77. Koko elinikä luostarissa

Olen näissä jupinoissani kirjoittanut muutamia juttuja hautausmaista. Näissä kalmistoissa liikkuminen on ainakin minusta mielenkiintoista ja samalla jotenkin rauhoittavaa. Samalla ne kertovat hautausmaan taustayhteisöstä melko paljon omalla erikoisella tavallaan. Aika monella Valamon tai Lintulan vierailullani olen käynyt myös niiden hautausmailla. Sieltä löytää aina jotain uutta. Niin nytkin, kun viimeksi kävin siellä.

Valamon hautausmaa on täynnä pääasiassa kohta sotien jälkeen kuolleiden veljestön jäsenien puuristejä. Oikeassa kulmassa näkyy skeemaigumeni Johanneksen venäläisten luostarille lahjoittama hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kerroin jo jupinassani nr. 75 "Todellisten persoonien valmistus on lopetettu" joistakin Valamon luostarin veljestön vainajista, mutta nyt kerron jotain lisää. Ja samalla jotain myös Lintulan nunnista, jotka lepäävät Valamon hautausmaalla.

Pystyisitkö sinä asumaan luostarissa loppuelämäsi? Minä en pystyisi. Olen tosin asunut kreikkalaisessa luostarissa monta kuukautta, mutta en silloin kuulunut veljestöön vaan statukseni oli "independet rerearcher" eli itsenäinen tutkija. Asuin tuon ajan kuin munkit, omassa keljassa, mutta minulla oli toki enemmän vapauksia ja vähemmän velvollisuuksia, kuin veljestön jäsenillä.

Joka tapauksessa tuo otsikossa sanottu asia iski vahvasti tajuntaani, kun kuljeskelin taas kerran Valamon hautausmaalla ristien ja hautamuistomerkkien seassa ja silmääni sattui erään yksinkertaisen ristin laatassa oleva teksti:

"Jumalan palvelija

nunna Eugenia

s. 9.1.1902 k. 9.3.1990

Oli Lintulan
luostarissa 82 vuotta"

Teksti pysäytti minut. Laskin pikaisesti nunnan iän, kaksi vuotta vaille 90 vuotta eli 88 vuotta, josta 82 vuotta luostarissa. Siis kuusivuotiaasta alkaen. Miten se on ollut mahdollista, sitä en tiedä. Asiaa pitää kysyä joskus Lintulassa käydessäni. Mutta ajatelkaa 82 vuotta luostarissa. Koko ihmisen elinikä.

Nunna Eugenian hautaristin laatta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Todennäköisesti hän on ollut ehkä vanhan Karjalassa sijainneen Lintulan luostarin lastenkodissa asunut tai muutoin siellä ollut lapsi, joka on sitten jäänyt aikuistuttuaan luostariin nunnaksi. Nunnaksi tai munkiksi kun ei pääse ihan nuorena.

"Luostariuraan" kuuluu monta harkintaa. Ensin tullaan luostariin esimerkiksi talkoolaiseksi, jolloin niin talkoolainen kuin luostarin muu väki oppivat hieman tuntemaan toisiaan. Kun sitten molemman puoleinen hyväksyntä - niin luostariin haluavan, kuin luostarin johdon - on saatu, kokelaalla voi alkaa noviisikausi, jota nimitetään myös esimerkiksi miesluostarissa ajaksi kuuliaisuusveljenä. Tuolloin hänen "luostaritittelinsä" on miesluostarissa veli, naisluostarissa sisar ja hänelle yleensä annetaan omasta nimestä johdettu tai sitä muistuttava uusi luostarinimi. Hannusta saattaisi tulla vaikka veli Johannes ja Liisasta sisar Elisabet. Muutoksesta päättänee ihmistä itseään kuultuaan luostarin johtaja.

Valamon luostarin sivuilla on sanottu lyhyesti ne edellytykset, jotka luostariin hakeutuvan on pääsääntöisesti täytettävä tai sitten joissain tapauksissa saatava luostarin johtajan erivapaus poiketa jostain asiakohdasta. Luultavasti ohjeet ovat pitkälti samanlaisia muissakin luostareissa. Valamon sivuilla sanotaan:

"Luostarin veljestöön voivat hakeutua täysi-ikäiset ortodoksisen kirkon miespuoliset jäsenet, joilla ei ole maallisia sidonnaisuuksia – esimerkiksi huollettavia lapsia. Myös fyysisen ja erityisesti psyykkisen terveyden on syytä olla kunnossa, sillä jokaiselta veljestöön pyrkivältä edellytetään sekä huomattavaa työpanosta että kykyä sopeutua tiiviin, säädellyn ja säännöllisen yhteisöelämän vaatimuksiin."

Luostariin tulijan on oltava sen ikäinen, että hän tietää, mihin hän on ryhtymässä. Alaikäraja Suomessa noviiseille on täysi-ikäiseksi tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia yhä orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät luostariin jo nuorempinakin. Suomessa yläikärajana luostariin tuloon pidetään noin 40 vuotta, vaikka siitä on tehty poikkeuksiakin. Virallista määrittelyä ei ole.

Ensiksi luostariin tulija on yleensä noin vuoden kokelaana, sen jälkeen hänet hyväksytään noviisiksi ja hän saa kirkkopuvukseen viitan. Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta, seuraa viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin jäsen. Vihittävä alkaa käyttää kirkkopukunaan klobukkia ja päällysviittaa. Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä yhteydessä.
 
Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen vihkiminen munkiksi (miesluostarissa) tai nunnaksi (naisluostarissa). Tässä yhteydessä slaavilaisessa traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi pliseerattu mantia päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki tai nunna saa uuden nimen.

Tässä noin lyhyesti luostariin menevän ihmisen vaiheet, ennen kuin hänestä tulee nunna tai munkki. Munkki voi vielä saada erilaisia kirkollisia arvonimiä, riippuen siitä onko hän diakoni tai pappi. Samoin oltuaan luostarissa riittävän kauan ja jos hänen toimintansa on ollut onnistunutta, silloin munkki voi saada arkkimandriitan arvon. Igumeni tai naisluostarissa igumenia on taas luostarin johtajan arvonimi, joka myös annetaan erikseen.  Näistä asioista voi lukea enemmän Ortodoksi.netin artikkelista: Munkki / nunna.

Tuolla Valamon hautausmaalla on runsaasti monien luostarien asukkaiden hautoja. Siellä lepää niin Valamon veljestön jäseniä, kuin myös Konevitsan ja Petsamon luostarien veljestöä sekä Lintulan sisariston jäseniä. Lintulassa kun ei aiemmin ollut omaa hautausmaata. Nyt siellä on sellainen ja Lintulan sisaret haudataan nykyisin sinne.

Nunna tai munkki on joissain tapauksissa ollut aikaisemmin naimisissa. Luostariin tullessaan hän on silloin saattanut olla joko leski tai eronnut. Luostarin jäsenenä hän saa uuden luostarinimen, mutta tietysti sukunimi säilyy, vaikkakaan sitä ei suuremmin luostariyhteyksissä käytetä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Useimmiten Valamon luostarin haudoilla olevista yksinkertaisista risteistä ei yleensä selviä kuin luostariasukkaan nimi ja syntymä- sekä kuolinaika. Joskus siinä saattaa olla jotain muutakin tietoa, kuten nunna Eugenian kohdalla oli. Ortodoksiseen perinteeseen ei kuulu yleensä prameat hautamuistomerkit. Ei etenkään luostariasukkaiden kohdalla. Usein hieman komeammat muistoristit ovat luostarissa olleiden ja myöhemmin piispoiksi kohonneiden veljestöön kuuluneiden hautoja. Joskus komeampi hautamuistomerkki saattaa olla jonkin luostarin johtajan haudalla. Esimerkiksi skeemaigumeni Johanneksen haudalla on muistomerkki, jollaista hän ei itse ehkä olisi ihan halunnut haudalleen, mutta muistomerkin ovatkin ilmeisesti lahjoittaneet venäläiset pyhiinvaeltajat ja luostari on ottanut sen vastaan. Aiemmin haudalla oli paljon vaatimattomampi muistomerkki, perinteinen grobu, eräänlainen pieni puinen maja. Haudan lähelle, hautausmaan aidan toiselle puolelle on lisäksi rakennettu lahjoitusvaroilla todella pieni, pyhälle Johannes Edelläkävijälle, siis Johannes Kastajalle, pyhitetty tšasouna.

50-luvulla kuolleella ja myrskyisinä vuosina neljä vuotta luostarin johtajana toimineella igumeni Jeronimilla on haudallaan hieman muita suurempi puuristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarien johtajilla on vaihtelevia ristejä haudoillaan. Joskus se on ihan samanlainen kuin muilla veljestön jäsenillä, vain laatasta ilmenee, että siinä lepää igumeni tai igumenia. Joskus se on ihan vain hieman suurempi tai koristellumpi kuin muiden ristit. Tuossa vaiheessa kun ei kai liene enää väliä titteleillä ja arvoasemalla.

Igumeni Gabriel kuoli pian igumeni Jeronimin jälkeen, kuolemienvälissä oli vain noin viikko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Valamon hautausmaalle on haudattu myös siviilejä, siis ihmisiä, jotka eivät ole olleet luostarin veljestön tai minkään muunkaan luostarin jäseniä. Suurin osa heistä lienee luostarin hyväntekijöitä, jotka omalla toiminnallaan ovat jotenkin tukeneet luostarin elämää ja toimintaa. He ovat saattaneet työskennellä luostarissa pitkiä aikoja tai ovat tukeneet luostari rahalahjoituksin tai jättäneet luostarille testamentilla omaisuutensa. Tällaiset ihmiset ovat sitten luostarin luvalla saaneet hautapaikan Valamon luostarin hautausmaalta.

Löytyyhän Valamon hautausmaalta eräänlainen erikoisuuskin. Sinne on haudattu henkilö, joka ainakaan minun tietämäni mukaan ei kuulunut edes kirkkoon ja hänellä on haudalla jopa risti. Tosin hauta on syrjässä yleiseltä alueelta, hautausmaan aidan vieressä, mutta henkilön persoonasta johtuen, siellä käy usein ihmisiä ja haudalle on jätetty myös erilaisia muistolahjoja, kuten kyniä ja jopa ikoneja. Tämä hauta kuuluu kirjailija Pentti Saarikoskelle, joka elämänsä loppuaikoina eli ja oleskeli pitkiäkin aikoja Valamossa. Itsekin tapasin hänet kerran silloisen igumeni Panteleimonin kahvikutsuilla nyt jo palaneen Valamon luostarin päärakennuksen terassilla. Rauha hänenkin sielulleen, kuten myös kaikkien Valamon ja Lintulan luostarien hautausmailla lepäävien luostarien asukkaiden ja muidenkin ihmisten sieluille.

HAP
happy

76. Happyn oma jazz-tapahtuma

Hyvä ystäväni Aaro soitti tänä aamuna tai saattoi se olla jo keskipäivää, koska olin juuri mennyt päikkärille. Jäi päikkärit kesken, koska Aaro pyysi mukaansa Otavan Happy Jazz -tapahtumaan. Tuo Lions-Club Otavan jo reilut kaksikymmentä vuotta järjestämä nykyään Itä-Suomen suurin jazz-tapahtuma oli taas Otavassa, noin 15 kilometrin päässä Mikkelistä.

Otavan opiston nurmikolle kokoontuu elokuussa aina noin 5000 nautiskelijaa, joiden toimita pitää nyt saada kuriin - ajattelee poliisihallinto.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pitihän sitä lähteä, vaikka kyllä kovin laiskotti tämä helle ja kuumuus ja luontainen saamattomuuteni. Aaro tarjosi kyydin ja ilmaisen lipun tapahtumaan. Ruokia ja juomia ei suostunut enää tarjoamaan - pihi mies. Tuo puistotapahtuma pidetään vuosittain elokuun alussa olevana lauantaina Otavan opiston suuressa ja kauniissa puistossa. Se on samanlainen piknik-tapahtuma, kuin maineikkaat Porin jazz-juhlat, mutta pienimuotoisempi. Sinnekin saa siis tuoda omat "eväät" mukanaan puiston nurmikolle ja nautiskella niitä ihan Suomen kaikkien vihonviimeisten alkoholilainsäädännön pykälien, Valviran ja poliisihallinnon ohjeiden vastaisesti. Siis melkoinen rikollistapahtuma nykyisten lehtikirjoittelujen mukaan.

Paikalla on pienistä vauvoista (joilla muuten oli osalla kuulosuojaimet) alkaen vaareihin ja mammoihin, joita siellä olikin sitten runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Poliisihallintohan on antanut tiukat uusitut - taikka kaiketi ne ovat vain vanhat, uusin tiukennetuin määritelmin annetut - ohjeet tällaisten tapahtumien kuriin saamiseksi. Onhan se nyt niiiin väärin, että ihmiset ryyppäävät sivistyneesti nurmikolla huopien päällä tai retkituoleissa istuen viiniä ja shampanjaa sekä kuuntelevat siinä ohessa hyvää musiikkia. Eihän sellaista voi millään sallia. Nauttivat vielä tapahtumasta kaiken lisäksi!

Ilmeisesti suomalaisen virallisen ja laillisen mentaliteetin mukaan suomalaisten pitää hakea aidatulta, järjestysmiesten vahtimalta alueelta saatavaa keskentekoista keskikaljaa ja rähistä sitten siitä juopuneena tuon aidan sisäpuolella ja olla samalla kuuntelematta esitettävää kaunista musiikkia. Eihän sitä tosin kukaan kuulekaan kaiken örinän ohessa. Tai jos nyt pitää väkisin kuunnella, laitetaan sitten vaikka joku oman kylän rokkibändi soittamaan ja niin kovaa, jotteivät kaljan juojat nyt sitten enää pysty keskustelemaan, kun eivät kuule kaverinsa ääntä musiikin melun vuoksi.

Tätäkö siis halutaan tuon nautittavan ja leppoisan piknik-tapahtuman sijaan. Kummalliselta tuntuu! Otavassa tuntui - ainakin minusta, joka en siellä joka vuosi käy - että siellä oli todella paljon ihmisiä. Ikään kuin kaikki tulivat vielä kerran, kun se on vielä luvallista istua nurmikolla ja juoda valkoviiniä tai punkkua sivistyneesti lasista ja napostella jotain pikkupurtavaa siinä ohessa. Tosin joillakin oli enemmänkin syötävää, jopa keitettyjä uusia perunoita näytti jollain olevan.

Pääesiintyjä - Chengetai & South-African Jazz M'bassadors ruli paikalle Pariisista ja esitti mm. Miriam Makeban lauluja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ikään kuin aavistuksena tulevasta, tällä kertaa sisääntuloportin läheisyydessä oli kourallinen jo tulevien vuosien yleisöäkin. Punkkua juotiin suoraan pullosta, meluttiin kovaäänisesti ja rähistiin kaikesta ja kaikille. Huudettiin orkesterin loputtua kurkkusuorana bravoota, vaikka ei koko aikana kuunneltu ollenkaan loistavan Retro Kings-orkesterin soittoa. Järjestäjät eivät tainneet ymmärtää, että he ovat tulevien vuosien asiakkaita, vaan poistivat heidät puistoalueen ulkopuolelle. Kummallista!

Saa nyt sitten nähdä, kuinka näiden piknik-musiikkitapahtumien oikeasti käy. Loppuvatko ne suomalaisen alkoholipolitiikan kummallisuuksiin, joiden mukaan kansaa pitää samalla kasvattaa eurooppalaisille ja sivistyneille juomatavoille, mutta lopetetaan kuitenkin ne tapahtumat, jossa niin jo nyt tehdään. Heitetään tässä tapauksessa sanonnan mukaisesti "lapsi pesuveden mukana pois". Ei tällaiset hillityt puistotapahtumat ole millään tavalla verrattavissa rokkifestivaaleihin, joissa yleisö on "hieman" erilaista ja jopa suureksi osaksi eri-ikäistäkin, nuorempaa.

Niin ja vielä tämä Otavan Happy-jazz-tapahtuma. Se on kokonaan järjestetty paikallisin talkoo- ja vapaaehtoisvoimin. Esiintyjille maksetaan tietysti ja he ovat yleensä korkeatasoisia taiteilijoita. Kaikki tapahtumasta saatavat tulot leijonaklubi käyttää alueen hyväntekeväisyyteen, jakaa rahaa stipendeinä lapsille ja nuorille erilaisiin harrastuksiin ja taideopintoihin ja monenlaista muutakin hyvää sillä saadaan aikaiseksi.

Jokin aika sitten Suomessa keskusteltiin talkootyön verottamisesta, nyt keskustellaan tällaisten tapahtumien "kuriinlaittamisesta" - vaikka minkäänlaisia ongelmia ei ole ilmennyt. Aina ei ymmärrä näitä esivallan määräyksiä ja alkaa jo hieman tuntua hieman siltä, että olisikohan tehtävä räsäset: pitäisiköhän meidän sittenkin siis unohtaa ainakin tässä asiassa laillisuus ja antaa muiden arvojen mennä pöhkön lain ja pöhköjen säädösten ohitse.


HAP
happy

75. Todellisten persoonien valmistus on lopetettu

Kävin taas luostarissa. Meillä Suomessa on tällä hetkellä kaksi virallista luostaria ja muutama epävirallisempi yhteisö, kuten esimerkiksi Kirkkonummen Jorvaksessa sijaitseva Pokrovan veljesyhteisö tai Hämeenlinnan Lammilla entisessä Ronnin toimintakeskuksessa sijaitseva uusin Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön yhteisö. Minä olin nyt kuitenkin Heinävedellä Valamon luostarissa.

Valamon luostarin pääkirkko ja luostarin vastaanottorakennus (vas.) aikaisessa heinäkuun lopun aamuauringossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin kun käyn Valamossa, tavoitteenani on usein tehdä joku juttu sieltä tai tavata tuttuja. Usein molempia. Lintulassa käyn enemmänkin rauhoittumassa. Siellä ei yleensä ole niin valtava meno ja meininki, kuin on Valamossa, joka elää matkailusta. Matkailu on siis Valamon pääelinkeino, siksi siellä käy paljon turisteja ja pyhiinvaeltajia. Luostari ei kerää jäsentuloja, kirkollisveroa, vaan sen on itse kustannettava elämänsä ja olemassaolonsa erilaisin tavoin. Matkailu on yksi noista tavoista muiden joukossa.

Näin tulee kaikkien luostarien ja yhteisöjen elää. Niillä pitää olla jokin taloudellinen turva, jonka avulla luostarin tai yhteisön rukouselämää voidaan ylläpitää. Ja tuo taloudellinen turva ei voi olla kirkon antama avustus tai tuki, sen pitää olla itse tehtyä ja säännöllistä. Lintulan yksi suurimmista taloudellisista tukijaloista on sen kynttilätehtaassa, joka valmistaa lähes kaikki Suomen ortodoksisen kirkon käyttämistä kirkkokynttilöistä eli tuohuksista. Osa luterilaisistakin seurakunnista tilaa näitä samoja kynttilöitä käyttöönsä.

Mutta palataanpa Valamoon. Valamon veljestö on kasvanut viime aikoina melkoisesti, kun sinne on tullut jokunen uusi jäsen veljestöön ja samalla siellä ovat ainakin väliaikaisesti - saa nähdä ovatko pitempäänkin - Helsingin Kallvikista siirtyneet ns. Sofian yhteisön pari jäsentä; yksi pappismunkki ja yksi kuuliaisuusveli eli noviisi.

Valamon hautausmaan veljestön hautojen ristsien rivistöjä on useita ja se kertoo, että siellä on aikanaan asunut paljon munkkeja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Samalla kun tapasin veljestön jäseniä elävänä Trapesassa, tapasin heitä myös toisessa olomuodossa luostarin hautausmaalla. Eivät tietenkään olleet samoja, mutta samaan joukkoon kuuluneita kylläkin. Olen vieraillut Valamossa jo kymmeniä vuosia, ensimmäiset muistikuvat ovat pienen alle kymmenvuotiaan pojan muistoja vierailusta joskus 1950-luvulla, jolloin otimme kuvan minusta isäni ja pappismunkki Savvan kanssa luostarin pihalla. Isäni tapasi Savvaa aina aika ajoin, he olivat samanikäisiä ja kumpikin karjalaisia, iloisia ja räiskyviä luonteeltaan.

Vuonna 1977 kuolleen pappismunkki Savvan hauta (keskellä), hänen vieressään (vas.) lepää vuotta myöhemmin kuollut munkki Herman.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nytkin tällä reissulla tapasin myös Savvan. Toisen elossa ja kiireisenä nuorena munkkikokelaana luostarissa ja toisen puisen hautaristin alla hautausmaalla. Hautausmaalla on aina sykähdyttävää kävellä. Valamon hautausmaalla erikoisesti. Siellä on monta riviä yksinkertaisia puisia ristejä, joiden alla lepää lukuisia Valamon kilvoittelijoita. Monet heistä varsin erikoisen nimisiäkin. kuten vaikka 1940-luvulla kuollut viitankantaja Mikael Rotta. Useilla heistä on slaavilaistaustainen munkkinimi, sillä useimmat heistä olivat taustaltaan venäläisiä, jotka tulivat Suomeen toisen maailmansodan jälkeisissä myllerryksissä. Silloin Laatokalla sijainnut vanha Valamo joutui lopettamaan toimintansa ja Valamon luostarin perintö siirtyi Heinävedelle, jossa se yhä on voimissaan.

Kun siis puhutaan Valamon luostarista ja sen perinteestä, se löytyy nykyisin Heinävedeltä, ei Laatokalta, jonne on perustettu aivan uusi luostari, tosin nimi sillä on vanha ja perinteikäs, sitäkin nimitetään Valamon luostariksi, mutta erotuksena sitä voisi kai nimittää myös Laatokan Valamoksi.  Sodan jälkeen Heinäveden Valamoa nimitettiin Uudeksi Valamoksi. Itse en pidä oikein tuosta nimestä, mutta kai se oli perusteltua silloin, kun vielä oli hyvässä muistossa Vanha Valamokin. Mutta nyt - tai oikeammin kai muutama vuosi sitten - Laatokalle on perustettu uusi luostari, jolle on annettu vanhan luostarin nimi ja joka etsii omaa identiteettiään vanhasta valamolaisesta traditiosta, jonka jatkaja on Suomessa oleva Heinäveden Valamo. Näin minä se näen.

Valamossa on aikojen saatossa ollut paljon erilaisia persoonia, joista on olemassa suuri määrä ns. juttuja. Joitakin näistä tarinoista on päätynyt kirjoihinkin, joitakin muistelevat vielä jotkut harvat ja nekin olisi syytä kerätä talteen. Viimeisin mieleeni tuleva kirja lienee uusintapainos Sergei Bolshakoffin kirjasta "Sydämen rukous", jossa on myös KS Joensuun piispa Arsenin kirjoittama elämäkerta skeemapappismunkista, isä Mihailista. Vieraillessani nyt Valamossa kuulin tarinan munkki Mooseksesta, siviilinimeltään Mihail Anikin, joka kuoli joskus 1970-luvun puolenvälin tienoilla.

Munkki Mooseksen hauta on hieman sivussa muiden luostarin veljestön jäsenien haudoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Munkki Mooseksesta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan hän oli joutunut vankilaan luostarissa tapahtuneesta taposta. Tuon tarinan mukaan hän olisi tappanut luostarissa siihen aikaan eläneen veljen, joka kiusasi suunnilleen kaikkia muita veljiä toimillaan. Kun joku avasi ikkunan, hän laittoi sen kiinni ja monia muita tällaisia tekoja, jotka ärsyttivät suuresti muita veljestön jäseniä. Viimein munkki Mooses sai siitä tarpeeksi ja otti käteensä kiven ja iski sillä tätä kiusaajamunkkia päähän niin, että hän kuoli. Tarkoitus ei kai ollut tapaa, mutta Mooses joutui kuitenkin vankilaan taposta ja häntä ei enää otettu takaisin luostarin veljestön jäseneksi, kun hän vapautui vankilasta. Mooses eli jossain luostarin lähistöllä erakkomajassaan ja kuoli 1974 myöhäsyksyllä. Hänet haudattiin kuitenkin luostarin hautausmaalle. Ei kuitenkaan veljestön kanssa samaan riviin, vaan lähelle Lintulan nunnien hautoja.

Tässä sitten jälleen osoitus silloisten ja nykyisten munkkien huumorintajusta, kun juttelimme asiasta tässä muutama päivä sitten Valamon veljien kanssa Trapesan terassilla - kylläkin kahvikupin ääressä. Silloin todettiin, että kyllä sitä Mooseksella tulee olemaan melkoinen yllätys Jeesuksen toisen tulemisen aikana ylösnousemuksen yhteydessä huomata, että vieressä onkin maannut vuosikausia vino pino nunnia, naisia.

Samalla totesimme, ettei noita persoonallisia munkkeja tai oikeastaan persoonallisia ihmisiäkään taideta enää valmistaa missään. Heitä saa etsimällä etsiä ja ei aina oikein löydä. Tosin mielessä on vielä joitain tällaisia, joita monet meistä olivat elämänsä aikana tavanneet. Tällaisia muistui mieleen silloin Trapesan terassilla istuessamme muiden muassa isä Akaki, yli satavuotiaaksi elänyt Valamon munkki, joka kutsuttiin 106-vuotiaana kouluun, kun tietokonejärjestelmä ei tunnistanut hänen oikeaa ikäänsä ja tietysti persoonallinen ja sanavalmis pappismunkki Efraim, jolle muuten on perustettu ihan omat Facebook-sivutkin vai onkohan se sellainen ns. suljettu ryhmä, joka juttelee isä Efraimin sanoista ja teoista Facebookissa.

Pappismunkki Efraimin haudan (vas.) vierellä lepää pitkäaikainen kuuliaisuusveli Andrei, Konevitsan Antti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällaisia asioita siis tällä kertaa Valamossa. Siellä ja tietysti myös Lintulan luostarissa kannattaa muuten vierailla aina, kun siihen on mahdollisuus. Siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista tai ainakin mieltä rauhoittavaa ja sieltä saa useimmiten eväiksi muutakin kuin Valamon viinipullon. Sieltä saa halutessaan mukaansa rauhallisen mielen ja hyvän olon, kunhan vain osaa ne sieltäkin etsiä.

HAP
happy

74. Puuttuva teologinen sivistys

Jokin aika sitten lukemani uutinen poliitikko Timo Soinista sai minut pohtimaan jälleen ihmisluontoa. Tuo uutinen kertoi siitä, että Soinia piti saattaa eduskuntaan poliisivoimin, koska hänen henkeään uhattiin. Asian taustalla oli hänen itsensä kertoman mukaan ajatukset abortista ja feminismistä. Kohta sen jälkeen luin toisen uutisen, että toinen poliitikko, Päivi Räsänen, oli saanut pommiuhkauksen. Mikä oikein saa ihmisen uhkaamaan toisen ihmisen henkeä hänen ajattelutapansa, ajatuksiensa, vakaumuksensa vuoksi?

Minulle on aina ollut vierasta tuollainen väkivalta. Joku kysyi minulta kerran, olenko joutunut tappeluihin nuoruudessani. Vastasin, että en, koska minulla oli nuorena vikkelät jalat. Olen siis pitänyt viisaampana mennä pois väkivaltatilanteesta, kuin selvittää se nyrkein ja tappeluin. Toteutin vanhan irlantilaisen sanonnan:
"On parempi olla pelkuri minuutin, kuin kuollut lopun elämäänsä."
Silti en pidä itseäni suinkaan puhtaasti pelkurina. Jos joku pitää - se ei minua haittaa.

Tuollainen väkivaltainen ja aggressiivinen suhtautuminen toisinajatteleviin lienee ollut ihmiskunnan risesana aina. Historian saatossa on ollut pilvin pimein maita ja kansoja, jotka ovat sortaneet ja tuhonneet toisia, siis toisinajattelevia ja väliin sitten samoinkin ajattelevia. Näitä maita ja kansoja ja siis ihmisiäkin on vieläkin liian paljon. Ja tällaisia ihmisiä löytyy myös omasta maastamme.

Sortajat ovat ja ovat aina olleet erilaisia, kaikenlaisia ihmisiä. Tavallisia ihmisiä ja epätavallisia ihmisiä. Kotirouvista ja koti-isistä alkaen vaikka mihin. Ei heitä yleensä voi erottaa ammatin, sosiaalisen aseman tai minkään tuollaisen piirteen perusteella. Heidät tunnistaa - jos tunnistaa - tällainen tavallinen ihminen, vain aggressiivisesta käyttäytymisestä, joka ilmenee joko sanoina tai tekoina. Ja heitä tapaa kaikkialla. Joskus se on pelottavaa!

Mistä heidät tunnistaa? No - kaikkia ei edes kai voi tunnistaa. Meillä lienee vino pino esimerkkejä tällaisista piilossa olleista umpihulluista, jotka sitten ovat ottaneet aseen ja ampuneet lukuisia ihmisiä tai tehneet jotenkin muuten tuhojaan. Jotkut "avoimemmat hörhöt" sitten purkavat tuota aggressiotaan sanoin ja teoin, hyvä ettei joka paikassa ja joka hetki. Näitä kai sitten ovat nuo paljon parjattujen ja pelättyjen poliitikkojenkin uhkaajatkin. Ja ylättävää kyllä, tällaisia ihmisiä alkaa nyky-yhteiskunnassa olla runsaasti. Mistähän kaikesta se kertookaan!

Myös uskonnon piiristä löytyy noita samoja ihmisiä. Maailmalta ja myös Suomesta. Onhan uskonto erottamaton osa ihmisen jokapäiväistä elämää. Halusi ihminen niin tai ei - niin se vain on. Päivi Räsäsen uskonnolliset sanat omalle uskonnolliselle ryhmälleen - jotka kaiketi olisivat voineet ihan hyvin olla vaikka kenen luterilaisen papin sanoja - aiheuttivat hänelle maallisena poliitikkona vihavyöryn. On suuri joukko ihmisiä, jotka ajattelevat, että ihmisellä pitää olla kaksi erilaista omaatuntoa: toinen on poliittinen ja toinen uskonnollinen. Ja tietysti nämä kaksi, kuten myös heidän mielestään uskonto ja yhteiskunta, täytyy pitää erillään eikä niitä saa sekottaa. Ajatellaan, että samaan aikaan ei voi oikein olla poliitikko ja vakaumuksellinen kristitty eikä siis toimia kirkon piirissä ja maallisessa elämässä. Näin ajattelevat yllättävän ilmeisen monet. Jopa kirkon piiristä löytyy näin ajattelevia. Minusta se on kuitenkin todella kummallista ajattelua.

Voiko ihminen oikeasti elää kahdella eri omatunnolla? Voiko hän samaan aikaan noudattaa Raamatun ohjeita ja lakikirjan ohjeita? Voi. Voiko hän samaan aikaan elää kristillisten periaatteiden mukaan ja yhteiskunnan sääntöjen mukaan? Voi. Ovatko Raamattu ja Suomen laki ristiriidassa? Mielestä eivät ole. Jos olisivat, sen olisi jo joku huomannut ja kertonut. Voiko hän jakaa persoonansa kahtia: maalliseen ja kirkolliseen? Ei minun mielestäni voi, ellei ole sairas, ja mieletään jo valmiiksi jakautunut.

Mistä sitten oikein kiikastaa tämä räsäskohu? Ei minulla ole tähänkään oikeaa vastausta, kuten olen se seikan jo moneen kertaan varmaan näissä jupinoissani kirjoittanut. Kunhan taas itsekseni höpisen ja päästelen näin kesäkuumalla pahempia höyryjä ulos. Mutta mene ja tiedä, vaikka minulla  olisi kuitenkin joku oma mielipide asiaan - tähänkin asiaan.

Olen elämäni aikana joutunut toimimaan paljon entisessä leipätyössäni poliitikkojen kanssa. Suurimmaksi osaksi he olivat kuitenkin ns. pikkupoliitikkoja, kyläpoliitikkoja, vaikka aika ajoin joistain heistä aina kasvoi "broileri", oman puolueen taholta kaikilta ihmisiltä veroina kerätyillä ns. puolueen rahoilla, puoluetuilla hyvin syötetty ja aivopesty kansallisen tason poliitikko.

Työskentely tällaisten pikkupoliitikkojen kanssa ei yleensä ollut kivaa. Oli nimittäin yllättävän paljon joitain poliitikkoja, joilla tuo omatuntojakautuma oli todellista ja heidän koko toimintansa sen mukaista. Heillä ei tosin ollut Raamatun omaatuntoa ja yhteiskunnan omaatuntoa, vaan oma ja yleinen omatunto. Ja tuo oma omatunto voitti aina yleisen omantunnon näillä ihmisillä. Ei heillä muutoinkaan toiminnassaan ollut kovin kummoista tietämystä useimmista perusasioista, puhumattakaan, että olisi ollut jonkinlaista teologista osaamista eikä muuten suurempaa kristillistä vakaumustakaan. Enemmän se oli jonkinlaista sekularistista tapakristillisyyttä ja kuulumista kirkkoon tai kirkon johonkin toimielimeen lähinnä puolueen tai joidenkin oman edun tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja nämä tavoitteet olivat jossain muualla kuin ihmisten mahdollisimman laajassa pelastumisessa viimeisellä tuomiolla. Ja se pitää vielä lisätä, ettei ero tällaisten tai toisenlaisten ihmisten välillä ollut yhteydessä hänen puoluetaustaansa. Samanlaisia ihmisiä löytyi kaikista puolueista. Toisista enemmän, toisista vähemmän.

Kun mietittiin jotain tehtävää ratkaisua esimerkiksi jonkun koulun ja sen satojen oppilaiden kohdalla, tärkeimpänä syynä tällaisen poliitikon tekemään ratkaisuun ei ollut yleinen, koulun, lasten tai edes kaupunkilaisten etu ja hyvä, vaan se miten hänen tai hänen lapsensa tai sukulaisen tai sukulaisen lapsen etu päätöksen myötä toteutuu mahdollisimman hyvänä. Jos päätös ei häntä tai läheisiään suuremmin koskettanut, hän äänesti niin kuin puolue käski. Päätöksentekijänä tällainen poliitikko oli usein erittäin itsekäs ja oman edun tavoittelija. Tällaisia poliitikkoja on minun käsitykseni mukaan Suomessa kohtuullisen paljon. Ja heitä putkahtelee sitten aika ajoin ns "sopivina hetkinä" - jonkun muun mediakohun aikana ja sen siivittämännä - lehtien palstoille kalastelemaan höynäytettyjen ihmisten ääniä etenkin erilaisten vaalien lähestyessä. Kun muulloin - todellisen toiminnan sitä vaatiessa - ei ollut mitään asiallista sanottavaa, nämä tyhjät tynnyrit alkavat vaalien alla kolista ihmeellisesti.

Mutta onneksi on toki muitakin poliitikkoja - hyviä poliitikkoja, jopa kristillisestikin ajattelevia ja toimivia - ja kaikissa puolueissa eikä vain yhdessä. Tällaiset minun mittapuuni mukaiset hyvät poliitikot, hyvät ihmiset toimivat kuten ennen vanhaan oli tapana, kun valittiin kylän paras mies tai nainen kansan, oman yhteisön edustajaksi: he toimivat yhteisön hyväksi ja kaikkien parhaaksi. Kun he ennen olivat kansan edustajia, niin nyt he ovat ammatiltaan kansanedustajia, töissä eduskunnassa. Nauttivat suurta palkkaa, suurista palkankorotuksista ja pitkistä lomista. Yhteisön edustajasta on tullut yksilöjä. Minulla on ollut ilo tuntea ja tavata myös joitakin hyviä, perinteisiä kansan edustajia, joten en suinkaan ole menettänyt kaikkea toivoa poliitikkojen suhteen joidenkin broilereiden tai  illankoitossa olevien populistien takia.

Joskus muistan kuulleeni jonkun "valopään" kertoman sanonnan, että varsinkin nykyisin - taloudellisen ja älyllisen hyvinvoinnin lisääntyessä - poliittisesti maatamme ja kuntiamme johtaa älyllisesti ajatellen ja päättäjän älykkyyden mukaan mitaten, noin viiden prosentin suuruinen vähemmistö tämän älymittariston alapäästä. Mistähän lie tuollainenkin tieto peräisin? Mutta sen kyllä aikanaan huomasin, että poliitikoksi eivät todellakaan helposti hakeutuneet ne kansan parhaat osat ja osaavimmat ihmiset, vaan usein ne, joita oli potkittu päähän ja joilla meni huonosti ja jotka hakivat muutosta omaan elämäänsä - paino sanalla "omaan", ei siis oman yhteisön elämään. Heille myös politiikan mukanaan tuomat taloudelliset edut (kokouspalkkiot, matkat, ilmaiset lounaat, palkkiovirat, asema, jne.) olivat merkittävä osa jokapäiväistä oman elämän statusta ja joskus jopa tulonmuodostumista. En tiedä oikeasti, onko vielä nykyäänkin ihan noin. Siltä vain joskus silloin tuntui. Joskus siis tuntui, kun tuo "valopää" olisi ollut ehkä hieman oikeassakin.

Jos vielä palaisin noihin uskonto/politiikka-asioihin. Luin juuri eräästä poliittisesti asioiden valtakunnallisessa keskiössä olevan henkilön mielipidekirjoituksesta mielenkiintoisen sitaatin, jonka oli kirjoittanut professori, dosentti, filosofian tohtori, varatuomari, kirjailija ja suomentaja Jukka Kemppinen. Hän on tuon poliitikon mukaan sanonut vuonna 2006 Parnasso-lehdessä sanat, jotka minustakin tuntuvat järkeviltä tämän hetkiseen uskonto/politiikka-keskusteluun liittyen. Tosin sanat ovat nyt poliitikkojen mainostamia ja kaikessa tässä nykyisessä poliittisessa median luomassa sirkuksessa ehkä hieman latistuneita. Mutta ei anneta sen haitata.

Jukka Kemppinen sanoi kuitenkin melko viisaasti ja nuo sanat sattuvat poliitikkojen lisäksi melko hyvin myös useisiin valtamedioihin ja erityisesti niiden joihinkin toimittajiin:

"Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksista."

HAP
happy

73. Kuviteltuja uhkia ja todellisia mokia

Kirjailija Veikko Huovinen (1927-2009)
(Kuva Wikipedian sivuilta)

"Folke Väätäjä kantoi metsästä tullessaan olallaan kuusenlatvuksia. Talon portailta oli halkovajaan ja vanhaan navettaan parinkymmenen metrin matka. Polulleen hän rakensi latvuksista eräänlaisen suojaisan tunnelin, jota pitkin hän meni asioitaan toimittamaan. Silloinkin hän katsoi tiukasti maahan, hattu tiukasti silmille vedettynä.

Folke Väätäjällä oli tapana istua pirtin pöydän ääressä ikkunan vieressä lehtiä lueskellen tai askarrellen. Hänen päähänsä juolahti, että satelliitti kenties nappasi hänestä kuvan ikkunan läpi, lampun valo taustana. Hän laittoi pimennysverhoksi vanhan viltin.

Jos hänellä oli asiaa aittaan tai saunalle, hän piti päänsä päällä punaisenkirjavaa sateenvarjoa, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta ja ilma oli kuivinta lajia, mitä toivoa saattaa."

Näin kirjoitti mainio Veikko Huovinen novellissaan "Hän salasi identiiteettinsä" kirjassa "Ympäristöministeri. Ekotarinoita" jo vuosia, vuosia sitten. Taisi olla 1982 eli yli 30 vuotta sitten. Heh!

Viime aikoina on jälleen kohistu maailmalla urkinnasta, nyt digitaalisesta urkinnasta. Meidänkin kylän mummot ovat olleet huolissaan, josko amerikkalaiset saavat selville heidän salaisen kakkureseptin, joka on kulkenut suvussa äidiltä tyttärelle vuosikymmenien ajan.

Monista asioista me huolestumme ja harmittelemme kaikenlaista. Samaan aikaan nuo folket, mummot tai suurin osa meistäkään ei kuitenkaan suuremmin murehdi niistä lukuisista hölösuista, jotka kaikkialla ja etenkin täällä digitaalisessa maailmassa laukovat puskista mitä törkeimpiä hävyttömyyksiä kanssaihmisistään. Sehän on sitä sananvapautta, eihän siihen saa puuttua.

Itse en ihan rehellisesti oikein ymmärrä aina näitä asioiden saamia käytäntöjä ja mittasuhteita. Mitä minun teoissani, kirjoituksissani tai nettikäyttäytymisessäni olisi nyt jotain salailtavaa? Miksi sen "urkkimisesta" pitäisi huolestua. Tulee väkisin tunne ihmisten kaksinaamaisuudesta ja jostain "salaisesta elämästä netissä tai jossain", minkä paljastumista he sitten pelkäävät kohistessaan urkinnan laajuudesta ja sen kohdistumisesta muka itseensä ja omiin tekemisiin. Onko heillä siis ihan oikeasti jotain pelättävää, jotain sellaista merkittävää salattavaa, joista naapurit eivät tiedä mitään.

Ymmärrän kyllä, että joillain tahoilla - valtioilla, puolustusvoimilla, liikeyrityksillä, jne. - on paljonkin salailtavaa ja ihan varmaan syystä. Kyseessähän saattaa olla valtion turvallisuus, liikesalaisuudet, mitä niitä nyt kaikkea onkaan. Mutta eikö silloin näillä tahoilla ole tavoite hoitaa asia kuntoon, tehdä yhteyksistään niin varmoja, ettei niitä päästä ulkopuolelta lukemaan ja tutkimaan. Jos ajattelisin hetkenkään, ettei esimerkiksi pankkini hoida tuota asiaa kunnolla, jättäisin kyllä pikaisesti nettipankin. Mutta uskon, että se hoitaa asian parhaalla mahdollisella tavalla. Ja jos joku menee metsään, minä en siitä vastaa, vaan pankki.

Minusta tässä urkintakohussa ja pelottelussa on menty liian pitkälle, kun jälleen kerran korostetaan jonkun toisen tärkeän asian tiimoilla absoluuttista ja puhtaaksiviljeltyä yksilöllisyyttä ja vapautta, mutta unohdetaan samalla, että kyse saattaakin toisella tavalla ajatellen olla juuri vapaudesta ja turvallisuudesta. Siis mahdollisuudesta elää vapaassa ja turvallisessa maassa. Aina nostetaan esiin mörköjä: jospa joku käyttää asiaa väärin, toimii rikollisesti, jne. Näin toki ihan varmasti tapahtuu, mutta siihen on omat lääkkeensä. Ei silloin katkaista jalkaa, kun polveen koskee. Tutkitaan, mikä vikana ja korjataan asia polvessa.

Olen viime aikoina herkästi saanut näppylöitä näistä yksilöllisyys, liberaalisuus, tasa-arvoisuus, moninaisuus, arvottomuus, jne. jne. keskusteluista. Jos olisin maailmanlopun ennustaja, katsoisin noiden enteiden jo lähentelevän maailmanloppua ja ennustavan sitä. Mutta onneksi en ole ja saan elää yhä vapaasti hengittäen, pelkäämättä suuremmin mitään. Ja välittämättä sitten rahtuakaan noista vouhotuksista. Jätän siis muille nuo maailmanlopun ennustamiset.

Tuo netti on monella tapaa mielenkiintoinen maailma. Samaan aikaan kun toisaalla vaaditaan urkinnan lisäämistä, valvontaa, tarkkailua, samaan aikaan toisaalla vaaditaan suurta sananvapautta, muttei näköjään vastuuta. Siis niin, että kuka vaan saa sanoa mistä vaan, mitä vaan, humalassa tai selvinpäin, pöpilässä tai kotona, ilman minkäänlaista vastuuta. Huutelemalla puskista nimimerkin takaa. En tiedä onko tämä supisuomalainen ilmiö, mutta hieman siltä tuntuu. Huonon itsetunnon omaavat eivät uskalla sanoa asiaa toiselle ihmiselle päin naamaa omalla nimellä, vaan se pitää huutaa puskista nimettömänä.

Tällaisesta toiminnasta ilmenee silloin tällöin esimerkkejä ympäriltämme. Muistan eräänkin tapahtuman, jossa todella ilmeisen henkisesti sairas tyyppi aloitti valtaisan parjauskampanjan netissä toista ihmistä kohtaan. Vaihtelemalla nimimerkkiä hän keskusteli päivät pääksytysten, tuntikausia, päiväkausia itsensä kanssa. Tehtaili sadoittain vai liekö ollut tuhansittain viestejä eri nimimerkeillä ja sai jopa osan ihmisistä uskomaan sairaan asiansa perään. Syynä lienee ollut joku vanha kauna, joka kuitenkin ymmärtääkseni oli niin vähäinen laadultaan, että sen saama reaktio tuossa ihmisessä oli kyllä yllättävä. En keksi näin sivullisena muuta syytä kuin henkinen sairaus, joka sitten sai aikaan sen, mitä tapahtui ja jota selvitettiin sitten poliisienkin kanssa. Netin harhaanjohtava nimettömyys sai aikaan valtaisan, sairaalloisen voimantunteen: minä voin, minä vaikutan, olen tärkeä. Minä olen jotain.

Nyt on ilmeisesti avautumassa uudestaan "hullujen markkinat", kun eräässä suuressa ortodoksisessa asutuskeskuksessa on taas avautunut papin paikka. Saapas nähdä aktivoituvatko samat paikalliset hullut uudelleen. Jonkinlaisia merkkejä on kyllä ollut jo ilmassa eräällä näiden höperöjen suosimalla nettipalstalla, jossa he jo nyt masinoivat, kenet haluaisivat papin paikalle ja ketä mahdollisesti ei millään.

Netti voi siis olla myös vaarallinen väline vääranlaiselle vallankäytölle ja vaikuttamiselle. Ja siksi se toki välillä mietityttää ja ehkä jopa joskus pelottaa, koska me ihmiset emme kaikki ole valmiita netin tekemälle muokkaukselle. Osa meistä on joko niin hauraita, että murtuvat ja osa niin herkkiä ja hyvätahtoisia hölmöjä, että uskovat lähes kaiken, mitä tämä tuutti tuottaa. Niin ja osa sitten käyttää tätä välinettä ja noita hauraita ihmisiä omien tavoitteidensa ja mielihalujensa toteuttamisessa. Itsekin sain juuri äsken puhelimeeni tekstiviestin, jossa ilmoitettiin minun voittaneen 2 miljoonaa puntaa. Tarvitsee vain tehdä joitain pikkutoimia, niin rahat kilahtaa tililleni. Näin toimitaan, koska maailmasta löytyy ihmisiä, jotka todella uskovat tuohon hömppään ja tarttuvat siihen kiinni, jolloin rikolliset putsaavat heidän tilejään ja tekevät kaikenlaista muutakin ongelmallista. Jos viesti lähetetään miljoonalle ihmiselle ja kymmenen uskoo sen, tavoite on saavutettu.

Itse edustan kaikissa näissä nettiasioissa selkeää linjaa: kaikkien tulee esiintyä kaikkialla - niin netissä, mediassa kuin koko elämässä - vain omilla nimillään ja omana itsenään. Pseudotyypit tulee karsia pois ja nimimerkit unohtaa. Jos haluat sanoa jotain, sano se nimelläsi ja seiso sanojesi takana. Olenhan minäkin kirjoittanut nimimerkeillä ja sitä teen nytkin, mutta nimeni selviää kyllä asiayhteydestä eli jostain kohdasta tätäkin sivua. Joten nimettömänä tai nimimerkin taakse piiloutuneena en esiinny enkä kirjoita.

Toisaalta siis tuo nimimerkin takana esiintyminen, sen avulla melskaaminen aiheuttaa varmaa myös tuota alussa mainitsemaani urkinnan pelkäämistä. Nythän on mahdollista, että saadaankin selville, kuka nimimerkin takana on ja siitä joutuu vastuuseen. No - voin kertoa sen tosiasian, että näinhän tapahtuu jo nytkin. Jos toimit väärin, sinut voidaan jo nyt jäljittää ja saada vastuuseen sanoistasi. Siksi on viisasta ainakin hetken miettiä - mitä sanoo - netissäkin.

Mitäs se Veikko Huovinen sitten sanoikaan identiteettitarinansa päätteeksi!

"Vain harvat näkevät eron suuren ja julman ja pienen ja leppoisan hulluuden välillä."

HAP
happy

72. Puroniemen perheleirillä, päivä 5 - päätöspäivä

Viiden päivän perheleiri Rautalammin Puroniemessä on päätöksessään. Viimeisenä päivänä oli vähän "ohjelmanumeroita". Päivä alkoi päätösliturgialla ja jatkui lounaalla, siivoamisella ja päättyi päätöskahveihin.

Päätösliturgia leirikappelissa.
(Kuva @ Hannu Pyykkönen)

Liturgian toimitti PSHV:n toiminnanjohtaja, isä Sergius Colliander ja häntä avusti diakoni, isä Onni Laakso ja ponomarina Valamon luostarin kuuliaisuusveli Timoteus. Kanttorina toimi kirkkomusiikin ja teologian opiskelija Markus Hänninen, joka johti perheleiriläisistä koottua hienoa kuoroa.

Evankeliumin luku liturgiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Päätöspivä sattui pyhän profeetta Eliaan muistopäiväksi ja häneen ja hänen toimintaansa liittyvistä asioista isä Sergius pitikin vaikuttavan opetuspuheen liturgiassa. Kaikki paikalla olevat leiriläiset osallistuivat ehtoolliseen, myös lapset ja tunnelma oli leiriläisen kotoisa, pyhää melua toki oli, mutta se kuuluu tällaisen leirin jumalanpalvelusten luonteeseen. Tosin - toki me aikuiset voisimme aina ajoittain hieman opastaakin lapsia kirkkokäyttäytymisessä ja pohdimmekin, josko seuraavan vuoden perheleiriin löytyisikin joku asiantuntija - ortodoksinen perheen äiti vetämään luennon tästä aiheesta.

Monenlaisia muitakin aiheita leirien teemoiksi tai ihan uusiksikin leiriaiheiksi saatiin ja saa nyt nähdä, toteutuuko joku niistä. Ensin pitää katsoa, millainen oli tämän leirin taloudellinen tulos: pääsimmekö omillemme vai tehtiinkö leiri tappiolla vai voitolla. Toivottavasti viivan alle olisi jäänyt jotain, jolla sitten vo siltiitaisiin turvata mm. leirikeskuksesta aiheutuvia muita kiinteitä kuluja. Tällainen toiminta ei ole yhdistykselle liiketaloudellista bisnestä, vaan yleishyödyllistä, kirkon toimintaa tukevaa työtä. Koska leirikeskuksen pitää pärjätä melko pitkälle omillaan, jotain tulostakin pitäisi saada.

Se kyllä huomattiin, että tällaisen toiminnan taloudellinen tuottaminen saattaa todellakin olla vaikeaa seurakunnalle tai kirkolliselle organisaatiolle, jotka joutuvat maksamaan työntekijöilleen virallisia palkkoja. Nyt toiminta tapahtui - kuten jo aikaisemmin kerroin - melko pitkälle talkoovoimin ja vapaaehtoisuuden pohjalta ja palkkakulut olivat siksi pieniä.

Tietysti tuohon vapaaehtoisuuteen ja talkootyöhön liittyy omat ongelmansa, kuten vaikka se, ettemme me leirin vetäjät nyt tämän leirialan erityisasiantuntijoita ole, joten varmasti teimme useita mokia tai kenties jotkut asiat olisi voinut tehdä toisinkin - mahdollisesti paremmin. Mutta teimme tätä kuitenkin koko sydämellämme ja rakkaudesta Puroniemeen ja perheleiriperinteeseen. Josko sitä kautta saisimme jotain anteeksikin.

Liturgian jälkeen saimme syödäksemme jälleen maittavan aterian. Ruoka onkin saanut kiitosta koko leirin ajalta. Sitä on ollut - kuten vääpeli aina armeijassa totesi - riittävästi ja sen on ollut hyvää. Nyt ihan todella on ollut niin. Kiitos mainioiden emäntiemme. Toinen emännistä joutui ihan loppumetreillä sairauden vuoksi käymään lääkärissä ja joutui sivuun, mutta onneksi mukana oli taitavia lastenohjaajia, jotka paikkasivat tilanteen oivallisesti. Kyllä tällainen leirin suunittelu vaatii monenlaiset vara- ja vielä varanvarasuunnitelmat ja silti saattaa yllätyksiä tulla, jotka sitten vain pitää ratkaista nopeasti ja oikein. Näin yritimme nytkin tehdä.

Seija, Irma ja vadelmakakku.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Seija ja Irma yllättivät meidät vielä päätöskahvilla, kun olivat tehneet sille ison ja maittavan kermavadelmakakun. Ilmisesti ruokaa oli todella ollut riittävästi, koska koko kakku ei mennytkään loppuun päiväkahvilla. Sitä piti lopetella vielä työntekijöiden loppupalaverissa leirin päätyttyä.

Jotain varmaan Jussi selittää tässä(kin).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Leiriläiset siivosivat kuuliaisesti majoitustilansa ennen poislähtöä ja oli mukava katsella, kun huoneissa oli todella puhdasta. Kiitos siitä leiriläisille. Suuremmin ei löytynyt kadonneita tavaroitakaan: yksi musta sontikka ja yksi vaalean punainen lasten T-paita löytyi, muuta ei.

Nyt olemme vielä leirikeskuksessa tekemässä lopputöitä ja ajattelimme vielä saunoa lopuksi. Olo on kieltämättä hieman väsy ja jalat kipeät, kun niiden päällä on saanut olla kohta viikon. Saimme viimeiset lähtijät ja lastenohjaajat vietyä junaan Suonenjoelle ja Puroniemen raitilla vallitsee outo hiljaisuus. Siksipä tässä lopuksi voikin kuunnella Markuksen soittaman tämän päiväisen päätösliturgian juhlasoiton, jonka hän teki pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounan edessä olevasta kellotornista pyhän profeetta Eliaan muistopäivän liturgian edellä.

Kiitos kaikille leiriläisille, työntekijöille, talkoolaisille ja vapaaehtoisille. Kaikkia nteitä tarvittiin, jotta saatiin aikaiseksi tämä leiri. Millainen se oli, sen voi jokainen arvioida. Itse olen kuitenkin tyytyväinen.

Tässä tuo juhlasoittovideo.

HAP
happy

71. Puroniemen perheleirillä, päivä 4 - viereiluja ja yllätys

Ehtoopalvelus Puroniemen apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Perjantaille - neljännelle leiripäivälle - oli varattuna kaksi vierailijaa Valamosta ja illalla oli vielä lisäksi ylimääräinen yllätys. Luennoitsijavierailijat olivat PSHV:n eli Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan toiminnanjohtaja, isä Sergius Colliander (jonka toimipaikka on Valamossa) ja Valamon luostarin kuuliaisuusveli Timoteus (Mertanen), jotka tulivat Puroniemeen pariksi päiväksi kertomaan kokemuksistaan ja osallistumaan leirimme elämään.

Kuuliaisuusveli Timoteus Valamon luostarista tyylikkäästä puroniemeläisessä leiriepitrakiilissaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

PSHV toimi tämän leirimme epävirallisena "kummina" ja henkisenä taustatukena, sillä aikaisempina vuosina PSHV oli se organisaatio, joka järjesti näitä perheleirejä. Näin se oli tehnyt jo reilut 30 vuotta aina vuodesta 1982 alkaen.

Isä Sergius Colliander kertoo osallistumkisesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Taloudelliset seikat ja mm. Puroniemen leirikeskuksen omistussuhteiden muutokset vaikuttivat siihen, että PSHV:n piti lopettaa perheleirien pitäminen ja pitovastuu siirtyi Puroniemen uudelle omistajataholle, Puroniemen ystävät ry:lle. Yhdistys on kirkon kyljessä toimiva, yleishyödyllinen yhdistys, jonka tarkoituksena on tehdä oma osansa tässäkin leirityössä ortodoksisen kirkon hyväksi. Katsotaan sitten jatkossa, miten kirkko sitä arvostaa ja minkä arvoisena se pitää yhdistyksen toimitaa. Se kun ei ihan varmasti suju yksinään, vaan toimintaan tarvitaan myös vahvasti kirkon tukea niin taloudellisesti kuin myös henkisesti.

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, on vahvasti ollut ja yhä on Puroniemen ystävä teoissaan ja toiminnassaan. Hän on jo noin kolmenkymmenen vuoden ajan vieraillut Puroniemen perheleireillä aina, kun siihen on vain tarjoutunut mahdollisuus.

Mutta katsotaanpa tätä perjantain ohjelmaa. Aamulla veli Timoteus kertoi ensin aikuisille siitä, miten myös luostarielämä vaatii ihmissuhdetaitoja. Hän uutena luostariyhteisön jäsenenä kuuliaisuusveljenä - on sen varmasti jo huomannut ja nyt kertoi meillekin jotain havaintojaan. Hän tapasi iltapäivällä myös perheleirin lapsia ja nuoria ja kertoi heillekin elämästään luostarissa samaan aikaan, kun isä Sergius Colliander kertoi aikuisille omassa puheenvuorossaan osallistumisesta.

Tämä oikukas sää on tehnyt ohjelmallemme hyvää. Kaikki aikuisille tarkoitetut luennot ja opetustilaisuudet on pidetty nyt leirikappelissa, pyhille apostoloille Pietarille ja Paavalille pyhitetyssä tsasounassa ja se on luentopaikkana aivan oivallinen. Pieni idyllinen tsasouna Korpijärven rannalla, niemessä, kaikista ikkunoista näkyy vesi ja olo on kaikin puolin rauhallinen tällaisessa ympäristössä.

Paikkana se inspiroi meidät kaikki hartauteen ja oppimiseen aivan erilailla kuin päätalon ruokasali. Näin nytkin, kun isä Sergius keroi perheleiriläisille osallistumisesta ja se tärkeydestä ihmisen elämässä. Kysymyksiä ja komenttejakin tuli ja keskustelua syntyi ja ajatuksia jäi varmasti itämään.

Illalla hieman ennen päivällistä perheleiriläisiä odotti yllätys, kun KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo tuli vierailulle Puroniemen perheleirille. Vierailu oli yllätys kaikille ja se oli samalla epävirallinen ja muodoista vapaampi tervehdyskäynti, kun arkkipiispa halusi vain tavata tälla lailla vapaamuotoisesti leiriläisiä. Kaikki paikalla olleet leiriläiset siavat häneltä piispallisen siunauksen ja hän oli myös mukana isä Sergiuksen toimittamassa ehtoopalveluksessa. Arkkipiispa saunoi kanssamme antaumuksella rantasaunassa ja istuskeli pitkään vielä kanssamme iltanuotiolla.

Arkkipiispan kanssa iltanuotiolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Todennäköisestsi hänen viittansa sai uuden savuaromin nuotion savusta, koska savu kummasti meni esipaimenen luo. Selitykseksi hän epäili sitä, että hän on elämänsä aikana suitsuttanut jo niin paljon, että savukin etsiytyy hänen luokseen. Hänelle tulee huomenna lauantaina 40 vuotta diakoniksi vhkimisestä ja maanantaina 40 vuotta papiksi vihkimisestä. Siinä on jo jonkin verran ennättänyt todellakin suitsuttaa.

Kitara soi iltanuotiollakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Huomenna on viimeinen virallinen leiripäivä ja se alkaa liturgialla apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa ja jatkuu lounaalla ja kakkukahveilla. Paltaanpa asiaan siis huomenna.

HAP
happy