Mutta millainen on siis hyvä pappi? En minä siihen osaa vastata. Mutta tiedän, että Suomessakin on muutaman kerran kokoontunut eräs kansainvälinen ortodoksinen tutkijaryhmä, joka on pohtinut tätäkin asiaa. Tosin oma kirkkomme ei ole ollut kovinkaan innostunut tuon ryhmän toiminnasta ja sen tuottamasta tiedosta. Miksiköhän? Eikö se haluakaan tietää, millainen on hyvä pappi? Vai tietääkö se sen jo? Hieman kuitenkin henkilökohtaisesti epäilen, ettei välttämättä tiedä. Ei ehkä ainakaan kaikki oleelliset henkilöt, joiden se pitäisi tietää.
Tuloksia - siis sitä millainen onkaan se hyvä pappi - ei tosin ole ainakaan kovin laajalti julkistettu. Johtuukohan se kirkon asenteesta vai muista asenteista? Mutta ainakin kerran asiaa on kuitenkin tietääkseni luennossakin käsitelty ja luennoitsijan oli tietääkseni ihan suomalainen ortodoksinen, hyvä pappi. Kai me sitten joskus saadaan ihan oikea akateeminen määritelmä, millainen on hyvä pappi. Jos Luoja ja kirkko niin suo.
Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, oliko tuosta luennosta jotain julkisuudessa, joten pohdiskelen tätä asiaa nyt tässä ihan itsekseni kesähelteen pehmittämänä ja ilman akateemisia tai edes teologisia rasitteita - ihan tällaisella ns. perstuntumalta, talonpoikaisjärjellä. Mitä se sitten oikeasti lieneekään!
Olen tavannut elämäni aikana monia pappeja ja monenlaisia pappeja. Muistan, kun eräs toinen ystäväni, joka tunsi myös paljon pappeja huokaili kerran, että kyllä elämä olisi helpompaa, kun ei tuntisi noita pappeja niin hyvin. Tämä ystäväni oli Pogostan Hilikka, maineikas ilomatsilaisen lehden "Pogostan Sanomien" päätoimittaja ja muutenkin melkoinen ortodoksiaktiivi ja vaikuttaja. No - joka tapauksessa elämä on kuljettanut minua niin, että muutama pappi on jäänyt minullekin mieleeni pysyvästi. Muistan hyvin ja lämmöllä minut avioliittoon vihkineen isä Erkki Piiroisen. Hän oli minusta hyvä pappi, vaikka tarvitsikin autolla ajaessan legioonan enkeleitä suojaamaan itseään ja muita tiellä liikkuvia. Hän oli hyvä puhumaan, eläväinen ihminen, huumorintajuinen, teologiaa tunteva, asiansa - siis pappeuden, laumansa johtajana olemisen - osaava, sujuva ja selkeäsanainen. Inhimillinen. Muistan myös hyvin yliopisto-opettajani, isä Viktor Railaksen. Pioneeri alallaan, edelläkävijä, opettaja ja oppikirjojen tekijä, joka ei hämmästellyt aikanaan ensimmäisten modernien opetusvälineidenkään käyttöönottoa ortodoksisessa uskonnonopetuksessa, kun niitä näytetunnilla yltiöpäisesti käytin. Muistelen myös lämmöllä entistä arkkipiispaamme Paavalia. Karismaattista, haurasta, henkistä johtajaa, jonka syvällisistä ja hengellisistä sanoista en tahtonut saada oikein selvää kirkossa, koska hän puhui niin hiljaa. Olisivatko he sellaisia hyviä pappeja? En tiedä. En osaa sanoa. Mahdollisesti. Kai heissäkin omat heikkoutensa olivat, mutta kenelläpä niitä ei olisi.
Tunnen myös useita nuoria tai hieman vanhempiakin uusia pappeja. Aika moni heistä on aikuisiällä ortodoksiksi tulleita, useimmat lienevät alkuaan luterilaisia. Joukossa on toki joitakin sellaisiakin, jotka jo heti syntymän jälkeen kastettiin ortodokseiksi. Onko tuolla eroa? Syntymän jälkeen kastettu vai myöhemmin liittynyt? En tiedä. Voi ollakin. Ainakin aika monelta myöhemmin kirkkoon liittyneeltä tai myös muualta tulleelta puuttuu kokemus, mitä on olla ortodoksioppilas tai nuori ortodoksi luterilaisenemmistöisessä maassa. Heiltä puuttuu kokemus, mitä on olla nuori vähemmistöryhmään kuuluva kriparilla. Saattaapa puuttua vielä jokin muukin oleellinen kokemus, mitä on olla ortodoksi, "ryssänkirkkolainen", rehtorien kauhu (uskonnonopetuksen järjestelyjen vuoksi), "kuvienpalvoja ja kumartelija", yksinäinen pohdiskelija, enemmistön ympäröimä outo. Voiko tällaisesta, joka ei ole kokenut noita, kasvaa hyvä pappi? Voi varmaan. Tai ainakin on kasvanut, kun sellaisiakin tunnen. Mutta on niitä puutteitakin sattanut joillekin jäädä ja heillä ne saattavat aina aika ajoin pilkahdella jopa papillisessa toiminnassakin saatikka nyt omassa "siviilielämässä".
Mutta tunnen myös ortodoksisia pappeja, joilla ei valitettavasti ole oikein mitään todellista ja aitoa ortodoksista identiteettiä, korkeintaan jotain kuvista katseltua ja kirjoista opittua ja ulkoisin merkein koristeltua. Siis minun mielestäni heillä ei ole. He itse voivat olla ihan toistakin mieltä. He eivät - minun mielestäni - vieläkään, joillakin jopa monen vuoden pappiskokemuksen jälkeen, osaa olla oikein "oikeita" ja aitoja ortodoksisia pappeja. He saattavat vaikkapa naamioitua joihinkin pieniin ns. luterilaisiin yksityiskohtiin, joilla enemmistö - siis muut suomalaiset - tunnistavat heidät papeiksi. He ilmeisesti tuntevat itsensä vahvemmiksi identiteetiltään, kun ovat näin osa tuota enemmistöä. Tällainen on vaikka ns. sokeripala leuan alla. Eihän se kuulu ortodoksiselle papille, eihän? He häpeilevät kasvattaa rehevää partaa, joka kai kuuluu ortodoksisen papin perusolemukseen. Vai kuuluuko? Eikös Kristuksellakin liene ollut parta? He kulkevat ns. siviilivaatteissa kaupungilla, kun papin musta kaapu herättää muissa - siis enemmistössä - kyselyjä, ihmettelyä ja se on hankala ja kuuma asu. Mutta se on ortodoksisen papin asu ja Suomessa on vielä tapana kantaa papin ristiä kaulalla. Senhän määräsi jo silloisessa Venäjän valtakunnassa, johon Suomikin silloin kuului, muistaakseni tsaari Pietari Suuri, joka kaupungilla kulkiessaan pyysi siunausta diakonilta ja havaittuaan mokan, määräsi, että papin pitää erottua kaupungilla muista. Näinkö se meni?
He saattavat koristella itsensä erilaisilla papin asuun kuulumattomilla koristeellisilla asuilla, koristekirjotuilla liiveillä, piispainkokouksen vastustamilla päähineillä, designatuilla tai eri värisillä (siis ei aina yksinkertaisilla mustilla) viitoilla tai jopa silkkiviitoilla ja millä nyt sitten vielä koristelevatkaan. Eihän sellainen sovi papille. Vai sopiiko? Turhamaisuuttako se on, vai mitä? Vai yritetäänkö silläkin laimentaa tuota jäykkää ja muodollista ortodoksisuutta, kun pitää elää tällaisessa toisen uskonnon maassa, ekumeenisesti, niin jotta toisetkin - enemmistö - hyväksyvät sinut "oikeaksi" papiksi. Unohtaen kuitenkin samalla, kuka siinä oikeastaan onkaan se oikea pappi ja kuka ei. Vai halutaanko noilla koristeluilla ja muulla krumeluurilla nousta toisten yläpuolelle, olla enemmän, parempia, näyttävämpiä. Pappi kun ei oikein urallaan voi edetä kuin korkeintaan kirkkoherraksi, ellei nyt sitten satu menemään vaimonsa kanssa heikoille kevätjäille, jolloin leskipapille avautuu toki muitakin mahdollisuuksia.
Mutta, mutta ... olen harhautunut etsimään vain seikkoja, jotka ehkä eivät aina ole eduksi hyvälle papille, eivät tee hänestä minun silmissäni uskottavaa paimenta. Mutta näinhän me ihmiset usein teemme, etsimme jotain asioita toisistamme tai melkeinpä mistä vain negaatioiden kautta. Voisinkohan löytää niitä toisia positiivisia piirteitä, siis niitä, jotka tekevät hänestä tuollaisen hyvän papin?
Tapasin muuten tässä eräänä päivänä mahdollisesti sellaisen papin. Hän kulki kiireettömästi kirkkosalissa tervehtimässä kaikkia jumalanpalvelukseen tulleita ihmisiä. Siellä oli seurakuntalaisia, turisteja ja meitä muualta tulleita ortodokseja. Muutama sekunti jokaiselle, jopa pikainen esittely kirkosta turisteille, teki minuun vaikutuksen. Tuon perusteella uskallan jo ehkä hieman pohtia hyvän papin ominaisuuksia, vaikka tunnen pohdiskeluissani suurta vajavaisuutta. En siis oikeasti osaa sanoa. Sanon siksi vain, mitä tunnen.
Pikaiselsi mieleen nousevat attribuutit: ihmisläheinen, helposti lähestyttävä, kokopäiväinen pappi, tunnistettavissa aina papiksi, silti ihminen, rakastava perheenisä lapsilleen ja puoliso maatuskalleen. Ei teoreetikko, ei liian akateeminen vaan maanläheinen, joka tuntee niin oman laumansa kuin opetettavan uskonsa. Lauman tunteminen ei perustu kuultuun tietoon tai kirkonkirjojen lukuun, vaan kokemukseen, tapaamisiin ja kotona vierailuihin. Pappi on vierellä kulkija, tien näyttäjä ja herättäjä, joka saa minut iloitsemaan, kun on sen aika, katumaan, kun on sen paikka, ja suremaan yhdessä kanssani, silloin kun sillä on sijansa. Liekö tuollaisia olemassakaan!
Siis aika vaikea urakka tuo määritteleminen on ja taidankin jättää todelliset tarkennukset ja lisämääritykset vain noille akateemisesti osaavammille. Jospa me piakkoin voisimme siis lukea jostain kirkollisesta ohjekirjasta, millainen onkaan hyvä pappi. Saamme käyttöömme papin ohjekirjan ja kenties samalla papin käyttöohjeen. Siis kirkollisen manuaalin vai olisiko joku papaali vai papuaali?
happy
Yksi juttu papilla on siunauksen antaminen sitä pyydettäessä ja vaikkei aina niin pyydettäisikään, kunhan pappi tuntee ja tietää, että kyseessä on ortodoksimaallikko, jonka hän kohtaa. Tässä olisi minusta yksi "hyvän papin" kriteeri lisättäväksi Hannun ansiokkaaseen pohdiskeluun. On pappeja, joille on itsestään selvää antaa siunaus ortodoksin kohdatessaan ja on toisia, jotka tulevat jo valmiiksi kättelyasennossa vastaan tai eivät tee elettäkään ilmaistakseen, mitkä ovat aikomukset. Onneksi nämä viimeksimainitut ovat vähemmistönä kirkossamme. Joskus vain tuntuu, että siunausta joutuu melkein kerjäämään ja se on jo noloa puolin ja toisin. Ehkä jotkut papit kainostelevat siunauksen antamista toisuskoisten tai ei-uskovien nähden. Ehkä papillinen siunaus koetaan joissakin piireissä suorastaan ekumenian esteeksi (Herra, armahda!). Tämä siunauksen antaminen on yksi niitä asiallisia asioita, joissa piispat voisivat selkeästi ohjeistaa papistoa ja jättää samalla turhan pomotuksen vähemmälle ;-)
VastaaPoista