Nyt on nostettu esiin myös mahdollisuus, että jotkut muutkin uskonnolliset ryhmät tai kirkot voisivat saada veronkanto-oikeuden jäseniensä keskuudessa. Tämä siis tarkoittaisi sitä, että kirkollisvero tai yhteisölle tarkoitettu vero kerättäisiin valtion ja kunnallisveron kannon yhteydessä ja tilitettäisiin sitten valtion toimesta kyseisille yhteisöille.
Myös Suomen ortodoksisen kirkon päämies, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, on ottanut kantaa asiaan eräässä haastattelussa, jossa hän suhtautui varovaisen myönteisesti luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkisen aiemmin esiin nostamalle ajatukselle sallia kirkollisverotuottoja myös muille kuin luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle. "Suhtautuisin myönteisesti esimerkiksi siihen, että katolinen kirkko voisi saada kirkollisverotuottoa", arkkipiispa Leo totesi tuossa haastattelussa. Kari Mäkinen haluaisi antaa verotusoikeuden ilmeisesti huomattavasti laajemmalle joukolle kuin vain katolilaisille.
Nyt kun pää on avattu keskustelulle, apajalle on ilmestynyt paljon muitakin, kuin pelkästään kirkkoja tai uskonnollisia yhteisöjä, Erilaisilla foorumeilla on jo vaadittu verotusoikeutta mm. vapaa-ajattelijoille, puolueille, Punaiselle Ristille ja tietysti monenmoiselle joukolle erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Raha on aina toiminut hyvänä haaskana. Sen äärelle kokoontuu aina suuri joukko jakajia kenellä minkäkinlaiset motiivit taustallaan.
Luterilainen kirkko on tämän "kirkko ja valtio" -keskustelun yhteydessä saanut kritiikkiä mm. siitä, että se on alkanut nimittää itseään kansankirkoksi. Mitä se sitten heidän kielenkäytössään tarkoittaakaan, en edes yritä avata tuota termiä.
Valtionkirkko, valtionuskonto on kunkin valtion virallinen, sen omassa lainsäädännössä määritelty uskonto. Suomessa tällaisia ovat toistaiseksi vain ortodoksinen kirkko ja luterilainen kirkko, vaikka mediassa puhuttaessa teologista sivistystä vaille jääneet toimittajat käytettävät sanaa 'kirkko' tarkoittamaan lähes aina luterilaista kirkkoa. "Kirkko teki sitä tai tätä", "kirkossa tapahtuu", jne. jne, siis luterilainen kirkko teki, vaikka Suomessa on toinenkin virallinen kirkko, itse asiassa suurempi kirkko, kun katsotaan sen todellista kokoa ja merkitystä maailmanlaajuisesti. Mutta tämä on ollut ortodoksisen kirkon osa koko sen historian ajan, minkä ortodoksisuus on ollut Suomessa.
Jopa aikanaan opetettiin historiassa, että kristinusko tuli Suomeen lännestä ristiretkien aikaan joskus 1100-luvulta eteenpäin. Samalla hurskaasti unohdettiin, että jo 900-1000-luvuilla tai tiedä häntä vaikka jo aikaisemminkin, ortodoksista uskontoa levitettiin Bysantista Itä-Suomeen ja sitä kautta muuallekin Novgorodin kautta. Jopa niin tehokkaasti, että moni suomenkielen kristillinen sanakin on peräisin tuolta ajalta.
Kirkkojen yhteisessä toiminnassa, ekumeniassakin tuo ortodoksien jonkinlainen vähättely näkyy esimerkiksi tavalla, josta olen jo aikaisemmin jupissut: ekumeeninen jumalanpalvelus Suomen valtiollisessa kielenkäytössä tarkoittaa melkein aina luterilaista palvelusta, luterilaisessa kirkossa, jossa sivuosan suorittajana ja lukijana toimii milloin ortodoksinen arkkipiispa, milloin katolinen piispa, milloin helluntaisaarnaaja. Ja yhden virren tilalla saatetaan joskus harvoin laulaa luikauttaa ortodoksinen helppo kirkkoveisu, jonka maallistunut enemmistökin tunnistaa ilmeisen kristityksi lauluksi.
Joillakin tahoilla - lähinnä omien piirissä tai joskus myös tietysti tuoreen suomalaisen "uususkonnon", vapaa-ajattelijoiden, mutta myös joissain vapaakirkollisissa tai muiden herätysliikkeiden piireissä - kansankirkko käsite on nostettu kriittisesti esille ja siltä taholta on kiivaasti väitetty, ettei luterilainen kirkko ole mikään kansankirkko. Näin mm. siksi - siis heidän ja joidenkin muidenkin kritisoijien mielestä - koska kansankirkkous edellyttäisi tiiviimpää seurakuntayhteyttä. Mitä silläkin sitten taas tarkoitettaneenkaan? Näiden kriittisten edustajien mielestä luterilaiset papit puhuvat kansankirkosta, vaikka edustavat julkishallinnollista yhteisöä, siis valtionkirkkoa. ”Kansankirkko” edellyttää kritisoijien mielestä siis kansan tiivistä seurakuntayhteyttä, joka heidän mielestään on lähes olematon. Tiivistä on heidän mielestään vain kirkollisvero. Todelliselle uskonyhteydelle tärkeät jumalanpalvelukset ja ehtoolliset jäävät vain harvahkoille uskovaisille käytettäväksi ja nautittavaksi.
Aivan äskettäin Suomen Vapaakirkon äänenkannattajan Suomen Viikkolehden päätoimittja Hannu Lahtinen sanoi eräässä haastattelussa, että "uusia seurakuntia tarvitaan, koska valtaosalla suomalaisista ei ole säännöllistä seurakuntayhteyttä." Siis "ruumista" ei vielä ole, mutta perinnönjako on jo alkanut.
Kriitikot näkevät tässä asiassa saatavan parannuksia, jos kirkko ja valtio erotetaan. Ja heidän mielestään ero on myös kirkon etu. Monesti tässä samassa yhteydessä kritisoidaan koko kirkon muutakin hengellistä ja opillista tilaa ja ajoittain keskusteluissa vilahtelee myös sanat: kirkon rappio. Syy rappioon saattaa sitten tosin olla joillakin aivan päinvastainen kuin taas toisilla. Tämäkin kertonee jotain käytävän keskustelun tasosta. Mielenkiintoista on myös se, ettei keskustelu niinkään nouse kirkon sisältä, vaan täysin ulkopuolisilta tahoilta, joille ei pitäisi kirkon asioiden kuulua mitenkään. Mutta tässäkin asiassa: rahalla ja niiden käyttämisellä sekä halulla päästä käyttämään noita muilta kerättyjä rahoja omiin tarkoituksiinsa, on outoja vaikutuksia.
Viime aikoina juhlittua 1700-vuotiasta Milanon ediktiä, kirkon ja valtion tiiviin suhteen alkamista, siinä kuin myös vaikka vielä sitä vanhempia tapahtumia Rooman valtakunnassa pian Kristuksen ristinkuoleman jälkeen, onkin pidetty syinä koko kirkon ja valtion välisten suhteiden rappioon tai minkä niminen tila se nyt kenelläkin kritisoijalla puheissa onkaan.
Pääasiassa äänessä lienevät näissäkin kriittisissä keskusteluissa olleet valtiokirkkoon kuulumattomat tai ateistit ja ns. vapaa-ajattelijat. Tämä lienee luonnollista, sillä ovathan he yhdessä melko suuri ryhmä Suomessakin. Jonkin verran keskustelua lienee ollut jo luterilaisen kirkon puolella, kirkon sisällä, mutta ortodoksisen kirkon osuus keskusteluissa on jäänyt selvästi taka-alalla. Jos saan käyttää hieman roisia sanontaa, joka mielestäni kuvaa hyvin tätä tilannetta, niin ortodoksinen kirkko on seurannut "kirkko ja valtio" -asiaa kuin "kusi sukassa". Hiljaa, vähäeleisesti ja samalla pelkoa tuntien. Osittain hiljaisuus on johtunut myös tietämättömyydestä tai jopa ihan aidosta osaamattomuudesta tämän asian edessä. Kädestä syöjä, almujen noukkija ei ole historiansa saatossa oppinut potkimaan vastaan.
Itse olen vuosikausia ollut nykykäytännön, siis valtiokirkon, kannattaja. Olen ollut sitä mieltä, että oman ortodoksisen kirkkomme pelastus on ollut sen virallinen asema maamme toisena valtionkirkkona. Viime sodat tuhoineen ja sen seurauksena tapahtunut jälleenrakennus olivat todella merkittäviä ortodoksisen kirkon kohtalon ja jatkumon kannalta. Olojen rauhoituttua, valtionkirkkostatus on taannut tasaisen rahavirran ja vakaammat olot, kuin muutoin olisi ehkä ollut mahdollista. Mutta nyt enemmistön ekumenian ja tasa-arvon sekä sodanjälkeisen oikeudenmukaisuuden nimissä osoittama yhteiskunnallinen sääli meitä paljonkärsinyttä evakkokansaa ja omaisuutensa menettänyttä kansanosaa kohtaan alkaa vaihtua hiljalleen muihin tunteisiin ja tunteeton ja maallinen raha ratkaisee näissäkin asioissa.
Viime vuodet ovat selvästi alkaneet nakertaa minunkin mielipidettäni kirkon ja valtion yhteiselosta. Vakaa tulomuodostus on saanut aikaan hengellistä laiskuutta, teologista tuherrusta, suunnitelmallisuuden puutetta ja etenkin - tuhlailua. Maalliset "krumeluurit" ja rahan käyttökohteet ovat nousseet hengellisen elämän edelle. Jopa ortodoksinen kirkkokin on laitostunut ja muuttunut jopa jo hieman sekulaarimmaksi. Ortodoksinen kirkko ehkä kuitenkin vain hiljalleen, luterilainen kirkko ilmeisen pikavauhdilla. Kirkolliset, siis aidot kristilliset arvot, ovat heittäneet "härän pyllyä" suomalaisessa yhteiskunnassa ja kristillinen arvomaailma on muuttunut kohta niin, ettei sitä oikein omakseen tunnista. Näin etenkin tuolla toisen sisarkirkkomme puolella ja seurauksena siellä on ollut lisää hajaannusta, uusien kirkollisten yhteisöjen syntymisiä.
Hallinto ja byrokratia kirkoissa ovat paisuneet sellaisiin mittoihin, että pieni kirkon jäsen jää siinä helposti jalkoihin. Kuolleista pidetään hautausmailla kohta parempaa huolta kuin elävistä seurakunnissa. Hengelliseen toimintaan ja ihmisten pelastuksenturvaksi tarkoitettu kristillinen organisaatio on kuin suuri tunteeton valtionyritys erilaisine yli- ja alipäälliköineen sekä moniportaisine byrokraatisine toimielimineen. Järkevää toimintaa ja tilannetta purnaavien työskentelyä yritetään suitsia vaikka lakipykälin, jos ei muuta voida. Saadakseen verovaroin kustannettua palvelua, pitää kohta omata suhteita, tietoa, rohkeutta ja mitä lie. Pieni ihminen ei enää kohta selviä kirkonkaan rattaissa, vaan syrjäytyy pelkäksi "kaiken maksajaksi".
Yksilöllisyys on tunkenut vauhdilla päälle valtionkirkkoihinkin ja yhteisöllisyys alkaa kohta kadota kaikilta, jopa meiltä ortodokseiltakin. "Minulle - kaikki - nyt - heti" - mentaliteetti iskee narsistisen yhteiskunnan joka kolkkaan, kirkkoonkin. Vanha, tuttu ja turvallinen kirkko ei enää kelpaa, halutaan uusi, moderni ja etenkin sellainen kirkko, joka ei nimittele ihmisten pahoja tekoja synniksi eikä vaadi heiltä katumusta, vaan jossa saa pitää hauskaa ja toteuttaa itseään. Pitää olla suvaitsevainen, vaikkakaan esittäjät eivät edes selvästikään tunne tai ovat jo unohtaneet tuon sanan oikean merkityksen, ja elämäntyylilleen uskollisina luoneet tuollaisille sanoille uusia tarkoituksia ja selityksiä omien mielihalujensa ja suuntautumiensa mukaan. Samalla tietysti he nollaavat entiset merkitykset, joita ja joiden kannattajia he sitten eivät enää vanhakantaisesti sanottuna suvaitse.
Päinvastoin he tuomitsevat tuollaiset sanojat, luokittelevat heidät ei-toivottuihin tyyppeihin, vähentävät tai lopettavat rahoituksen heidän edustajiltaan tai taustaryhmiltään, vaikka ne edustaisivat kuinka hyvin tahansa hurskasta perinteistä kristillistä hengellisyyttä tai kirkolle aina kuulunutta hädänalaisista ihmisistä huolehtimista tai evankeliumin levittämistä. Ei, ei! He siirtävät tällaiset "vastarannan kiisket" ja uuden modernin opin purnarit syrjään valtionkirkolle ominaisin demokraattisin päätöksin, enemmistön voimin.
Ehkä noista syistä johtuen alan kohta minäkin toivoa kirkon ja valtion eroa. Kirkkoon kuuluminen tulee silloin ihmisille merkityksellisemmäksi. Siihen ei enää kuuluta silloin tavan vuoksi, tietämättä yhtään, miksi kuulutaan. Tuntematta ollenkaan sitä ideologiaa, joka on kirkon taustana. Kirkon jäsenet ovat varmasti silloin, kirkon ja valtion eron jälkeen, lähempänä toisiaan arvomaailmassa ja ideologiassaan. Tosin se samalla saattaa johtaa joihinkin lieveilmiöihin. Suomalaiset tuntien, mahdollisesti syntyy yhdenasian kirkkoja. Myös kirkosta eroaminen kenties lisääntyy ja kirkkojen taloudellinen asema heikkenee, koska niillä jo nyt on liikaa maallista omaisuutta vartioitavanaan ja huollettavanaan. Ja samalla näiden "tusinakirkkojen" ja jäljelle jäävien vanhojenkin kirkkojen yhteiskunnallinen merkitys mahdollisesti heikkenee ja vaikutusvalta vähenee.
Muttei välttämättä. Asia kun on todennäköisesti kiinni enemmänkin vanhojen kirkkojen persoonista ja ihmisistä, jotka kirkkoa johtavat ja siellä toimivat. Mutta eniten kaikki on varmasti kiinni yhteisön omasta ideologiasta, kirkon uskosta ja opista ja sen pysyvyydestä. Hetken hurmalla ja tempputeologialla ei pitkälle päästä. Pysyvyys, turvallisuus, perinteet, tuttuus, aktiivisuus, ihmisistä välittäminen ja huolehtiminen nousevat varmasti esiin, kun aikanaan ihmiset pähkäilevät, mihinkähän kirkkoon sitä nyt taas liittyisikään.
Mutta samalla tuo ero saattaa tuoda esille hurjasti uusia, hyviä asioita. Kirkon parissa työskentelevät ovat sen jälkeen toivottavasti mieluummin idealisteja kuin materialisteja. Kirkkoon kuulumiselle palaa sen alkuperäinen merkitys: halu pelastua. Noita hyviä puolia löytyy varmasti läjäpäin lisää, mutta valitettavasti myös varmaan haittojakin. Siksi asia ei ole vielä täysin kiteytynyt ajatuksissani, mutta jos pitää sanoa jokin ns. valistunut arvio, arvelen kirkon ja valtion eron olevan varsin lähellä. En ole varma ennätänkö nähdä sen, mutta lapsenlapseni näkevät sen melko varmasti.
Tällä hetkellä mielestäni kirkon ja valtion suhteissa on menossa jonkinlainen "pullasorsa-vaihe". Valtio ja tämä "hiljainen kansa", kirkkoon kuuluvat, asioista mitään tietämättömät, passiiviset jäsenet ruokkivat verovaroillaan kirkkoa kuin pullasorsaa. Seurauksena on kirkonkin osalla sama, mikä on pullasorsalla syksyllä: se ei pääse lihavana lentoon, siivet eivät kanna, eikä se enää muista, minne sen pitikään lentää.
HAP
happy
happy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.