57. Suvivirsi elää ja voi hyvin

Kuuntele Suvivirsi Soili Isokosken laulamana

Nyt on taas Suvivirren aika. Minäkin - ortodoksi - pidän kovasti tuosta luterilaisesta virrestä "Jo joutui armas aika", jota enemmän tai vähemmän kauniilla äänelläni olen jo muutaman vuosikymmenen veisannut koulujen päättäjäisjuhlassa. En ole koskaan sitä kauhistellut, enkä tule niin tekemään. Suvivirsi elää ja voi hyvin. Kuten sanonta kuuluu, tiedot sen kuolemasta ovat ennenaikaisia.

Toimiessani rehtorina, pidimme usein - tai itse asiassa viimeisinä vuosina aina - kevätjuhlamme koulumme, Päämajakoulun, vieressä olevassa Mikkelin tuomiokirkossa, jonne aina mahtuivat kaikki, niin koulun oma väki kuin vieraat ja tunnelma oli kevätjuhlan arvoinen: iloinen. Usein minulta kysyttiin, osallistuvatko muiden uskontokuntien lapsetkin tuohon juhlaan. Aina vastasin: "Osallistuvat, mutta viime kädessä vanhemmat saavat päättää siitä, paitsi ortodoksit, joista vastaan nyt poikkeuksellisesti minä ja sanon, että osallistuvat." Tietty pilke oli tietysti silmäkulmassa, kun tuon sanoin, mutta viesti välittyi siitä riittävän selkeästi. Muistaakseni ainoastaan jehovantodistajat eivät osallistuneet juhliin, mutta syy ei ollut pelkästään kirkko, he kun eivät hyväksyneet juhlia ollenkaan.

Nykyisin keskustelu tässäkin asiassa on mennyt pahasti hakoteille. Joku yksittäinen koulu tai sen rehtori pääsee tai joutuu valokeilaan, kun siellä ilmoitetaan, ettei koulu halua "loukata" muunuskoisten tunteita uskonnollisella propagandalla. Minkä verran noita muunuskoisia sitten koulussa on? Usein pieni vähemmistö, mutta siitä saa hyvin ns. "keppihevosen" oman ideologiansa mukaisen asian ajamiseen. Rehtori itse saattaa ajatella asioista toisin ja näin hän voi auktoriteetillaan ohjata asioita haluamaansa suuntaan eikä saa syytä omille niskoille. Näinkin se saattaa siis joskus olla.

Kaiken kaikkiaan ongelma ei minusta ole nuo muutamat harvat koulut, joissa noin "törttöillään", vaan ongelma on se, että asiasta tehdään niin suuri numero. Katsokaa ja kuunnelkaa ympärillenne. Suurimmassa osassa Suomen kouluja lauletaan kevätjuhlassa Suvivirsi, eikä sen laulamista aseteta edes kyseenalaiseksi. Miksi siis asiasta "älämöidään"?

Miksi Suomessa älämöidään niin monesta muustakin vähemmistön asiasta? Siksi, että saataisiin asia esille ja muutos aikaiseksi. Näinhän tätä samaa menetelmää käytetään par'aikaa vaikka sukupuolineutraalin avioliiton tai samaa sukupuolta olevien liiton rekisteröimisasioissa, johon myös ortodoksisen kirkon päämies, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, otti kantaa aivan äskettäin (Kts. HS:n artikkeli). Samaa älämölöä on käytetty sukupuolisen suuntautumisen markkinoinnissa ja viimeisimmän kuulin juuri äsken telkkarista, kun siellä joku transseksuaaliseen vähemmistöön kuuluva ihmetteli, että miksi sukupuolenleikkaukseen menevälle tehdään sterilisaatio. Siis tuo joku halusi, että mieheksi muuttuva Maija saa Mikkona synnyttää lapsen halutessaan, olla edelleen kaikin tunnusmerkein - myös sosiaalitunnuksen mukaan - Mikko, jolla masu pullottaa ja ihmiset äimistelee. Olisihan se "mukavaa" olla tuollainen friikki - siis synnyttävä mies - mutta sekö on koko homman idea. Hups! Ison masun saa toki ilman synnyttämistäkin. Myös mies. Kokemusta muuten on.

Minua siis ärsyttää tuo median mukaan meno asioihin sellaisella volyymillä, miten se nykyään on mennyt noissa esimerkkiasioissa. Kyllä kaikista asioista saa puhua ja pitääkin, mutta kai nyt asioilla ja tekijöillä voisi olla suhteellisuudentajukin. Mikä on oleellista ja tärkeää, vallitsevaa ja merkittävää, yleistä, useita koskevaa.

Kun lukee nykyisin toisen valtakirkkomme uutisia, tulee väkisin sellainen tunne, että siellä ei oikeastaan taida olla mitään muuta kuin sukupuolisesti poikkeavia työntekijöitä, joita on kirkot pullollaan ja joita jopa lähetellään milloin minnekin päin Aasiaa, nyt viimeksi Kambodžaan. Minulla kyllä ihan oikeasti on sellainen arvelu, että suurin osa luterilaisen kirkon työntekijöistä on ihan tavallisia heteroja, usein perheellisiä, joilla on vielä puolisonsa kanssa tehtyjä lapsiakin. Joten - miksi ihmeessä pitää olla tuollainen älämölö, jos nyt sitten lähetetään yksi rekisteröity miespari jonnekin Aasiaan? No ehkä taustalla on tietysti moraalisetkin kysymykset, mutta silti asia saa ihan turhan suuret mittasuhteet.

Venäjän ortodoksinen kirkko on ottanut viime päivinä voimakkaasti kantaa noihinkin asioihin. (Kts. mm. Ortodoksi.netin uutinen) Olen ollut mukana tiedottamassa noistakin asioista, koska todellisuuttahan ne ovat tuolla naapurissa varsinkin, miksi niistä pitäisi siis vaieta. Mitä tästä on seurannut? Syytteitä niin Venäjän kirkolle kuin tuolle suomalaiselle uutiskanavallekin suvaitsemattomuudesta ja tuomitsemisesta. Kirkko ei siis joidenkin mielestä saa kertoa, mitä sen oppi sanoo joistain asioista, eikä se siis saa sanoa syntiä synniksi. Sehän saattaa loukata jotain ja joku voi pahoittaa mielensä siitä. Voi hyvänen aika! Eräs keskustelija sanoikin aivan oikein, ettei tuomitseminen oli synonyymi kirkon opetuksessa pitäytymiselle eikä suvaitsevaisuus ole synonyymi kaiken hyväksymiselle. Venäjän kirkko on kertonut mielipiteensä tai paremminkin kertonut, mitä kirkko oikeasti asioista opettaa. Sekä on väärin? Näinkö ei saisi tehdä? No - joku kirkko on jo livennyt tuostakin ja seuraukset alkavat hiljalleen näkyä ja tuntua.

Asioihin on myös yhdistetty valtion rooli suhteessa kirkon rooliin. Kysytään, voiko valtio rajoittaa ihmisten oikeutta valita oma moraalinsa ja ilmaista sitä? Ei voi, eikä myöskään asettaa jonkin toisen moraalisen lähtökohdan valinneita eriarvoiseen asemaan, ei todellakaan. Jos tuo arvo on valtion tai sen asukkaiden vastainen, näille vaarallinen, asia on toisin. Mutta eihän siitä nyt ole kyse, vaan kirkon oikeudesta opettaa omaa oppiaan sellaisena, kun se on ollut parituhatta vuotta. Ja jos joku valtio on ollut kristillinen tai se on jopa syntynyt kristinuskon pohjalta, pitääkö nyt, kun valtiossa on pieni ryhmä muitakin kuin kristittyjä, muuttaa valtio ei-kristilliseksi. No ei varmasti, ainakaan minun mielestäni. Suhteellisuutta, please!

Mielestäni Venäjän kirkko sanoo oikein, kun se toteaa ihmisillä olevan oikeuden sanoa syntiä synniksi. Siis meillä kaikilla - myös toisella osapuolella - on oikeus omiin moraalisiin käsityksiimme. Sitten tuon sanomisen jälkeen pitäisi myös medialla - tuolla kolmannella valtiomahdilla - olla sitä suhteellisuuden tajua kertoa asioista niiden oikeassa mittakaavassa. Tästäkin minusta on Suomessa ollut viime päivinä surkuhupaisa esimerkki. Helsingissä kokoontui joukko suomenruotsalaisia, koska he olivat joutuneet vihapuheiden uhriksi, saaneet vihapostia. Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen on kauheaa, eikä sitä saa suvaita. Sellainen pitää saada loppumaan. Mutta, mutta ... Kun haastateltiin poliisia, sieltä hieman hämillisenä kerrottiin, että koko tuon älämölön aikaansaajana olikin ollut kai yksi taho. Tiukkaamisen jälkeen selvisi, että siis todennäköisesti yksi ihminen. Mutta mitä tällainen ihminen saikaan aikaan. Kaikki vähänkin vinosti suomenruotsalaisista puhuvat syyllistettiin samaan nippuun ja asia sai sellaiset mittasuhteet, jotka eivät siis mitenkään kertoneet asian todellisuudesta mitään. "Mooseskin" masinoitiin puhumaan asiasta pitkästä aikaa Suomen mediaan.

Myönnän kyllä, että yksikin ihminen voi pahimmillaan aiheuttaa suurta tuhoa teoillaan. Näistäkin meillä ja muualla on riittävästi esimerkkejä. Niihin pitää aina ja heti puuttua, mutta jos tällaista toimintaa käytetään - kuten kai nyt hieman vaikutti - jopa poliittiseen peliin, se alkaa hieman yököttää. Tätä samaa metodia kun meillä on jo mielestäni käytetty tarpeeksi jo vaikka missä. Suvivirren vihaamisessakin.


HAP
happy

56. Opetetaanko nykyään valehtelemaan?

Minä kuulun - mitä ilmeisimmin - siihen ikäpolveen, jolloin jo lapsena meille opetettiin, että valehdella ei saa. En tiedä ihan varmaksi, miten vanhemmat tätä opettavat nykyisin. Joka tapauksessa minun lapsuudessani valehtelusta ja esimerkiksi rumista sanoista joutui aina vaikeuksiin, joista pahin oli kai suun peseminen saippualla. Pthyi! Maistuu vieläkin mielessä pahalta.

Kyllä me pojanviikarit saatoimme toki saada ns. selkäänkin. Tavallisesti jouduimme itse hakemaan pihalta taipuisan ja notkean koivuvitsan ja sillä sitten joko saimme heti pienet ripsaukset tai vitsa laitettiin seinänrakoon odottamaan harkinnan tulosta. Usein rangaistus jäi myös saamatta ja jos saatiinkin, ei se pieksämistä mielestäni ollut (siis ainakaan nyt tällä järjellä ajatellen), vaan enemmäkin rakastavaa kasvatusta. Yhtään en muistele pahalla noitakaan tapahtumia. Niistä oli kaukana nykytermin mukainen lasten "pahoinpitely".

Monet muutkin kohteliaisuuteen ja käyttäytymiseen liittyvät tiedot ja taidot opetettiin ja niitä vaadittiin myös noudatettavaksi. Tervehtiminen, kiittäminen, anteeksipyytäminen olivat ehkä tärkeimpinä. Eikä niitäkään saanut tehdä ihan miten vain, vaan siten kuin oli opetettu: oikein ja sydämestä, sitä tarkoittaen. Ja jos se ei sujunut vanhempien (pääasiassa isän) mielestä mallikkaasti tai jos se unohtui tehdä, yleensä sitä sitten harjoiteltiin peilin edessä. Kyllä minäkin monta tervehdyskumarrusta olen lapsuudenkodin eteisen peilille tehnyt ja lukemattomia kertoja nostanut sille myös hattua. Nostaako muuten nykyään kukaan enää hattua tervehtiessä? Ehkä vanhat herrasmiehet.

Lööperinpuhuminen oli myös asia, jota ei tavallisessa kanssakäymisessä suvaittu. Kun puhuttiin asiaa, niin piti puhua asiaa, eikä laverrella turhia. Kyllä oli kyllä ja ei oli ei. Totta piti puhua. Saduille ja tarinoille oli omat hetkensä. Niitäkin hetkiä myös oli ja silloin meille opetettiin tarinoita ja opimme arvostamaan ja ymmärtämään tarinoiden sisältämän opetuksen sekä niiden eron totuuden ja toden puhumisen kanssa.

Koska isäni oli kirkonkylällä kauppiaana, meidän lasten piti myös ajatella kaikessa sanomisissa ja teoissa aina kaupan asiakkaita. Siinä ei sitten suuremmin tapeltu naapurin Heikin kanssa - siis ainakaan julkisesti. Ja jos tapeltiinkin, apteekkarin Heikki tai nimismiehen Eerokaan ei siitä isommin saanut kertoilla julkisesti, ei edes vanhemmilleen, hieman samoista syistä kuin minäkin. Vaikka eihän tuohon aikaan tietysti apteekeilla kirkonkylässä ollut kilpailijoita, toisin kuin K-kauppiaalla, jolla oli ensin osuuskauppa ja jonkin aikaa vanhaan E-ketjuun - vai mikä lie ollut silloin - kuuluva toinen osuuskauppa ja myöhemmin vielä T-kauppakin.

Kyllä sitä selkään tuli, kun laitettiin tielle kahvipaketti (K-kaupan kahvipaketin kuorissa) täynnä sahanpurua, jonka sitten rehellinen löytäjä toi isälle kauppaan. Kun isä heti huomasi jekun ja arvasi syylliset, varsin konkreettiset moitteet olivat paikallaan. Siksikin, että tämä rehellinen asiakas kyseli sitten myöhemmin, onko joku noutanut paketin. Isä kasvonsa säilyttääkseen, piti antaa löytäjälle oikea kahvipaketti tilalle, kun kerran kukaan ei ollut noutanut sitä sahanpurulla täytettyä feikkipakettia.

Hieman samanlaisia kasvatusmetodeja käytettiin, kun narrasimme ihmisiä siimalla ja tyhjällä lompakolla, jonka vedimme pois, kun hän yritti nostaa sen maasta. Ja voi - siitä se vasta meteli syntyi, kun nuoremman velipoikani Markun kanssa istuimme omalla pihallamme saunarakennuksen perällä olleen ulko-WC:n eli huussin edessä ja meillä oli puinen omenalaatikko pöytänä, kun perimme kaupan asiakkailta (jotka usein tulivat pitkästä matkastakin) sisäänpääsymaksun huussiin. 50 penniä kerta. Hyvä bisnes kirkonkylällä, mutta jostain meille pojille täysin käsittämättömästä syystä isämme ei sitä ollenkaan ymmärtänyt ja vei suutuspäissään meiltä pääsymaksuilla tienatut rahatkin. Muitakin seuraamuksia siitä taisi olla.

Nykyisin valehteleminen ja palturin puhuminen on jokapäiväistä. Se alkaa usein jo lasta kasvatettaessa. Otanpa siitäkin konkreettisen esimerkin. Äiti antaa lapselleen piirustusvälineet ja pyytää piitämään jonkin aiheen. Ja voi niitä tolkuttomia maine- ja ylistyssanoja, jotka tuo seinälle kehyksiin laitettava "taideteos" saa, kun se on valmis. Kyllähän työtä ja tekemista voi ja pitää kehua, mutta miten ... Olisko paikallaan opettaakin ja valmistaa lasta tulevaan, johon kuuluvat myös oleellisena osana joskus totuus ja sen mahdollisesti tuomat pettymykset ja vastoinkäymiset, mutta toki usein myös vilpitön, rehellinen ilo ja riemu.

Kun sitten tuo sama lapsi meni kouluun ja opettaja käski piirtämään kissan. Lopputulos, parin sentin kokonen musta läjä ison paperin oikeassa nurkassa muistutti kuitenkin enemmän hiirtä tai koppakuoriaista ja opettaja tietysti mainitsi asiasta sanoen, ettei se oikein kissalta näyttänyt. Lapsi pahoitti mielensä, alkoi parkumaan, ryntäsi itkuisena kotiinsa ja kohta tuli äiti koululle ja uhkasi opettajaa erottamisella, oikeudenkäynnillä ja millä kaikella nyt uhkasikaan, kun oli tuolla tavalla lapsen mielen pahoittanut. Hirviö! - Jaa - että kumpi?

Myöhemmin meitä on omassa elämässä monella tapaa opetettu olemaan positiivisia, myönteisiä kaikessa elämässä ja työssäkin. Sanomaan asioita myönteisesti, kiittämään työstä ja antamaan arvostusta tekijälle. Näin onkin erittäin hyvä tehdä, mutta jos opetat siinä samalla valehtelemaan, kertomaan totuuden liiaksi kaunisteltuna ja valheellisena, se ei ole varmasti oikein. Siis ei ole oikein ainakaan minun mielestäni.

Sosiaalinen media onkin - ainakin minun mielestäni - sitten se oikea valehtelun pesä. Annas kun laitat sinne kuvan kodistasi, taulustasi, kotipihastasi, itsestäsi, lapsestasi tai melkeinpä mistä vain, niin voi niitä ylisanoja: iiiiihaaana, kaunis, upea, hieno, mestariteos, jne. Näin lukuisat ihmiset siitä lausuvat, vaikka se olisi miten rupunen tahansa. Pitäisiköhän meidän opetella totuuden puhumista? Se kun ei kuitenkaan ole pahasti sanomista. Asiat kun vain voidaan sanoa joko ylisanoin tai totuudellisesti - mutta myös kauniisti. Mies voi sanoa vaimolleen, että "oletpa rupsahtanut" tai myös  toisella tavoin: "kyllä sinä vanhenet kauniisti". Eikös noillä sanoilla olekin aikamoinen ero. Tosin tuo keskusteleminen naisen kanssa tällaisista ulkomuotoon tai ikään liittyvistä asioista ei ehkä ole paras opetusesimerkki tästä aiheesta, mutta menköön nyt, kun tuli kirjoitettua.

Yksi hauska tapahtuma ja esimerkki sanojen mukavasta käytöstä oli kerran, kun työntelin jompaa kumpaa omista pojistani vaunuissa kadulla ja eräs tuttu täti-ihminen tuli katsomaan häntä, kurkisti vaunuun ja sanoi: "Kumman näköinen?" Hieman hän ihmetteli vastaustani, kun sanoin: "Niin minustakin."

HAP
happy

55. Hyvän ja pahan ikuinen taistelu

Kidnapatut piispat Yohanna Ibrahim ja Boulos Yaziji.
(Photo: Facebook/Universal Syriac Orthodox Church)

Kirjoitin juuri äsken artikkelia Ortodoksi.netiin. Tai oikeammin käänsin tekstejä suomeksi ja tein synaksarion-tyyppisen elämäkerran bulgarialaisesta pyhästä Georgios Uudesta, jonka islaminuskoiset muslimit teloittivat raa'asti 1500-luvun Bulgariassa ja jonka muistopäivää ortodoksinen kirkko viettää huomenna 26.5..

Saatuani artikkelin valmiiksi, katselin uutisia netistä. Niissä oli tänään silmiini sattuvana valtavirtana kaksi kokonaisuutta: syyrialaisten taistelut ja kidnapattujen kristittyjen piispojen ahdinko sodan keskellä sekä brittisotilaan murhan aiheuttanut islaminvastaisuuden lisääntyminen Iso-Britanniassa.

Mietin: emmekö me ole oppineet mitään 500 vuodessa tai oikeastaan vielä pitemmässä ajanjaksossa? Miksi me käyttäydymme yhä näin. Tapamme toisiamme uskonnon vuoksi. Mikä on sellainen uskonto, joka sallii tuollaisen tappamisen?

Tulin surulliseksi näitä ajatellessani, sillä tappamiseen ja vihanpitoon syyllistyvät niin muslimit kuin kristitytkin. Kumpi on syyllisempi, kumpi sen aloitti, on yhtä turha ajatus kuin se, kumpi oli ensin, muna vai kana. En koskaan voi hyväksyä kummankaan osapuolen murhaamista ja tappamista, vaikka se tapahtuisi minkälaisen aatemaailman pohjalta tai takia.

Mutta tuollaiset tapahtumat osoittavat - ainakin minulle - että tietynlainen laaja ihmiskunnan hyvyys on jossain määrin kadonnut. Ihmiskunnan altistuminen pahuudelle alkoi jo kauan sitten. Jotkut sanovat sen olevan Aatamin ja Eevan syytä, kun he hylkäsivät paratiisin, söivät kiellettyä hedelmää ja aiheuttivat syntiinlankeemuksen. Ihmiskunta lankesi pahuuteen ja kaikki nykyinen pahuus on siis syntiin langenneen ihmiskunnan tekosia. Ja se on aiheuttanut paljon pahaa kaikille. Näinkin saa ajatella ja tiedä häntä, mikä on totuus. Ehkä joskus se selviää meille kaikille.

Tässä maallisessa maailmassa on ollut monenlaisia "kokeiluja", joilla on yritetty luoda parempaa maailmaa, usein tosin utopioita. Kommunismi tai sosialismi - vaikka aatteina lienevät olleet jossain määrin jopa hyviä - lankesivat ihmisten ahneuteen, vallanhimoon ja moneen muuhun inhimilliseen tekijään. Suuret valtauskonnotkaan eivät koskaan ole pystyneet toimimaan ihan oikeasti rinta rinnan, paitsi toisinaan yksilötasolla. Organisaatioina ne ovat osa maallista kilpailuyhteiskuntaa ja ovat olleet sitä jo kauan ennen koko termin - kilpailuyhteiskunta - keksimistä. Ahneet ja vallanhimoiset ihmisetkö sielläkin toimivat? Eivätkö he voi elää, kuten opettavat? Ja monia muita ajatuksia nousee päähäni väkisin ja aiheuttavat pahan mielen.

Mutta onneksi aina silloin tällöin on mahdollista tavata ihmisiä, joista huokuu hyvyys ja rakkaus. Oltuani matkalla kuukauden itäisessä Euroopassa, tapasin matkalla useita hyviä ihmisiä, jotka omalla elämällään ja teoillaan todistivat jälleen kerran, että hyvyys ei ole kadonnut maailmasta. Pahuus ja väkivalta eivät ole voittaneet kaikkea ja toivoa on vielä. Siksi meidän kaikkien pitääkin toimia koko ajan hyvän puolesta ja pahaa vastaan kaikessa, missä voimme. Mutta ei väkivallalla ja raakuudella, ei siis pahan keinoilla, vaan hyvyyden voimalla, rakkaudella ja ihmisyydellä sekä läheisyydellä ja toinen toisistamme välittämisellä.


HAP
happy

54. Elämän iradamantit

Iradamant Ogtsjn Kuusamossa

Muistatko vielä iradamantteja, elämäntapaintiaaneja? Heitä oleskeli 1990-luvun alussa Kuusamossa. Tämä varsin omituinen ryhmä edusti intiaanien elämästä kiinnostunutta liikettä ja he itse kutsuivat itseään iradamanteiksi. Liikkeen tavoitteena on jonkinlainen luonnonmukainen elämä. Syksyllä 1991 nämä iradamantit perustivat Kittilän lähelle "intiaanileirin", jossa minäkin silloin vierailin. Tosin varsin pian minullekin selvisi, etteivät iradamantit olleet etnisiä intiaaneja vaan eurooppalaisia, heitä alettiinkin siksi melko pian kutsua mediassa "elämäntapaintiaaneiksi". Iradamantit karkotettiin sittemmin Suomesta vuonna 1993.

Tämän ryhmän johtaja Apljoino eli Norman Williams lienee ollut shamaanimainen, sosiaalisesti lahjakas ja erinomaiseksi manipuloija. Hän sai puheillaan mukaansa toimintaa tukemaan aluksi jopa professori Erkki "Susi" Pulliaisen, jonka kanssa tehdyn sopimuksen mukaan ryhmä tuli Suomeen toteuttaakseen poikkitieteellistä Essoc-projektia yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Tällä perusteella heille sitten myönnettiin oleskelulupa.

Myös minä vierailin noiden iradamanttien - joista itse jossain vaiheessa käytin myös virheellistä nimitystä iridiamantit - asumuksissa, intiaanien asuinyhteisössä ja eräässä heidän tiipiissään. Se oli aika erikoinen kokemus. Tapasin siellä suomalaisen nuoren, intiaaniasuun pukeutuneen naisen, jonka kanssa riivimme nokkosia ruuaksi. Tämän askareen lomassa hän kertoili joitain asioita tästä "intiaaniheimosta". Useimmat asiat tuntuivat heti kuulemani perusteella puolitotuuksilta tai jopa voisi kai sanoa valheelta.

Iradamanttien tiipii Kuusamossa

Moni asia ihmetytti heimossa. Siellä ei ollut lapsia eikä vanhuksia, vaikka he väittivät olleen olemassa jo kauan ja että heillä oli pitkä historia takanaan. Miehet välttelivät meitä. He näyttivät ulkoiselta olemukseltaan kyllä intiaaneilta, mutta eivät he millään tavalla osallistuneet naisten kanssa yhteisiin töihin. Myöhemmin onkin selvinnyt melkoinen alistamiskulttuuri, joka vallitsi tuossa "heimossa". Naiset alistettiin kaikessa, työnteossakin, mutta heitä käytettiin hyväksi myös seksuaalisesti eli alistettiin tässäkin suhteessa. Iradamanttinainen, jonka kanssa juttelin tiipiissä, oli pidättyväinen, sanoisin jopa arka, ehkä pelokaskin.

Kaiken kaikkiaan tuo tapaaminen 90-luvun alussa on säilynyt mielessäni ja olen sen kautta pohtinut monta kertaa ihmisten alistamista, jota tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkialla. Suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa. Jossakin alistaminen on lähes valtiollista toimintaa, joissakin se kohdistuu lähinnä uskonnollisesti ajatteleviin ja erityisesti poikkeavasti ajatteleviin tai poikkeavasti käyttäytyviin tai muuten poikkeaviin ihmisiin tai ryhmiin. Uskonnollinen ja seksuaalinen alistaminen lienevät melko yleisiä ilmiöitä kaikkialla, jossain määrin jopa Suomessakin, mutta työhön pakottaminen, orjuuttaminen ja sen tyyppinen alistaminen lienee harvinaisempaa ainakin Suomessa.

Katselin eilen telkkarista ohjelmaa kartanolaisista, eräästä Suomessa vaikuttaneesta äärikiihkomielisestä uskonnollisesta hurmosliikkeestä, joka toimillaan teki asioita, jotka olivat täysin luonnon ja ihmisyyden vastaisia (Pimeän puolella: Kadotuksen uhka). Ohjelma kertoi entisen opettaja Alma Kartanon perustamasta uskonnollisesta hurmosliikkeestä, joka keräsi 1920-luvulla ympärilleen joukon jumalaa pelkääviä suomalaisia, jotka uskoivat maailmanlopun olevan ovella. Siihenkin liikeeseen liittyi myös seksuaalisuus, joka kiellettiin, mutta jota salassa ja rituaaleihin verhottuina harrastettiin etenkin manipuloijien eli johtajien keskuudessa. He alistivat halujensa uhreiksi nuoria ja viattomia lapsia.

Jälleen kerran ajattelin, miten tällainen toiminta näkyy nyky-Suomessa. Onko sitä yhä? Puhutaanko siitä? Millaista se on? Missä sitä on? En nyt aio ryhtyä kertomaan vastauksia noihin kysymyksiin täällä, kun en niitä vastauksia tiedä. Mutta ajattelin kirjoittaa tämän jupinan, jotta me kaikki pohtisimme asiaa ja katselisimme ympärillemme ja puuttuisimme asiaan, jos jotain tällaiseen viittaavaa siellä näemme. Meillä Suomessa on kuitenkin erilaisia viranomaisia, poliiseja ja sosiaaliviranomaisia, jotka voivat puuttua asioihin jo niiden alkuvaiheessa, kunhan vain he saavat siitä tiedon. Meidän kaikkien velvollisuus on myös puuttua asioihin, jos ne vaikka vain vaikuttavat oudoilta. Jos kyseessä ovat lapset ja heidän elämänsä hyvinvointi, puuttumiskynnyksen tulee olla vieläkin alempi. Mieluummin kannattaa ottaa nuhteet "turhasta" puuttumisesta kuin jättää se tekemättä, jos asia riittävästi askarruttaa ja painaa omaa mieltä.

Hieman meni vakavaksi tämänkertainen jupinani, mutta menköön. Asia on sen väärti, tosin kaikesta huolimatta harvinaista Suomessa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ulkoiset seikat ja ihmisten usein ympärilleen rakentamat kulissit peittävät, mutteivät aina ja kaikkea. Siksi kannattaa tarkkailla ja osallistua, auttaa, kaikessa, kun siihen on tarvetta.

Tässä vielä jotain niille, jotka haluavat lisää tietoa iradamanteista. Tämä linkki on Elävän arkiston videoon: "Outo joukko intiaaneja leiriytyi Suomeen".


HAP
happy

53. Ortodoksit ja euroviisut

Kyllä me suomalaiset olemme naiivia kansaa. Lisäksi lapsellisia ja ajoittain jopa lähes oppimattomia, uskaltaisinko sanoa: tyhmiä. Helposti haukumme vaikka amerikkalaisia siitä, että he eivät tiedä mitään maantiedosta ja entinen pressakin – se Puskan Ykä – taisi sotkea pahasti Intian sijainnin ja jopa sen valtiopäämiehen. Mutta sotkihan se Ykä paljon muutakin, joten ihan kaikkea ei voi laittaa keskivertoamerikkalaisuudenkaan tai yksin hänen syyksi. Mutta että me suomalaisetkin, minä muiden mukana, toimimme niin kuin toimimme. Sitä on vaikea sulattaa.

Nuo luonteenpiirteet tulivat vahvasti esille nyt viikonvaihteessa, kun samalla päivälle osui sekä MM-jääkiekkokisojen ratkaiseva Suomi-Ruotsi-maaottelu kuin myös Eurovision laulukilpailut. Kummassakaan lajissa – niin täydellisen erilaisia kuin ovatkin – suomalaiset syöksyivät pää edellä ruotsalaiseen tai jonkin muunmaalaiseen mäntyyn. Ja me ortodoksit siinä mukana, vaikka olisi meiltä voinut kyllä hieman odottaa ainakin toisessa asiassa edes hieman tietoa ja tunnetta asioiden oikeasta tilasta. Mutta kun ei, niin ei.

Aloitetaan nyt vaikka noista jääkiekkokisoista. Mikä meissä suomalaisissa oikein on, kun me koemme aina ja varsin pienistä signaaleista olevamme maailman napoja, parhaita maan päällä – kauneimpia, komeimpia ja osaavimpia. Kyllä suomalaiset pelasivat – kai – hyvin ennen tuota Suomi-Ruotsi-ottelua, mutta niinhän pelasi monen muunkin maan joukkue. Sokeuduimme vain omien suorituksiin ja ilmeisesti niissäkin vain joidenkin yksilöiden suorituksiin. Tuo ”kai” siksi, että minä en oman matkani vuoksi seurannut kuin aivan viime metrillä koko kisoja ja niitäkin vain jälkikäteen, ottelujen jälkeen.

Meillä suomalaisilla on näissä asioissa ja kaiketi monessa muussakin asiassa suuria itsetuntopuutteita. Luulemme muiden olevan parempia ja koemme itse olevamme niitä pahnan pohjimmaisia. Näinhän oli vuosikausia etenkin juuri ruotsalaisia kohtaan kokemissamme asioissa. Ruotsalaiset olivat etenkin sodan jälkeen aina rikkaampia, kauniimpia, parempia ja mitä kaikkea olivatkaan. Aina, kun ylitimme tuon rajan, siis olimme parempia kuin ruotsalaiset, olimme maailman parhaita, vaikka olisimme olleet kuinka kaukana todellisesta parhaasta. Näin Ruotsista ja ruotsalaisista tuli meille ”rakas vihollinen”, joka kuitenkin kaikessa rakkaudessakin oli todellinen, oikea vihollinen. Sanonta oli vain silmän lumetta, asioiden kiertelyä, selittelyä. Kuinka aina nautimmekaan, kun voitimme Ruotsin tai olimme edes parempia tai kun Ruotsi jäi jossain asiassa viimeiseksi. Voi sitä lapsellista riemua.

Mutta tunnevammaisuutta tuo on joka tapauksessa. Aivan kuten sitten toisessakin asiassa, noissa Euroviisuissa. Voi sitä turhamaista riemua, kun muutama vuosi sitten Lordi ja Suomi voitti Euroviisut. Vaikka en yhtään pitänyt koko kappaleesta, riemuitsin täydestä sydämestäni Suomen voittoa ja – kai – Ruotsin häviötä. Ajoittain tuntui varmaan koko kansasta, että tärkeämpää oli se, että voitettiin Ruotsi ja muut pohjoismaat ja tietysti se, ettemme nyt taas olleet viimeinen tai toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi viimeinen. Ei vaan ykkönen, paras. Vai onko se koskaan paras, se ykkönen Euroviisuissa?

Euroviisut ovat joskus myös areena, joka paljastaa suomalaisten osaamattomuuden ja ajoittain jopa voisi kai sanoa – tyhmyyden. Nämä viimeiset olivat melkoinen ”diplomityö” tässä suhteessa. Hiljalleen myös telkkarin kuuluttajat ovat alkaneet ymmärtää eräiden maiden keskinäisen riippuvuuden ja siitä johtuvat äänestysratkaisut. Vielä jokin aika sitten ääneen ihmeteltiin, miksi Valko-Venäjä äänestää Ukrainaa ja Venäjää, miksi Kypros Kreikkaa, mutta ei suurremmin ihmetelty, miksi Suomi äänestää Norjaa tai Viroa. Sitä pidettiin normaalina. Toista ei – siis tuota slaavien tai helleenien yhtenäisyyttä. Se ärsytti ja ärsyttää yhä.

Nyt kuuluttajat pohtivat, miten saataisiin ulos koko Euroviisuista nuo slaavilaiset – siis ortodoksiset maat – jotka noin törkeästi vetävät ”kotiinpäin” ja äänestävät toisiaan suurilla pistemäärillä. Näin parannettaisiin kepulikonsteilla Suomen ja suomalaisuuden asemaa kokonaiskisassa. Heh, heh!

Samalla etenkin tämän vuoden 2013 Euroviisuissa Suomen kilpailukappaleen esittäjä teki suuren, suuren osaamattomuudesta johtuvan mokan, jonka hän kaiken lisäksi luuli tuovan mainetta ja kunniaa ja etenkin niitä äänestyspisteitä. En tiedä, mikä viime kädessä oli pontimena Suomen euroviisuesittäjän loppusuudelmaan naisten kesken, mutta suuri virheratkaisu se tässä tilanteessa oli. Ratkaisu osoitti suurta tietämättömyyttä ja osaamattomuutta niin maantiedosta kuin historiasta kuin myös uskonnoista – etenkin juuri ortodoksisuudesta.

Suomen kilpailukappaleen esittäjä ei ymmärtänyt, että äänestysmaissa oli runsaasti maita, jotka ovat joko täysin ortodoksisia (mm. Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Kreikka, Bulgaria, Kypros, Georgia, Armenia, Romania, Moldova) tai joilla on varsin kiinteät suhteet näihin maihin joko historiallisista syistä tai noissa maissa olevien runsaiden venäläisten vuoksi (mm. Viro, Latvia, Liettua, Azerbaidžan). Tai sitten, että äänestysmaissa on paljon täysin katolisia maita (mm. Puola, Italia, Malta, Espanja) tai islamistisia maita, joiden suhtautuminen ei suuresti poikkea näissä asioissa ortodokseista, mieluummin jopa päinvastoin, siellä on usein vielä voimakkaampaa vastarintaa. Ja vielä senkin, että äänestysmaissa on todella vähän protestanttisia maita, joissa tuollainen hapatus ja liberaalisuus saattaisi mennä läpi äänestyksessä.

Näin siis jonkinlaisessa todellisuudessa uskonto ja eritoten ortodoksinen uskonto ratkaisi koko kisan – ainakin Suomen kappaleen osalta, joka jäi jälleen aivan häntäpäähän, olisiko ollut kolmanneksi viimeinen vai mikä lie. Siis toisaalta ortodoksinen uskonto ja toisaalta suuri tietämättömyys ja turha uhmakas typeryys ratkaisivat. Sillä esitetty kappale oli tasaisen huono, ei toki noin huono, kun äänimäärä osoitti, mutta ei voittaja-ainestakaan. Tosin kuuluttajat eivät sitäkään koko aikana ymmärtäneet. Syy Suomen katastrofiin oli heidän mielestään Euroopan ja eurooppalaisten tyhmyydessä, ei omassa tyhmyydessämme.

Mikäli Suomen kilpailukappaleen taustaryhmät ja neuvonantajat olisivat edes hieman seuranneet tiedotusvälineitä ja havainneet ne rajut reaktiot mm. Georgiassa tai Turkissa, minkä Suomen edustajan käyttäytyminen siellä aiheutti, he olisivat neuvoneet ja ohjeistaneet kilpailijaa toimimaan toisin. Ja – näin uskon – tulos olisi ollut hieman parempi. Mutta ei, julkisuuskikkailu ja sensaationhakuisuus voittivat järjen ja tulos on sen mukainen. Mutta saatiinhan tämän jälkeen taas vettä siihen myllyyn, joka viime vuosina on mellastanut melkoisella voimalla koko piskuisessa Suomessa. Myllyyn, jonka mukaan kirkolla on liian suuri vaikutus suomalaisiin ja siksi media pyrkii omilla toimillaan nollaamaan kirkon vaikutuksen ja merkityksen mahdollisuuksiensa mukaan. Odotan innolla, mitä tämän suuntauksen ”mediapapitar”, Helsingin Sanomat tai hyvä ”kakkonen” YLE sanoo asiasta. Se varmaan nähdään piakkoin seuraavien suurten kristillisten juhlien uutisoinnin yhteydessä, jolloin jälleen tuodaan joku yksinkertainen, julkisuutta hamuava ortodoksi selittelemään kanonista ongelmaa, jonka kirkko on hänelle tai puolisolleen aiheuttanut. Tosin näin kesällä kristillisiä juhlia ei ole paljoa, mutta tuleehan se joulukin taas kohta.


HAP
happy

52. Teologinen jet lag

Paluu suomalaiseen arkeen on sujunut hieman nihkeästi. Tällaisen huru-ukon seikkailu omalla pikkuautolla kuukauden verran itäisessä Euroopassa ei ole enää helppo juttu tämän ikäiselle papparaiselle. Ei se olisi helppoa edes nuoremmallekaan, saatikka sitten minulle.

Yllättäen olen huomannut eräänlaisen jet lagin eli aikaerorasituksen vaikutuksia matkani jälkeen. Nyt ei ole suinkaan kysymys kelloajasta, sillä enimmillään ero taisi olla Puolassa ja Slovakiassa vain yksi tunti verrattuna Suomen aikaan. Nyt on kyse jet lagista, jolle olen antanut nimen: teologinen jet lag.

Lähdin Suomesta hieman ennen huhtikuun puolta väliä. Täällä oli vielä talvi: kylmää, järvet jäässä ja hieman luntakin maassa. Lähdin ajamaan autollani, jossa oli alla talvirenkaat tai oikeastaan kitkarenkaat – ei nastarenkaat. Olimme juuri viettäneet Suomessa pääsiäistä ja elin pääsiäisen jälkeistä elämää. Ennen pääsiäistä oli Suuri paasto ja pitkä, noin seitsemän viikon paastoaika.

Sitten yhtäkkiä, kolmessa päivässä, ajoimme läpi Euroopan ja olimme keskellä alkavaa kesää, odotimme taas pääsiäistä ja elimme uudestaan Suurta paastoa ja paastoaikaa varsin ortodoksisessa maassa, Romaniassa. Siirtyminen siihen oli varsin kivutonta. Söimme maan tavan mukaan paastoruokaa ja elimme paastoaikaa paikallisten ihmisten kanssa. Ja sitten tuli taas pääsiäinen, toukokuun viides päivä.

Olin viettänyt pääsiäisen Suomessa sairastellen, kuumeessa. En päässyt Lappeenrantaan pääsiäisyön jumalanpalvelukseen, en saanut syödä poikani perheen kanssa pääsiäislammasta, vaan kuumeilin kotona sängyssä. Pääsiäinen Suomessa lipui jotenkin käsistäni. Mutta ei hätää, pääsiäinen oli uudestaan toukokuun alussa, nyt Romaniassa ja sain olla siellä mukana. Elin romanialaisessa kirkossa pääsiäisyön jumalanpalveluksen, lähes neljätuntisen palveluksen Kristuksen käsittätehdyn ikonin kirkossa Iasissa. Menimme sen jälkeen syömään pääsiäislammasta ja sain kokea uudestaan Suomessa ”menettämäni” juhlan, nyt tosin vanhan eli juliaanisen kalenterin mukaan.

Lähdimme ajamaan kohti kotia kohta Romaniassa koetun pääsiäisen jälkeen ja matkallakin Puolassa koimme kirkkaan viikon iloisuuden ja pääsiäisen iloisen tunnelman. ”Kristus nousi kuolleista!” niin romaniaksi kuin puolaksikin kajahti monessa paikassa. Elin täysin pääsiäisaikaa, kirkasta viikkoa ja sitä seuranneita päiviä. Saavuin Suomeen toukokuun puolen välin tienoilla. Mutta, mutta … täällä olikin juuri ollut helatorstai ja odotimme helluntaita. Eihän se ollut mahdollista, vastahan oli ollut pääsiäinen. Täydellinen teologinen jet lag iski vasten kasvojani ja siihen oli vaikea sopeutua.

Sanoin ortodoksisille ystävilleni edelleen ”Kristus nousi kuolleista!”, koska pääsiäinenhän oli ollut aivan äsken. Ja täällä olikin jo vietetty pääsiäisen päätösjuhlaa ja ihmiset ihmettelivät, noudattaako Ortodoksi.net juliaanista kalenteria, kun pääsiäistervehdys oli sen etusivulla vieläkin. Huuuh!

Ensimmäisen kerran eläessäni tunsin outoutta ortodoksisuudessani ja etenkin tässä suomalaisessa ortodoksisuudessani. Pohdin pääsiäisen ajankohdan oikeellisuutta ja sitä, miksi Suomen ortodoksinen kirkko elää pääsiäistä uuden kalenterin mukaan, vaikka koko muu ortodoksinen maailma elää sitä vanhan kalenterin mukaan. Olen aina ollut uuden kalenterin kannattaja ja sanonut, ettei kalenteri koskaan voi voittaa Pyhiä kirjoituksia ja tulla niitä tärkeämmäksi. Nyt ensimmäisen kerran epäilin omaa mielipidettäni ja mietin, voisiko ortodoksinen maailma jotenkin löytää asiassa oikean ratkaisun – mikä se sitten lieneekään.

Kaiken kaikkiaan tämä tilanne on lähes absurdi. Nyt ymmärrän eri tavalla, miksi meitä suomalaisia ei aina pidetä ”oikeina ortodokseina” maailmalla ja omat aikaisemmat selitykset kalenterin merkityksestä omassa uskonnossa hieman kalpenivat. Nyt ajattelen hieman niinkin, että yhteinen pääsiäinen olisi ehkä tärkeämpi oman ortodoksisen identiteetin kannalta, kuin tällainen jakaantunut käytäntö ja Suomen erkaantuminen muista ortodoksisista maista omalla käytännöllään. En enää pidä mahdollisen tulevan oman ortodoksisen pääsiäisen viettämistä myös Suomessa ”omituisena” friikkiytenä, vaan paluuna ortodoksiseen perheeseen ja sen yhtenäiseen käytäntöön. Samalla kuitenkin toivon, että seuraava ekumeeninen, kaikkia ortodoksisia paikalliskirkkoja sitova kirkolliskokous kokoontuisi mahdollisimman pian ja tästäkin asiasta tehtäisiin siellä oikea ja ortodoksinen päätös, jota kaikki sitten noudattaisivat mukisematta. Tämä saattaa tosin olla toiveajattelua.

Tilanne, jota elämme tässä asiassa Suomessa, muistuttaa konkreettisesti siitä, että elämme läntisen ja etenkin protestanttisen yhteiskunnan paineessa monessa asiassa. Myös tässä kalenteriasiassa. Yhteiskuntamme, lomamme, vapaa-aikamme on rytmitetty läntisen, uuden kalenterin mukaan ja palaaminen vanhaan kalenteriin tai oikeammin meletiaaniseen kalenteriin, jossa vain pääsiäinen ja siitä riippuvat juhlat olisivat vanhan kalenterin mukaisia, ei varmaankaan aiheuttaisi ylitsepääsemättömiä ongelmia työelämässä tai tässä suomalaisessa elämänrytmissä.

Se, onko tuo juliaaninen eli vanha kalenteri oikea kalenteri, on sitten eri asia. Siitäkin on riittävästi näyttöä, ettei se ole, mutta se olisi tässä vaiheessa toissijainen seikka. Yhtenäisyys muun ortodoksisen maailman kanssa olisi ensisijaista. Ratkaisut tulisivat aikanaan seuraavassa yleisessä kirkolliskokouksessa, jota tosin eräät veikkaavat, että kokouksen kokoontuminen saattaa mennä aika lähelle Kristuksen toista tulemista.


HAP
happy

51. Vanhukset eduskunnassa

Skoolaus varapuhemiehen kanssa 40 vuoden kunniaksi Suomen eduskunnassa.
Kuvassa vasemmalta; Onerva, Pekka R., HAP, Markku K. ja Pekka H.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkona 15.5. oli tilaisuus, jossa jälleen kerran sai huomata olevansa vanha. Ihanaa! Tuon seikan todisti moni konkreettinen fakta, joita ei voi millään kiistää. Tärkein lienee tilaisuuden nimi. Se oli opettajanvalmistuslaitoksen kurssimme 40-vuotisjuhla. Siis valmistumisemme Joensuun yliopistosta, silloisesta korkeakoulusta, tapahtui 40 vuotta sitten. Se on muuten pitkä aika, se.

Kokoonnuimme Suomen eduskunnassa, sillä yksi meistä on siellä ”töissä”, kansanedustajana ja vieläpä varapuhemiehenä. Saimme olla puhemiehen VIP-vieraita, jotka tulivat sisään pääovesta ja saivat nauttia puhemiehen vieraanvaraisuudesta puhemiesten vastaanottotiloissa ja edustusruokasalissa.

Oli ihmeellistä tavata niitä samoja nuoria ihmisiä, joiden kanssa noin parikymppisenä opiskeltiin kuin yhtenä suurena perheenä Joensuussa ja valmistuimme sieltä ensimmäisinä peruskoulun luokanopettajina koko laitoksesta Suomessa upouuteen peruskouluun. Samalla kun olimme siis keihään kärki tai uraa uurtavia pioneereja, jotka varmasti saimme ihan omanlaisensa koulutuksen, joka vielä silloin haki varmasti muotojaan, samalla olimme myös ”kummajaisia” vanhojen perinteisen seminaarikoulutuksen saaneiden kansakoulunopettajien joukossa, yliopistollisen, akateemisen koulutuksen saaneita peruskoulun luokanopettajia.

Omissa yliopisto-opettajissamme oli suuria Persoonia, jotka vieläkin muistamme ja joiden metodeille ehkä nyt hyväntahtoisesti hymyilemme, mutta samalla olemme varmasti onnellisia, että saimme heidät opettajiksemme ja saimme tutustua heihin. Veli Nurmi, Jussi Kirves, Jouko Solonen, Paalasen pariskunta, ”Heta” Kärkkäinen, Heikki Kirkinen, isä Viktor Railas ja monet muut. Mutta oli meissä opiskelijoissakin omat ”persoonansa” ja heillä omat persoonalliset nimensä: Naru, Hassisen Kone, Ketku, jne.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli melko mystistä kohdata noita nuoria ihmisiä nyt 40 vuotta myöhemmin. Osaa heistä en ollut nähnyt tässä välillä, osan olin. Meitä saman kurssin käyneitä on kotipaikkakunnallani viisi, joten täällä on melkoinen keskittymä, kuten myös Joensuussa ja Helsingin seudulla, jossa heitä on useampia. Paikalle oli päässyt 59 valmistuneesta 32, tosin neljä meistä on jo kuollut ja yksi on pysyvästi sairaalahoidossa. Osasta emme tiedä mitään, missä he ovat ja osalla oli päteviä esteitä saapumiselle.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli jännittävää, lähes käsin kosketeltavan jännää katsella ihmisiä, jotka nousivat eduskunnan portaita ylös. Oliko hän meidän joukkoamme vai eduskunnan väkeä. Ja jos oli omia, kuka hän oli. Osan tunsin heti, osalta piti kysyä: Kuka oletkaan? Ja silti osaa en muistanut vieläkään. Armollinen tuo muisti. Kansanedustaja ”Julma” Juha Väätäinenkin kävi siinä portailla meitä tervehtimässä, hänkin entinen kansakoulunopettaja, ei tosin samoilta seuduilta.

Pitkälti syy toistemme muistamattomuuteen oli vanhuutemme ja huonomuistisuutemme lisäksi opiskelusysteemissämme, jossa meidät jaettiin pieniin ryhmiin lähinnä aakkosten perusteella. Piiroinen, Pulkkinen, Pulkkinen, Pyykkönen, Ravi olivat usein yksi ryhmä ja siksi opimme tuntemaan toisemme melko hyvinkin. Toinen, joka yhdisti joukot, oli asuinpaikka. Ne, jotka asuivat yliopiston opiskelija-asuntolassa, olivat kuin yhtä suurta perhettä huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen ja juhlineen, joihin me muualla asuvat innolla osallistuimme.

Yksi yhdistävä tekijä oli myös ortodoksinen uskonto, johon ryhmään meitä opiskellessa kuului neljä ja me kaikki erikoistuimme ortodoksiseen uskontonkin – minäkin, matematiikan ohessa. Pari kurssilaistamme tutustui tähän ortodoksiseen uskontoomme vielä erityisen läheisesti ja he kääntyivät ortodokseiksi, sillä he löysivät puolisokseen pappiskokelaat Kuopion ortodoksisesta seminaarista.

Osa meistä oli jo silloin aviossa ja saattoipa olla lapsiakin ja he erottuivat myös joukosta, sillä useinkaan he eivät olleet mukana ainakaan juhlissa. Suuresta ryhmästä löysivät toisensa ja menivät avioliittoon muutamat parit, muistan ainakin kolme tällaista paria. Ja lopuilla oli enemmän tai vähemmän erilaista vispiläkauppaa keskenään, mutta ne eivät välttämättä johtaneet heidän kohdallaan pysyvään parisuhteeseen.

Tapaaminen oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sai aikaan monenlaisia mietteitä elämästä ja vanhenemisesta. Vanha vitsi konkretisoitui todelliseksi: kun itse tunsin olevani ihan samannäköinen kuin ennen, muut olivat vanhentuneet todella paljon näiden vuosien saatossa. Moni muukin varmasti ajatteli samoin – minunkin kohdallani.

Kertomukset elämänvaiheista olivat moninaisia, useimmat olivat olleet yhdessä tai kahdessa työpaikassa koko uransa, joillakin työpaikkoja ja paikkakuntia oli useita, jotkut olivat työskennelleet myös Ruotsissa. Yllätyksekseni paikalla olevista ei tainnut olla ns. virkarehtoreita kuin isäntämme, varapuhemise Pekka Ravi ja blogisti HAP. Koulunjohtajina oli sitten toiminut kyllä useampikin, ja vt. rehtorina jokunen. Muulle kuin  opetusalalle ei ollut siirtynyt pysyvästi kukaan, vaikka osa oli hankkinut lisäkoulutusta mm. logopediasta tai jopa taidekasvatuksesta ja teatterista. Melko moni oli jatkanut opintojaan jossain vaiheessa, jotkut melko myöhäiselläkin iällä.

Oli joka tapauksessa mielenkiintoinen kohtaaminen. Ei yksin ihmisten vuoksi, vaan myös paikan vuoksi. Saimme perusteellisen opastuksen talossa ja pääsimme sellaisiin tiloihin, joihin ei aina pääse. Mutta silti tuo ihmisten kohtaaminen oli jälleen parasta. Nähdä, miten nuorista innokkaista opiskelijoista, jotka aika ajoin tekivät myös luikuria opiskeluissakin, oli tullut säntillisiä, vastuuntuntoisia, päteviä, hyviä kasvattajia, joiden kautta tuhannet lapset ovat saaneet sivistystä, oppineet lukemaan, laskemaan, puhumaan niin omaa kuin vierasta kieltä ja monia, monia muitakin tietoja ja taitoja. Kyllä opet osaavat!


HAP
happy