51. Vanhukset eduskunnassa

Skoolaus varapuhemiehen kanssa 40 vuoden kunniaksi Suomen eduskunnassa.
Kuvassa vasemmalta; Onerva, Pekka R., HAP, Markku K. ja Pekka H.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkona 15.5. oli tilaisuus, jossa jälleen kerran sai huomata olevansa vanha. Ihanaa! Tuon seikan todisti moni konkreettinen fakta, joita ei voi millään kiistää. Tärkein lienee tilaisuuden nimi. Se oli opettajanvalmistuslaitoksen kurssimme 40-vuotisjuhla. Siis valmistumisemme Joensuun yliopistosta, silloisesta korkeakoulusta, tapahtui 40 vuotta sitten. Se on muuten pitkä aika, se.

Kokoonnuimme Suomen eduskunnassa, sillä yksi meistä on siellä ”töissä”, kansanedustajana ja vieläpä varapuhemiehenä. Saimme olla puhemiehen VIP-vieraita, jotka tulivat sisään pääovesta ja saivat nauttia puhemiehen vieraanvaraisuudesta puhemiesten vastaanottotiloissa ja edustusruokasalissa.

Oli ihmeellistä tavata niitä samoja nuoria ihmisiä, joiden kanssa noin parikymppisenä opiskeltiin kuin yhtenä suurena perheenä Joensuussa ja valmistuimme sieltä ensimmäisinä peruskoulun luokanopettajina koko laitoksesta Suomessa upouuteen peruskouluun. Samalla kun olimme siis keihään kärki tai uraa uurtavia pioneereja, jotka varmasti saimme ihan omanlaisensa koulutuksen, joka vielä silloin haki varmasti muotojaan, samalla olimme myös ”kummajaisia” vanhojen perinteisen seminaarikoulutuksen saaneiden kansakoulunopettajien joukossa, yliopistollisen, akateemisen koulutuksen saaneita peruskoulun luokanopettajia.

Omissa yliopisto-opettajissamme oli suuria Persoonia, jotka vieläkin muistamme ja joiden metodeille ehkä nyt hyväntahtoisesti hymyilemme, mutta samalla olemme varmasti onnellisia, että saimme heidät opettajiksemme ja saimme tutustua heihin. Veli Nurmi, Jussi Kirves, Jouko Solonen, Paalasen pariskunta, ”Heta” Kärkkäinen, Heikki Kirkinen, isä Viktor Railas ja monet muut. Mutta oli meissä opiskelijoissakin omat ”persoonansa” ja heillä omat persoonalliset nimensä: Naru, Hassisen Kone, Ketku, jne.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli melko mystistä kohdata noita nuoria ihmisiä nyt 40 vuotta myöhemmin. Osaa heistä en ollut nähnyt tässä välillä, osan olin. Meitä saman kurssin käyneitä on kotipaikkakunnallani viisi, joten täällä on melkoinen keskittymä, kuten myös Joensuussa ja Helsingin seudulla, jossa heitä on useampia. Paikalle oli päässyt 59 valmistuneesta 32, tosin neljä meistä on jo kuollut ja yksi on pysyvästi sairaalahoidossa. Osasta emme tiedä mitään, missä he ovat ja osalla oli päteviä esteitä saapumiselle.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli jännittävää, lähes käsin kosketeltavan jännää katsella ihmisiä, jotka nousivat eduskunnan portaita ylös. Oliko hän meidän joukkoamme vai eduskunnan väkeä. Ja jos oli omia, kuka hän oli. Osan tunsin heti, osalta piti kysyä: Kuka oletkaan? Ja silti osaa en muistanut vieläkään. Armollinen tuo muisti. Kansanedustaja ”Julma” Juha Väätäinenkin kävi siinä portailla meitä tervehtimässä, hänkin entinen kansakoulunopettaja, ei tosin samoilta seuduilta.

Pitkälti syy toistemme muistamattomuuteen oli vanhuutemme ja huonomuistisuutemme lisäksi opiskelusysteemissämme, jossa meidät jaettiin pieniin ryhmiin lähinnä aakkosten perusteella. Piiroinen, Pulkkinen, Pulkkinen, Pyykkönen, Ravi olivat usein yksi ryhmä ja siksi opimme tuntemaan toisemme melko hyvinkin. Toinen, joka yhdisti joukot, oli asuinpaikka. Ne, jotka asuivat yliopiston opiskelija-asuntolassa, olivat kuin yhtä suurta perhettä huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen ja juhlineen, joihin me muualla asuvat innolla osallistuimme.

Yksi yhdistävä tekijä oli myös ortodoksinen uskonto, johon ryhmään meitä opiskellessa kuului neljä ja me kaikki erikoistuimme ortodoksiseen uskontonkin – minäkin, matematiikan ohessa. Pari kurssilaistamme tutustui tähän ortodoksiseen uskontoomme vielä erityisen läheisesti ja he kääntyivät ortodokseiksi, sillä he löysivät puolisokseen pappiskokelaat Kuopion ortodoksisesta seminaarista.

Osa meistä oli jo silloin aviossa ja saattoipa olla lapsiakin ja he erottuivat myös joukosta, sillä useinkaan he eivät olleet mukana ainakaan juhlissa. Suuresta ryhmästä löysivät toisensa ja menivät avioliittoon muutamat parit, muistan ainakin kolme tällaista paria. Ja lopuilla oli enemmän tai vähemmän erilaista vispiläkauppaa keskenään, mutta ne eivät välttämättä johtaneet heidän kohdallaan pysyvään parisuhteeseen.

Tapaaminen oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sai aikaan monenlaisia mietteitä elämästä ja vanhenemisesta. Vanha vitsi konkretisoitui todelliseksi: kun itse tunsin olevani ihan samannäköinen kuin ennen, muut olivat vanhentuneet todella paljon näiden vuosien saatossa. Moni muukin varmasti ajatteli samoin – minunkin kohdallani.

Kertomukset elämänvaiheista olivat moninaisia, useimmat olivat olleet yhdessä tai kahdessa työpaikassa koko uransa, joillakin työpaikkoja ja paikkakuntia oli useita, jotkut olivat työskennelleet myös Ruotsissa. Yllätyksekseni paikalla olevista ei tainnut olla ns. virkarehtoreita kuin isäntämme, varapuhemise Pekka Ravi ja blogisti HAP. Koulunjohtajina oli sitten toiminut kyllä useampikin, ja vt. rehtorina jokunen. Muulle kuin  opetusalalle ei ollut siirtynyt pysyvästi kukaan, vaikka osa oli hankkinut lisäkoulutusta mm. logopediasta tai jopa taidekasvatuksesta ja teatterista. Melko moni oli jatkanut opintojaan jossain vaiheessa, jotkut melko myöhäiselläkin iällä.

Oli joka tapauksessa mielenkiintoinen kohtaaminen. Ei yksin ihmisten vuoksi, vaan myös paikan vuoksi. Saimme perusteellisen opastuksen talossa ja pääsimme sellaisiin tiloihin, joihin ei aina pääse. Mutta silti tuo ihmisten kohtaaminen oli jälleen parasta. Nähdä, miten nuorista innokkaista opiskelijoista, jotka aika ajoin tekivät myös luikuria opiskeluissakin, oli tullut säntillisiä, vastuuntuntoisia, päteviä, hyviä kasvattajia, joiden kautta tuhannet lapset ovat saaneet sivistystä, oppineet lukemaan, laskemaan, puhumaan niin omaa kuin vierasta kieltä ja monia, monia muitakin tietoja ja taitoja. Kyllä opet osaavat!


HAP
happy

50. Romania and Poland on my mind

Väsynyt, mutta onnellinen blogisti jupinansa äärellä
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kuukauden, siis täsmälleen kolmenkymmenen päivän mittainen pyhiinvaellus on nyt takanani ja istun Mikkelissä kotona, onnellisena, mutta väsyneenä – kuten vanha sanonta kuuluu. Tämä ei tosin kohdallani ole vain sanonta. Tunnen juuri noita tuntemuksia vahvana itsessäni. Sen lisäksi tunnen ikävää ja olen hieman ”pöllähtänyt” – mitäs nyt, mitä seuraavaksi, ai eikö tänään tarvitsekaan lähteä ajamaan 400 kilometriä.

Tämän jupinani otsikko kertoo Romanian ja Puolan jääneen erityisesti mieleeni. Mieleeni jäivät erikoisesti ihmisten kohtaamiset ja se välitön ihmisten välinen vuorovaikutus, jota saimme kokea noissa maissa. Konkreettisin lienee isä Bazylin tapaaminen pienessä puolalaisessa kylässä. Tämä arvokas, vanha, yli seitsemänkymppinen pappismies elää siellä opettajavaimonsa kanssa kauniissa kodissa tosi ihanan ja kauniin kirkon vieressä. No miten tapasimme isä Bazylin? Tunnen hänen poikansa, joka kehotti meitä käymään vierailulla siellä. Näin teimme, vaikka pelkäsin tilannetta, koska meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Pelko oli turha. Puhuttua kieltä ei tarvittu keskinäiseen kommunikointiin, ainoastaan joihinkin täydentäviin ja tarkentaviin selityksiin, ja ne me teimme niillä muutamilla venäjän kielen sanoilla, jotka osasimme. Tärkein kieli oli sydämen kieli, jolla puhuimme suoraan sydämestä sydämeen.

Koin tuon saman sydämenkielellä puhumisen aikanaan asuessani Kreikassa Pendelin luostarissa. Tapasin siellä romanialaisen ystäväni isä Neculain, joka silloin osasi todella vähän englantia, aivan kuten minäkin – pitkän saksan lukija. Mutta teimme silloin hänen kanssaan matkan Athokselle – Pyhälle Vuorelle ja selvisimme kaikista sanallisista ja muista ongelmista omalla sydämenkielellämme. Ja niitä tilanteita tai jopa ongelmia oli siellä riittämiin. Tuo matka kruunasi varmasti koko elämämme ajan kestävän ystävyytemme, jonka yksi todistus oli nyt tämä vierailu hänen ja vaimonsa Christinan ja poikien Andrein ja Gheorghen luona Iasissa Romaniassa.

Eikä tuo sydämenkielen käyttäminen loppunut noihin kahteen – isiin Bazyl ja Neculai – vaan sitä samaa kieltä käytettiin muidenkin kanssa, vaikka olisimme puhuneet suomea keskenämme. Tuo sydämenkieli kun ei kysy, mitä kieltä puhutaan: suomea, englantia, romaniaa, puolaa, venäjää, vai mitä.

Moni kysyi meiltä suomlaisilta matkaajilta, miksi ihmeessä te tulitte juuri Romaniaan? Kun he kuulivat, että olemme siellä melkein kuukauden, he ihmettelivät yhä enemmän. Seisoimme kerran Sihastrian luostarin edessä olevalla parkkipaikalla pienen automme luona, kun siihen tuli kuvankaunis romanialainen nuori nainen. Hän katsoi ensin rekisterikilpeä, sitten meitä, sitten vielä autoa ja kysyi: ”Ihanko oikeasti te olette Suomesta?” Tilanne oli hauska ja toisaalta vaikuttava. Saimme selittää hänelle perusteita, miksi juuri Romaniaan ja lisäksi piti selittää sekin, miten löysimme tiemme metsäautoteitä pitkin ajaen Agapiasta Sihlan kautta Sihastriaan ja mitä me oikein haemme Sihastriasta. Vastaus oli selvä: ”Käymme isä Ilie Cleopan haudalla tervehtimässä häntä.”

Joku toinen uteli meiltä, mitä kielteistä me olemme nähneet Romaniassa? Vastasimme: ”Suunnilleen samoja ongelmia teilläkin on kuin meillä Suomessa.” – ”Kirjoitatko niistä blogiisi?” – ”Miksi ihmeessä kirjoittaisin, kun täällä on niin valtavasti upeita ja kauniita asioita kirjoitettavaksi.” Hän katsoi minua ja sanoi: ”Taidat pitää Romaniasta!” Oikeaan osui. Pidän kovasti.

Kuten sanoin sen lisäksi, että Romaniassa kuin myös Puolassa, joihin tutustuimme hieman muita maita enemmän, on valtavasti kauneutta, siellä on myös ihania ihmisiä. Lienen itsekin melko välitön ja helposti lähestyttävä, kuin myös otan helposti yhteyden toiseen ihmiseen, aluksi ehkä tuntemattomaankin. Siihen noissa maissa tarjoutui tilanteita toistensa perään. Kun ihan spontaanisti menimme menomatkalla erääseen kauniiseen ja melko uuteen nunnaluostariin ja kerroimme olevamme suomalaisia ortodokseja, saimmekin sitten selittää juurta jaksain suomalaista ortodoksiaa luostaria meille esitelleelle nunna Martalle. Kun kuvauskierros oli ohi, hän kutsui meidät syömään luostarin sisariston ruokalaan, jossa saimme syödäksemme yksinkertaisen, mutta maittavan paastoaterian. Elimme tuon kuukauden tuolla matkalla koko ajan maissa, joissa ortodoksinen kirkko noudattaa ns. vanhaa kalenteria ja siksi siellä oli suurimman osan ajastamme menossa paastoaika. Kunnioitimme sitä aina, kun olimme kohtaamisissa heidän kanssaan, minä tosin söin koko ajan vain kasvisruokaa, paitsi sitten pääsiäisenä ja sen jälkeen, jolloin saimme syödä pääsiäislammasta ja muita herkkuja.

Pääsiäinen oli Romaniassa – ja muissakin maissa – tänä vuonna yli kuukauden myöhempään kuin meillä Suomessa. Toukokuun 5. päivänä vietimme vanhan kalenterin mukaista pääsiäisjuhlaa Iasissa isä Neculain kirkossa hänen perheensä ja seurakuntalaistensa kanssa. Olimme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa keskiyöllä noin vajaat neljä tuntia ja pääsimme pääsiäisaterialle, jonka Christina oli laittanut kotiinsa noin klo 4 maissa aamulla. Ateria kesti pari tuntia ja uni maittoi sitten melkein iltapäivälle asti, koska klo 13 menimme taas kirkkoon ja sieltä taas syömään pääsiäislammasta. Nyt tosin useampien ystävien kanssa. Aterialla kohtasimme pienet Christinan sisaren tyttöset, nelivuotiaan Teodoran ja noin vuoden ikäisen Elenan, jotka elävyydellään ja vilkkaudellaan valloittivat sydämeni ja saivat aikaan valtaisan koti-ikävän, etenkin kun he muistuttivat minua Suomessa olevista aarteistani, vunukoista nelivuotiaasta J:stä ja sydämeni naisesta, hieman yli kaksivuotiaasta D:sta.

Niinpä sitten yhdellä vierailullani päätin ostaa heille romanialaiset tuomiset, jotka sitten löysinkin Voronetin luostarin edustalla olevasta kauppakojusta vanhalta mummolta. Mitä ne ovat, jääköön salaisuudeksi. Ehkä joskus laitan kuvan niistä, katsotaan nyt. Tuomisia meillä olikin sitten runsaasti ilman ostamistakin, vaikka sitäkin toki teimme. Saimme ystäviltämme lahjaksi kaikenlaista, ikoneja, juomisia, eväät paluumatkalla ja vaikka mitä. Nytkin istun keittiössä ja edessäni pöydällä on kaunis ikoni, joka esittää pyhittäjä Teodora de la Sihlaa eli Teodora Sihlalaista, vieressä on kassi, joka odottaa vunukoitani, joiden pitäisi tulla käymään paluumatkalla kesämökiltä kotiinsa.

Mieli on onnellinen matkasta, tapaamistani ihmisistä, vunukoiden tulosta ja siitä, että saan olla jälleen kotona tuollaisen matkan jälkeen kohtuullisen terveenä ja ilman mitään matkalla tapahtuneita ongelmia. Emme saaneet yhtään ylinopeussakkoa, vaikka ajoimme varmaan sataan tutkaan. Ei ihmisille eikä uudelle autolle sattunut mitään vahinkoa – paisi kaiketi pitää tarkistaa etupyörien aurauskulmat ja iskarien ja olkanivelien kunto, sillä ajoittain tie oli – sanoisinko mielenkiintoista – käytin jossain siitä sanontaa ”hammaslääkärin unelma” – reikiä, siis todella syviäkin reikiä, täynnä. Muutoin tiet olivat kohtuullisen hyviä tai jopa loistavia kaikissa maissa. Päätiet eivät ole niinkään ongelma, mutta kun me ajelimme ajoittain jopa metsäautoteillä ja vuoriston sivuteillä, tieongelmiakin toki oli hieman.

En laita tähän jupinaani enää kuvia. Olen laittanut niitä runsaasti aikaisempiin jupinoihin ja lisää löytyy Hap Pyykkösen Facebook-profiilista, jossa nuo kuvat ovat aivan vapaasti kaikkien katseltavissa, oli katselijalla sitten Facebook itsellään tai ei.

Matka muutti minua varmasti myös ihmisenä. Sillä oli oma vahva vaikutuksensa ystävyyteen eri ihmisten kanssa, mutta kyllä se muutti minua myös sisäisesti. En ole katsellut televisiota kuukauden aikana käytännössä yhtään, en ole lukenut sanomalehtiä, en tiedä maailman tapahtumista mitään, enkä jääkiekon MM-kisoista. Tietokonetta olen käyttänyt matkan aikana kohtuullisesti, mutta nyt tuntuu, että sekin osuutta voisin vähentää radikaalisti. Siksi olen päättänyt lopettaa lähiaikoina Facebook-kirjoittelun ja muukin kirjoittelu vähenee. Jupinoitani tänne blogiin saatan kirjoittaa, kunhan taas jaksan innostua jostain aiheesta. Jupinoitani ”mainostan” vain omilla Facebook-sivuillani ja Ortodoksi.netin etusivulla (www.ortodoksi.net), josta löytyy joitain muitakin ortodoksisia blogeja. En tee mitään blogijuttuja siksi, että saisin tilastot näyttämään komeita lukuja. Teen sen pelkästään ilosta kirjoittaa. Toivottavasti sellainen tulee aina silloin tällöin kohdalleni. Yritän kirjoittaa artikkeleja Ortodoksi.netiin vierailemistani luostareista ja mahdollisesti muistakin kohteista sitä mukaa, kun jaksan. Ne löytyvät ilmestyttyään Ortodoksi.netin etusivulta, joten jos haluat niitä lukea, vilkaise silloin tällöin etusivua.

Kiitän kaikkia teitä monia, jotka olette monella tapaa kannustaneet minua kirjoittamaan näitä jupinoitani. Jupinani ovat samalla olleet minulle sellaisia muistipisteitä, joista aina voin tarkistaa joitain asioita: mitä, missä, milloin. Moni on sanonut, että jupinoiden kautta hekin ovat saaneet olla matkalla mukana. Kiitos noista kauniista sanoista, mutta kiitos myös kritiikistä, jota sitäkin on tullut. Kritiikkikin on ihan ok, mutta en silti tee tätä ammattimaisesti tai johonkin professionaaliseen tarkoitukseen. Teen tätä täysin omaksi ja muiden iloksi ja ajanvietteeksemme. Siksi se saattaa joskus olla toimituksellisesti epä-professionaalista tai asenteellisesti itsekeskeistä. Mutta olkoon niin ja jatkossakin se on niin.

Nyt jatkan tätä pitkän kevään ja alkukesän elämääni toivottavasti monella muullakin tapaa muuttuneena – jopa niin, että saattaisin saada päätökseen monivuotisen urakkani ns. ”arkiston” selvittämisessä, noin parinkymmenen xerox-laatikon sisällön läpikäymisessä, papereiden ja esineiden poisheittämisessä, valikoinnissa, jne. Siinä minulle urakkaa kesäksi ja joutoaikana matkailen matkailuautollani. Tervehditään ja hymyillään, kun tavataan jossain!


HAP
happy

49. Pääsiäinen Romaniassa

Hristos a înviat!

Pääsiäisen viettäminen Romaniassa on monella tapaa samanlaista kuin Suomessa, mutta myös tiettyjä kulttuurieroja ja pieniä erilaisia nyansseja vaikkapa jumalanpalveluksessa toki on. Mutta kokonaisuus on samalainen kaikkialla ortodoksisessa maailmassa.Yhtenä pienenä havaintona huomasin, että pääsiäinen ei ole sellaista kristillistä "riehumista", mitä se joskus saattaa olla Suomessa. Pääsiäisen ilo saattaa joskus pursua suomalaisten pappien toimissa melko runsaasti. Täällä juhla on selvästi vakaampi, on ehkä väärin sanoa asiallisempi, mutta jotain sellaista kuitenkin. Siinä on enemmän tiettyä kristillistä arvokkuutta, joka joskus häviää turhassa riehumisessa tai ehkä kuitenkin pitäisi sanoa kauniimmin riemuitsemisessa.

Valo tulee keskiyöllä alttarista
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Valo lisääntyy ...
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

... ja kasvaa suureksi valomereksi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Keskiyön palvelus alkaa täälläkin hieman ennen klo 12:ta yöllä ja kellon osoittaessa keskiyötä, valo syttyy alttarissa pappien suuriin tuohusnippuihin ja se tuodaan sieltä ulos kirkkokansan tuohuksiin. Tämä on todella vaikuttava tapahtuma, koska Romaniassa on tähän aikaan yöllä pimeää, kirkko on pimennetty, kansaa on paljon ja etenkin pappien tuohusniput ovat kuin suuria soihtuja, jotka valaisevat meitä maallikkoja.

Valo siirtyy ulos. Kirkkokansaa on runsaasti. Kaikki odottavat tiettyä hetkeä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Valon saamisen jälkeen kirkkokansa alkaa siirtyä ulos. Myös Romaniassa kierretään kirkko ristisaatossa, jos se vain on mahdollista. Täällä kirkon ympärillä olevat kuilkuväylät ovat melkolailla kapeat ja tällainen joukko ei mahtusi niille ja suurin osa kirkkokansasta olisi vielä kirkossa, kun alkupää olisi jo ovella kierroksen tehneenä. Kun kaikilla on vielä palavat tuohukset käsissään, se saattaisi olla myös vaarallista näin suurella joukolla. Siksi se on jäänyt pois tässä pyhälle Kristuksen käsittätehdylle ikonille pyhitetyssä kirkossa.

Hetki koittaa, kun papit tulevat ulos ja aloittavat kohta laulun:
"Kristus nousi kuolleista ja kuolemallaan kuoleman voitti ..."
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kansa odottaa malttamattomina ulkona, milloin papit, isä Neculai ja isä Georgi, tulevat ulkoeteiseen nostetun pöydän luo ja aloittavat jossain vaiheessa laulaa: "Hristos a înviat ..." - siis "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi." Laulu raikaa voimallisena, kaikki laulavat ja kovaa. Vaikuttavaa olla tämän laulumeren keskellä ja kuulla se ja yrittää laulaa itsekin mukana, siten kun osaa.

Kansa siirtyy sisälle, kaikilla on tuohus kädssä ja yhteislaulu raikaa voimallisena.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tämän aamupalveluksen alun jälkeen kaikki siirtyvät sisälle, käyvät suutelemassa papin käsiristiä ja liturgia voi kohta alkaa. Pääsiäisen kekiyönpalvelus koostuu siis aamupalvekuksesta ja liturgiasta ja se kestää täälläkin kauan. Aikaa pidentää vielä suuri kansanjoukko, joka käydessään suutelemassa ristiä ja mennessään ehtoolliselle, pidentää huomattavasti palveluksen pituutta suuren määränsä vuoksia. Kuoro, joka on melkolailla erilainen Romaniassa verrattuna Suomeen, joutuu koville, kun laulamista riittää moneksi tunniksi. Tilannetta helpottaa hieman se, että kanttori voi käyttää apunaan mikrofonia ja kaiuttimia.

Ihmiset ovat tuneet koreissa pääsiäisruokia siunattavaksi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Yksi osa pääsiäisen palvelusta on lopussa tapahtuva pääsiäisruokien siunaaminen. Ihmiset ovat tuoneet koreissaan erilaisia pääsiäisruokia ja herkkuja pappien siunattavaksi. Siunaaminen tapahtuu pyhitetyllä vedellä, jota molemmat papit vihmovat sekä ihmisten että ruokien päälle siunaten heitä. Kirkon keskelle avautuu käytävä, jonka varrelle korit laitetaan, korien reunoilla palaa tuohuksia tai kynttilöitä. Useilla oli mukanaan sellaisia suuria kannellisia kynttilöitä, jota Suomessa käytämme esimerkiksi haudoilla. Täällä ne olivat kaikki hiemen pienempiä ja punaisia pääsiäisen kunniaksi. Yksi pieni erikoinen yksityiskohta oli esimerkiksi se, että kun siunattavat ruuat ja juomat oli asetettu kauniisti esille, ihmiset avasivat vielä koreissa olevien juomapullojen korkit.

Koreissa on monenlaisia pääsiäisherkkuja ja juomia.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Koreissa oli monenlaisia pääsiäisherkkuja: värjättyjä kananmunia ja paikallista pashaa, joka poikkeaa melko paljon meidän pashasta. Minusta se oli enemmänkin pashan ja kulitsan sekoitus, mutta minä nyt en ole mikään ekspertti näissäkään asioissa sanomaan, miten on.

Kun palvelus on ohi, ihmiset tarjoavat ystävilleen näitä herkkuja jo kirkossa ja voi sitä riemua, kun otimme käteen kumpikin värjätyt kananmunat ja toivotimme pääsiäistervehdyksen: toinen romaniaksi, minä vastasin suomeksi ja sitten iskimme munat vastakkain ja katsoimme, kumpi voitti. Hävinneen munassa oli kuoppa. Muistan ainakin joskus tämän jatkuneen Suomessa niin, että voittaja sai molemmat munat, täällä jokainen sai pitää omansa.

Yöpalveluksen jälkeen syödään perinteistä pääsiäislammasta
ja monia muita ruokia, joita ei syöty paaston aikana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Palveluksen jälkeen kokoonnuimme vielä noin puoli neljän maissa aamuyöllä ystäviemme kotiin pääsiäisaterialle. Pöydässä oli samoja herkkuja, joita siunattiin kirkossa, mutta myös viiniä ja pääsiäsilammasta - siis lihaa, jota Suuren paaston ja Suuren viikon aikana, yhteensä seitsemän viikon jakson aikana, ei saanut syödä.Istuimme aterialla vielä varmaan noin pari tuntia, ennen kuin maltomme mennä nukkumaan. Ja unta sitten kyllä riittikin, tosin herätyskello herätti jo keskipäivällä, sillä klo 13 alkoi vielä ehtoopalavelus, johon osallistuimme ja sitten alkoikin vapaa päivä.

Tämä pyhiinvaelluksemme Romaniaan alkaa olla pian lopussa. Lepäämme maanatain, jotta jaksamme sitten ajaa taas muutamia satoja kilometrejä Pohjois-Romanian kapeilla serpentiiniteillä, kun ylitämme Karpaatit ja siirrymme ensin Unkariin, sieltä Slovakiaan, Puolaan ja Baltian maiden kautta kotimaahan. Matkaa on vielä runsaasti: ehkä noin 2000 km ja takana on yli 3000 km, joten matkaa on tehty kunnolla.

Tavoitteena on ajaa hieman rauhallisemmin takaisinpäin. Tullessa yövyimme vain kolme yötä hotelleissa ennen määränpäätä. Nyt ajattelimme yöpyä ehkäpä neljä yötä. Katsemme maisemia ja elämää ympärillämme paljon oppineina ja paljon kokeneina.

Tämä blogi saattaa jäädä nyt viimeiseksi jupinaksi tältä matkalta, ellei nyt paluumatkalla tapahdu jotain, josta pitää vielä kertoa. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet seurata tätä pyhiinvellustamme lukemalla näitä jupinoita. 

Niille, jotka eivät ole jaksaneet tai joita on ärsyttänyt kirjoitukseni, voin sanoa lohdutukseksi, että lopetan tämän runsaan kirjoittelemisen kotiin päästyäni. Laitan oman Facebook-profiilin lomalle, joten minua ei kohta löydä sieltä. Miten käy Ortodoksi.netin Facebook-sivujen, sitä en tiedä vielä. 

Minä keskityn nyt sulattelemaan tämän matkan antia ja nauttimaan kesästä, joka kenties saapuu Suomeenkin kohta. Kirjoittelen kyllä artikkeja Ortodoksi.netin perussivuille (www.ortodoksi.net) ja joskus ehkä jupinoitakin - katsotaan nyt. Mutta mukavaa on ollut ja toivotan kaiken varalta kaikille leppoisaa ja hyvää kesää. Nauttikaa siitä, läheistenne ja ystävien seurasta ja unohtakaa narinat - omat ja vieraiden.

Adevărat a înviat!

HAP
happy

P.S. Tässä vielä yksi YouTube-video aiheesta.

48. Luostarin eläintarhassa

Suuri perjantai eli pitkäperjantai oli täällä Romaniassa sekä pitkä että kuuma, sanoisinpa hikinen. Aamulla isä Neculai toimitti jumalanpalvekuksen ja sen jälkeen lähdimme taas luostariretkelle.

Hadambun luostarin ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Matkamme suuntaiutui ensin Hadambun munkkiluostariin, jossa sosialistisen vallan väistyttä oli tehty huomattavasti töitä luostarin kohentamiseksi. Luostarissa oli sekä vanha että uusi kirkko.

Hadambun luostarissa yhdessä isä Neculain ja hänen poikiensa Andrein ja Gheorghen kanssa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Meillä oli todella hyvä opas, ystäväni isä Neculai Dorneanu, teologian tohtori ja kirkkoherra Iasista. Hän ja hänen taitavat poikansa Andrei ja Gheorghe opastivat meitä tämänkin luostarin ihmeellisyyksiin.

Strutsi Hadambun luostarin eläintarhassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Varsinainen todellinen ihmetyksen aihe oli - yllätys, yllätys - luostarin eläintarha, josta löytyi erilaisia lintuja: joutsenia, kanoja, kukkoja, riikinkukkoja, strutseja ja mitä kaikkea siellä olikaan. Lisäksi oli joitain kotieläimiä: poneja, lampaita, pässejä ja muitakin.

Hadambun luostari eläintarhan suunnasta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Eläintarha oli rakennettu pienen lammikon ympärille ja lammikossa vilisi äänestä päätellen ainakin sammakoita, kenties siellä oli kalojakin.

Suomalaisetkin opettelivat Suuren viikon nöyryyttä Hadambussa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Koska oli Suuri perjantai ja hautakuva oli kannettu kirkkosaliin, me suomalaisetkin paikallisen tavan mukaan ryömimme tiettyjen seremonioitten jälkeen pöydän ali isäntien perässä.

Hadambun kirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kirkko oli täynnä uusia seinämaalauksia, joita täällä Romaniassa on kirkoissa runsaasti. Monet Hadambun maalauksista esittivät paikallisia romanialaisia ja moldovalaisia pyhiä, joita lienee nykyään noin sadan tienoilla lukumääräisesti. Romanian kirkko ei ole kovin vanha, eikäs siellä ole vielä kanonisoitu hirvittävän monia vuosia. Mutta paljon noita ns. omia pyhiä ainakin tämän kirkon seinämaalauksista löytyi.

Yli 30 asteen helle väsytti. Välillä piti istahtaakin.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Helle on sekä hellinyt että ajoittain jo piinannutkin meitä. Tänäänkin oli kuumaa, suurimman osan päivää ja vielä illallakin mittari pyörii 30 asteen tienoilla, keskipäivällä ja iltapäivällä ylikin sen. Mutta eipä valiteta, kun Suomessa on kuulemma alle 10 astetta ja ainakin osassa maata ei mitenkään kelpo keli. Pohjoisessa oli kuulemma satanut luntakin. Voipa olla vaikeuksia palatessa kotiin sopeutua Suomen kevääseen.

Hlincean luostarissakin oli pöytä alitettavana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Hadambusta siirryimme vanhaan, Hlincean luostariin, jossa oli melko tummuneet seinät täynnä erittäin kauniita ja paikallisten taiteilijoiden jo satoja vuosia sitten sinne maalaamia pyhiä kuvia.

Hlincean luostarikirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Hlinceastakin löytyi sekä uudempi että vanhempi kirkko. Ympäristöt olivat hienossa kunnossa ja koska tämä helle ei ole kestänyt vielä tolkuttoman kaunista ja parhaillaan on monien puiden ja kukkien kukinta-aika, ympäristön puut ja istutukset hivelivät suomalaistenkin silmää.

Hlincean luostarin pääkirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kunhan pääsen koto-Suomeen, kirjoitan taas uusia artikkeleita romanialaisista luostareista Ortodoksi.netiin. Jo nyt siellä on artikkeleita useista merkittävistä romanialaisista luostareista, joihin voi käydä halutessaan tutustumassa siellä. Suosittelen, ne ovat todella merkittäviä luostareita maailmanlaajuisestikin ja osa niistä on listattu myös UNESCOn maailman perintökohteiksi. Tulemme tällä matkalla mahdollisesti vierailemaan osassa niitäkin.

Tuossa jupinani lopussa on vielä videopätkä, jossa isä Neculain nuorin poika, 13-vuotias Gheorghe soittaa Suuren perjantain jumalanpalvekuksen alussa taalantoa ja romanialainen mies kelloja. Katselu saattaa vaatia hieman nopeampaa nettiyhteyttä. Jos haluat katsoa sen hieman keveämpänä YouTube-videona, sen voit tehdä tästä linkistä: "Talendotalentti".

Gheorghe Dorneanu soittaa taalandoa eli talendoa.
(Video (c) Hannu Pyykkönen)

HAP

happy

47. Pääsiäisen odotusta vapun tunnelmissa

Mietiskelyä kukkivan omenapuun alla Breazassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Pyhiinvaellusmatkamme alkaa hiljalleen kääntyä kohti kotia ajamiseen. Kävimme kuitenkin vielä kerran huuhtomassa suomalais-romanialaisessa saunassa Breazassa uusien vastojen kanssa matkamme pölyjä. Oli muuten ihana tunne istua saunan lauteilla ja kylpeä vastalla Romaniassa. Vau! Sitten alkoikin jo miettiminen, missä sitä mahdetaankaan olla seuraava yö. Vappukin oli huomaamatta päässyt yllättämään ja oli siis vappuaatto. Rauhallinen päivä muuten täällä. Ehkä siksikin, että se sattui juuri pääsiäistä edeltävälle Suurelle viikolle Suureksi keskiviikoksi. No mietiskelyjen tuloksena selvisi sitten, että yövymme vappuaaton yön Piatra Nemţissa pienessä pensionaatissa.

Auto ei tällä kertaa noussutkaan mäkeä, vaan tarvittiin vielä yksi hevosvoima lisää.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Lähtö hieman vuoristoisesta Breazasta hieman huonokuntoisella tiellä ei tällä kertaa onnistunutkaan, vaan auton omien hevosvoimien lisäksi tarvittiin vielä yhden hevosen voima. Onneksi Kostja asui lähellä ja hänellä oli hevonen ja vahva riimu, joilla auto sitten voitiin hinata ylös mäestä. Kas kun meille ei tullut mieleenkään hankkia vetoköysi matkaamme, mutta onnistuihan tuo noinkin.

Siitä sitten ajelimme melkoisessa helteessä (+32 Celsius-astetta) Breazasta vuoria ylös ja taas alas kolme, neljä kertaa ja saavuimme kiven (piatra) kaupunkiin, Piatra Neamţiin. Yö sujui lähes koomassa väsymyksestä, jonka ulkona oleva kuumuus (autossa kyllä on hyvä ilmastointi), vaikeat tieosuudet ja koko ajan tarkkana oleminen aiheutti. Parin huurteisen ohrapirtelön jälkeen uni maittoi.

Seuraava päivä, vappu vuonna 2013, olikin sitten monista aikaisimmista vapuista poikkeava päivä. Aloitimme jälleen melkoisen luostarikierroksen. Se alkoi Piatra Neamţin lähellä olevasta Bistriţan luostarista, josta lähdimme ajelemaan Iasiin päin, mutta yhtäkkiä huomasimmekin melko kuuluisien luostarien tienviittoja ja eikun sinne. Ensimmäisenä vastaan tuli Varaticin luostari.

Varaticin luostarin kirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Varatic on upeasti hoidettu ja melko suuri nunnaluostari, jossa sisaristo asuu eräällä tavalla erillään pienissä taloissa, joita ympärillä on useita. Vaikutti siltä, että yhdessä talossa asui kuitenkin useampia nunnia, koska ei taloja nyt useita kymmeniä sentään ollut, mutta paljon joka tapauksessa.

Varaticin luostarin nunnien asuntoja kirkon läheisyydessä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Varatic on perustettu 1780-luvulla Neamţin kuuluisan igumenin (romanialaisittain) Paisie Velicicovschin innoittamana. Perustajana oli nunna Olimpiada, jota perustamisvaiheessa tuki taloudellisesti yksi Paisien oppilaista. Jossakin vaiheessa Varatic oli hallinnollisessa yhteistyössä vieressä olevan Agapian luostarin kanssa. Nykyään luostarissa palvelee noin viisi pappia ja nunnia lienee noin 450 sisarta, joita johtaa igumenia tai romanialaisittain stavrofora Josefina (Glosanu).

Agapian luostarin kirkon reliikkejä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Varaticista menimme melkein vieressä (n. 5 km päässä) olevaan toiseen todella kuuluisaan naisluostariin Agapiaan, jossa sisariston elämä on järjestetty samalla tavalla erillisissä pienissä taloissa. Luostari oli kuin pieni nunnakylä, jonka kaduilla kulki useita mustakaapuisia nunnia. Myös Agapia oli kauniisti laitettu, siisti, kukkakoristeita täynnä oleva luostari.

Myös Agapia on yksi suurista luostareista Romaniassa myös sisariston määrällä mitattuna. Siellä lienee suunnilleen sama määrä tai ehkä hieman vähemmän nunnia kuin Varaticissa. Alkuaan luostarissa oli munkkeja, mutta vuoden 1803 jälkeen vain nunnia. Perimätiedon mukaan luostari olisi perustettu jo 14. vuosisadalla Neamţin luostarin munkki Agapian toimesta ja alkuun se tunnettiin nimillä Agapia din Deal tai Agapoa Veche eli vanha Agapia. Luostari on tunnettu myös nimellä Agapia din Vale eli laaksossa oleva Agapia, koska luostarin asukkaiden talot sijaitsivat laaksossa. Luostarin kirkko on pyhitetty pyhille ylienkeleille Mikaelille ja Gabrielille ja luostarin tiloja on kunnostettu useita kertoja, viimeksi suuri korjaus tapahtui vuosien 1996-2004 välillä.

Kapea ja pölyinen metsätie Agapiasta Sihlaan ja Sihastriaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tarkoitus oli lähteä Agapiasta suoraan tapaamaan toista romanialaista ystävääni, isä Dragosia, mutta huomasimme luostarin vierestä lähtevän tien Sihlan skiittaan (sivuluostariin) ja edelleen Sihastrian luostariin. Matkaa ensimmäiseen oli 8-9 kilometriä ja saman verran sitten seuraavaan. Tie kulki metsän läpi ja oli erittäin kapea, pölyinen ja paikoitellen myös huonokuntoinen. Mutta auto veti hienosti ja vei perille kumpaankin luostariin.

Sihlan skiittaluostari on kuuluisya pyhästä Teodorastaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Ensiksi tuli siis 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu Sihlan skiitta, jossa oli pieni viehättävä puukirkko ja siellä oli juuri silloin jumalanpalvelus, jossa viivähdimme hetken. Skiitta on kuuluista omasta pyhästään, pyhäsyä Teodora Sihlalaisesta, joka asui luostarin lähellä olevassa luolassa. Luola on edelleen siellä ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Sihlan skiitta kuuluu Sihastrian luostarin alaisuuteen.

Blogisti yhden suure3n romanialaisen teologin ja ohjaajavanhuksen, Ilie Cleopan haudalla Sihastrian luostarin hautausmaalla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Samanlaista pölyävää ja huonokuntoista tietä ajelimme sitten Sihastriaan. Luostarin edessä parkkipaikalla luoksemme tuli pari kaunista romanialaista neitokaista, jotka ihmetellen kysyivät, ”olemmeko todella Suomesta, kuten auton rekisterikilpi väittää”. - ”Kyllä”. - ”Miksi ihmeessä te olette täällä, mitä varten?” - Selitimme olevamme ortodokseja ja tulimme Sihastriaan Ilie Cleopan vuoksi. ”Miten te löysitte tämän luostarin?” – ”No se onkin sitten pitempi tarina, mutta täällä nyt ollaan. Voitteko kuitenkin neuvoa, miten pääsemme täältä pois?” Hauska tapahtuma luostarin portilla. Kävimme siis kuuluisan ohjaajavanhuksen Ilie Cleopan haudalla kuvasimme paikkoja, vierailimme melko uudessa kirkossa. Luostari sijaitsee noin 1000 metrin korkeudella Moldavian ja Neamţin vuorilla ja myös sen syntyyn on vahvasti vaikuttanut suuri ja voimakas Neamţin luostari. Luostarin lienevät perustaneen kuusi Neamţin luostarin pappisskeemamunkkia joskus 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Luostari perustettiin Jumalanäidin syntymän muistolle.

Sihastrian luostarin uusi kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Luostariin on rakennettu myös pyhälle Teodora Sihlalaiselle omistettu kirkko. Pyhän Teodoran luola, jossa hän asui 1600-1700-lukujen taitteessa kolmekymmentä vuotta, on Sihastrian alaisuudessa olevan Sihlan skiitan lähistöllä. Sihastriaan kuluu Sihlan lisäksi viisi muutakin skiittaa: pyhän Daniel Erakon, Ristin ylentämisen skiitta lähellä Sihastriaa, kuten Sihlakin sekä pyhän Minan skiitta Graşissa Târgu Neamţissa, pyhän Teodora Sihlalaisen skiitta Codrii Paşcanilorissa sekä Bourenin skiitta Moţcassa Iasissa.

Neamtin luostarin ihmeitätekevä kolmikätinen Jumalanäidin ikoni.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Sihastrian jälkeen kävimme vielä Neamţin luostarissa, sillä halusin ottaa paremman kuvan siellä olevasta ihmeitätekevästä Jumalanäidin kolmikätisestä ikonista. Kolmannen käden tarina on se, että jossain vaiheessa pyhältä Johannes Damaskolaiselta katkaistiin rangaistuksena käsi, joka rukousten ja Jumalanäidin avustuksella ihmeellisesti kasvoi takaisin. Siksi käsi on kuvattuna erillisenä kolmantena kätenä poikittain ikonin alaosassa. Neamţin luostarissa on myös keskellä kirkkoon johtavaa tietä hauta, joka ihmeellisesti kohosi maasta saven mukana ja sieltä löytyi maatumaton ruumis. Ruumiin alkuperää ihmeteltiin kauan ja alkuun ei tiedetty, kenen se oli. Myöhemmin lienee syntynyt erilaisia hurskaita tarinoita henkilöstä ja yksi tarinoista sanoo ruumiin olevan pyhittäjä Paisi Velitškovskin, joka kuoli Neamţin luostarissa ja on haudattu luostarin Kristuksen taivaaseenastumisen pääkirkkon eteläiselle seinustalle.

Vierailulla ystäväni isä Dragosin kotona Targu Neamtissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Neamţin luostarista matka jatkui viimein Târgu Neamţiin, jossa tapasin monen vuoden jälkeen jälleen ystäväni isä Dragosin ja hänen viehättävän perheensä puolison Nicoletan ja lapset Ioannan ja Mihailin. Kun viimein pääsimme hikisen päivän päätteeksi Iasiin, aiheutimme lievän hämmästyksen, kun meitä ei tarvinnutkaan noutaa joltain huoltoasemalta, vaan ajoimme ystävieni isä Neculain ja hänen vaimonsa Christinan kotiin asti ja yhtäkkiä olimmekin heidän ovellaan soittamassa ovikelloa. Hieman oli yllättynyt Christina, vaikka kyllä he tiesivät tulostamme ja päiväkin oli sovittu. Ilmeisesti hekin pitävät tätä Iasin liikennettä hieman haastavana, mutta siitäkin selvittiin, kuten joku aika sitten vielä kaoottisemmasta Bukarestin liikenteestä – ilman kommelluksia.

Pääsiäsitä edeltävään aikaan kuuluu ortodoksisessaa kirkossa kuolleiden muisteleminen ja siihen liittyy myös koliva, jota söimme Iasissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Palais Mallin valtava ostoskeskus on rakennettu Iasissa kulttuuripalatsin kylkeen.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Neculain ja Christinan poikien, 15-vuotiaan Andrein ja 13-vuotiaan Gheorghen avulla ja opastuksella tutustuimme sitten Iasiin ja etenkin sen uuteen hulppeaan Palais Mall-ostoskeskukseen, josta muuten löysin tablettiini kauan kaivatut lisälaitteet USB:n ja puhelinkortin adapterin sekä toisen adapterin tabletin ja TV:n väliin. Niitä olin metsästellyt kuukausitolkulla Suomesta, mutta turhaan. Täältä Romaniasta ne löytyivät.

HAP
happy

46. Elävässä kirkkomuseossa ja hieman kuolleessakin

Contanţan vierailun päätteeksi kävimme läheisessä Sarichioin kylässä, jossa asuu suuri joukko slaavilaisperäisiä, venäjää puhuvia Ukrainasta ja Venäjältä aikanaan uskonvainoa paenneita vanhauskoisia, ns. papilliseen haaraan kuuluvia lipoveneja.

Lipoveeninaisia palmusunnuntain liturgiassa.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Sunnuntaina siellä vietettiin pääsiäistä edeltävän viikon aloittavaa palmusunnuntaita ja kirkko oli kuin isketty täyteen huivipäisiä, koristeellisissa pitkissä hameissa olevia mummoja ja miehiä suomalaisittain ajatellen, karjalaismallisissa pitkissä erivärisissä, kuitenkin pääasiassa vaaleissa paidoissa, joissa oli vyönä sivulle riippuvat, villalangasta punotut, tupsupäiset vyöt. Toisessa muutaman sadan metrin päässä olevassa lipovenien kirkossa miehet pukeutuivat eritavalla. Heillä oli päällä papin viittaa muistuttava pitkähelmainen musta napitettava kirkkotakki.

Lipovenien kirkko Sarichioin kylässä.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Meille ei selvinnyt näiden kahden lipoveniryhmän ero muulla tavalla, kuulimme vain heidän olevan hieman eripuraisia keskenään. Miksi? Sekään ei tällä matkalla selvinnyt. Kummassakin kirkossa oli runsaasti kirkkoväkeä, tuossa ensiksi mainitussa ehkä hieman enemmän. Muuten – myös naisilla oli tuollainen tupsupäinen vyö uumallaan. Se erosi miesten vyöstä vain siinä, että riippuva osa oli hieman lyhyempi, miehillä noin parikymmentä senttiä, naisilla ehkä puolet siitä. Ostin muuten itsellenikin omaan karjalaispaitaan tuollaisen vyön. Katsotaan nyt sitten, kuka tunnistaa sen lipovenivyöksi Suomessa.

Lipoveeninaiset kylän railtilla palaamassa kotiinsa liturgiasta.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vanhauskoisten lipovenien liturgia muistuttaa paljon venäläistä ja samalla siis myös suomalaista liturgiaa. Teksteissä ja joissain tavoissa on kuitenkin eroa. Ortodoksi.netin puolella on vanhauskoisista oma artikkelinsa, se kannattaa lukea sieltä, niin jotkut asiat selviävät paremmin kuin tästä jupinasta. 

Oleellinen ero on ristinmerkin tekemisessä, siis siinä, miten käsi laitetaan tiettyyn asentoon, kun sillä tehdään ristinmerkki samalla tavalla kuin ortodoksit sen tekevät: otsaan, rintaan, oikealle olkapäälle ja vasemmalle olkapäälle. Vanhauskoiset eivät kuitenkaan laita yhteen peukaloa, etusormea ja keskisormea, jotka siis kuvaavat Pyhää Kolminaisuutta, joka siis samalla, kun on kolme sormea yhdessä, on myös yksi. He eivätkä taita kahta muuta sormea: nimetöntä ja pikkusormea kämmenen päälle kuvaamaan Kristuksen kahta luontoa: jumalallista ja inhimillistä. Vanhauskoiset laittavat yhteen peukalon kanssa pikkusormen ja nimettömän, samalla tavalla kuvaamaan Kolminaisuutta, ja kaksi sormea on pystyssä, toinen, keskisormi hieman taittuneena. Kaksi sormea kuvaavat samalla tavalla Kristuksen kahta luontoa. Tuo taittunut sormi kuvaa sitä ei niin nöyrää, inhimillistä luontoa ja suora sormi jumalallista luontoa.

Toisen lipoveniryhmän mies palaamassa kotiinsa kirkkotakissaan ja karvahatussaan noin 30 asteen helteellä.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Jos poimisin vielä toisen eroavuuden. Kun ortodoksisessa kirkossa lauletaan: ”Halleluja, halleluja, halleluja, kunnia olkoon Sinulle Jumala”, niin vanhauskoisilla se on sen sijaan: ”Halleluja, halleluja, kunnia olkoon Sinulle Jumala”. Ja selityksenä he sanovat – aivan oikein – ei Jumala ole neljä, vaan kolme. Siis kunnia eli halleluja vain kolme kertaa, ei neljä kertaa. 

Kirkon staarosta Andrei neuvoi meitä ”käyttäytymään” oikein kirkossa. Ikonien edessä, kirkon edessä, jne. ristinmerkki tehdään aina kolme kertaa peräkkäin ja aina kumarretaan syvään, ei mitään nyökkäyksiä. Muitakin erilaisia vanhoja tapoja on ja he ovat kovin tarkkoja siitä, että niitä noudatetaan ja perinne säilyy. 

Ihan täysin ei selvinnyt näiden lipovenien organisaatio, mutta tiettävästi se ei ole globaali vaan melko paikallinen. Ja ilmeisesti näillä kahdella eri ryhmällä, joita tuolla näimme, on kummallakin oma alueorganisaationsa. Andrein ryhmällä on katedraali ja piispa Brailassa, mutta muu jäikin minulle epäselväksi. Suhtautuminen meihin ortodoksiin oli kuitenkin kohteliasta ja asiallista, vaikkeivät he meitä ehkä ihan oikeina kristittyinä mahdollisesti pitäneetkään. Varsinkin se, että olimme Suomesta ja ortodokseja, on ollut kaikkialla täällä suuri ihmettelyn aihe. Mutta asiat ovat kyllä sujuneet, kun joukossamme on ollut sekä paikallista kieltä (romaniaa) kuin myös venäjä taitava henkilö, joka osaa kirkkoslaaviakin tarvittaessa.

Nikuliţelin marttyyrikryptan katon kupoli on syvällä maan sisässä.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Lipovenien luota suunnistimme vielä pohjoista kohti ihan Ukrainan rajalle, missä sijaitsevat todelliset delta-alueet ja siellä Tonanvan rantaa pitkin ajoimme seuraavaan konteeseen pieneen Nikuliţelin kylään, jossa joskus 70-80-luvulla suuret tulvavirtaukset paljastivat teiden risteyksestä vanhan basilikan tien alta monen metrin syvyydestä. Sieltä löytyi sitten marttyyrikrypta ja sieltä neljän marttyyrin reliikit. He olivat pyhät marttyyrit Zotikos, Attalos, Kamasis ja Filippos.

Kaivauksissa löydetty marttyyrien nimilaatta.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Marttyyrit tunnettiin jo aikaisemmin nimeltä, heidät oli liitetty Konstantinopolin marttyyriluetteloon, mutta heistä ei tiedetty muuta. Nyt heidät paikallistettiin alueelle ja ajankohtakin ajoittui suunnilleen Diokletianuksen aikakaudelle. On oletettu, että Zotikos olisi ollut pappi ja kolmesta muusta mahdollisesti joku oli sotilas ja joku lähetystyöntekijä. Aivan tarkkaan reliikkejä ei ole voitu identifioida, siis mitä reliikit kuuluvat kellekin. Reliikkejä säilytetään läheisessä Cocoşin luostarissa. Samassa yhteydessä löytyi muistolaatta myös kahdesta muusta marttyyrista, joista ei tiedetä nimiä enempää. He ovat pyhät marttyyrit Odekode ja Ikhor. 

 Nikuliţelista matka jatkui sitten juuri tuohon Cocoşin vuonna 1833 perustettuun Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa pappismunkki Atanasios esitteli meille ystävällisesti vuonna 1997 rakennetun kauniin Pyhän Kolminaisuuden kirkon, jossa iasilaiset taiteilijat olivat peittäneet satoja neliömetrejä kirkon seinistä erikoisella kultalasimosaiikilla. Mosaiikki-ikonit ja kuviot oli saatu vasta puoleen väliin tehdyksi ja rahaa tekemiseen oli mennyt jo noin 300 000 euroa. 

Luostarin nimi Cocoş tarkoittaa kukkoa. Luostarille annettiin tuollainen nimi turkkilaisvallan aikana, jolloin sai rakentaa kyllä luostarin, mutta sille ei saanut antaa kristillistä nimeä. Siksi nimi tuli paikalla sijainneesta Kukkovuoresta. Myöskään korkeaa kellotornia ei saanut rakentaa silloin, koska mikään ei saanut olla moskeijaa korkeampaa. Siksi kellotornikin voitiin rakentaa vasta myöhemmin.

Cocosin luostarin alttaria ja sen seinämosaiikkeja.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Saimme kutsun myös luostariruokailuun, mutta päätimme jatkaa matkaa Brailaan. Isä Atanasios toivotti meidät jonkun toisen kerran tulemaan hieman pidemmäksikin aikaa. Tilaa luostarissa oli majoittaa ihmisiä runsaasti. Veljestöä oli noin 25 munkkia ja lisäksi palkatut työntekijät, jotka usein asuvat lähikylässä.

Basilikasta löytyneiden marttyyrien reliikit ja heidän ikoninsa Cocosin luostarissa.

(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Niinpä ajelimme Brailaan syömään jälleen maukasta kalaruokaa ja matkalla saimme jälleen seilata Tonavalla, nyt tosin hieman suuremmalla lautalla kuin edellisellä kerralla. Brailasta matka joutuikin sitten jälleen suurien ”aakeitten laakeitten” kautta Bukarestiin, jossa virkistävä suihku, maittava paastoateria ystävien kanssa ja hyvät yöunet tekivät terää. 

Tätä kirjoittelen nyt jo jälleen Breazassa, jonne menimme saunomaan ja katsomaan, miten luonto onkaan puhjennut kauniisiin kukkiin joka puolella. Bukarestin autojen meteli vaihtui vähäksi aikaa jälleen lintujen lauluun ja sammakoiden konsertointiin. Huomenna jatkamme matkaa. Emme vielä tosin tiedä, minne. Mahdollisesti Piatra Neamţiin tai Targu Neamţiin tai jopa Neamţin luostariin, josta löytyy hotellikin. Katsotaan nyt, minne tie vie. 

Täällä on Suuren viikon aika eli pääsiäinen on ensi viikonvaihteessa. Vappukin lienee piakkoin. Vappua emme suuremmin juhli, toivottavasti kuitenkin löydämme katon päämme päälle. Pääsiäisen vietämme ystäviemme luona Iasissa ja heti kohta pääsiäisen jälkeen tarkoitus olisi ajaa Karpaattien kauniiden ja jylhien maisemien kautta Unkariin ja sieltä sitten suunnilleen samoja jälkiä takaisin Suomeen. Mutta katsotaan nyt, voi olla, että jotain kerrottavaa vielä löytyy. Joten seuraa jupinoita.

HAP

happy