Termin alkuperä tulee toisesta samanmoisesta eli etnisestä luterilaisesta, joka heitettiin ilmaan eräässä Docventures-ohjelmassa ja josta sitten Kirkko ja kaupunki-lehden paljon kohua ja ilmeisesti myös kolhuja jutuillaan aiheuttanut päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti jutun lehteensä. Varsinaisesti termi juontanee kuitenkin juurensa vielä kauempaa eli termistä etninen juutalainen, jolla tarkoitettaneen etnisesti (rodultaan, kansaltaan, heimoltaan) juutalaista, joka ei välttämättä ole uskonnoltaan juutalainen. Usein hän on uskoltaan myös juutalainen, mutta hän voi olla vaikka kristittykin.
Mutta joka tapauksessa etninen luterilainen kuvaa ainakin Simolan kirjoittaman määritelmän mukaisesti ihmistä, joka kuuluu luterilaiseen kirkkoon ikään kuin historiallisista syistä, tavan vuoksi, koska se on osa suvun perinnettä tai suomalaisuutta. Voisi kai ajatella, että hän on "ryhmältään" tai taustaltaan luterilainen, vaikkei ihan oikein, koko elämältään ja toiminnaltaan tunnustakaan luterilaista uskoa. Ehkä.
Eli silloin etninen ortodoksi olisi vastaavasti ihminen, joka kuuluu ortodoksiseen kirkkoon historiallisista syistä, tavan vuoksi, osana suvun karjalaista perinnettä, olematta kuitenkaan sen suuremmin ortodoksi uskoltaan. Noinkohan se menisi! Määritelmä siis rajaisi ulkopuolelle kaikki kirkkoon myöhemmin liittyneet ja sellaiset ortodoksit tai liittyneet, joiden sukutausta ei ole Karjalassa. Tosin tuohon etnisten ortodoksien alueisiin voisi kai Karjalan lisäksi lisätä aivan hyvin myös muita alueita, vaikka Itä-Lapin (Sevettijärvi/Nellim) ja siellä asuvien kolttien taustan nykyisen Venäjän ja Kuolan alueella esimerkiksi Petsamon ympäristössä.
Jos soveltaisin tuota Simolan artikkelia ja hänen määritelmiänsä tähän jupinaani, niin silloin voisi kai sanoa, että tuollaisella etnisellä ortodoksilla ei välttämättä ole oikein kunnollista suhdetta omaan ortodoksiseen kirkkoonsa ja melkoinen osa heistä ei oikein edes tunne omaa ortodoksista uskoakaan. Silti etninen ortodoksi seisoo kirkon eturivissä aina, kun piispa vierailee seurakunnassa tai on oman etnisen ryhmän juhlapäivä. Traditio, perinteet, joita hän siis ei oikeastaan tunne kunnolla, merkitsevät hänelle paljon, sillä ne ovat hänen mielestään kirkon koko kivijalka. Tosin perinteiden syntymekanismikaan ei ole ihan tuttu, sillä joku juuri äsken, vaikka viime vuoden juhlassa keksittykin lasketaan helposti seuraavassa juhlassa jo ortodoksiseen perinteeseen kuuluvaksi.
Tällainen etninen ortodoksi, huolimatta, ettei hänellä oikeastaan ole kunnollista suhdetta seurakuntaansa ja kirkkoon yleensä, on kuitenkin tyytyväinen kirkon tekemään työhön. On se sitten museon rakentamista, hallinnon uudistamista, muuta strategiatyötä tai sitten sitä vanhahtavaa ja monen mielestä hieman syrjäänkin joutavaa hengellistä työtä ja diakoniaa - mitä se sitten oikeasti kenenkin mielessä onkaan.
Etninen ortodoksi antaa roponsa toisten ihmisten auttamiseen, kuhan vain ei tarvitse katsella kuvia tai kuunnella kertomuksia näiden avustettavien surkeasta elämästä. Hän on täysin tyytyväinen ja katsoo täyttävän oman kristillisen missionsa, kunhan joku hänen antamillaan rahoilla pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa tarkastelemassa erilaisia mahdollisia tai joskus toteutuvia projekteja näiden surkeiden ja kärsivien parissa. Lopputulosta - kohteen onnellisuutta tai surkua tai vaikka vain raporttia tehdystä työstä - hän ei välttämättä halua edes nähdä, jos nyt sellainen aina edes julkisuuteen saadaan.
Joissain tilanteissa tuollainen etninen ortodoksi saattaa olla jopa kiihkeä oikeaoppisuuden puolustaja joka seisoo puolustuksen eturivissä ja sanoillaan joskus jopa teoillaankin todistaa jonkin ainakin omasta mielestään ortodoksisuuteen ja etenkin omaan ortodoksisuuteensa liittyvän asian erinomaisuutta. Hän ei välttämättä ole siinä tuomitsemassa toisia, vaikka väittää toisten tuomitsevan ja hän ei välttämättä ole siinä suvaitsematon, vaikka väittää muita suvaitsemattomiksi. Hän saattaa olla siinä pelkästään esimerkiksi vaikka rakkauden tai jonkin muun elämän detaljin vuoksi. Onko vaikkapa rakkauden kohteena sitten ortodoksinen uskonto ja sen oikea oppi vai joku muu, onkin sitten toinen asia. Hänestä kun tässä esimerkkitapauksessa rakkaus ja rakastaminen, hyväksyminen ja hänen määrittelemänsä suvaitsevaisuus menevät ylitse kaiken, jopa oikean opinkin, ortodoksisen uskon.
Etniselle ortodoksille on annettu muitakin nimiä. Tai oikeammin ne on kai alkuaan annettu etnisille luterilaisille, mutta kai niitä voi ihan hyvin soveltaa tämän toisenkin valtionkirkon jäseniin, ortodokseihin. Ne ovat mm. tapakristitty, siis tapaortodoksi ja kulttuurikristitty / kulttuuriortodoksi. Mielenkiintoisia termejä!
Minusta tuollainen kuttuuriortodoksi voisi olla vaikka sellainen kultturipersoona, jolla on aito etninen ortodoksinen tausta. Mutta todennäköisesti hän nykyään on useimmiten ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, kirkostamme narsistista liberalismia ja elämäänsä syvällisyyttä ja mystisyyttä hakeva uusortodoksi. Vaikea asetelma. Mutta löytyykö tuosta aitojen etnisten ortodoksien ryhmästä kulttuuriortodokseja? On siellä varmaan joitain, vaikka nyt ei heti montaakaan nimeä mieleen tulekaan. Ja kumma kyllä, enemmän nämä ns. "aidot" ortodoksiset kulttuurikristityt (siis etniset sellaiset) vaikuttavat ihan oikeasti enemmän aidoilta, "oikeilta" ortodokseilta, kuin liberalismia hakevilta tapakristityiltä. Sitä samaa en oikein helposti osaa sanoa muista jälkeenpäin ortodokseiksi tulleista kulttuurikristityistä. Lienenkö tässä nyt vain asenteellinen! Mahdollisesti.
Sen sijaan tavallisia tapaortodokseja (erotuksena näistä kulttuuriortodokseista) on sitten pilvin pimein meidänkin kirkossamme. Etnisiä tai vähemmän etnisiä. Myöhäsyntyisiä tai äidinmaito-ortodokseja. Kaikessa löytyy. Joskus tuntuu, kuin jopa nuo "rakastettavat", ahkerat, jopa hellyyttävät omat kirkkomummotkin olisivat sellaisia. He kun puuttuvat toisinaan - jotkut tosin aina - sellaisiin ulkoisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen uskonnollisuuden tai kristillisyyden tai niiden harjoittamisen kanssa. Kuten vaikka estävät ihmisiä istumasta kirkossa jalat ristissä tai kädet puuskassa tai pukevat kirkkoon tulevia ihmisiä uudestaan huivein tai mekoin taikka sitten moittivat lasten vanhempia lasten luontaisesta ääntelystä kirkossa ja näin estävät näillä ns. etnisillä asenteillaan lapsiperheiden kirkkoon tulon, jne.
Tuollaiset tapaortodoksit tai laajemmin ajateltuna tapakristityt ovat varmaan - kuten Simolakin toteaa artikkelissaan - yksi syy ja hyviä "keppihevosia" ateisteille ja ns. vapaa-ajattelijoille, jotka yrittävät murtaa kirkkojen vallan Suomessa ja miksei muuallakin. He pitävät tapakristittyjä tyyppeinä, jotka eivät ole rehellisiä uskossaan ja kuuluvat kirkkoon ympäristön paineen, maineen tai kunnian tai usein jopa pelkästään kirkonmenojen kauneuden, esteettisyyden, erilaisten tapojen, tavan vuoksi. Samalla valitettavasti osa heistä ei kuitenkaan kunnioita kaikilta osin ortodoksisen kirkon uskoa ja oppia, vaan haluavat jopa muuttaa sitä joitain osia omien mielihalujensa mukaan ja itselleen paremmin sopivaksi. Esimerkkejä tällaisista löytyy vaikka kirkon kanonien soveltamisesta nykyaikaan tai vaikka siitä, ettei joku ns. perinteinen synti olisikaan enää syntiä ja sitä voisi ilman kirkon tuomiota harrastaa vapaasti ja saada jopa sille kirkollinen hyväksyntä, jumalallinen siunaus. Vaikkapa elää ns. susiparina, avoliitossa tai mitä muita niitä vielä enemmän kohuttuja asioita tuolla saralla nyt onkaan. Niin - ja onhan siellä vielä vino pino niitä tasa-arvokysymyksiäkin vaikka naispappeudesta tai naisen alistamisesta miehen "alaisuuteen" avioliitossa.
Jälleen saattaa olla, että joidenkin lukijoiden verenpaine kohoaa kirjoitukseni johdosta. Mikä olen minä tuomitsemaan toisten uskoa? Mikä olen minä arvostelemaan jonkun uskon syvyyttä? Mikä olen minä luokittelemaan ihmisten kunnollisuutta tai rehellisyyttä uskossaan? Ihan oikein, en mikään. Teen näitä jupinoita ihan vain pohtiakseni asioita ja selventääkseni ajatuksiani, kuten lienen jo aikaisemmin kirjoittanut.
En näillä mielipiteilläni jupinoissani halua edes kertoa, että tämä muka olisi ortodoksisen kirkon kanta ja linja. Ei. Tämä jupinoiminen on omaa yksityistä ajatteluani. En ole ortodoksisen kirkon pappi, enkä siis kuulu pappissäätyyn. Olen tavallinen ortodoksinen maallikko, nykyisin vielä valtion elätti, joka vain joutessani pohdin omana tykönäni tällaisiakin asioita.
Joskus tosin kyllä salaa mielessäni toivon, että oman kirkonkin piirissä pohdittaisiin vakavasti edes joitain näistä aiheista, sillä eiväthän ne suinkaan minun keksimiäni juttuja ole, vaan yleisesti maassamme keskusteluissa olevia asioita. Mutta tuo saattaa olla jo toiveajattelua, kun museo tai hallinnon paisuttaminen - vai sanotaanko sitä nyt kuitenkin kiltimmin kehittämiseksi - vievät niin suuren ajan ja suuren osan toimintaan tarvittavista rahoista. Varsinaiselle kirkon työlle, niille kirkon perustyöhön kuuluville hengellisille asioille, ihmisten pelastuksesta huolehtimiselle tai edes niiden pohdinnalle, ei aina taida joillakin riittää aika, rahoista ja valitettavasti joskus jopa halusta ja taidoista nyt puhumattakaan.
HAP
happy
Hannu, olet aivan oikeassa tässä jupinassasi, kuten niissä aiemmissakin, joita laiskuuttani en ole kommentoinut. .
VastaaPoistaHannu, Sinä sanot ääneen sen, mitä ajattelevat monet muutkin Suomen ortodoksisessa kirkossa. Näkevät samat asiat kuin Sinä, tekevät samoja havaintoja, ajattelevat itsekseen, mutta eivät uskalla sanoa sitä ääneen. Tarkoitan erityisesti näitä Sinun huomioitasi esim. kirkon hallinnosta, rahan käytöstä ja ihmisten - kirkon omien jäsenten suhtautumisesta kirkkoon ja uskoon.
En tunne Hannua mitenkään muuten kuin hänen nettikirjoitteluistaan ortodoksi.netin foorumilla ja blogissaan. En kuulu minkään seurakunnan sisäpiireihin, ja viime vuosina yhteyteni seurakuntaan täällä Suomessa ovat entisestäänkin ohentuneet aivan käytännön syistä ja joltain osin myös tietyistä, sanoisinko, psyko-sosiaalisista syistä. Mutta en ole kuitenkaan vailla yhteyttä Kirkkoon ja sen elämään - käytännön syistä se toteutuu kohdallani enemmän tuolla itärajan toisella puolella. Mutta kirkollisveroni maksan kyllä edelleen Suomen ortodoksiselle kirkolle.
Tämä taustatietona, en siis tunne Hannua, ja kun annan kiitosta hänen kirjoituksistaan, kyseessä ei ole mikään vispiläkauppa :)
Kerron oman kokemukseni, mitä on tapahtunut, kun olen kertonut näkemästäni ja kokemastani:
Olen silloin tällöin kirjoittanut ortodoksi.netin keskustelufoorumilla avoimesti omalla nimelläni ajatuksiani, havaintojani asioista, joita olen ihmetellyt. Olen saanut palautetta yksityiseen sähköpostiini (???) ihmisiltä, jotka eivät enää edes kirjoittele kyseisellä foorumilla. Liekö siirtyneet Face Bookiin vai minne, en tiedä, kun itse en ole siellä. Jotkut / joku noista minulle palautetta antaneista eivät ymmärtääkseni edes enää seuraa ortodoksi.netin keskustelupalstaa, mutta jostain he ovat saaneet tietää siellä kirjoittamieni viestien sisällön, ja joltain toiselta kenties saaneet sähköpostiosoitteeni. En ole monelle ihmiselle edes antanut sitä. Ei siinä mitään! Kyllä minulle saa kirjoittaa! Mutta sitä hieman ihmettelen, että jotkut ovat jaksaneet monen mutkan kautta ottaa yhteyttä päästäkseen kertomaan minulle, että kirjoituksillani, ihmettelyilläni, heidän mielestään mustamaalaan Suomen ortodoksista kirkkoa, ja en ymmärrä sen ainutlaatuista edistyksellisyyttä, demokraattisuutta, oikeudenmukaisuutta, sivistyneisyyttä verrattuna esim. Venäjän kirkkoon, jonka helmaan olen maanpetturin tavoin hakeutunut. Ehkä saamani palaute on sisarellista / veljellistä huolenpitoa :) Haluan uskoa parhain päin.
Huolimatta siitä, kerron tässä oman mielipiteeni: Suomen kirkko on pieni ja Suomessa ortodoksinen elämä on kovasti enemmistön puristuksessa. Lisäksi meillä on huutava pula käytännön inhimillistä elämää ja sen vaiheita ja tilanteita koskevasta tavallista ihmistä lähelle tulevasta hengellisestä opetuksesta ja tuesta. Tai sitten on pula kirkon jäsenistä, jotka tuntevat olevansa tuollaisen opetuksen tarpeessa.
Sen takia nuo ilmiöt, joista Hannu näissä jupinoissaan kirjoittaa, voivat aiheuttaa sen, että Suomessa ortodoksisuudesta tulee vain eräänlainen luterilaisuuden eksoottinen sivuosasto ja/tai ateistisen liberalistisen humanismin kuuliainen toteuttaja, jota koristavat juhlavat, esteettiset muotomenot. Kirkko joka antaa esteettisiä ja älyllisiä kulttuurielämyksiä, mutta ei Evankeliumia. Kirkko joka hyväksyy kaiken, siunaa kaiken, mutta ei anna kenellekään sitä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee. Suinkaan tilanne ei vielä ole tämä! Meillä on pappeja ja maallikoita, jotka oikeasti uskovat Kirkon uskon mukaan ja pyrkivät elämäänkin uskonsa mukaan ja tukevat siinä toisiakin - tällaisista minulla on omaakin kokemusta. Mutta jos ne ilmiöt, joita Hannu tarkkanäköisesti kritisoi, saavat enemmän alaa, kuten näyttää tapahtuvan, niin tulevaisuus on tuo mitä edellä sanoin.
Liisu
Se kirkko, mihin synnyin ja kasvoin, oli aivan erilainen kirkko kuin tänä päivänä. Lukioluokille saakka sain olla mukana kotikirkkoni lähes kaikissa jumalanpalveluksissa. Toimin ponomarina ja lauloin kuorossa. Ortodoksisuus kasvoi kiinni iholle luontevalla tavalla. Jumalanpalvelusten kaavat, kirkkomusiikki, liturginen etiketti, pukeutuminen, ortodoksinen tapaperinne ja sodanjälkeisten karjalaisortodoksien luonteva ja aito kohtaaminen löysivät tiensä nuoren pojan sydämeen.
VastaaPoistaKun tänä päivänä katson kotiseurakuntani jumalanpalvelukseen osallistujia, sieltä on tunnistettavissa kolme pääryhmää: kirkkoon liittyneet, maahanmuuttajat ja "vasenkätiset" ortodoksit. Vaikka karjalaisortodoksit ja heidän jälkeläisensä muodostavat seurakunnan enemmistön väkiluvusta, he puuttuvat jumalanpalveluksista. Kirkollisia toimituksia kyllä käytetään ja pyydetään elämän suurissa käännekohdissa, mutta muutoin vallitsee hiljaisuus ja ihmettely. Etninen ortodoksisuus on nukahtanut.
Kun saa olla mukana jumalanpalveluksessa, jonka toimittaa syntyperää oleva ortodoksipappi, se on tunnelmaltaan täysin erilainen, jos sen toimittaisi "käännynnäinen" tai maahanmuuttotaustainen pappi. Siksi olen tullut siihen tulokseen, että parjattu "äidinmaito-ortodoksisuus" on kristillisyytenä avarakatseisempaa, luontevampaa, inhimillisempää ja iloisempaa. Etninen ortodoksipappi on hyvä ellei paras vaihtoehto.
Liisu kiteytti mielestäni asian erinomaisesti tässä:
VastaaPoista"Huolimatta siitä, kerron tässä oman mielipiteeni: Suomen kirkko on pieni ja Suomessa ortodoksinen elämä on kovasti enemmistön puristuksessa. Lisäksi meillä on huutava pula käytännön inhimillistä elämää ja sen vaiheita ja tilanteita koskevasta tavallista ihmistä lähelle tulevasta hengellisestä opetuksesta ja tuesta. Tai sitten on pula kirkon jäsenistä, jotka tuntevat olevansa tuollaisen opetuksen tarpeessa.
Sen takia nuo ilmiöt, joista Hannu näissä jupinoissaan kirjoittaa, voivat aiheuttaa sen, että Suomessa ortodoksisuudesta tulee vain eräänlainen luterilaisuuden eksoottinen sivuosasto ja/tai ateistisen liberalistisen humanismin kuuliainen toteuttaja, jota koristavat juhlavat, esteettiset muotomenot. Kirkko joka antaa esteettisiä ja älyllisiä kulttuurielämyksiä, mutta ei Evankeliumia. Kirkko joka hyväksyy kaiken, siunaa kaiken, mutta ei anna kenellekään sitä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee."
Tuota kohti ollaan mielestäni menossa. Se sama, mikä on tapahtunut luterilaiselle kirkolle, on tapahtumassa hiljalleen myös Suomen ortodoksiselle kirkolle. Ei tämä pieni 60 000 ortodoksin populaatio, josta iso osa on jo sekularisoitunut pysty millään sinnittelemään maallistumista ja välinpitämättömyyttä vastaan. Kuulostan ehkä penseältä ja negatiiviselta, mutta kyllähän tuo kehitys on mielestäni ihan hyvin nähtävillä ollut jo pitemmän aikaa.
Voi voi, kylläpä tuomioita taas jaellaan. Täytyypä pysytellä poissa häiritsemästä
VastaaPoistaTuomioita???
VastaaPoistaOlen saanut yksityiseen sähköpostiini niin kovia ja aggressiivisia viestejä, suomalaisilta ortodoksi-sisariltani ja veljiltäni, että ei niistäkään varmaan tuomitseminen ole kaukana. Minua on haukuttu "ryssien hyysäämisestä", ja kehotettu olemaan kirjoittamatta Venäjän kirkosta, koska "me suomalaiset ortodoksit emme tarvitse itärajan toiselta puolelta yhtään mitään". Nämä henkilöt ovat jossain levittäneet toisilleen kirjoituksiani, joita olen kirjoittanut ortodoksi.netin foorumilla rehellisesti omalla nimelläni, ja antaneet sellaista palautetta, että jo vähän pelkäsin, että tulevatko isänmaallisuudessaan jo kohta minun, Suomen kirkon "moittijan", kotiovelle.
Asioiden havainnoiminen ja pohtiminen ei ole sen enempää moittimista kuin tuomitsemistakaan. Jos syyttää tuomitsemisesta toista, niin itse on tuomitsija. Eli me olemme kaikki!!! Niin minä kuin Sinäkin, rakas Anonyymi! Ihan sama synti meillä jokaisella.
Liisu