95. Syyllinen talousahdinkoon

Talouden tiukkeneminen näkyy nykyisin kaikessa. Päivittäin saamme kuulla ja lukea mediasta yt-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomisista. Nyt mukaan ovat tulleet jo veronkorotukset ja muutamat rankemmat rakenteelliset uudistukset, joilla yritetään saada säästöjä aikaiseksi. Ja aivan uutena kuntien yt-neuvottelut ja mahdolliset irtisanomiset. Enää ei ole valtion ja kunnan työ pitkä ja kapea, kuten ennen. Nyt sekin voi katketa lyhyeen. Ihmiset alkavat voida pahoin. Rakenteet rapistuvat. Nurina, kapinahenki ja ongelmat lisääntyvät. Moraali heikkenee. Itsekkyys nousee.

Silloin tällöin kysyn tuossa tilanteessa itseltäni "Olenko jotenkin syyllinen kuntani tai kirkkoni talousahdinkoon?" ja yleensä aina vastaus siihen on ollut: ''En ole.'' Olen omasta mielestäni kyllä yrittänyt tehdä oman osani, ettei näin pääsisi tapahtumaan, mutta se ei ole vain riittänyt. Se ei ole ollut tarpeeksi. Olen toki ollut jollakin tavoin osallisena tuossa heikkenemisprosessissa, joten osasyyllinen varmaan olen minäkin osittain. Joskus, kun olisi pitänyt puhua, olen ehkä vaiennut ja kun olisi pitänyt toimia aktiivisemmin, olen ehkä laiskotellut. Mutta yrittänyt olen kuitenkin vilpittömästi parantaa asioita, mutta se ei ole ollut riittävää.

Olen toiminut elämäni aikana niin kuntasektorilla vastuullisena viranhaltijana, samoin kuin oman kirkkonikin puolella asioihin vaikuttamassa merkittävässä luottamustehtävässä niin seurakuntatasolla kuin valtakunnallisella tasolla. Kuitenkin asiat ovat menneet huonoon suuntaan. Joten syytä löytyy varmaankin muistakin - jos lien minustakin - ja kenties myös ympäristön, kirkon ja koko maan olosuhteista.

Joskus joku "viisas" on väittänyt kunnallisissa ja valtiollisissakin luottamustehtävissä olevista ihmisistä, ettei niihin hommiin hakeudu seudun tai valtakunnan parhaat voimat. Joku on jopa laskenut, että maatamme johtaa älyllisessä mielessä kartoitettuna ja katsottuna kenties tuon "älykartan", siis ihmisjoukon, siitä surkeimmasta osasta noin viiden prosentin joukkio. Eli erilaisissa luottamustehtävissä häärää joukkio, jolla ei varsinaisesti ole oikein älyllisiä tai muitakaan edellytyksiäkään toimia noissa tehtävissä. Sinne on menty täysin itsekkäistä syistä johtuen tai jopa vanhan Postipankin mainoslauseen innoittamana: "On hauska kuulua Kultapossukerhoon." Aika rankkaa tekstiä, mutta kuten kaikessa, siinäkin saattaa olla totta toinen puoli, vaikka Postipankkikin on jo hajonnut ja jaettu vaikka keille. En muuten tiedä voiko tuota prosenttilukua ja koko asiaa edes soveltaa myös kirkon piiriin. Mutta voihan sitä ainakin yrittää.

Aloitanpa vaikka tämän oman nurinajupinani kuntapuolelta, jossa työssä ollessani toimin ison kunnallisen yksikön esimiehenä viimeiset kaksikymmentä vuotta ja sitä ennen toisen moisen työntekijänä. Eli katselen asioita noin neljänkymmenen vuoden kokemuksella kuntapuolelta. Työtehtäviäni aloittaessani kunnilla näytti olevan rahaa mihin vain. Kouluissa annettiin joka lukuvuosi oppilaille syksyisin ja keväisin uudet kirjat, jotka vuoden tai puolenvuoden käytön jälkeen vietiin kotiin ja siellä oppilaat tai heidän vanhempansa tekivät niille, mitä halusivat: osa säilöi kirjahyllyyn käyttämättöminä, osa käytti saunan sytykkeinä. Rahaa tuntui olevan vaikka mihin. Eniten kai haittasi kouluelämää ja sen rahankäyttäjiä se, ettei vielä silloin ollut kovin monimutkaisia ostettavia: ei ollut tietokoneita, kännyköitä ja muuta elektronista roinaa, johon tuhlata. Sen aikaisiin "moderneihin" opetusvälineisiin ei mennyt kauheasti rahaa ja talo oli pian täynnä noita jatkuvasti lamppujansa polttavia olan-yli-heittimiä tai muita projektoreita ja telkkareita.

Sitten tuli lama ja niukkuuden aika. Siirryin juuri silloin työntekijän roolista esimiehen rooliin ja olo oli melko erikoinen, kun kaikkea ei enää saanutkaan hankkia niin kuin ennen. Silloin mentiin ääripäästä toiseen: kaikkea mahdollista, oppikirjojakin, kierrätettiin niin, että viimeisinä viitenä vuotena kirjat olivat jo täysin irtolehtipainoksia, täyteen alleviivattuja ja jälkeen päin pyyhittyjä, repaleisia paperikasoja, joissa parhaimmillaan oli vielä muutama vuosi sitten hajonnut Neuvostoliitto tai jopa Jugoslavia jaTšekkoslovakia kartoissa ja kirjan tiedoissa mukana. Talkkari puolitti pyyhekumeja puukoilla, tilattiin sekundakyniä ja niitä annettiin oppilaille niukasti ja kehotettiin hankkimaan itse lisää omilla rahoilla. Viivaimetkin ja vihkojen muoviset suojakannet kerättiin vuoden lopussa talteen ja kierrätettiin seuraavana vuonna uusille oppilaille. Suomalaiskansalliseen tapaan virsikirjat oppilaat saivat pitää omanaan - ortodoksitkin.

Olo oli vähän samanlainen kuin itselläni joskus sotavuosien jälkeen 50- ja 60-luvuilla, jolloin en lapsena ja nuorena koskaan saanut uusia vaatteita, vaan aina vain isoveljeni pitämiä ja korjattuja, toisinaan jopa liian suuria kierrätysvaatteita. Muistan, kun sitten kerran isä päätti ostaa elämäni ensimmäisen oman ja uuden päällystakkini. Ihan nahkatakin karvakauluksella. Se ostettiinkin sitten kaiken varalta sen verran iso, että päälle se ihan oikeasti "mahtui" vasta aikuisena. Hieman oli samat tunnelmat kouluissa 80-luvun lopulla ja 90-luvulla.

Koko tuon ajan, mitä olin kuntatyönantajan palveluksessa, poliitikot eivät tuonakaan aikana johtavien ja juonivien viranhaltijoiden ohjauksessa osanneet tehdä oikeaa ja pitävää vuosittaista talousarviota kunnalle. Aina se tehtiin jotenkin pieleen ja aina runsaasti alimitoitettuna, jottei tarvinnut korottaa veroja. Sehän oli poliitikolle kuoleman paikka, suonenisku. Äänestäjät suuttuisivat ja koko kunnan maine maailmalla kärsisi.

Yleinen käytäntö oli, että koulun talousvuosi oli 8 kk ja rahahanat suljettiin kouluissa jo syys-lokakuussa ja ne rehtorit, jotka olivat eläneet säästeliäästi, menettivät loppuvuoden rahat yhdessä yössä, kun taas ne rehtorit, jotka tunsivat "talon tavat", olivat silloin tuhlanneet määrärahansa jo lähes loppuun tai jopa ylittäneet ne. Siinä, kun toinen koulu menetti rytinässä 50 000 silloista mummon markkaa (joka oli silloin iso raha), toinen oli jo ylittänyt tilinsä mahdollisesti 1000 markalla. Ja vaikutus oli sama. Kumpaakaan ei kiitetty, eikä haukuttu ja tulevana vuonna ei edellisenä vuonna säästynyttä rahaa saanut käyttää säästäjä eikä ylittänyttä rahaa otettu pois ylittäjältä. Päinvastoin, katsottiin, että toisella (säästäjällä) rahaa oli ollut liikaa, joten määrärahoja pienennettiin säästäneellä koululla 20 000 ja tuhlarikoululla lisättiin 10 000 markalla.

Hullua touhua monella tapaa. Säästämisestä rankaistiin, törsäilyä tuettiin ja heikot kyläpoliitikot lusmuilivat ylempien viranhaltijoiden selän takana ja välttelivät vastuutaan. Kuuntelivat kyllä hartaan ja keskittyneen näköisinä veronmaksajia, äänestäjiä, mutteivät ehkä aina ymmärtäneet, mistä oli puhe. Ja siinä ohessa niin helskutisti pikkupolitikoivat nippeli-nappeleilla siltarummuilla ja koulukyydeillä. Aivan kuten yhä tekevät tänäkin päivänä.

Entäs sitten kirkko. Yleensä kirkon talous kulkee aina rahoitussysteemistä eli veronkeruusta johtuen noin vuoden pari jäljessä muuta yhteiskuntaa. Kun lama iskee, se iskee kirkon piiriin ja seurakuntiin noin vuoden viiveellä. Koskaan ei ollut näkyvissä sielläkään, että olisi tosissaan valmistauduttu huonoihin aikoihin. Selitys oli usein se, että kirkon tai tässä tapauksessa seurakunnan ei ole tarkoitus tuottaa voittoa. Eli suomeksi: rahaa ei useissakaan ortodoksisissa seurakunnissa kerätty pahojen päivien varalle, korkeintaan johonkin pikkuremonttiin joskus. Yleensä vaan elettiin kuin viimeistä päivää ja jopa tuhlattiin kaikki kerätyt varat vuosittain ja maksettiin siinä ohessa keskusrahastoon mojovia maksuja kirkon "yleisiin" menoihin, kuten erilaisten keskuksien, hotellien ja museoiden perustamiseen, ylläpitoon ja käyttökuluihin.

Muutoinkin seurakuntien rahankäyttö oli vuosia ja vuosikymmeniä sitten täysin erilaista, kuin nykyään. Silloinkaan seurakuntien esimiehet, kirkkoherrat, eivät olleet saaneet minkäänlaista oikeaa ja toimivaa koulutusta seurakunnan johtamiseen tai taloudenhoitoon. Sitä tehtiin - kumpaakin - käsikopelolla ja sormituntumalla. Koska ortodoksisen kirkon puolella kyseessä oli kuitenkin pienet yksiköt, pienet rahat, yksi- tai kaksihenkiset henkilökunnat ja "mistään mitään tietämättömät" seurakunnalliset luottamuselimet, asiat saattoivat taitavan papin pyörittäessä tätä härdeliä jopa toimiakin. Tosin mahdollisuus suuriinkin väärinkäytöksiin oli olemassa päinvastaisissa tapauksissa. Mutta kaiken takasi ja turvasi silloinkin salaileva kokouskäytäntö: asioista ei kerrottu ulkopuolisille mitään ja heillä ei ollut edes oikeutta käydä katselemassa kaikkia asiakirjoja. Väärinkäytökset lakaistiin maton alle ja hyssyteltiin hiljaisiksi. Tuttua touhua - eikös. Sitä, mistä ei puhuttu, ei ollut "kirkon oikeasti" olemassakaan.

Entä sitten kirkon keskushallinto. Siitä minulla ei ole kuin muutaman vuoden - noin reilun kymmenen vuoden kokemus, joten perspektiiviä ei ole ihan niin laajaan arvioon. Mutta selvästi jossain vaiheessa keskushallinto aloitti paisumisen, joka on nyt jatkunut koko ajan. On tullut sitä ja tätä päällikköä ja tarvittaisiin vielä tuo päällikkö, jotta homma pelaisi. Pienessä noin 60 000 ihmisen ortodoksisessa kirkossa on keskushallinnossa työntekijöitä kuin suuressa kunnassa. Ja koko toiminnan painopiste on taloudessa ja hallinnossa, ei koulutuksessa, diakoniatyössä tai hengellisen elämän kohentamisessa. Paisuessaan byroossa kohta kai kirkollisella hovimestarillakin on oma hovimestarinsa ja sihteerinsä.

Silloin - siis joskus aikanaan - kirkon keskushallinnon maallikkoesimiehen, kirkollishallituksen kansliapäällikön, kirkkoneuvoksen, tuli osata sekä talous-, laki- että hallintoasiat ja osata siinä ohessa henkilöstöjohtaa koko silloista pikkuista byroota. Nyt ei enää. Nyt tuohon tehtävään riittää pelkkä hyvä kirkollinen, teologinen tuntemus, joka voinee olla vaikka kirkkomusiikin tai vaikka hymnografian alalta. Sitä en sitten tiedä riittääkö se ihan oikeasti tehtävien hyvään hoitamiseen. Sen aika näyttää! Mutta nykyään kai muut kirkon asiat eli käytännössä oleellisimmat ja tärkeimmät hoitaakin sitten se kuuluisa herra/rouva Joku Muu. Joissain tapauksissa kukin aina yhden pienen ja oman osa-alueen.

Ylimpänä johtajana kaikissa kolmessa hiippakunnallisessa byroossa onkin sitten piispa, jonka myös tulisi osata kaikki nuo osa-alueet kuin vettä vaan: talous, hallinto, henkilöstöjohtaminen ja mitähän muuta pitäneekään: markkinointi, suhdetoiminta, tiedotus, jne. Siis kaiken hengellisen johtamisen ja teologisen osaamisen, oman piispuuden, ohessa. Kumpi on ekana tärkeyslistalla (siis sillä listalla, josta poimitaan ne tehtävät, joita sitten halutaan tehdä): piispuus teologisine ja hengellisine paimentehtävineen vai piispuus muine maallisine bisnestehtävineen. Arvojärjestys ei ole minulle vielä ihan selvinnyt, mutta veikkaan valistuneesti ekaksi tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa. Sellainen - mahdollisesti vääristynyt ja värittynyt - kuva minulla vielä on asiasta, että tuolla edellä mainitulla verbillä "haluta" ei välttämättä aina ole mitään tekemistä verbin "osata" kanssa.

Rahaa kuluu nyt byrokratiaan ja kirkon tehtäviin "ei-niin-oleellisesti-kuuluviin" asioihin tuhottomasti, miljoonakaupalla. Samaan aikaan seurakunnat pohtivat, löytyisikö jostain satasta nuorten kahvimaksuihin tai eläkkeelle lähtevän työntekijän kukkavihkoon. Kukaan ei taida ymmärtää tai jos ymmärtää, ei ainakaan kerro muille, että pian ovat yhteiskunnan laman ajat myös kirkon piirissä ja sen ongelmina. Silloin ei riitä, että siirrytään pitämään viikoittaiset vigiliat ja liturgiat tai muut jumalanpalvelukset modernein av- ja tietoteknisin välinein varustettuun ja hyvin ilmastoituun, kalliisti rakennettuun museoon tai vaihtoehtoisesti lahoaviin kulttuurikeskuksiin tai hotelliin. Ei, ei! Siihen tarvitaan silloin kunnossa oleva, hengellisyyttä huokuva ja Jumalan kunniaa ylistävä kirkko ja kirkkorakennus kuin myös Hengessä sekä samalla hengissä oleva seurakunta sen ympärille.



HAP
happy