97. Rajojen rikkominen ekumeniaa vai ekumenismia?

Jokin aika sitten saimme lukea mediasta mielenkiintoisella otsikolla varustetun uutisen, jossa eräs luterilainen piispa ilmoitti Facebook-sivuillaan olleensa osallisena "skandaalissa". Pian tämän julkistuksen jälkeen ortodoksinen piispakin astui kaapista ja ilmoitti olleensa mukana tuossa samassa tapahtumassa. Aihe aiheutti hämmennystä toisaalla, mutta myös iloa, hurraa-huutoja ja aplodeja toisaalla.

Kaiken kaikkiaan asian julkistaminen ja esille tuominen oli minun mielestäni lapsellinen teko, jossa piispa kehuskeli, etten sanoisi rehvasteli, tehneensä jotain sellaista, jota ei todennäköisesti muualla maailmassa hyväksytä. Mutta Suomessa hyväksytään!?! Itse rinnastin tuollaisen tapahtuman ja sillä kehuskelun joskus mediasta lukemiini ns. "ehtoollisbongareihin", jotka julkisuudessa kehuskelivat kiertävänsä eri kirkkojen ja uskonnollisten ryhmien ehtoollisilla. Oli se sitten heille sallittua tai ei, he tekivät sitä joka tapauksessa uhmaten näiden uskonnollisten yhteisöjen omia sääntöjä, perinteitä ja tapoja. Minun mielestäni: pilkaten ihmisten pyhiä asioita. Tässä nyt kyseessä olevassa, ilmeisesti johonkin ekumeenisen perheen kodinsiunaukseen liittyvässä "skandaalissa" oli hieman samoja eväitä. Etenkin sen julkistamisessa ja tavassa, miten asia tuotiin esille suurelle some-kansalle.

Itse suhtaudun erityisesti ja vakavasti jopa tosikkomaisesti asioihin, jotka ovat omassa kirkossani pyhiä sakramentteja, kuten juuri ehtoollinen. Ehtoollinen ei ole minusta koskaan pelleilyn kohde, ei bongailukohde eikä tarkoitettu kenellekään muille kuin sellaisille ortodokseille, jotka ovat siihen valmistautuneet kirkon omien sääntöjen mukaisesti, katumuksella ja paastolla. Ehtoollista ei siis ole tarkoitettu edes kaikille ortodokseillekaan, ellei hän ole siihen valmistautunut.

Ekumenia on mielenkiintoinen asia. Sitä ei pidä sekoittaa kuitenkaan ekumenismiin, jota selittääkseni voisin kai lainata tähän erään melko tiukkaa linjaa edustavan suomalaisen ryhmän jäsenen tekstiä. Siinä sanotaan ekumenismista mm. näin (tosin hieman omin sanoin referoituna ja mutkia oikoen):

Ekumenismi ja ilman ennakkoehtoja tapahtuva rupattelu muunuskoisten kanssa ei ole hyödyllistä, vaan vahingollista. Se on maallista ajattelua, tavallista suhdetoimintaa, joiden tavoite ei ole ollenkaan hengellinen. Tuollainen toiminta tahraa, sekoittaa ja hämärtää ajatuksia ja on haitallista uskovaisille.

Melko tiukkaa tekstiä, jota perustellaan vielä lisää mm. näin:

Ekumenismillä ei ole mitään tekemistä ekumeenisuuden kanssa. Oikea ekumeenisuus liittyy Kirkon katolisuuteen (todellisuuteen, kokonaisuuteen, täydellisyyteen), jota ortodoksinen kirkko edustaa.

Ekumenismi ei ole tuossa mitenkään tarkasti määritelty, mutta siitä selviää, että se ei ole - ainakaan näiden ihmisten mielestä - sama asia kuin ekumenia ja että se on jossain määrin jopa vastakkainen tai ehkä enemmänkin kielteinen ilmaus ekumenisesta toiminnasta.

Ryhmä ajattelee joidenkin mielestä melko nurkkakuntaisesti, mutta ilmeisen ortodoksisesti, kun se määrittelee vielä muita kirkkoja:

Ongelmana on ortodoksinen käsitys muista kirkoista, jotka ortodoksien mielestä eivät ole aitoja paikalliskirkkoja ja eivät siis muodosta ortodoksisessa käsityksessä ymmärrettävää Kirkkoa.

Jos Suomessa olisi ihan oikeasti ja aina ajateltu noin, ortodoksien elämä olisi historian saatossa muodostunut varmasti erilaiseksi ja vieläkin kokemaamme vaikeammaksi. On ollut - käyttääkseni ihan ortodoksista termiä - ekonomista olla ekumeeninen. Ehkä siksi maatamme ja sen ortodoksista kirkkoa onkin usein sanottu - oman patriarkkammekin toimesta - ekumenian johtotähdeksi maailmassa. Tosin jotkut ovat myös nimittäneet vastaavasti kirkkoamme maailman luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi.

Mutta tuo edellä kirjattu tuon ryhmän käsitys kuvaa myös jossain määrin niitä ajatuksia, mitä ortodoksisilla kirkolla on muualla maailmassa, etenkin esimerkiksi Venäjällä, Serbiassa ja osittain myös Kreikassakin, missä ne ovat valtakirkkoja, enemmistöjä. Meillä suomalaisilla ortodokseilla ei ole varaa tuollaisiin ajatuksiin pienenä vähemmistönä ja toisena valtionkirkkona.

Huolimatta Suomessa esitetyistä myönteisistä lausunnoista, kirkkomme korkea-arvoisimmalta piispalta, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkka Bartholomeokselta on toki tullut tiukempiakin lausuntoja. Viimeksi syyskuussa tänä vuonna (2013), kun hän vastasi erääseen esitettyyn kritiikkiin ortodoksisen kirkon harjoittamasta ekumeniasta. Hän sanoi mm. "We are not betraying Orthodoxy - We are not ecumenists." (Me emme ole pettäneet ortodoksisuutta - me emme ole ekumenisteja.)

Joitakin aikoja sitten Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi kaikki kirkolliset suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon. Prosessi kirkon piirissä eteni niin, että aivan äskettäin saimme lukea mediasta, että huipputehtävissä toiminut pappi, professori Eva Hamberg eroaa Ruotsin kirkosta.  Hän toi eronsa yhteydessä esille joitain syitä tapahtuneelle. Hänen mielestään:
- tuleva arkkipiispa Antje Jackelén ei voinut seistä apostolisen uskontunnustuksen takana vaan torjui sen;
- yksi arkkipiispaehdokas sanoi neitseestäsyntymisen olevan vain kielikuva;
- useiden arkkipiispaehdokkaiden mukaan kuoleman jälkeen ei olisi mitään kahden mahdollisuuden riskiä (taivaan ja helvetin);
- Jeesus on enimmäkseen poissa, kirkko haluaa puhua kaikesta muusta muttei enää hänestä;
- kirkon johto vainoaa ryhmiä, jotka ovat eri mieltä;
- erilaisista syistä "rangaistusluokkaan" asettaminen ei ole hänen mielestään kristillisen kirkon arvon mukaista toimintaa.

Mielenkiintoisia analyyseja meidän ortodoksienkin lukea. Onko tässäkin sitten aikanaan sama, kuin on ollut monessa muussakin asiassa: mitä iso Ruotsi edellä, sitä pieni Suomi kohta perässä. Miten käy ekumenian, jos toinen osapuoli sortuu tällaiseen harhaoppiin? Taputetaanko vain iloisesti käsiä ja huudetaan: hyvä, hyvä! Miten oma ortodoksinen kirkkomme profiloituu tässä tilanteessa? Pitäisikö ja osaako se edes profiloitua? En tiedä.

Joka tapauksessa suomalainenkin ekumenia on välillä alkanut saada joissain tilanteissa jopa noita edellä mainittuja ekumenistisia piirteitä ja ei aina ole ollut oikein samansuuntaista maailmanlaajuisen ortodoksisen ekumeniakäsityksen kanssa. Tuo "skandaali"-episodi lienee yksi ilmentymä sellaisesta.

Olen joskus joissain yhteyksissä kohdistanut jopa syyllistävän sormeni niihin joihinkin, tosin vähälukuiseen, mutta kovaääniseen, ja usein näkyvällä paikoilla olevaan, kirkkoon liittyneiden ryhmään, johon kuuluvat ihmiset eivät ole osanneet oikealla tavalla luopua vanhasta kirkostaan ja etenkään sen opeista ja ovat yrittäneet väen väkisin muuttaa ortodoksista kirkkoamme mieleiseensä suuntaan. Se ei onnistu. Se on mahdotonta. Jos se onnistuisi, ortodoksinen kirkkomme erotettaisiin ortodoksisesta maailmanlaajuisesta perheestä harhaoppisena.

Se on samalla tavalla mahdotonta maallikolle, papille tai myös piispalle. Ketkään heistä eivät voi yksinään muuttaa ortodoksista oppia, vaikka kuinka yrittäisivät. Ei vaikka kuinka samalla yrittäisivät näyttää omassa elämässään muilta kuin ortodokseilta, toimia vastoin oikeaa oppia ja puhua ei-ortodoksisesti ja uskoomme kuulumattomin termein sekä unohtaa oman kauniin liturgisen perinteemme.

Toivottavasti he eivät jälleen ryntää kädet ojossa halaamaan maahamme saapuvaa, ilmeisesti hindulaista, äiti Ammaa ekumenian nimissä. Heidänhän - papiston, siis piispojen ja pappien - pitäisi olla esikuviamme uskon tiellä. Ja vaikkapa hindulaisuuteen hakeutuminen ja sen riittien noudattaminen ei varmasti ole sitä.

Hieman huolestuneina siksi luin niitä ylistäviä ja kiittäviä lausuntoja, joita tuostakin jupinan alussa mainitusta "skandaalista" sai netistä ja sosiaalisesta mediasta lukea. Siitä oli kyllä oikea ortodoksisuus kaukana ja pitkälti nämä - mielestäni luterilaiset - kannanotot voi lukeakin edellä tässä tekstissä mainittuihin ehkä kauniisiin maallisiin ajatuksiin ja tavalliseen kirkkojen väliseen suhdetoimintaan, joilla ei ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Mutta samalla pitää sanoa kuten tuon tekstin kirjoittaja, että tällaiset asia kyllä ihan oikeasti tahraavat, sekoittavat ja hämärtävät ajatuksia ja voivat ihan oikeasti olla haitallisia ortodokseille.

Minusta rajojen rikkominen uskonnollisissa asioissa ei ole ekumeniaa. Se saattaa olla enemmän leikkimistä ekumenialla olematta sitä. Siinä kaikki tietävät (toivottavasti), mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tee niin. Kaikki leikkivät ekumeniaa ja toimivat muka-ekumeenisesti, mutta oikeasti samalla kirkot pitävät kiinni omista rajoistaan ja reviireistään, sillä heillä ei ihan oikeasti ole oikeutta rikkoa niitä, ylittää niitä.

Tuollaisilla "skandaaleilla" rohkaistaan tekemään ei-dogmaattisia palveluksia ja väärällä tavalla kirkon omia pyhiä toimituksia ja sitä kautta hämärretään omaa oikeaa oppia ja yritetään tehdä toisen oppia oikeaksi ja hyväksyttäväksi meillekin. Ekumenia voi ja saa tai jopa pitääkin toki olla toistensa rakastamista, oikeaa suvaitsevaisuutta, hyväksymistä, sietämistä, opillisia keskusteluja ja montaa muutakin positiivista toimintaa. Mutta sen pitäisi aina samalla olla muutosta - muutosta kohti yhteistä oikeaa päämäärää, kohti yhtä, pyhää ja katolista kirkkoa.

Tällaisessa toiminnassa pitäisi jo varhaisessa vaiheessa huomioida, kenen säännöillä toimitaan, kenen ehdoilla edetään, kenen opin mukaan toimitaan, millä tavalla. Tietäneekö tuota siltikään kukaan ihan oikeasti.

Jos Suomessa pidetään ns. valtiollinen ekumeeninen jumalanpalvelus, voitaisiinko se joskus pitää myös ortodoksisessa kirkossa, eikä aina luterilaisessa. Miksei joskus vaikka katolisessakin kirkossa. Onko sopivaa laittaa ortodoksinen arkkipiispa tai katolinen piispa tavalliseksi lukijaksi ja pienen sivuosan esittäjiksi, rekvisiitaksi, näihin muka-ekumeenisiin jumalanpalveluksiin. Tässä tulee mieleen eräs tapahtuma maallisesta elämästä, jossa eräs silloinen maaherra touhutessaan veteraanijärjestöjen toiminnassa pyysi erääseen suureen veteraanien juhlatilaisuuteen arvokkaiden kutsuvieraiden (joilla ei ollut mitään tekemistä veteraanien kanssa) sekaan hankkimaan ikään kuin rekvisiitaksi muutaman veteraanin. Samanlaista rekvisiittaa ovat minun mielestäni katoliset ja ortodoksiset piispat ns. valtiollisissa ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ja tuolla samalla - maaherran mentaliteetilla - sinne hankittu.

Tässä vaiheessa jo melkoinen joukkio lukijoita on leimannut tämän jupinan kirjoittajan todennäköisesti suvaitsemattomaksi tolloksi. No ehkä puoliksi totta, mutta jälleen tuo sana "suvaitsevaisuus" on mielenkiintoisessa käytössä, jos näin ajattelevat. Entinen oppilaani peruskoulun ala-asteella, nykyinen TT ja dosentti Olli-Pekka Vainio on kirjoittanut suvaitsevaisuutta käsittelevässä kolumnissaan "Mitä on olla suvaitsevainen" mm. näin:

Se on sanan turmeltunut. Sitä voidaan käyttää ilmaisemaan niin monia keskenään ristiriitaisia asenteita, että voidaan aiheellisesti kysyä, onko käsitteellä enää mitään järkevää sisältöä.

Tuota samaa voisi kai kohta kysellä toisenkin sanan kohdalla. Se sana on: ekuminismi tai vaikkapa ihan alkuperäinen ekumeniakin suomalaisen mallin mukaan toteutettuna.

Itse toivon hartaasti, että oma ortodoksinen kirkkomme ei ihan kaikessa ottaisi oppia toisesta valtionkirkostamme, jossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, ja joka kohta muistuttaa enemmän jotain kansalaisjärjestöä kuin kristillistä kirkkoa.

Ekumeniaa tarvitaan, se on hyödyllistä myös meidän kaikkien pelastuksen kannalta. Mutta sillä ei saa luoda itsellemme tai toisten kirkkojen ihmisille vääriä mielikuvia ja harhoja, jotka eivät mitenkään kuulu omaan ortodoksiseen kirkkoomme, jota edelleenkin - ekumeniankin jälkeen - saamme ja täytyy pitää ainoana oikeana kirkkona maailmassa. Ekumenian avulla teemme askelia - pitempiä tai lyhempiä - kohti yhtenäisyyttä, ei universaalisuutta vaan kohti oikeaa katolisuutta, täyteyttä ja täydellisyyttä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

”Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol.3:11)


HAP
happy