan sen on itse kustannettava elämänsä ja olemassaolonsa erilaisin tavoin. Matkailu on yksi noista tavoista muiden joukossa.

Näin tulee kaikkien luostarien ja yhteisöjen elää. Niillä pitää olla jokin taloudellinen turva, jonka avulla luostarin tai yhteisön rukouselämää voidaan ylläpitää. Ja tuo taloudellinen turva ei voi olla kirkon antama avustus tai tuki, sen pitää olla itse tehtyä ja säännöllistä. Lintulan yksi suurimmista taloudellisista tukijaloista on sen kynttilätehtaassa, joka valmistaa lähes kaikki Suomen ortodoksisen kirkon käyttämistä kirkkokynttilöistä eli tuohuksista. Osa luterilaisistakin seurakunnista tilaa näitä samoja kynttilöitä käyttöönsä.

Mutta palataanpa Valamoon. Valamon veljestö on kasvanut viime aikoina melkoisesti, kun sinne on tullut jokunen uusi jäsen veljestöön ja samalla siellä ovat ainakin väliaikaisesti - saa nähdä ovatko pitempäänkin - Helsingin Kallvikista siirtyneet ns. Sofian yhteisön pari jäsentä; yksi pappismunkki ja yksi kuuliaisuusveli eli noviisi.

Valamon hautausmaan veljestön hautojen ristsien rivistöjä on useita ja se kertoo, että siellä on aikanaan asunut paljon munkkeja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Samalla kun tapasin veljestön jäseniä elävänä Trapesassa, tapasin heitä myös toisessa olomuodossa luostarin hautausmaalla. Eivät tietenkään olleet samoja, mutta samaan joukkoon kuuluneita kylläkin. Olen vieraillut Valamossa jo kymmeniä vuosia, ensimmäiset muistikuvat ovat pienen alle kymmenvuotiaan pojan muistoja vierailusta joskus 1950-luvulla, jolloin otimme kuvan minusta isäni ja pappismunkki Savvan kanssa luostarin pihalla. Isäni tapasi Savvaa aina aika ajoin, he olivat samanikäisiä ja kumpikin karjalaisia, iloisia ja räiskyviä luonteeltaan.

Vuonna 1977 kuolleen pappismunkki Savvan hauta (keskellä), hänen vieressään (vas.) lepää vuotta myöhemmin kuollut munkki Herman.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nytkin tällä reissulla tapasin myös Savvan. Toisen elossa ja kiireisenä nuorena munkkikokelaana luostarissa ja toisen puisen hautaristin alla hautausmaalla. Hautausmaalla on aina sykähdyttävää kävellä. Valamon hautausmaalla erikoisesti. Siellä on monta riviä yksinkertaisia puisia ristejä, joiden alla lepää lukuisia Valamon kilvoittelijoita. Monet heistä varsin erikoisen nimisiäkin. kuten vaikka 1940-luvulla kuollut viitankantaja Mikael Rotta. Useilla heistä on slaavilaistaustainen munkkinimi, sillä useimmat heistä olivat taustaltaan venäläisiä, jotka tulivat Suomeen toisen maailmansodan jälkeisissä myllerryksissä. Silloin Laatokalla sijainnut vanha Valamo joutui lopettamaan toimintansa ja Valamon luostarin perintö siirtyi Heinävedelle, jossa se yhä on voimissaan.

Kun siis puhutaan Valamon luostarista ja sen perinteestä, se löytyy nykyisin Heinävedeltä, ei Laatokalta, jonne on perustettu aivan uusi luostari, tosin nimi sillä on vanha ja perinteikäs, sitäkin nimitetään Valamon luostariksi, mutta erotuksena sitä voisi kai nimittää myös Laatokan Valamoksi.  Sodan jälkeen Heinäveden Valamoa nimitettiin Uudeksi Valamoksi. Itse en pidä oikein tuosta nimestä, mutta kai se oli perusteltua silloin, kun vielä oli hyvässä muistossa Vanha Valamokin. Mutta nyt - tai oikeammin kai muutama vuosi sitten - Laatokalle on perustettu uusi luostari, jolle on annettu vanhan luostarin nimi ja joka etsii omaa identiteettiään vanhasta valamolaisesta traditiosta, jonka jatkaja on Suomessa oleva Heinäveden Valamo. Näin minä se näen.

Valamossa on aikojen saatossa ollut paljon erilaisia persoonia, joista on olemassa suuri määrä ns. juttuja. Joitakin näistä tarinoista on päätynyt kirjoihinkin, joitakin muistelevat vielä jotkut harvat ja nekin olisi syytä kerätä talteen. Viimeisin mieleeni tuleva kirja lienee uusintapainos Sergei Bolshakoffin kirjasta "Sydämen rukous", jossa on myös KS Joensuun piispa Arsenin kirjoittama elämäkerta skeemapappismunkista, isä Mihailista. Vieraillessani nyt Valamossa kuulin tarinan munkki Mooseksesta, siviilinimeltään Mihail Anikin, joka kuoli joskus 1970-luvun puolenvälin tienoilla.

Munkki Mooseksen hauta on hieman sivussa muiden luostarin veljestön jäsenien haudoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Munkki Mooseksesta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan hän oli joutunut vankilaan luostarissa tapahtuneesta taposta. Tuon tarinan mukaan hän olisi tappanut luostarissa siihen aikaan eläneen veljen, joka kiusasi suunnilleen kaikkia muita veljiä toimillaan. Kun joku avasi ikkunan, hän laittoi sen kiinni ja monia muita tällaisia tekoja, jotka ärsyttivät suuresti muita veljestön jäseniä. Viimein munkki Mooses sai siitä tarpeeksi ja otti käteensä kiven ja iski sillä tätä kiusaajamunkkia päähän niin, että hän kuoli. Tarkoitus ei kai ollut tapaa, mutta Mooses joutui kuitenkin vankilaan taposta ja häntä ei enää otettu takaisin luostarin veljestön jäseneksi, kun hän vapautui vankilasta. Mooses eli jossain luostarin lähistöllä erakkomajassaan ja kuoli 1974 myöhäsyksyllä. Hänet haudattiin kuitenkin luostarin hautausmaalle. Ei kuitenkaan veljestön kanssa samaan riviin, vaan lähelle Lintulan nunnien hautoja.

Tässä sitten jälleen osoitus silloisten ja nykyisten munkkien huumorintajusta, kun juttelimme asiasta tässä muutama päivä sitten Valamon veljien kanssa Trapesan terassilla - kylläkin kahvikupin ääressä. Silloin todettiin, että kyllä sitä Mooseksella tulee olemaan melkoinen yllätys Jeesuksen toisen tulemisen aikana ylösnousemuksen yhteydessä huomata, että vieressä onkin maannut vuosikausia vino pino nunnia, naisia.

Samalla totesimme, ettei noita persoonallisia munkkeja tai oikeastaan persoonallisia ihmisiäkään taideta enää valmistaa missään. Heitä saa etsimällä etsiä ja ei aina oikein löydä. Tosin mielessä on vielä joitain tällaisia, joita monet meistä olivat elämänsä aikana tavanneet. Tällaisia muistui mieleen silloin Trapesan terassilla istuessamme muiden muassa isä Akaki, yli satavuotiaaksi elänyt Valamon munkki, joka kutsuttiin 106-vuotiaana kouluun, kun tietokonejärjestelmä ei tunnistanut hänen oikeaa ikäänsä ja tietysti persoonallinen ja sanavalmis pappismunkki Efraim, jolle muuten on perustettu ihan omat Facebook-sivutkin vai onkohan se sellainen ns. suljettu ryhmä, joka juttelee isä Efraimin sanoista ja teoista Facebookissa.

Pappismunkki Efraimin haudan (vas.) vierellä lepää pitkäaikainen kuuliaisuusveli Andrei, Konevitsan Antti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällaisia asioita siis tällä kertaa Valamossa. Siellä ja tietysti myös Lintulan luostarissa kannattaa muuten vierailla aina, kun siihen on mahdollisuus. Siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista tai ainakin mieltä rauhoittavaa ja sieltä saa useimmiten eväiksi muutakin kuin Valamon viinipullon. Sieltä saa halutessaan mukaansa rauhallisen mielen ja hyvän olon, kunhan vain osaa ne sieltäkin etsiä.

HAP
happy

74. Puuttuva teologinen sivistys

Jokin aika sitten lukemani uutinen poliitikko Timo Soinista sai minut pohtimaan jälleen ihmisluontoa. Tuo uutinen kertoi siitä, että Soinia piti saattaa eduskuntaan poliisivoimin, koska hänen henkeään uhattiin. Asian taustalla oli hänen itsensä kertoman mukaan ajatukset abortista ja feminismistä. Kohta sen jälkeen luin toisen uutisen, että toinen poliitikko, Päivi Räsänen, oli saanut pommiuhkauksen. Mikä oikein saa ihmisen uhkaamaan toisen ihmisen henkeä hänen ajattelutapansa, ajatuksiensa, vakaumuksensa vuoksi?

Minulle on aina ollut vierasta tuollainen väkivalta. Joku kysyi minulta kerran, olenko joutunut tappeluihin nuoruudessani. Vastasin, että en, koska minulla oli nuorena vikkelät jalat. Olen siis pitänyt viisaampana mennä pois väkivaltatilanteesta, kuin selvittää se nyrkein ja tappeluin. Toteutin vanhan irlantilaisen sanonnan:
"On parempi olla pelkuri minuutin, kuin kuollut lopun elämäänsä."
Silti en pidä itseäni suinkaan puhtaasti pelkurina. Jos joku pitää - se ei minua haittaa.

Tuollainen väkivaltainen ja aggressiivinen suhtautuminen toisinajatteleviin lienee ollut ihmiskunnan risesana aina. Historian saatossa on ollut pilvin pimein maita ja kansoja, jotka ovat sortaneet ja tuhonneet toisia, siis toisinajattelevia ja väliin sitten samoinkin ajattelevia. Näitä maita ja kansoja ja siis ihmisiäkin on vieläkin liian paljon. Ja tällaisia ihmisiä löytyy myös omasta maastamme.

Sortajat ovat ja ovat aina olleet erilaisia, kaikenlaisia ihmisiä. Tavallisia ihmisiä ja epätavallisia ihmisiä. Kotirouvista ja koti-isistä alkaen vaikka mihin. Ei heitä yleensä voi erottaa ammatin, sosiaalisen aseman tai minkään tuollaisen piirteen perusteella. Heidät tunnistaa - jos tunnistaa - tällainen tavallinen ihminen, vain aggressiivisesta käyttäytymisestä, joka ilmenee joko sanoina tai tekoina. Ja heitä tapaa kaikkialla. Joskus se on pelottavaa!

Mistä heidät tunnistaa? No - kaikkia ei edes kai voi tunnistaa. Meillä lienee vino pino esimerkkejä tällaisista piilossa olleista umpihulluista, jotka sitten ovat ottaneet aseen ja ampuneet lukuisia ihmisiä tai tehneet jotenkin muuten tuhojaan. Jotkut "avoimemmat hörhöt" sitten purkavat tuota aggressiotaan sanoin ja teoin, hyvä ettei joka paikassa ja joka hetki. Näitä kai sitten ovat nuo paljon parjattujen ja pelättyjen poliitikkojenkin uhkaajatkin. Ja ylättävää kyllä, tällaisia ihmisiä alkaa nyky-yhteiskunnassa olla runsaasti. Mistähän kaikesta se kertookaan!

Myös uskonnon piiristä löytyy noita samoja ihmisiä. Maailmalta ja myös Suomesta. Onhan uskonto erottamaton osa ihmisen jokapäiväistä elämää. Halusi ihminen niin tai ei - niin se vain on. Päivi Räsäsen uskonnolliset sanat omalle uskonnolliselle ryhmälleen - jotka kaiketi olisivat voineet ihan hyvin olla vaikka kenen luterilaisen papin sanoja - aiheuttivat hänelle maallisena poliitikkona vihavyöryn. On suuri joukko ihmisiä, jotka ajattelevat, että ihmisellä pitää olla kaksi erilaista omaatuntoa: toinen on poliittinen ja toinen uskonnollinen. Ja tietysti nämä kaksi, kuten myös heidän mielestään uskonto ja yhteiskunta, täytyy pitää erillään eikä niitä saa sekottaa. Ajatellaan, että samaan aikaan ei voi oikein olla poliitikko ja vakaumuksellinen kristitty eikä siis toimia kirkon piirissä ja maallisessa elämässä. Näin ajattelevat yllättävän ilmeisen monet. Jopa kirkon piiristä löytyy näin ajattelevia. Minusta se on kuitenkin todella kummallista ajattelua.

Voiko ihminen oikeasti elää kahdella eri omatunnolla? Voiko hän samaan aikaan noudattaa Raamatun ohjeita ja lakikirjan ohjeita? Voi. Voiko hän samaan aikaan elää kristillisten periaatteiden mukaan ja yhteiskunnan sääntöjen mukaan? Voi. Ovatko Raamattu ja Suomen laki ristiriidassa? Mielestä eivät ole. Jos olisivat, sen olisi jo joku huomannut ja kertonut. Voiko hän jakaa persoonansa kahtia: maalliseen ja kirkolliseen? Ei minun mielestäni voi, ellei ole sairas, ja mieletään jo valmiiksi jakautunut.

Mistä sitten oikein kiikastaa tämä räsäskohu? Ei minulla ole tähänkään oikeaa vastausta, kuten olen se seikan jo moneen kertaan varmaan näissä jupinoissani kirjoittanut. Kunhan taas itsekseni höpisen ja päästelen näin kesäkuumalla pahempia höyryjä ulos. Mutta mene ja tiedä, vaikka minulla  olisi kuitenkin joku oma mielipide asiaan - tähänkin asiaan.

Olen elämäni aikana joutunut toimimaan paljon entisessä leipätyössäni poliitikkojen kanssa. Suurimmaksi osaksi he olivat kuitenkin ns. pikkupoliitikkoja, kyläpoliitikkoja, vaikka aika ajoin joistain heistä aina kasvoi "broileri", oman puolueen taholta kaikilta ihmisiltä veroina kerätyillä ns. puolueen rahoilla, puoluetuilla hyvin syötetty ja aivopesty kansallisen tason poliitikko.

Työskentely tällaisten pikkupoliitikkojen kanssa ei yleensä ollut kivaa. Oli nimittäin yllättävän paljon joitain poliitikkoja, joilla tuo omatuntojakautuma oli todellista ja heidän koko toimintansa sen mukaista. Heillä ei tosin ollut Raamatun omaatuntoa ja yhteiskunnan omaatuntoa, vaan oma ja yleinen omatunto. Ja tuo oma omatunto voitti aina yleisen omantunnon näillä ihmisillä. Ei heillä muutoinkaan toiminnassaan ollut kovin kummoista tietämystä useimmista perusasioista, puhumattakaan, että olisi ollut jonkinlaista teologista osaamista eikä muuten suurempaa kristillistä vakaumustakaan. Enemmän se oli jonkinlaista sekularistista tapakristillisyyttä ja kuulumista kirkkoon tai kirkon johonkin toimielimeen lähinnä puolueen tai joidenkin oman edun tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja nämä tavoitteet olivat jossain muualla kuin ihmisten mahdollisimman laajassa pelastumisessa viimeisellä tuomiolla. Ja se pitää vielä lisätä, ettei ero tällaisten tai toisenlaisten ihmisten välillä ollut yhteydessä hänen puoluetaustaansa. Samanlaisia ihmisiä löytyi kaikista puolueista. Toisista enemmän, toisista vähemmän.

Kun mietittiin jotain tehtävää ratkaisua esimerkiksi jonkun koulun ja sen satojen oppilaiden kohdalla, tärkeimpänä syynä tällaisen poliitikon tekemään ratkaisuun ei ollut yleinen, koulun, lasten tai edes kaupunkilaisten etu ja hyvä, vaan se miten hänen tai hänen lapsensa tai sukulaisen tai sukulaisen lapsen etu päätöksen myötä toteutuu mahdollisimman hyvänä. Jos päätös ei häntä tai läheisiään suuremmin koskettanut, hän äänesti niin kuin puolue käski. Päätöksentekijänä tällainen poliitikko oli usein erittäin itsekäs ja oman edun tavoittelija. Tällaisia poliitikkoja on minun käsitykseni mukaan Suomessa kohtuullisen paljon. Ja heitä putkahtelee sitten aika ajoin ns "sopivina hetkinä" - jonkun muun mediakohun aikana ja sen siivittämännä - lehtien palstoille kalastelemaan höynäytettyjen ihmisten ääniä etenkin erilaisten vaalien lähestyessä. Kun muulloin - todellisen toiminnan sitä vaatiessa - ei ollut mitään asiallista sanottavaa, nämä tyhjät tynnyrit alkavat vaalien alla kolista ihmeellisesti.

Mutta onneksi on toki muitakin poliitikkoja - hyviä poliitikkoja, jopa kristillisestikin ajattelevia ja toimivia - ja kaikissa puolueissa eikä vain yhdessä. Tällaiset minun mittapuuni mukaiset hyvät poliitikot, hyvät ihmiset toimivat kuten ennen vanhaan oli tapana, kun valittiin kylän paras mies tai nainen kansan, oman yhteisön edustajaksi: he toimivat yhteisön hyväksi ja kaikkien parhaaksi. Kun he ennen olivat kansan edustajia, niin nyt he ovat ammatiltaan kansanedustajia, töissä eduskunnassa. Nauttivat suurta palkkaa, suurista palkankorotuksista ja pitkistä lomista. Yhteisön edustajasta on tullut yksilöjä. Minulla on ollut ilo tuntea ja tavata myös joitakin hyviä, perinteisiä kansan edustajia, joten en suinkaan ole menettänyt kaikkea toivoa poliitikkojen suhteen joidenkin broilereiden tai  illankoitossa olevien populistien takia.

Joskus muistan kuulleeni jonkun "valopään" kertoman sanonnan, että varsinkin nykyisin - taloudellisen ja älyllisen hyvinvoinnin lisääntyessä - poliittisesti maatamme ja kuntiamme johtaa älyllisesti ajatellen ja päättäjän älykkyyden mukaan mitaten, noin viiden prosentin suuruinen vähemmistö tämän älymittariston alapäästä. Mistähän lie tuollainenkin tieto peräisin? Mutta sen kyllä aikanaan huomasin, että poliitikoksi eivät todellakaan helposti hakeutuneet ne kansan parhaat osat ja osaavimmat ihmiset, vaan usein ne, joita oli potkittu päähän ja joilla meni huonosti ja jotka hakivat muutosta omaan elämäänsä - paino sanalla "omaan", ei siis oman yhteisön elämään. Heille myös politiikan mukanaan tuomat taloudelliset edut (kokouspalkkiot, matkat, ilmaiset lounaat, palkkiovirat, asema, jne.) olivat merkittävä osa jokapäiväistä oman elämän statusta ja joskus jopa tulonmuodostumista. En tiedä oikeasti, onko vielä nykyäänkin ihan noin. Siltä vain joskus silloin tuntui. Joskus siis tuntui, kun tuo "valopää" olisi ollut ehkä hieman oikeassakin.

Jos vielä palaisin noihin uskonto/politiikka-asioihin. Luin juuri eräästä poliittisesti asioiden valtakunnallisessa keskiössä olevan henkilön mielipidekirjoituksesta mielenkiintoisen sitaatin, jonka oli kirjoittanut professori, dosentti, filosofian tohtori, varatuomari, kirjailija ja suomentaja Jukka Kemppinen. Hän on tuon poliitikon mukaan sanonut vuonna 2006 Parnasso-lehdessä sanat, jotka minustakin tuntuvat järkeviltä tämän hetkiseen uskonto/politiikka-keskusteluun liittyen. Tosin sanat ovat nyt poliitikkojen mainostamia ja kaikessa tässä nykyisessä poliittisessa median luomassa sirkuksessa ehkä hieman latistuneita. Mutta ei anneta sen haitata.

Jukka Kemppinen sanoi kuitenkin melko viisaasti ja nuo sanat sattuvat poliitikkojen lisäksi melko hyvin myös useisiin valtamedioihin ja erityisesti niiden joihinkin toimittajiin:

"Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksista."

HAP
happy

73. Kuviteltuja uhkia ja todellisia mokia

Kirjailija Veikko Huovinen (1927-2009)
(Kuva Wikipedian sivuilta)

"Folke Väätäjä kantoi metsästä tullessaan olallaan kuusenlatvuksia. Talon portailta oli halkovajaan ja vanhaan navettaan parinkymmenen metrin matka. Polulleen hän rakensi latvuksista eräänlaisen suojaisan tunnelin, jota pitkin hän meni asioitaan toimittamaan. Silloinkin hän katsoi tiukasti maahan, hattu tiukasti silmille vedettynä.

Folke Väätäjällä oli tapana istua pirtin pöydän ääressä ikkunan vieressä lehtiä lueskellen tai askarrellen. Hänen päähänsä juolahti, että satelliitti kenties nappasi hänestä kuvan ikkunan läpi, lampun valo taustana. Hän laittoi pimennysverhoksi vanhan viltin.

Jos hänellä oli asiaa aittaan tai saunalle, hän piti päänsä päällä punaisenkirjavaa sateenvarjoa, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta ja ilma oli kuivinta lajia, mitä toivoa saattaa."

Näin kirjoitti mainio Veikko Huovinen novellissaan "Hän salasi identiiteettinsä" kirjassa "Ympäristöministeri. Ekotarinoita" jo vuosia, vuosia sitten. Taisi olla 1982 eli yli 30 vuotta sitten. Heh!

Viime aikoina on jälleen kohistu maailmalla urkinnasta, nyt digitaalisesta urkinnasta. Meidänkin kylän mummot ovat olleet huolissaan, josko amerikkalaiset saavat selville heidän salaisen kakkureseptin, joka on kulkenut suvussa äidiltä tyttärelle vuosikymmenien ajan.

Monista asioista me huolestumme ja harmittelemme kaikenlaista. Samaan aikaan nuo folket, mummot tai suurin osa meistäkään ei kuitenkaan suuremmin murehdi niistä lukuisista hölösuista, jotka kaikkialla ja etenkin täällä digitaalisessa maailmassa laukovat puskista mitä törkeimpiä hävyttömyyksiä kanssaihmisistään. Sehän on sitä sananvapautta, eihän siihen saa puuttua.

Itse en ihan rehellisesti oikein ymmärrä aina näitä asioiden saamia käytäntöjä ja mittasuhteita. Mitä minun teoissani, kirjoituksissani tai nettikäyttäytymisessäni olisi nyt jotain salailtavaa? Miksi sen "urkkimisesta" pitäisi huolestua. Tulee väkisin tunne ihmisten kaksinaamaisuudesta ja jostain "salaisesta elämästä netissä tai jossain", minkä paljastumista he sitten pelkäävät kohistessaan urkinnan laajuudesta ja sen kohdistumisesta muka itseensä ja omiin tekemisiin. Onko heillä siis ihan oikeasti jotain pelättävää, jotain sellaista merkittävää salattavaa, joista naapurit eivät tiedä mitään.

Ymmärrän kyllä, että joillain tahoilla - valtioilla, puolustusvoimilla, liikeyrityksillä, jne. - on paljonkin salailtavaa ja ihan varmaan syystä. Kyseessähän saattaa olla valtion turvallisuus, liikesalaisuudet, mitä niitä nyt kaikkea onkaan. Mutta eikö silloin näillä tahoilla ole tavoite hoitaa asia kuntoon, tehdä yhteyksistään niin varmoja, ettei niitä päästä ulkopuolelta lukemaan ja tutkimaan. Jos ajattelisin hetkenkään, ettei esimerkiksi pankkini hoida tuota asiaa kunnolla, jättäisin kyllä pikaisesti nettipankin. Mutta uskon, että se hoitaa asian parhaalla mahdollisella tavalla. Ja jos joku menee metsään, minä en siitä vastaa, vaan pankki.

Minusta tässä urkintakohussa ja pelottelussa on menty liian pitkälle, kun jälleen kerran korostetaan jonkun toisen tärkeän asian tiimoilla absoluuttista ja puhtaaksiviljeltyä yksilöllisyyttä ja vapautta, mutta unohdetaan samalla, että kyse saattaakin toisella tavalla ajatellen olla juuri vapaudesta ja turvallisuudesta. Siis mahdollisuudesta elää vapaassa ja turvallisessa maassa. Aina nostetaan esiin mörköjä: jospa joku käyttää asiaa väärin, toimii rikollisesti, jne. Näin toki ihan varmasti tapahtuu, mutta siihen on omat lääkkeensä. Ei silloin katkaista jalkaa, kun polveen koskee. Tutkitaan, mikä vikana ja korjataan asia polvessa.

Olen viime aikoina herkästi saanut näppylöitä näistä yksilöllisyys, liberaalisuus, tasa-arvoisuus, moninaisuus, arvottomuus, jne. jne. keskusteluista. Jos olisin maailmanlopun ennustaja, katsoisin noiden enteiden jo lähentelevän maailmanloppua ja ennustavan sitä. Mutta onneksi en ole ja saan elää yhä vapaasti hengittäen, pelkäämättä suuremmin mitään. Ja välittämättä sitten rahtuakaan noista vouhotuksista. Jätän siis muille nuo maailmanlopun ennustamiset.

Tuo netti on monella tapaa mielenkiintoinen maailma. Samaan aikaan kun toisaalla vaaditaan urkinnan lisäämistä, valvontaa, tarkkailua, samaan aikaan toisaalla vaaditaan suurta sananvapautta, muttei näköjään vastuuta. Siis niin, että kuka vaan saa sanoa mistä vaan, mitä vaan, humalassa tai selvinpäin, pöpilässä tai kotona, ilman minkäänlaista vastuuta. Huutelemalla puskista nimimerkin takaa. En tiedä onko tämä supisuomalainen ilmiö, mutta hieman siltä tuntuu. Huonon itsetunnon omaavat eivät uskalla sanoa asiaa toiselle ihmiselle päin naamaa omalla nimellä, vaan se pitää huutaa puskista nimettömänä.

Tällaisesta toiminnasta ilmenee silloin tällöin esimerkkejä ympäriltämme. Muistan eräänkin tapahtuman, jossa todella ilmeisen henkisesti sairas tyyppi aloitti valtaisan parjauskampanjan netissä toista ihmistä kohtaan. Vaihtelemalla nimimerkkiä hän keskusteli päivät pääksytysten, tuntikausia, päiväkausia itsensä kanssa. Tehtaili sadoittain vai liekö ollut tuhansittain viestejä eri nimimerkeillä ja sai jopa osan ihmisistä uskomaan sairaan asiansa perään. Syynä lienee ollut joku vanha kauna, joka kuitenkin ymmärtääkseni oli niin vähäinen laadultaan, että sen saama reaktio tuossa ihmisessä oli kyllä yllättävä. En keksi näin sivullisena muuta syytä kuin henkinen sairaus, joka sitten sai aikaan sen, mitä tapahtui ja jota selvitettiin sitten poliisienkin kanssa. Netin harhaanjohtava nimettömyys sai aikaan valtaisan, sairaalloisen voimantunteen: minä voin, minä vaikutan, olen tärkeä. Minä olen jotain.

Nyt on ilmeisesti avautumassa uudestaan "hullujen markkinat", kun eräässä suuressa ortodoksisessa asutuskeskuksessa on taas avautunut papin paikka. Saapas nähdä aktivoituvatko samat paikalliset hullut uudelleen. Jonkinlaisia merkkejä on kyllä ollut jo ilmassa eräällä näiden höperöjen suosimalla nettipalstalla, jossa he jo nyt masinoivat, kenet haluaisivat papin paikalle ja ketä mahdollisesti ei millään.

Netti voi siis olla myös vaarallinen väline vääranlaiselle vallankäytölle ja vaikuttamiselle. Ja siksi se toki välillä mietityttää ja ehkä jopa joskus pelottaa, koska me ihmiset emme kaikki ole valmiita netin tekemälle muokkaukselle. Osa meistä on joko niin hauraita, että murtuvat ja osa niin herkkiä ja hyvätahtoisia hölmöjä, että uskovat lähes kaiken, mitä tämä tuutti tuottaa. Niin ja osa sitten käyttää tätä välinettä ja noita hauraita ihmisiä omien tavoitteidensa ja mielihalujensa toteuttamisessa. Itsekin sain juuri äsken puhelimeeni tekstiviestin, jossa ilmoitettiin minun voittaneen 2 miljoonaa puntaa. Tarvitsee vain tehdä joitain pikkutoimia, niin rahat kilahtaa tililleni. Näin toimitaan, koska maailmasta löytyy ihmisiä, jotka todella uskovat tuohon hömppään ja tarttuvat siihen kiinni, jolloin rikolliset putsaavat heidän tilejään ja tekevät kaikenlaista muutakin ongelmallista. Jos viesti lähetetään miljoonalle ihmiselle ja kymmenen uskoo sen, tavoite on saavutettu.

Itse edustan kaikissa näissä nettiasioissa selkeää linjaa: kaikkien tulee esiintyä kaikkialla - niin netissä, mediassa kuin koko elämässä - vain omilla nimillään ja omana itsenään. Pseudotyypit tulee karsia pois ja nimimerkit unohtaa. Jos haluat sanoa jotain, sano se nimelläsi ja seiso sanojesi takana. Olenhan minäkin kirjoittanut nimimerkeillä ja sitä teen nytkin, mutta nimeni selviää kyllä asiayhteydestä eli jostain kohdasta tätäkin sivua. Joten nimettömänä tai nimimerkin taakse piiloutuneena en esiinny enkä kirjoita.

Toisaalta siis tuo nimimerkin takana esiintyminen, sen avulla melskaaminen aiheuttaa varmaa myös tuota alussa mainitsemaani urkinnan pelkäämistä. Nythän on mahdollista, että saadaankin selville, kuka nimimerkin takana on ja siitä joutuu vastuuseen. No - voin kertoa sen tosiasian, että näinhän tapahtuu jo nytkin. Jos toimit väärin, sinut voidaan jo nyt jäljittää ja saada vastuuseen sanoistasi. Siksi on viisasta ainakin hetken miettiä - mitä sanoo - netissäkin.

Mitäs se Veikko Huovinen sitten sanoikaan identiteettitarinansa päätteeksi!

"Vain harvat näkevät eron suuren ja julman ja pienen ja leppoisan hulluuden välillä."

HAP
happy

72. Puroniemen perheleirillä, päivä 5 - päätöspäivä

Viiden päivän perheleiri Rautalammin Puroniemessä on päätöksessään. Viimeisenä päivänä oli vähän "ohjelmanumeroita". Päivä alkoi päätösliturgialla ja jatkui lounaalla, siivoamisella ja päättyi päätöskahveihin.

Päätösliturgia leirikappelissa.
(Kuva @ Hannu Pyykkönen)

Liturgian toimitti PSHV:n toiminnanjohtaja, isä Sergius Colliander ja häntä avusti diakoni, isä Onni Laakso ja ponomarina Valamon luostarin kuuliaisuusveli Timoteus. Kanttorina toimi kirkkomusiikin ja teologian opiskelija Markus Hänninen, joka johti perheleiriläisistä koottua hienoa kuoroa.

Evankeliumin luku liturgiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Päätöspivä sattui pyhän profeetta Eliaan muistopäiväksi ja häneen ja hänen toimintaansa liittyvistä asioista isä Sergius pitikin vaikuttavan opetuspuheen liturgiassa. Kaikki paikalla olevat leiriläiset osallistuivat ehtoolliseen, myös lapset ja tunnelma oli leiriläisen kotoisa, pyhää melua toki oli, mutta se kuuluu tällaisen leirin jumalanpalvelusten luonteeseen. Tosin - toki me aikuiset voisimme aina ajoittain hieman opastaakin lapsia kirkkokäyttäytymisessä ja pohdimmekin, josko seuraavan vuoden perheleiriin löytyisikin joku asiantuntija - ortodoksinen perheen äiti vetämään luennon tästä aiheesta.

Monenlaisia muitakin aiheita leirien teemoiksi tai ihan uusiksikin leiriaiheiksi saatiin ja saa nyt nähdä, toteutuuko joku niistä. Ensin pitää katsoa, millainen oli tämän leirin taloudellinen tulos: pääsimmekö omillemme vai tehtiinkö leiri tappiolla vai voitolla. Toivottavasti viivan alle olisi jäänyt jotain, jolla sitten vo siltiitaisiin turvata mm. leirikeskuksesta aiheutuvia muita kiinteitä kuluja. Tällainen toiminta ei ole yhdistykselle liiketaloudellista bisnestä, vaan yleishyödyllistä, kirkon toimintaa tukevaa työtä. Koska leirikeskuksen pitää pärjätä melko pitkälle omillaan, jotain tulostakin pitäisi saada.

Se kyllä huomattiin, että tällaisen toiminnan taloudellinen tuottaminen saattaa todellakin olla vaikeaa seurakunnalle tai kirkolliselle organisaatiolle, jotka joutuvat maksamaan työntekijöilleen virallisia palkkoja. Nyt toiminta tapahtui - kuten jo aikaisemmin kerroin - melko pitkälle talkoovoimin ja vapaaehtoisuuden pohjalta ja palkkakulut olivat siksi pieniä.

Tietysti tuohon vapaaehtoisuuteen ja talkootyöhön liittyy omat ongelmansa, kuten vaikka se, ettemme me leirin vetäjät nyt tämän leirialan erityisasiantuntijoita ole, joten varmasti teimme useita mokia tai kenties jotkut asiat olisi voinut tehdä toisinkin - mahdollisesti paremmin. Mutta teimme tätä kuitenkin koko sydämellämme ja rakkaudesta Puroniemeen ja perheleiriperinteeseen. Josko sitä kautta saisimme jotain anteeksikin.

Liturgian jälkeen saimme syödäksemme jälleen maittavan aterian. Ruoka onkin saanut kiitosta koko leirin ajalta. Sitä on ollut - kuten vääpeli aina armeijassa totesi - riittävästi ja sen on ollut hyvää. Nyt ihan todella on ollut niin. Kiitos mainioiden emäntiemme. Toinen emännistä joutui ihan loppumetreillä sairauden vuoksi käymään lääkärissä ja joutui sivuun, mutta onneksi mukana oli taitavia lastenohjaajia, jotka paikkasivat tilanteen oivallisesti. Kyllä tällainen leirin suunittelu vaatii monenlaiset vara- ja vielä varanvarasuunnitelmat ja silti saattaa yllätyksiä tulla, jotka sitten vain pitää ratkaista nopeasti ja oikein. Näin yritimme nytkin tehdä.

Seija, Irma ja vadelmakakku.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Seija ja Irma yllättivät meidät vielä päätöskahvilla, kun olivat tehneet sille ison ja maittavan kermavadelmakakun. Ilmisesti ruokaa oli todella ollut riittävästi, koska koko kakku ei mennytkään loppuun päiväkahvilla. Sitä piti lopetella vielä työntekijöiden loppupalaverissa leirin päätyttyä.

Jotain varmaan Jussi selittää tässä(kin).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Leiriläiset siivosivat kuuliaisesti majoitustilansa ennen poislähtöä ja oli mukava katsella, kun huoneissa oli todella puhdasta. Kiitos siitä leiriläisille. Suuremmin ei löytynyt kadonneita tavaroitakaan: yksi musta sontikka ja yksi vaalean punainen lasten T-paita löytyi, muuta ei.

Nyt olemme vielä leirikeskuksessa tekemässä lopputöitä ja ajattelimme vielä saunoa lopuksi. Olo on kieltämättä hieman väsy ja jalat kipeät, kun niiden päällä on saanut olla kohta viikon. Saimme viimeiset lähtijät ja lastenohjaajat vietyä junaan Suonenjoelle ja Puroniemen raitilla vallitsee outo hiljaisuus. Siksipä tässä lopuksi voikin kuunnella Markuksen soittaman tämän päiväisen päätösliturgian juhlasoiton, jonka hän teki pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounan edessä olevasta kellotornista pyhän profeetta Eliaan muistopäivän liturgian edellä.

Kiitos kaikille leiriläisille, työntekijöille, talkoolaisille ja vapaaehtoisille. Kaikkia nteitä tarvittiin, jotta saatiin aikaiseksi tämä leiri. Millainen se oli, sen voi jokainen arvioida. Itse olen kuitenkin tyytyväinen.

Tässä tuo juhlasoittovideo.

HAP
happy

71. Puroniemen perheleirillä, päivä 4 - viereiluja ja yllätys

Ehtoopalvelus Puroniemen apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Perjantaille - neljännelle leiripäivälle - oli varattuna kaksi vierailijaa Valamosta ja illalla oli vielä lisäksi ylimääräinen yllätys. Luennoitsijavierailijat olivat PSHV:n eli Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan toiminnanjohtaja, isä Sergius Colliander (jonka toimipaikka on Valamossa) ja Valamon luostarin kuuliaisuusveli Timoteus (Mertanen), jotka tulivat Puroniemeen pariksi päiväksi kertomaan kokemuksistaan ja osallistumaan leirimme elämään.

Kuuliaisuusveli Timoteus Valamon luostarista tyylikkäästä puroniemeläisessä leiriepitrakiilissaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

PSHV toimi tämän leirimme epävirallisena "kummina" ja henkisenä taustatukena, sillä aikaisempina vuosina PSHV oli se organisaatio, joka järjesti näitä perheleirejä. Näin se oli tehnyt jo reilut 30 vuotta aina vuodesta 1982 alkaen.

Isä Sergius Colliander kertoo osallistumkisesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Taloudelliset seikat ja mm. Puroniemen leirikeskuksen omistussuhteiden muutokset vaikuttivat siihen, että PSHV:n piti lopettaa perheleirien pitäminen ja pitovastuu siirtyi Puroniemen uudelle omistajataholle, Puroniemen ystävät ry:lle. Yhdistys on kirkon kyljessä toimiva, yleishyödyllinen yhdistys, jonka tarkoituksena on tehdä oma osansa tässäkin leirityössä ortodoksisen kirkon hyväksi. Katsotaan sitten jatkossa, miten kirkko sitä arvostaa ja minkä arvoisena se pitää yhdistyksen toimitaa. Se kun ei ihan varmasti suju yksinään, vaan toimintaan tarvitaan myös vahvasti kirkon tukea niin taloudellisesti kuin myös henkisesti.

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, on vahvasti ollut ja yhä on Puroniemen ystävä teoissaan ja toiminnassaan. Hän on jo noin kolmenkymmenen vuoden ajan vieraillut Puroniemen perheleireillä aina, kun siihen on vain tarjoutunut mahdollisuus.

Mutta katsotaanpa tätä perjantain ohjelmaa. Aamulla veli Timoteus kertoi ensin aikuisille siitä, miten myös luostarielämä vaatii ihmissuhdetaitoja. Hän uutena luostariyhteisön jäsenenä kuuliaisuusveljenä - on sen varmasti jo huomannut ja nyt kertoi meillekin jotain havaintojaan. Hän tapasi iltapäivällä myös perheleirin lapsia ja nuoria ja kertoi heillekin elämästään luostarissa samaan aikaan, kun isä Sergius Colliander kertoi aikuisille omassa puheenvuorossaan osallistumisesta.

Tämä oikukas sää on tehnyt ohjelmallemme hyvää. Kaikki aikuisille tarkoitetut luennot ja opetustilaisuudet on pidetty nyt leirikappelissa, pyhille apostoloille Pietarille ja Paavalille pyhitetyssä tsasounassa ja se on luentopaikkana aivan oivallinen. Pieni idyllinen tsasouna Korpijärven rannalla, niemessä, kaikista ikkunoista näkyy vesi ja olo on kaikin puolin rauhallinen tällaisessa ympäristössä.

Paikkana se inspiroi meidät kaikki hartauteen ja oppimiseen aivan erilailla kuin päätalon ruokasali. Näin nytkin, kun isä Sergius keroi perheleiriläisille osallistumisesta ja se tärkeydestä ihmisen elämässä. Kysymyksiä ja komenttejakin tuli ja keskustelua syntyi ja ajatuksia jäi varmasti itämään.

Illalla hieman ennen päivällistä perheleiriläisiä odotti yllätys, kun KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo tuli vierailulle Puroniemen perheleirille. Vierailu oli yllätys kaikille ja se oli samalla epävirallinen ja muodoista vapaampi tervehdyskäynti, kun arkkipiispa halusi vain tavata tälla lailla vapaamuotoisesti leiriläisiä. Kaikki paikalla olleet leiriläiset siavat häneltä piispallisen siunauksen ja hän oli myös mukana isä Sergiuksen toimittamassa ehtoopalveluksessa. Arkkipiispa saunoi kanssamme antaumuksella rantasaunassa ja istuskeli pitkään vielä kanssamme iltanuotiolla.

Arkkipiispan kanssa iltanuotiolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Todennäköisestsi hänen viittansa sai uuden savuaromin nuotion savusta, koska savu kummasti meni esipaimenen luo. Selitykseksi hän epäili sitä, että hän on elämänsä aikana suitsuttanut jo niin paljon, että savukin etsiytyy hänen luokseen. Hänelle tulee huomenna lauantaina 40 vuotta diakoniksi vhkimisestä ja maanantaina 40 vuotta papiksi vihkimisestä. Siinä on jo jonkin verran ennättänyt todellakin suitsuttaa.

Kitara soi iltanuotiollakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Huomenna on viimeinen virallinen leiripäivä ja se alkaa liturgialla apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa ja jatkuu lounaalla ja kakkukahveilla. Paltaanpa asiaan siis huomenna.

HAP
happy

70. Puroniemen perheleirillä, päivä 3 - pelejä ja retki

Vaula sai mölkyssä kymmenen pistettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tänään torstaina on ollut peliaamu ja retki-iltapäivä. Aamupäivällä on pelattu kuka mitäkin: lentopalloa, petankkia ja mölkkyä. Ja voittajia sekä hyviä tuloksia on löytynyt joka lajissa. Hieman jossain vaiheessa yritti sataa tihuuttaa, mutta joku sanoikin osuvasti: "Me emme ole tehty sokerista, joten ei haittaa."

Perheleiriläisiä kahdessa - tai oikeastaan jo kolmessa sukupolvessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tekemistä on onneksi riittänyt, vaikka tuo sää ei nyt kaikista kesäisintä ole ollutkaan. Kuinka ollakaan juuri leiriviikolla piti alkaa syksyn. Mutta on onneksi ollut kauniitakin hetkiä säässäkin.

Ohjelmaa on ollut aina ruokailujen välissä. Ruokahuolto on pelannut loistavasti. Aamupäivällä on saatu Rautalammilta valmis ruoka ja iltapäivän pääaterian ovat tehneet ahkerat ja maanmainiot emäntämme Irja ja Seija. Tänään - torstain kunniaksi - on sitten hernerokkaa ja pannaria. Niin ja tietysti mansikkahilloa kun kerran Rautalammilla ja Suonenjoen mansikkapitäjän läheisyydessä olemme ja ekstrana vielä leiriäisten keräämiä mustikoita. Kun noiden pääaterioiden oheen on vielä sijoitettu aamupala, päiväkahvi/mehu ja iltapala, saattaa joillekin meistä kertyä jopa joitain ylimääräisiä leirikilojakin viiden päivän leirillä. Katsotaan nyt! Jotkut ovat niitä karistaneet kävelemällä metsissä ja etsien mm. marjoja. Lapsilla sen sijaan on virtaa riittänyt kulutukseenkin. Pihaa on juostu ylös ja alas, pitkin ja poikin. Pelkkä katseleminenkin on väsyttänyt vanhaa miestä.

Torstai-iltapäivän ohjelmassa oli tutustuminen Peura-museoon, Rautalammille v. 1938 perustettuun kulttuurihistorialliseen paikallismuseoon, joka sijaitsee aivan kirkonkylän pääraitin varrella. Siellä ei esitelty peuroja, vaan nimi tulee museon perustajalta ja esineistön keräämisen aloittajalta Aina Peuralta, Korholan kartanon emännältä ja kauppaneuvoksettarelta. Korholan kartanon isäntä, kauppaneuvos Heikki Peura lahjoitti aikanaan tontin ja museon perustamiseen tarvittavat varat sekä metsätilan museon ylläpitoa varten. Museon kokoelmissa on tällä hetkellä yli 50 000 tallennetta: talonpoikais- ja säätyläiskulttuurin esineistöä, valokuvia, arkistoaineistoa, pohjoissavolaista taidetta sekä ulkomuseoalue rakennuksineen.

Peura-museosta löytyi tällainen kiipeilypuukin
(Kuva © Jaana Vilhunen)

Museolla oli myös retkieväiden syönti kauniissa ympäristössä. Eväät sai jokainen tehdä ennen retkeä Puroniemessä ja vaihtoehtoja oli useita: pullaa, leipää, hedelmiä. Hyviltä ne sitten peliaamun jälkeen ja retken ohessa kahvin, teen ja mehun kanssa maistuivatkin. Retken lopulla käytiin vielä tutustumassa Rautalammin ortodoksiseen kirkkoonkin.

Illalla on taas tuttua ohjelmaa: kioskiostoksia, saunomista ja iltanuotiolla oleskelua. Mukavaa, kun Puroniemeen on rakennettu kota, jossa voi istuskella ja polttaa nuotiota, vaikka ulkona sataisi kuinka. Siellä on tehty nuotiolla lettuja, käristetty makkaraa ja jopa niitä vaahtokarkkeja. Siis käristetty karkkeja nuotiossa, kaikkea ne keksiikin.

Leirin järjestää tänä vuonna ensimmäistä kertaa Puroniemen ystävät ry, joka omistaa Puroniemen leirikeskuksen nyt, kun ONL halusi siitä luopua. Meillä järjestäjillä ei ole aikaisempaa leirinjärjestämiskokemusta, joten montaa asiaa on toki pitänyt opetella ja oppia vaikka kantapään kautta, mutta onneksi ei ole pahempia mokia - toivottavasti - sattunut. Leiriläiset ovat kyllä siitä mukavaa porukkaa, että he kyllä myös opastavat, jos joku asia ei mene kohdalleen ja osaavat esittää mukavia toiveitakin.

Leirin toteutumisessa ovat vapaaehtoiset olleet pääroolissa. Palkattua työvoimaa ovat vain puolipäiväinen emäntä ja kaksi lastenohjaajaa. Muut kaikki hoidetaan talkoilla ja vapaaehtoistyönä. Välillä on noin yleisesti tuntunut, että Suomesta olisi talkootyö katoamassa ja aina ajoittain verottajakin pelottelee talkootyön verolle saattamisesta. Tosin tuon verottajan aloittaman keskustelun tiimellyksissä jotkut irvileukaiset talkootyöntekijät lupasivat mennä pesemään veroina verottajan ikkunat ja kastelemaan heidän kukkiaan.

Täällä leirillä talkootyönä on tehty leirin suunnittelu / vetäminen / johtaminen, leirikanttorin työt ja toinen emännistä on talkootyötä tekevä vapaaehtoinen. Tuntui mukavalta, kun eka päivänä paikalle saapui moottoripyörällä entinen ravintola-alan yrittäjä Ikosen Erkki, joka kysyi: "Tarvitsetteko apua?" Niinpä hän sitten hoitikin kahtena päivänä ruuan tuomisen Rautalammilta ja iltapäivällä ruoka-astioiden palautuksen takaisin. Tuokin apu oli suurenmoinen lisä ja olemme todella iloisia, että tällaisia ihmisiä vielä löytyy. Rautalammelta heitä näyttää löytyvän joka nurkalta.

Talkoilla on muuten koko Puroniemi kunnostettu sellaiseen kuntoon, ettei se ole tuossa kunnossa ollutkaan ihan vähään aikaan. Joten talkoohenki kyllä asuu ja voi hyvin Rautalammilla. Kevään talkoopäivänä tekijöitä oli Puroniemessä kymmenittäin ja he maalasivat, siivosivat, korjasivat ja mitä kaikkea tekivätkään ja jälki näkyy nyt. Puroniemessä on nyt siistiä ja paikat ovat hyvässä kunnossa. Sinne on mukava tulla. Kiitos kaikkien talkoolaisten, joita ilman kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista.

HAP
happy

69. Puroniemen perheleirillä, päivä 2 - luentoja ja opetusta

Isä Johannes puhui aamupäivällä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa perheleiriläisille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkopäivä oli varattu Puroniemen perheleirillä opetukselle. Aamupäivällä saimme kuulla todella mielenkiintoisen ja hyvän esitelmän rakkaudesta, sen moni-ilmeisyydestä ja monenlaisuudesta. Näkökulman tarjosi toi kuultavaksemme tällä kertaa mielenkiintoinen "taho" - pappismunkki. Isä Johannes Parviainen, Rautalammin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra kertoi perheleirin aikuisille, noin 30 henkilölle, oman näkökulmansa rakkauteen. Palautteen perusteella kuulijat olivat tyytyväisiä kuulemaansa, vaikka saattoihan jollakin olla epäilys siitä, mitä munkki voi sanoa rakkaudesta. Yksineläjä kun on. Mutta saimme huomata, että ennakkoajatuksemme oli väärä. Hän osasi kertoa meille hyvin ja koskettavasti rakkaudestakin.

Toinen puhujavieraamme tuli Lintulan luostarista, nunna Kristoduli, jonka kuskina toimi veteraanipuroniemeläinen Jouko Kärki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Iltapäivällä saimme vieraaksemme yhden kutsutuista puhujista. Hänkin oli taitava, valtakunnallisestikin kuuluisa ja puhujaksi usein kysytty ihminen. Hän oli Lintulan luostarin nunna, äiti Kristoduli, joka kaikkien sesonkiajan kiireitten keskellä oli ennättänyt tulla kertomaan meille nöyryydestä ja kärsivällisyydestä kristityn elämässä. Lainaan  tässä joitain hänen puheensa kohtia.

Nunna Kristoduli lainasi puheessaan maineikasta oman aikamme isää, vanhus Sofronia, joka on sanonut, että "Kristus on kääntänyt ihmiskunnan pyramidin ylösalaisin niin, että sen huippu on alhaalla, missä myös Hän itse on Uuden Liiton päänä kantaen ihmisten kaikki taakat." Vanhus Sofroni sanoo vielä, että siellä alhaalla "toimii täysin ainutlaatuinen elämä, paljastuu täysin ainutlaatuinen valo ja henkäilee täysin ainutlaatuinen tuoksu." Nunna Kristoduli sanoikin puheessaan, että "meidänkään elämämme ei suuntaudu ylös, vaan alas - siihen nöyryyden syvyyteen, jossa Kristus itse on."

"Nöyryys ei ole ainoastaan sanoja ja käyttäytymistä, vaan se on tila, johon liittyy tuo kaunis ja syvällinen ortodoksinen ilmaus "ilomurhe". Se on hyve, joka on sekä käytännöllinen että teologinen, Se on myös hyve, jonka kohdalla on helppo huomata, omistaako sen vai ei," nunna Kristoduli opetti perheleiriläisiä.

Puheessa sivuttiin myös koskettavalla tavalla oman rippi-isän mutta myös toisten seurakuntalaisten ja - esimerkiksi juuri perheleirillä saatavien - hengellisten ystävien osuutta jokaisen hengellisessä kasvussa ja oikealla tiellä pysymisessä.

Tuon puheen ja muidenkin nunna Kristodulin luentojen aiheita tultaneen käsittelemään mahdollisesti seuraavassa nunna Kristodulin kirjassa, joka ilmestyy todennäköisesti syksyllä tai alkutalvella. Perheleiriläiset saivat vielä varsinaisen luennon jälkeen keskustella rauhassa asian synnyttämin kysymyksin ja pohdinnoin Puroniemen leirikappelissa, jonne opetustilaisuus oli siirretty ruokasalista. Sali oli annettu lapsille askartelua ja muita heidän puuhiaan varten. Ulkona kun oli hieman viileää, mutta onneksi ei satanut.

Petankkiakin (ranskaksi pétanque) pelattiin Puroniemen laajalla pihamaalla. Miksulta taisi jäädä vain metallipallo ilmaan roikkumaan!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lapsilla onkin tuota virtaa riittänyt. Kirkossa ja muuallakin olemme saaneet nauttia varsin reippaasta "pyhästä melusta", ja ulkona ei suuremmin ole heidän kohdallaan nähty kävelyaskelia. Juoksua se on ollut. Pelejä on pelattu, puujaloilla kävelty, palloa potkittu ja montaa muutakin on ennätetty tehdä ruokailujen, palvelusten ja onneksi myös päiväunien lomassa. Itse en tänään päässyt päikkäreille.

Itselläni ole ns. vastuupäivä eli olen junaillut koko päivän ohjelman sujumisen ja kylläpäs se tuntuikin ihan työpäivältä kolmen vuoden eläkkeellä olon jälkeen. Tätä kirjoittaessani ihan selvästi jo hieman ramasee, vaikka kello on vasta puoli kymmenen illalla. Mutta kun olimme äsken perinteisessä iltarukoushetkessä leirikappelissa, suurin väsy jäi - kumma kyllä - sinne ja nyt voisi vaikka lähteä käymään iltanuotiolla.

HAP
happy

68. Puroniemen perheleirillä, päivä 1 - saapumispäivä

Puroniemen leirikeskuksen päärakennus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tänään se sitten alkoi. Kummallista, mutta nukuin hieman huonosti viime yönä. Jännitinköhän? Tiedä häntä, mutta piti nousta klo 01:30 keskellä yötä syömään yksi karjalanpiirakka ja sitten nukuinkin taas hyvin koko yön. Nyt illalla on jo hieman veto poissa.

Tänään puolen päivän jälkeen leiriläisiä alkoi tulla: Tampereelta, Joensuusta, Kuopiosta, mistä kaikkialta heitä nyt sitten tuleekaan. Kaikkiaan leirillä vierailee osan aikaa tai on pitempään mukana yli 60 henkilöä. Ikähaitari on laaja: alkaen 8 kk ikäisestä Pelagiasta ja päätyen reilusti yli 80-vuotiaaseen Mariaan. Mikä mukavaa, miehiäkin on ihan kiitettävästi - siis perheen isiä.

Tämän päivän teemoina ovat saapumisen lisäksi olleet majoittuminen, vedensiunaus ja paikkojen sekä ajoneuvojen siunaaminen pyhitetyllä vedellä ja tietysti ruokailuja ja illan päätteeksi vielä iltarukoukset tsasounassa ja lettukestit nuotiolla. Hieman on vettä ripsinyt taivaaltakin, mutta eipä tuo ainakaan vielä ole liikaan harmittanut. Isä Johanneskin totesi, että nyt tulee vihmottua kaikki paikat, rakennukset ja maat.

Vedenpyhitys Korpijärven rannassa. Kuvassa pieniä ikoninkantajia, Aino, Taavetti, Aapeli ja Elina ristisaattoikoneineen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Perheleirin perinteeseen on siis kuulunut aina aloittaa leiri ensimmäisenä päivänä tällä ortodoksisella tavalla, veden pyhittämisellä, minkä jälkeen sitten sillä vihmotaan majapaikat. Niin siis nytkin. Palvelus alkoi apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounasta eli leirikappelista, jossa oli ensin lyhyt rukoushetki ja sitten marssimme ristisaatossa - ristin johtamina - Korpijärven rantaan, missä pappismunkki Johannes Parviainen suoritti vedenpyhittämisen. Pyhitetyllä vedellä vihmottiin jokaisen majaoitustilat, kaikki huoneet ja vielä ajoneuvotkin. Minunkin matkailuautoni tuli samalla vihmottua.

Eilen illalla saapuivat meidän ahkerat ja osaavat nuoret lastenohjaajamme Ira ja Essi paikalle ja heillä riittääkin puuhaa, sillä lapsia on melko runsaasti aivan pienestä vauvasta alkaen muutamaan 13-15-vuotiaaseen saakka. Toivottavasti nyt ei sataisi liian usein, että lapset saisivat olla mahdollisimman paljon ulkona ja purkaa liike-energiaansa siellä. Iran ja Essin äiti oli muuten ilmeisesti ensimmäisellä PSHV:n perheleirillä mukana emäntänä hieman reilut 30 vuotta sitten. Näin siis sukupolvien ketju jatkuu tyttärien työvuorolla.

Leiripappeina meillä on isä Johanneksen lisäksi kahtena loppupäivänä isä Sergius Colliander ja leirin kanttorina toimii yksi leiriläisistä, kirkkomusiikin opiskelija Markus Hänninen. Leirillä on oma lääkärikin ja koko leirin toimitaa johtaa johtotroikka, joista aina yksi on käskynhaltijana ja kaksi muuta nöyrinä alamaisina  päivän kerrallaan.

Perinteinen Puroniemen kioskikin an avattu ja erikoisuutena siellä voi ostaa nyt ns. "piikkiin" eli luotolle ja maksaa sitten viikon loputtua pois lähtiessä. Irma ja Seija ovat tehneet meille maittavia aterioita ja ruoka onkin maistunut kiitettävästi ulkoilun ohessa.

Oi kuinka hyvältä räiskäleet maistuivatakaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Illalla paistoimme vielä kodassa Seijan meille tekemästä maittavasta lettutaikinasta räiskäleitä, jotka maistuivat tosi hyviltä. Minäkin sain muuten eka kertaa elämässä syödä nuotiolla käristettyä paahtokarkkia. Kauan piti elää ennekuin tuotakin sai maistaa. Mutta nyt nukkumaan, väsyttää.

HAP
happy

67. Puroniemen perheleirillä, päivä 0 - siivousta ja valmistelua

Perheleirin toimistona toimii Valamon munkkidiakoni Viktorin "Ortodoksi.netin vakoiluautoksi" nimeämä matkailuautoni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Huomenna 16.7.2013 alkaa legendaarinen Puroniemen perheleiri Rautalammilla Puroniemen ystävät ry:n omistamassa leirikeskuksessa. Leirikeskuksen omisti aiemmin ONL eli Ortodoksisten nuorten liitto ry, joka ei kuitenkaan enää noin reilun 50 vuoden käytön jälkeen katsonut tarpeelliseksi omistaa paikkaa ja laittoi sen myyntiin. Puroniemen todelliset ystävät perustivat rekisteröidyn yhdistyksen ja hankkivat pankkilainan turvin leirikeskuksen omistukseensa. Kaupan yhteydessä siirtyi uudelle omistajalle päärakennus, kaksi kesämajoitustilaa, rantasauna, vessarakennus, kota ja vielä yksi erillinen majoitustila ja ennen muuta leirikappeli eli pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin muistolle pyhitetty tšasouna.

Leirikeskuksella on omat sivunsa, jossa voi käydä tutustumassa maisemiin ja noihin rakennuksiinkin. Sivut löytyvät osoitteesta:
http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/puroniemi/
ja sieltä löytyy myös kartta, josta selviää, missä tuo mainio ja luonnonkaunis ortodoksinen leiripaikka sijaitsee.

Käytin tuossa alussa mainesanaa "legendaarinen". Sillä on tietty tarkoitus, joka pohjautuu kokemukseen, sillä olen itse ollut noilla perheleireillä oman perheeni kanssa joskus 1980-luvun jälkimmäisestä puoliskosta alkaen lähes kymmenen vuoden ajan. Myös omat poikani ovat leireilleet niin perheleireillä kuin muillakin leireillä (lastenleirit, kriparit) Puroniemessä ja onpa vanhempi tainnut olla siellä töissäkin muutamalla leirillä. Näistä vuosien kokemuksista voin siis sanoa, että leireily Puroniemessä on aina ollut hauskaa ja mieleen painuvaa. Sieltä on vuosien saatossa "tarttunut mukaan" myös monia ystäviä, joiden kanssa on sitten tullut vietettyä aikaa muulloinkin kuin vain perheleireillä.

Perheleirejä lienee pidetty vuodesta 1982 alkaen ja ne kuuluivat aivan viime vuosiin saakka PSHV eli Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta ry:n toimintaan, mutta veljeskunta joutui luopumaan tästäkin toiminnasta taloudellisten seikkojen vuoksi. Nyt tänä vuonna PSHV on jälleen henkisenä tukena mukana ja katsotaan, miten asiat tässä tulevina vuosina kehittyvät.

Myös KP arkkipiispa Paavali vieraili Puroniemen perheleirillä. Tämä kuva on Puroniemestä vuodelta 1986, kun hän kävi siellä silloisen metropoliitta Leon kanssa vierailulla.
(Kuva © Saara Straniuksen albumista)

Otsikon mainita päivästä nolla tarkoittaa siis, ettei varsinainen leiri ole vielä alkanut. Se alkaa huomenna tiistaina puolelta päivin ja päättyy lauantaina. Viikonvaihteessa on vielä epävirallinen vanhojen Puroniemen perheleiriläisten kokoontuminen ja vietämme sitä toivottavasti nuotiolla istuen ja jälleen kitaraa soittaen ja laulaen. Syömme tietysti nuotiolla paistettua makkaraa ja teemme varmasti räiskäleitäkin ja saunomme antaumuksella. Ajattelin kirjoittaa tällaista päiväkohtaista päiväkirjaa perheleirin elämästä tänne blogiini, niin te muutkin huomaatte, kuinka mukavaa täällä on ja tulette sitten ensi vuonna joukolla mukaan.

Leirille on ilmoittautunut runsaasti tänäkin vuonna ihmisiä ja ohjelmasta on yritetty tehdä mukava, mutta samalla sillä lailla väljä, ettei koko aikaa läähätetä ohjelman perässä, vaan olisi vapaatakin oleilua, saunomista ja rupattelua - ortodoksisten jumalanpalveluksien lomassa. Lasten ohjaajina toimii kaksi kokenutta ohjaajaa, jotka saatiin töihin leirille ONL:n kautta. Leirillä vierailee useampikin pappi eri päivinä ja yhtenä tähtivierailijana on nunna Kristoduli, joka tulee luennoimaan keskiviikkona. Mutta siitä sitten tarkemmin keskiviikon jälkeen. Leirillä on oma kanttori ja leirin vetäjistä yksi pystyy toimittamaan myös maallikkopalveluksia. Leirin ohjelmaan kuuluu täysi ylöspito ainakin ruuan suhteen, taitaa olla päivässä noin viisi erilaista ruokailua: aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Majoitus on joko pienissä erillisissä noin neljän hengen huoneissa tai kesämajoitukseen tarkoitetuissa kahdessa isommassa kesämajassa. Sauna lämpiää joka päivä ja uida voi puhtaassa Korpijärvessä vaikka useamman kertaa päivässä. Yllätyksiäkin saattaa olla luvassa, mutta niistä sitten aikanaan, jos niitä kerran tulee. Katsotaan!

Puroniemen leirikeskusta edelsi Keiteleen Hiekassa sijainnut leirikeskus, josta kirkkokunta joutui luopumaan melko dramaattisin kääntein. Monelle jäi tapahtumista paha mieli, mutta se parani, kun noin 55 vuotta sitten hankittiin Puroniemi. Tai oikeammin se saatiin lähes lahjoituksena, yhtenä toivomuksena oli, että siellä rukoiltaisiin lahjoittajan puolesta. Saattoipa olla, että tuo toive matkan varrella unohtui, mutta nyt sen voisi jälleen elvyttää.

Yksi tuon Hiekan ajan ja myöhemmänkin ajan aktiivinen ortodoksivaikuttaja oli opettaja Väinö Jyrkinen. Kohtalon omaisesti tämän vuoden 2013 leiriaikana vietetään hänen kotipaikkakunnallaan hänen hautajaisiaan, sillä hän menehtyi sairastettuaan vaikeaa sairautta. Olkoon hänen muistonsa ikuinen!

Väinö Jyrkisen osuus myös Puroniemen kohtaloissa oli merkittävä. Hän jopa teki paikalle oman laulunsa - sävelsi sen ja sanoitti sen. Laulu on alkuperäiseltä nimeltään ONL:n leirilaulu, mutta voisikohan sen nimetä nyt uudelleen Puroniemen leirilauluksi. Tässä vielä tämän laulun sanat päivän jupinan lopuksi ja myös Väinö Jyrkisen muistoa kunnioittaen. Nuotit tulevat Puroniemen sivuille myöhemmin.

Puroniemen leirilaulu (sävel ja sanat: Väinö Jyrkinen)

1. Keiteleellä kesäleirit muistoihimme jäivät.
Nuoriso kun ONL:n vietti onnen päivät.
Vuodet monet saimme siellä,
munkkiveljein ristintiellä,
vahvistusta kilvoitukseen,
uskoon, rukoukseen.

2. Iltanuotio kun syttyi Hiekan suvituuleen
hiljaisuus ja rauha yhtyi nuorten joukkoon suureen.
Tyynen vedenpinnan päällä,
nilakka kun poutasäällä,
varjot hipui harsopilveen,
tienoon illanvilveen.

3. Varjopilvet nuoren mielen haihtui usvan lailla.
Uskon tuli meihin syttyi Arsenion mailla.
Perinteet kun Puroniemeen
- kätkettyinä syömeen pieneen -
tuomme tänne Hiekan sannan
rakkahimman rannan.

4. Korpijärvi kuutamossa päilyy äänetönnä,
yössä liekit nuotioiden häilyy ääretönnä.
Korpijärven rantamilla
havupuiden latvuksilla,
aamutuuli havahtuupi,
siivillensä nousee.



HAP
happy

66. Uskonnollinen lukihäiriö

Jos en olisi vakaumuksellinen ortodoksi, saattaisin jopa fanittaa sisäministeri Päivi Räsästä. En suinkaan hänen vakaumuksensa ja sanojensa vuoksi, vaan hänen rohkeutensa ja rohkeiden tekojensa vuoksi, joita suomalainen yhteiskunta ei näytä hyväksyvän. Sanoin "ei näytä hyväksyvän", sillä todellisuus on aivan jotain muuta kuin se, minkä kuvan valtamedioistamme saamme. Media kertoo siis vain varsin kapean ja osin vääristyneenkin totuuden - tai oikeammin ehkä jättää kertomatta toisen totuuden ja toisten totuuden, se kertoo vain omansa.

Minulle on täysin käsittämätöntä, että Suomessa sisäministerillä ei saa olla vakaumusta. Tai jos saa, sitä ei saa kertoa muille, ei etenkään ns. omien joukossa. Tätähän nämä protestoijat ilmeisesti haluavat. Heitä harmittaa se, että joku laukoo julkisesti ja varsin korkealta yhteiskunnalliselta paikalta sanoja ja asioita, jotka ovat ristiriidassa heidän oman oppinsa ja aatteensa kanssa. Ja sitten he huutavat sanojaa sananmukaisesti hirteen ja väittävät häntä suvaitsemattomaksi. Minusta tämä alkaa muistuttaa jo muinaisia noitavainoja.

Jos tuo asia, josta ministeri Räsänen kertoo, olisi todella vääristynyttä, moraalisesti väärää, eettisesti arveluttavaa, rikollista ja voisin kai sanoa vielä kristinuskon vastaista, protestointi saattaisi olla jopa ymmärrettävää. Mutta kun kyseessä on vuosituhantinen oppi, jonka mukaan kristityt ihmiset ovat eläneet pari tuhatta vuotta. Tuo oppi vain näyttä nyt unohtuneen usealta ja uskonnon, saati sitten ministerin puheen luku- ja ymmärtämistaidoissakin näyttää olevan joillakin ongelmia.

Kun lisäksi puheesta irrotetaan lauseita, laitetaan ne uuteen ympäristöön ja tulkitaan omalla kieroontuneella tai ainakin tarkoitushakuisella tavalla, lopputulos on sitä, mitä tällaisessa tapauksessa odottaa saattaa. Kamala.

Olen monessa jupinassani ja jo aiemmin Nettihoukan harhoissakin kirjoittanut suvaitsevaisuudesta (mm. "Varastettu suvaitsevaisuus"), josta on tullut mielenkiintoinen sanana ja asiana. Sen - siis suvaitsevaisuuden - näköjään omistavat Suomessa vain jotkut, toisilla sitä ei siis (näiden toisten mielestä) ole. Ne, jotka omasta mielestään omistavat sen, saavat määritellä sanan "suvaitsevainen" merkityksen ja vielä kenellä sitä on ja kenellä ei.

Sanalle "suvaitsevainen" on käynyt kuten neekerille, jota ei saa enää sanoa neekeriksi, eikä intiaania intiaaniksi eikä eskimoa eskimoksi. Sanoille luodaan kuviteltuja ja keksittyjä piilovaikutuksia, joista tehdään sitten piintyneiden vanhapiika- kukkahattutätien toimesta totisinta totta. Tätä samaa kuvitteluahan meillä on nähty viime vuosina vaikka missä: vaikka suvivirren ja joulujuhlien kieltämisissä. Kauhein aivan viime aikainen yritys on toisen ihmisen koskettamisen kriminalisoiminen. Jos kosketat toista ihmistä, saatat mahdollisesti olla seksuaalinen häirikkö, ahdistelija. Voi hyvänen aika millaista ylireagointia! Ei kaikki halaajat ole pedofiilejä tai muuten vinksahtaneita.

Räsänen käytti omasta tilanteestaan puhuessaan mielenkiintoista termiä; uskonnollinen lukutaito, joka hänen mielestään puuttuu joiltakin näitä asiaa käsitelleiltä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tämä maallistunut yhteiskunta on tuottanut juuri tuollaisia lukutaidottomia, uusavuttomia ihmisiä tuutin täydeltä. Kammottavinta oli joskus huomata koulussakin, että uskontoa opettava opettajakaan ei aina tiennyt eikä osannut opettamaansa asiaa. Siis jopa hänellä oli jonkinasteinen uskonnollinen lukihäiriö. Tai kuten sitä koulussa nimitettiin: lukihärö.

Surkuhupaisia piirteitä tähän noitavainokeskusteluun tuovat sitten uransa illankoitossa olevat poliitikot, jotka kuvittelevat tällaisessa asiassa ulostulolla saavan julkisuutta ja sitä kautta sitten aikanaan höynäytettyjä äänestäjiä. Luulen, että arvio tässä meni pahasti metsään, mikäli on uskomista paikallista sanomalehteä, jossa kerrotaan kyseisen kansanedustajan saamasta palautteesta. Palaute oli ollut murskaavaa, enkä ihmettele. Vaikkakaan kummasteluni ei pelkästään johdu asian - siis tuon räsäsjutun laadusta - suuremmaksi osin ehkä kuitenkin kotikenttäedusta, siis siitä, että tunnen jonkin verran oman paikkakunnan poliitikkoja.

Kirjoitin jo reilut puolitoista vuotta sitten Nettihoukan harhan "Eroan koko kirkosta", jossa pohdiskelin tuota eroamista jonkin ihmisen vuoksi ja huonoksi syyksi sen silloinkin totesin. Muistan, kun totesin harhassani, että "tuollainen reaktio on kuin pikkulapsen tai keskenkasvuisen frustraatio, minä otan omat nukkeni enkä leiki sinun kanssasi." Yhä olen samaa mieltä ja sanoisin joissain tapauksissa, että työkykyisen ihmisen tajunnanvirran loppuessa tällainen erolla uhkaileva ihminen usein tekee juuri tuollaisia päätelmiä ja niistä johtuvia päätöksiä. Mitä se kertookaan hänen älyllisestä suoritustasostaan!

Kun tämä poliitikko sanoo "harkinneensa kirkosta eroamista jo aikaisemmin, mutta Räsäsen tuoreimmat lausunnot olivat viimeinen niitti eropäätökselle." Ja lisää vielä, että "hän lupaa liittyä kirkkoon takaisin, jos piispat ja kirkon johto irtisanoutuu Räsäsen mielipiteistä joukolla." Samalla hän puheissaan lyttää jopa oman julkisuudessa harkitsevana ja tasapuolisena esiintyneen piispansa, joka hieman alkoi jo puolustella Räsäsen sananvapautta. Entäpä jos äänestäjät suhtautuvatkin nyt jatkossa samoin tuon poliitikon sanoihin: eivät äänestä häntä, ennen kuin eduskunnan puhemiehistö on sanoutunut irti hänen mielipiteistään. Huh, huh!

Kaiken kaikkiaan lienee aikalailla hakusessa se syy, miksi kyseinen poliitikko ylipäätänsä kuuluu tai paremminkin on kuulunut kirkkoon. Eihän tuo Räsänen sentään Jumala ole. Ei hänen vuokseen erota tai liitytä kirkkoon. Tosin hän alkaa pian muistuttamaan tätä menoa merkittävää suomalaista mielipidevaikuttajaa. Sillä koko ajan - näiden asioiden edetessä tällä tavoin - "sataa kristillisdemokraattien laariin", siitäkin huolimatta, että jotkut omatkin käyvät sinne näin pienessä poliittisessa pöhnässä kesäkaljojen jälkeen pissaamassa. Heilläkin saattaa olla enemmän huoli omasta pärjäämisestä politiikassa, kuin ihan oikeista asioista.

Hieman jo säälittää tuo toisen kansallisen kirkkomme tilanne. He joutuvat jatkuvasti selittelemään mediassa asioita, jotka eivät kirkon selitettäväksi kuulu. Usein vielä siksi, kun nuo median lukutaidottomat eivät ymmärrä, kenelle se selittely oikeasti kuuluisi. Ja usein käy vielä niinkin, että tuo kirkon selittelijäkin saattaa jollain tavalla kuulua ryhmään, jota ei olisi pitänyt päästää selittelemään yhtään mitään. Usein asia vain pahenee noista selittelyistä. Toivottavasti se ei kerro lukutaidottomuuden laajasta levinneisyydestä.

Jos ihmisten pitää kirkollisesta manuaalista lukea ohje: "uskollisuus Jumalalle on tärkeämpää kuin ihmisten totteleminen," alamme ihan oikeasti olla melko uusavuttomia ja uskonnollisessa mielessä pahasti lukihäröjä.

HAP
happy

65. Kirkko selviytyy vaikeuksista huolimatta

Autonominen kirkkomme, Suomen ortodoksinen kirkko, täyttää näinä aikoina 90 vuotta. Sen ajan oma autonominen arkkihiippakuntamme on ollut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena ja suojeluksessa. Kirkon päämies, ekumeeninen patriarkka Bartholomeos I pitää päämajaansa vaikeissa olosuhteissa Fanarissa, Turkin Istanbulissa, entisessä Bysantin pääkaupungissa Konstantinopolissa, jonka turkkilaiset islaminuskoiset valtasivat 1400-luvulla. Mutta silti hän on maailmalla kunnioitettu ja arvostettu kirkonjohtaja myös muiden kuin ortodoksien parissa.

Suomen ortodoksinen kirkko saa elää ja toimia autonomisena kirkkona melko vapaasti täällä Pohjolan perillä - jopa niin, että se lähes ainoana ortodoksisena kirkkona elää ja juhlii kirkollisia juhliaan uuden eli gregoriaanisen kalenterin mukaan. Seikka, jota useat muut paikalliskirkot ajoittain ankarasti arvostelevat. Ja jota itsekin joskus mietimme.

Ortodoksinen kirkkomme on sisäpoliittisesti ajatellen viime vuosina taistellut suurien ongelmien parissa. Kaksi oleellisinta lienevät maallistuminen ja jäsenkato, mutta lisäksi on eräitä rakenteellisia ongelmia, kuten esim. vinoutunut ikärakenne kuin myös ilmeisen paheneva yhteiskunnan ja sitä myötä myös kirkon talousahdinko sekä vielä sodan jälkeen poikkeusoloissa tehty tehty organisaatiorakenne ja hiippakuntajako, joka ei kaikin osin vastaa enää nykytarpeita. Hiippakunnat ovat epätasapainoisia jäsenmäärän ja seurakuntien määrän ja myös niiden koon suhteen ja se vaikuttaa suuresti niiden merkitykseen ja vaikuttavuuteen oman kirkon hallinnossa. Liian suureksi paisunut Helsinki määrää ja ohjailee helposti koko kirkon suuntaa ja siitä eivät kaikki pidä.

Maallistumisessa ihminen ja yhteiskunta irrottautuvat ja erkanevat uskonnollisista instituutioista. Samalla uskonnon merkitys yhteiskunnallisena auktoriteettina vähenee. Tämä sama ilmiö on nähty kaikissa kirkoissa. Nyt tosin jotkut tutkijat ennustavat, että maallistuminen ottaisi jonkinlaista takapakkia mm. islamin nopean ja aggressiivisen leviämisen ja yhteiskunnassa tapahtuneen vieraiden uskontojen merkityksen kasvamisen myötä. Kristitytkin heräävät viimein - toivottavasti.

Maallistuminen näkyy muutenkin jo nyt vahvasti mm. kasteiden ja kirkossakäynnin vähenemisenä, uskonnon muuttumisena aatteeksi aatteiden joukossa. Kirkko alkaa muistuttaa kansalaisjärjestöä ja uskonnosta saattaa pahimmillaan tulla yksilöllinen "minä ja Jumala" -suhde, johon ei kuulu kirkolle tyypillinen yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen. Vain minä itse olen tärkeä.

Kaikki kristilliset kirkot ovat pohtineet ratkaisuja asian korjaamiseksi. Tosin ne samalla ovat tehokkaasti touhunneet sellaisilla saroilla, jotka samalla ovat omiaan karkottamaan jäseniä ja pahentamaan tilannetta. Luterilaiset venyttävät kattoa ja levittävät seiniä niin korkealle ja leveälle, että aate helposti unohtuu naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta sekä avioliiton muodoista kiistellessään. Roomalaiskatolilaiset huseeraavat pappien seksuaalisten ongelmien parissa ja yrittävät saada kirkon kuiville tosi rankoista oikeustoimista. Ortodoksisessa kirkossa yritetään saada aikaiseksi viimein ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous paikalliskirkkojen kiistoja ja niiden jonkinmoista hajaannustakin selvittämään ja jotta saataisiin kirkkopolitiikkaan vihdoin jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt. Suomessa ortodoksinen kirkko tuhlaa rahaa kirkon ydintehtävästä syrjässä olevien asioiden hoitamiseen, museoiden seiniin, esineisiin ja kirkon hallintoon, kun huolta pitäisi pitää köyhtyvistä seurakunnista, ihmisistä ja heidän uskonnollisesta, henkisestä ja etenkin hengellisestä hyvinvoinnistaan.

Jonkinlaisesta jälkiviisaudesta ja myöhässä olosta ehkä osin jopa eksyksissäkin olosta kertoo jollain tavoin vaikka se, että vasta siinä vaiheessa kun nuoret alkoivat jättää Facebookin ja siirtyivät muihin sosiaalisen median muotoihin, ortodoksinen kirkkokin heräsi ja sai viimein aikaiseksi omat Fb-sivunsa. Tapahtuikohan tämä kuitenkin taas liian myöhään, pitäisiköhän sittenkin aina juosta nuorten perässä heti sinne, minne hekin menevät, missä he ovat. Facebookin löytäneet ja sinne jääneet vanhemmat eivät samanlaista herätystä kaipaa, ikä ja kuoleman läheisyys tekevät heistä "helppoa kauraa" kirkolle. Mutta nuoret ja nuoret aikuiset ovat kuitenkin kirkkomme tulevaisuus ja elintärkeitä sille ja kirkon koko elämälle. Ja kirkon tulevaisuuden kannalta katsoen, tuo aktiivisten nuorten ryhmä saisi olla hieman suurempi kuin pelkästään itse itseään täydentävältä ja joskus jopa sisäänlämpiävältä ryhmältä vaikuttava, aikanaan kirkon palvelukseen tuleva "seminaarin porukka". Olisi hyvä, jos siihen kuuluisi enemmän myös ns. tavallisia nuoria Suomen eri kolkilta.

Myös kirkon eri järjestöillä on ollut aika ajoin pallo hukassa. Jos kirkon nuorisotyö olisi oikeasti tehokasta, se näkyisi paremmin nuorten osallistumisessa myös kirkossakäyntiin ja muuhun oman seurakunnan työhön. Nyt heitä ei välttämättä kirkoissa näy, kun he pitävät hauskaa netissä tai jossain kirkon maksamalla matkalla. Ja nuorisotyötä palkan eteen tekevät istuvat tietokoneittensa ääressä ja pohtivat strategioitaan ja pitävät lakisääteisiä kesälomiaan aikana, jolloin olisi paras aika kohdata kesälomilla vapaana olevat lapset ja nuoret silmäkkäin, kasvokkain ja kertoa heille kirkosta ja sen toiminnasta.

Sisälähetystyötä tekevällä järjestöllämme on helpompi sarka. Sen piirissä olevat vanhenevat ihmiset ovat vastaanottavaisempia, mutta järjestön oma toiminta kynti vielä jokin aika sitten syvällä ja osittain siitäkin syystä esim. tiistaiseurojen osalta toiminta korisee jo kuolonkouristuksissa. Rahat loppuivat, kun aikanaan ei osattu elää taloudellisesti. Yhteisöllisyys ja talkoohenki ovat osin kadoksissa, kun kaikki toiminta vaatii kuitenkin resursseja, rahaa ja tekijöitä. Kukaan ei tee välttämättä mitään ilmaiseksi.

Lähetys- ja avustustyötä tekevät järjestöt ovat jo lyöneet hynttyyt yhteen, mutta sielläkin on samat ongelmat, jotka pulppuavat samoista yksilöllisyyden lähteistä. Rahaa pitää saada enemmän suurentuneen järjestön työntekijöiden palkkoihin, talkootyö on kadoksissa ja saaduilla keräys- tai avustusvaroilla lähetetään suuria joukkoja kauas ja kalliilla. Eikös kerätyt rahat ole tarkoitettu avuntarvitsijoille, ei auttajille.

Samaan aikaan kirkon keskushallinto paisuu ja puuhastelee pelastuksen kannalta aivan epäoleellisissa asioissa. Tämän kokoisen, noin 60 000 jäsenen muodostaman pienen kirkon pitäisi pärjätä paljon pienemmällä hallintojoukolla, koska raha, joka tällaisen sirkuksen pyörittämiseen tarvitaan kerätään suureksi osaksi tuolta kirkon vähenevältä jäsenjoukolta.

Ei siis ole helppo kirkkomme tie tulevaisuudessakaan. Mutta me nostamme kirkon kukoistukseen. Kirkko tulee selviytymään ja voimaan paremmin tulevaisuudessa tällaisista maallisista ja ihmisten tekemistä huolista huolimatta. "Tuotteemme" - tämä oma ortodoksinen uskomme on todella hyvä perusta, jolle voi rakentaa ja joka kantaa meitä ihmisiä elämässämme. Sitä on hyvä levittää myös muiden hyväksi ja kaikkien pelastukseksi. Työ kirkon eteen ei suinkaan aina vaadi rahaa, se vaatii enemmänkin sydämenrakkautta Jumalaa, omaa kirkkoamme ja toinen toisiamme kohtaan ja sitähän meiltä löytyy. Eikös vain!


HAP
happy