45. Deltan lipovenit ja seikkailijat

Matka Constanţasta Tonavan delta-alueelle oli jälleen mielenkiintoinen. Jo matkalla Bukarestista Constanţaan ihmettelimme suuresti, kun ympärillä ensin oli 100 kilometriä rypsiviljelmiä, sitten 100 kilometriä viiniviljelmiä ja loput 50 km erilasia muita viljelmiä. Ja oli todella ”aakeeta laakeeta”, siinä olisi monen pohojalaisen mieli nauttinut noista lakeuksista. Minulle aivan käsittämätöntä.

Tie kulki satoja kilometrejä läpi peltojen, joita parhaimmillaan reunusti kymmenien kilometrien tuulimyllymetsät.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Sama maisema jatkui siis mennessämme delta-alueelle. Nyt lisänä olivat vain todella surrealistiset tuulimyllymetsät. Väkisin tuli mieleen Don Quijote ja hänen epätoivoinen taistelunsa tuulimyllyjä vastaan, kun katselin kymmeniä kilometrejä pitkää tuulimyllyviidakkoa. Mieli teki toimia Don Quijoten lailla, sen verran oudolta se näytti. Tuulimyllyjä oli varmaan satoja, ellei jopa tuhansia.

Vihdoin saavuimme Enisalan kylään jossain Romanian ”ei-missään”. Ukraina ei ole kaukana ja alue ei vielä ole sitä aivan oikeaa deltaa, mutta muistutti toki sitä jo melkoisesti. Kylästä löytyi majoitusliike, jonkinlainen safari-yrittäjä, jolta otimme kolmen hengen huoneen täyshoidolla. Isäntä osasi sanoa suomeksi ”Terve, terve” ja puhui myös hyvin ruotsia. Oli opiskellut urheilupsykologiaa Lundissa Ruotsissa ja vikitellyt melkein tuttua suomalaista naista Helsingissä. Maailma on pieni.

Saapuminen lipovenien alueelle huomattiin aina kylän rajalla olevan matkamiehen ristin kohdalla. Risti oli heille tyypillinen, kolme poikkipuuta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Lipovenien Jumalanäidin kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

 

Lauantaipäivän ohjelmaan on kuulunut tutustumista ympäristöön. Ensin menimme läheiseen Sarichioin kylään, nimi venäjäksi on Сарикей. Useimmat tekstit alueella on romaniaksi ja venäjäksi, koska alueella asuu suuri määrä lipoveneja, papillisia vanhauskoisia, jotka ovat pääasiassa venäläisiä tai jotkut ehkä ukrainalaisia.

Vanhauskoisten lipovenien jumalanpalvelus Jumalansynnyttäjän kirkossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Staarotsa Andrei opasti, miten lipovenit kastavat lapsensa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Sarichioissa kävimme myös vanhauskoisten kirkossa, joka oli pyhitetty Jumalanäidille. Tapasimme ulkona staarostan eli kirkon isännän, toisen nimeni kaiman, Andrein. Hän antoi meille melkoisen tietoiskun vanhauskoisista Romaniassa. Pääsimme kirkkoonkin sisälle. Kirkossa oli menossa palvelus ja siksi kuvasimme vain eteisestä. Huomenna kuvaamme lisää, kun menemme liturgiaan. Andrei esitteli meille myös ns. talvikirkon, jossa saimme kuvata kaikkea alttarista lähtien. Andrei jopa demonstroi meille, miten lipovenit kastavat lapsen noin 20 päivän – 3 kuukauden ikäisenä. Pää edellä isoon kastealtaaseen siellä pyöräytys, ylös pää edellä ja uusi pyöräytys altaan päällä. Ja tämä kolme kertaa. Saimme kutsunkin erään vanhauskoisen kotiin. Katsotaan nyt sitten huomenna.

Paluumatkalla ajoimme Enisalan linnan kautta. Löytämämme tie sinne johti arkeologisten kaivausten ja melko huonon tien kautta, mutta perillä huomasimme, että oli sinne asfaltoitu tiekin. No palasimme sitä takaisin. Linna on korkealla vuorella ja siellä oli kova tuuli, joten palasimme pian takaisin, koska olimme sopineet isännän kanssa, että pääsemme veneretkelle deltalle. Siitä muodostuikin melkoinen seikkailu.

Veneellä pitkin kapeita järviruokojen reunustamia kanvia.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Matkasimme alueen kanavia pitkin sikin sokin näkemättä loppujen lopuksi paljoakaan lintuja. Ääniä kyllä kuulimme runsaasti, sillä korkea ruovikko oli oivallinen piilopaikka monille linnuille. Vesilintuja sen sijaan näimme yllättävän vähän: joutsenia, sorsia, merimetsoja, haikaroita. Sammakoita tuntui sielläkin olevan runsaasti ja ne pitivät välillä melkoista konserttia.

Jumissa ollaan. Mitenkähän tästä?
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

No - vaikka näin.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Matkamme liui pitkin kapeita ruovikkokäytäviä sinne tänne, kunnes yhtäkkiä veneen moottori pysähtyi. Eikä enää sitten lähtenyt käyntiin. No – eipä siinä suomalaiset eläkeläiset suuremmin hätkähtäneet. Sattuuhan noita. Moottori ei vain sitten todellakaan enää käynnistynyt ja kuskin piti kutsua kännykällään apua labyrinttiin. Välillä tuuli vei meidät ruovikkoon, välillä ajelehdimme kanavissa. Veneessä ei ollut airoja, ei melaa, ei mitään muuta kuin istuin laudat, joilla olisi voinut meloa. Siinä sitten ihmettelimme tovin jos toisenkin, ennen kuin hinuri – toinen samanlainen vene – saapui. Sittenkin hinaaminen oli hieman hakusessa ja suomalaisen rehtorin oli jälleen astuttava rooliinsa ja ottaa toisesta veneestä airo, jolla sitten ohjasin sinne tänne sivusuunnassa poikkoilevaa, vedettävää venettä ja se pysyikin sitten suorassa. Näin pääsimme ”kotisatamaan” ja lyhyt mielenkiintoinen deltaristeily oli. Totesimme jälleen, että tällä reissulla on todella ollut monenlaisia bonustapahtumia, jotka ovat tuoneet tähän jo muutenkin mielenkiintoiseen retkeemme monenlaista lisää – pääasiassa hauskaa. Olemme todellakin saaneet nauraa asioille ja toisillemme oikein kunnolla.


HAP
happy

44. Mustanmeren rannalla

Majapaikkamme Constanţassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kyllä täällä on kesä kaikilla mittapuilla – suomalaisella tai romanialaisella mitattuina. Lämpötila on ollut korkeimmillaan +29 Celsius-astetta ja ajoittain olo auringossa on lähes tukahduttavaa. Mutta en valita, kun olen kuullut, että Suomessa sataa ja lämpötilakin on noin 20 astetta kylmempää.

Apostoli Andreaksen luola, jossa hänen sanotaan asuneen käydessään Romaniassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Olemme näinä päivinä tutustuneet lähinnä Constanţaan (joka muuten lausutaan suomalaisittain Constantsa) ja sen ympäristöön. Eilen kävimme kuuluisassa pyhän apostoli Andreaksen luostarissa, jossa on myös apostoli Andreaksen luola. Täällä vahvasti elävä perimätieto väittää – hieman kirkkohistoriaa uudelleen kirjoittaen – että apostoli Andreas olisi vieraillut siellä ja asunut tuossa luolassa. Hänellä sanotaan olleen mukanaan 12 opetuslasta, jotka olivat ns. 70 apostolin joukosta ja hän olisi saarnannut ja kastanut kansaa aivan kuten hänen oppimestarinsa Jeesus, mäenrinteillä. Joka tapauksessa perimätieto tästä asiasta on täällä vahva ja tietoisuus asiasta antaa varmasti usealle romanialaiselle lohtua omaan hurskauselämäänsä. Siksi ei ole mitään syytä ryhtyä kiistelemään asian todenperäisyydestä. Se ei johtaisi mihinkään rakentavaan.

Apostoli Andreaksen luolan seinät ja katto on täynnä ihmisten sinne tuomia ikoneja, ristejä ja koruja, jotka ovat kiitoksia toteutuneista rukouksista tai eräänlaisia votiiveja, rukouspyyntöjen lahjoja.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Pyhän Andreaksen luostarissa on noin 15 munkkia ja muutamia palkattuja maallikkoja. Luostarin veljestön vaihtuvuus on kuulemma melko suurta, koska varsinkin viime aikoina on perustettu uusia luostareja runsaasti ja sieltä on lähtenyt munkkeja näihin luostareihin myös johtajiksi.

Pyhän apostoli Andreaksen luostarin taalannon (talendeon) ja
kellojen soittaja lienee sukua Notre Damen kollegan kanssa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Pyhän apostoli Andreaksen uuden kirkon sisätilaa ja ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Yksityiskohta pyhän apostoli Andreaksen luostarin seinäfrescosta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Luostarissa on kaksi kirkkoa – uudempi ja isompi ja vanhempi kirkko, joka pääasiassa oli ainakin nyt käytössä. Romanialaiseen tapaan kirkot tosin täällä ovat auki ja ihmiset voivat vierailla niissä vapaasti. Luostari sijaitsee romanialaisittain syrjässä, syrjäseudulla ja sinne ei voi vahingossa eksyä, sinne on mentävä varta vasten.

Paikallinen "autolautta" Tonavan yli Bulgariasta Romaniaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Samalla reissulla ajoimme melkein Bulgariaan. Bulgarian Silistra oli aivan vieressä, tien reunassa kulki Romanian ja Bulgarian raja, mutta koukkasimme rajalta Tonavalle paikalliseen ”autolauttaan”. Lauttaan mahtui kymmenkunta autoa ja sitä työnsi pieni alus, hieman hinaajan tyyppinen laiva. Eipä lautalla ollut suuremmin mitään kaiteita edessä ja takana, pelastusliiveistä nyt puhumattakaan. Mutta tasainen jyskytys vei meidät vajaan puolen tunnin ”Tonavan jokiristeilyn” päätteeksi tukevasti vasemmalle rannalle, jossa suuntasimme ravintolaan syömään.

Hieman on tullut palautetta siitä, että omat Facebook-sivuni ovat täynnä erilaisia kuvia ruuista ja juomista. Joku kyselikin, olemmeko me nähneet ollenkaan muuta kuin ruokaa ja juomaa matkallamme. Olemme. Ja runsaasti. Tänäänkin teimme noin kuuden tunnin turneen Constanţassa. Mutta siitä kohta lisää. Ruoka on täällä hyvää ja edullista. Kunnioitan siltä osin hieman paikallista paastoaikaakin, joka kestää vielä ensi viikon, että en ole koko aikana syönyt lihaa, mutta kalaa sen sijaan runsaasti.

Pyhän Johannes Kastajan luostari jossain ajomatkamme varrella.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Apostoli Andreaksen luostarin jälkeen ajelimme siis ravintolan kautta majapaikkaamme Constanţaan. Välillä tosin oli runsaasti luostareita, joita osaa kuvasimme ulkoapäin, mutta emme enää menneet sisälle. Sieltä löytyi myös mm. pyhän Johannes Kastajan luostari, jossa monet suomalaiset papitkin ovat teetättäneet jumalanpalveluspukujaan. Luostari onkin kuuluisa juuri tuosta seikasta. Niin ja kävimmehän me tuolla samalla matkalla myös katsomassa Trajanuksen voitonmerkkiä, jota kunnostettiin koko ajan tulevia turisteja ajatellen. Valtava voitonmerkki roomalaiselle valloittaja Trajanukselle, joka aikanaan valloitti noita alueita melko kovakouraisesti.

Mamaian hiekkarantoja Mustallamerellä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tämä päivä – perjantai – olikin sitten pelkästään Constanţa ja Mamaia päivä. Mamaia on suuri Mustanmeren ranta-alue täynnä hotelleja, jotka tosin vielä olivat vajaakäytöllä, mutta terasseja rakennettiin kiivaasti, sillä jo tänä viikonvaihteena kaupungin täyttää ensimmäiset rannoilla aurinkoa ottavat löhöilijät. Ensimmäisiä auringonottajia sieltä toki jo nyt löysimme. Vappuna nimittäin täällä alkaa rantakausi ja siis ilmeisesti virallisesti kesä. Hiekkarantoja sieltä löytyi kilometreittäin ja hotellienkin määrä oli kunnioitettavan suuri. Suomalaiset eivät ilmeisesti enää tee tänne ryhmämatkoja, mutta kyllä meitäkin tänne kai ajoittain joitakin eksyy. Hienoja maisemia, tosin ilmeisesti hinta-laatu-suhde ei ole ihan kohdallaan suomalaisille rantamatkailijoille.

Constanţan Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin katedraalin ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Constanţassa kävimme tietysti kaupungin suurimmassa katedraalissa, pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetyssä kirkossa. Kirkon seiniä ja maalauksia ”pestiin” siis jotenkin poistettiin niihin pinttynyttä tummuutta ja siksi osa kirkosta oli telineiden vallassa. Satamassa oli suuri loistoristeilijä, josta riitti ihmisiä katedraaliinkin ja siksi kuvaaminen oli ajoittain vaikeaa. Totesimmekin, että muutoin matkamme on ollut juuri tuon kuvaamisen kannalta erinomaista, missään ei ole ollut vielä turisteja ja olemme siis saaneet olla siltä osin ”rauhassa”.

Constanţa on mielenkiintoista aluetta. Se sijaitsee Tonavan läheisyydessä, Euroopan ja Aasian rajalla ja Mustanmeren rannalla. Siksi tänne on aikojen saatossa tullut runsaasti erilaisia kansallisuuksia. Kävimme syömässä turkkilaisessa ravintolassa – muuten ihan samoja ruokia, mitä saa Kreikassakin, mutta täällä erinimillä. Tervehdin majapaikkamme naapuria aamuisin kreikaksi ja tänään vierailimme majapaikkamme aikaisemman asukkaan haudalla. Hänen sukujuurensa menivät kreikkalaisuuden kautta Armeniaan. Kieli, jota hänen tyttärensä – ystävämme - käytti lapsena, riippui sukulaisesta, mummin kanssa kreikkaa, ukin kanssa armeniaa ja kavereiden kanssa romaniaa. Ja nyt, meidän kanssa hän puhuu englantia. Todella kansainvälistä ja tuo kansainvälisyys näkyy koko ajan Constanţan katukuvassa. Jopa niin, että täältä löytyy moskeijoita, joiden vieressä kohoavat korkeat minareettitornit.

Năvodarin Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan munkkiluostari
öljynjalostamokompleksin keskellä rautatien takana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tämän päivän vierailukohteisiin kuului myös todella valtavan Năvodarin öljynjalostuskombinaatin reunalla sijaitseva kolme vuotta sitten perustettu Năvodarin Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan munkkiluostari. Luostariin mentiin maantieltä, jonka toisella puolen oli valtavasti noita öljynjalostusvempaimia, junaradan yli. Pari munkkia ”päivysti” tien varressa ja mekin saimme pappismunkki Georgielta siunauksen matkallemme: rukoukset ja tuoksuöljyllä tehdyt ristit otsaamme ja kämmenselkämyksiimme. Isä Georgie oli eräänlainen toisinto ja romanialainen versio aikanaan Heinäveden Valamon luostarissa ja myös Lintulassa pappina toimineesta pappismunkki Savvasta. Myös isä Georgie oli iloinen velikulta ja mukava ihminen.

Päiväämme on mahtunut myös kulttuurihistoriaa. Vierailimme Constanţan museossa katsomassa vanhoja roomalaisia mosaiikkilattioita ja saviastioita, jotka oli kaivettu esiin 300-400-luvuilta peräisin olevasta vanhasta kauppapaikasta. Roomalainen filosofi Ovidius on jättänyt tänne monenlaisia merkkejä itsestään. Varsinaisesti hän taisi olla karkotettuna täällä roomalaisten Siperiassa, mutta hän ja toinen roomalainen, keisari Trajanus, valloittaja, ovat jättäneet jälkiä niin maastoon, paikkojen nimiin ja moniin muihinkin kohteisiin, mm. yliopistoon, joka on saanut nimensä Ovidiukselta. Paikka oli siis jo silloin kansainvälinen ja sen leiman se on säilyttänyt tähän päivään asti.


HAP
happy

43. Ortodoksista Romaniaa

Kuten lienen jo muutamassa edellisessä jupinassani kertonut, Romania on kyllä läpeensä ortodoksinen valtio. Vaikka muitakin uskontoja maasta löytyy, niillä ei ole kovinkaan suurta jalansijaa maassa. Jotkut kirkkokunnat ovat syntyneet tai ne on perustettu esimerkiksi jonkin etnisen ryhmän vuoksi, näin esimerkiksi maassa asuvilla unkarilaisilla on ilmeisesti ”oma” protestanttinen kirkkonsa niillä alueilla, missä unkarilaisia asuu. Jonkin verran tuo kirkko on levinnyt myös muualle. Roomalaiskatolinen kirkko lienee toiseksi suurin kirkko heti ortodoksien jälkeen.

Diktaattori Nicolae Ceauşescun aloittaman ja kesken jääneeseen rakennuksen, kansantalon (Casa poporului), nykyisen parlamenttirakennuksen taakse kohoaa aikanaan 120 m pitkä kansankatedraali (Catedrala Mântuirii Neamului Romanesc), ortodoksinen Romanian kansan suojeluksen katedraali.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Myös pääkaupunkiin Bukarestiin on sijoittunut useita ortodoksisia luostareita. Tällä vierailulla ennätin tutustua niistä muutamaan. Itse asiassa Romanian patriarkaattikin on eräänlainen luostariyhteisö, missä piispojen ja pappien ohessa asuu monenlaista luostariasukasta, jotka pääasiassa ovat siellä töissä ja usein sitten siirtyvät muualle maahan toisiin tehtäviin eräänlaisena kirkollisena urakiertona. Näin etenkin apulaispiispojen osalta, jotka siirtyvät hiippakuntapiispoiksi. Maa on jaettu kuuteen metropoliittakuntaan (Muntenian ja Dobrogean mpk pääpaikkana Bukarst, Moldovan ja Bucovinan mpk pääpaikkana Iasi, Ardealin mpk pääpaikkana Sibiu, Clujn, Maramuresin ja Salaj’n mpk pääpaikkana Cluj-Napoca, Banatin mpk pääpaikkana Timisoara, Oltenian mpk pääpaikkana Craiova), joita siis johtaa metropoliitta. Metropoliittakunnat on jaettu yhteensä kymmeneen arkkihiippakuntaan, joita johtaa yleensä arkkipiispa. Kirkollinen organisaatio tittelien osalta on ihan erilainen kuin meillä Suomessa omassa ortodoksisessa kirkossamme, jossa arkkipiispa on ylempi arvossaan kuin metropoliitta. Romaniassa ja monessa muussa ortodoksisessa maassa metropoliitta on arkkipiispaa korkeampi kirkolliselta asemaltaan. Romanian kirkolla on myös metropoliittakuntia ja arkkihiippakuntia sekä hiippakuntia ulkomailla, mm. Moldovassa, Euroopassa, Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa.

Romanian nykyisen patriarkan Danielin oma vaakuna hänen palatsinsa portissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Maassa on noin hieman yli 13 500 seurakuntaa, joissa palvelee hieman yli 14 500 pappia tai diakonia noin hieman yli 15 200 kirkollisessa rakennuksessa (kirkossa tai kappelissa).

Romanian patriarkan palatsi Bukarestissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Ortodoksisuus näkyy ja tuntuu kaikkialla. Lähes joka kylässä on siis ortodoksinen kirkko ja maassa on reilusti yli kuusi sataa luostaria, joissa noin 8000 munkkia tai nunnaa. Joku sanoikin, että kirkkoja on niin paljon, että niitä on suunnilleen yksi kirkko tuhannelle ihmiselle.

Patriarkan katedraali Bukarestissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tilannetta voisi kai jotenkin hahmottaa vertaamalla sitä luterilaisen kirkon rooliin Suomessa. Ortodoksisuudella tosin on samanlainen tai jopa huomattavasti voimakkaampi rooli ja asema romanialaisessa yhteiskunnassa. Kirkolla on monenlaisia sosiaalisia tehtäviä, se ylläpitää kouluja ja vanhainkoteja ja monia muita laitoksia. Se on huomattavasti selvemmin osa valtiota ja täällä on lupa näyttää kristillisyytensä kaikessa. Maakuntien vaakunoissa ja lipuissa vilisee kristillisiä symboleja ja kristillisyyttä ei hävetä.

Stavropoleoksen luostari Bukaresyin keskustassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Mutta mennäänpä vielä niihin luostarivierailuihin. Bukarestissa kävin siis kolmessa luostarissa. Keskellä pääkaupunkia, vanhan kaupungin rajalla sijaitsee Stavropoleoksen nunnaluostari, joka on perustettu jo vuonna 1724. Luostari avattiin uudelleen vuonna 2008. Luostari on pyhitetty pyhille arkkienkeleille ja pyhälle Athanasios Suurelle. Vaikka luostari alkuaan oli sadan kymmenen vuoden ajan miesluostari, se muutettiin sitten myöhemmin nunnaluostariksi. Luostarin paikalla oli alkuaan ensin majatalo ja majoitustiloja matkustavaisille ja kauppiaille, sitten sinne rakennettiin Stavropoleoksen kirkko ja myöhemmin igumenin asunto ja munkkien keljat.

Stavropoleoksen luostarin sisäpihaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vuosien 1890 ja 1940 välillä luostari oli suljettu, mutta kiitos eräiden aktiivisten ihmisten, se kunnostettiin vuonna 1940. Suurempi kunnostaminen kansalliseksi historialliseksi muistomerkiksi tehtiin vuonna 1991. Kirkosta löytyy mm. apostolien Andreaksen ja Pietarin, pyhien Ignatios Theoforoksen, Basileios Suuren, suurmarttyyri Panteleimonin, pyhän Theodoros Sotajoukkojenjohtajan sekä marttyyri Haralambosin reliikkejä.

Luostaria johtaa igumenia, äiti Michaela (Luchian). Luostarilla on omat nettisivut kuten useimmilla luostareilla täällä. Ne ovat osoitteessa www.stavropoleos.ro

Bukarestin keskustassa ihan patriarkaatin lähistöllä sijaitseva Antimin luostari.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Toinen luostari, johon tutustuimme ihan Bukarestin keskustassa, oli pyhän Antimin, Romanian metropoliitan, perustama Antimin luostari. Paikalle rakennettiin ensiksi puukirkko vuosina 1713-15 ja siitä on sitten kasvanut tämä luostari, jossa tällä hetkellä ei kuitenkaan ole kovin suurta määrää veljestöä ja osa luostarista toiminee myös patriarkaatin tiloina ja henkilöt patriarkaatin palveluksessa. Pyhä Antim kanonisoitiin Romaniassa eli luettiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vasta vuonna 1992.

Antimin luostarin kirkon ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Luostarin kirkkoa ja joitain rakennuksia jouduttiin aikanaan siirtämään Romanian diktaattorin Nicolae Ceauşescun suuruuden hullujen suunnitelmien tieltä ja siksi alkuperäinen symmetrisesti ja säännölliseksi rakennettu luostaripiha on nykyään hieman ”epäsymmetrinen”.

Cernikan luostari kuvattuna hautausmaalta päin.(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

 

Kolmas luostari, jossa vierailimme Bukarestissa ollessamme oli Cernican luostari, joka myös on vanha luostari. Perustettu vuonna 1608 ja sijaitsee hieman Bukarestin ulkopuolella Cernicassa. Luostari on pyhitetty pyhälle Nikolaokselle. Luostari on kokenut kovia aikoja mm. maanjäristyksissä 1800-luvun alussa ja myös 1940.

Isä Dumitru Stăniloaen hauta Cernican luostarin hautausmaalla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Cernicassa on suuri hautausmaa, josta löytyy toinen kirkko, pyhitetty pyhälle Lasarukselle ja se sijaitsee Colentina-joen saarella. Hautausmaalta löytyy mm. kuuluisan romanialaisen papin, teologin, akateemikon ja professorin, Dumitru Stăniloaen hauta. Hänen ansiostaan romanialaisilla on mm. oma romaniankielinen Filokalia ja lukuisia muitakin ortodoksisia teologisia teoksia, joissa käsitellään kirkkoisistä mm. Gregorios Nyssalaista, Maksimos Tunnustajaa ja Athanasios Suurta sekä monia muitakin kirkkoisiä. Tämä kautta koko ortodoksisen maailman tunnettu teologi kuoli Bukarestissa vuonna 1993 peräti 90-vuoden iässä.

Cernican luostarin pääkirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

  Luostarissa kunnioitetaan suuresti myös pyhän Calinic Cernicalaisen (romaniaksi Calinic de la Cernica, 1781-1868) muistoa. Hän oli munkki, Cernican luostarin johtaja ja Râmnicin piispa, joka kanonisoitiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vuonna 1955.


HAP
happy

42. Romanialaista uskonelämää

Koko Romaniassa olomme ajan olen ihaillen katsonut tätä paikallisten ihmisten tapaa osallistua rukoukseen koko kehollaan. Rukoileminen täällä ei ole mikään puolihuolimattomasti tehty ristinmerkinhuitaisu, vaan se on kovin fyysinen ja samalla kuitenkin harras tapahtuma. Ehkä tilanne on aivan hieman erilainen, koska täällä on juuri nyt pääsiäistä edeltävä Suuri paasto ja ensi viikolla alkaa viimeinen viikko ennen pääsiäistä, Suuri viikko. Noina aikoina myös Suomessa saattaa nähdä ”fyysisempää” rukoilemista maaankujmarruksineen, kuin muulloin. Täällä tosin tuollainen tapa rukoilla on jokapäiväistä.

Rukoilija Caraimanin luostarin Pyhän (pyhitetyn) Veden kappelissa, joka on rakennettu pienen puun ympärille ja jossa käy päivittäin runsaasti rukoilijoita myös muualta kuin pelkästään lähipaikkakunnalta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Arkipäivinäkin aukiolevissa kirkoissa näkee paljon rukoilijoita, jotka ovat joko polvillaan tai jopa ihan pää lattiaan asti kumartuneena. Ristinmerkin yhteydessä useat koskettavat – etenkin kirkossa ikonien edessä – kumartuessaan lattiaa kädellä. Kirkoissa on esillä reliikkejä, pyhäinjäännöksiä, joita käydään kunnioittamassa. Kirkon eteisessä on usein suuri hanallinen tynnyri, jossa on pyhitettyä vettä. Sitä ei juoda fyysiseen janoon vaan hengelliseen janoon, sielun ja ruumiin terveydeksi. Pyhitettyä vettä ei saa juoda siinä kirkon eteisessä, jos on syönyt jotakin. Useat laittavat sitä pulloihin ja vievät kotiinsa.

Pyhitettyä vettä löytyy kirkkojen ulko- tai sisäeteisestä suurista tynnyreitstä tai muista astioista. Tämä astia on Romaninan patriarkaatin pääkirkon, katedraalin ulkoeteisestä Bukarestista.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kirkossa jaetaan liturgian lopussa anafuraa, pieniä kirkkoleivän palasia, suomalaisittain: antodoria, usein pakattuina paperiseen kirjekuoreen. Lopussa ei suudella ristiä, vaan pappi tekee tuoksuvalla öljyllä otsaan ristin. Papin kunnioittaminen on suurta ja usein kadulla kulkiessamme – jos papilla oli viitta päällä – ihmisiä tuli usein pyytämään siunauksen. Tosin melko usein he olivat ns. liikkuvan kansanosan edustajia, jotka samalla kysyivät pientä rahallista avustusta kalliisiin lääkemenoihin tai suuren lapsikatraan elättämiseen.

Liturgiaan osallistuu suuri joukko ihmisiä. Olimme sunnuntaina kirkossa, joka oli aivan täynnä pienistä sylivauvoista ja hieman suuremmistakin lapsista alkaen vanhoihin mummoihin ja ukkoihin. Kirkossa oli yllättävän paljon myös nuoria aikuisia. Seikka, jota aikanaan ihmettelin myös Kreikassa, oli täälläkin ihmettelyni kohteena: ehtoolliseen osallistuminen. Täällä oli kyllä osallistujia hieman enemmän kuin Kreikassa, mutta kirkkokansaan suhteutettuna todella vähän. Syy siihen saattaa olla melko tiukissa ohjeissa, miten ehtoolliseen valmistaudutaan. Tietynlainen jo melkoisesti ”kovennettu” paasto alkaa kolme päivää aikaisemmin ja samana päivänä ennen ehtoollista ei saa juoda eikä syödä mitään. Katumuksen sakramentti on ehdoton edellytys eli synnintunnustuksella on käytävä ennen ehtoolista. Erikoinen piirre – ainakin siinä kirkossa, jossa olimme liturgiassa – oli se, että ehtoolliselle menijällä oli palava tuohus kädessään. Tuohuksia ei polteta ikonien edessä, vaan nitä varten on ulkona erikseen paikka, eräänlaisiet metalliset jaloilla seisovat laatikot, joissa on omat erilliset "boxinsa" elävillä ja kuolleille.

Usein reliikkien vierassä tai aivan läheisyydessä on kirkoissa "päivystävä pappi", tässä Cernican luostarin pappismunkki, isä Nikodim, joka ottaa ihmisiä synnintunnustukselle tai antaa heille siunauksen voitelemalla otsan ja kädet tekemällä niihin ristin tuoksyöljyllä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli todella hellyttävää katsoa, kun lapset tulivat ehtoolliselta, vanha mummo antoi heille suklaakaramellit käteen kiitoksena ja pienenä palkkana tuosta teosta. Muutoinkin isovanhempien rooli lapsenlapsien kasvattajina on täällä suuri. Kuulin tarinan neljään kertaan kastetuista romanialaisista, joita täällä kuulemma on melkoisesti. He ovat sosialistisen vallan aikana syntyneitä, jolloin kaikki eivät voineet esimerkiksi puolueasemansa vuoksi kastaa lapsiaan – ainakaan julkisesti. Siksipä isovanhemmat – yleensä isoäidit – ja samalla myös vanhemmat kertomatta kenellekään, ei edes puolisolleen tai lähipiirille, kastoivat lapsen salaa jokainen erikseen. Neljää nimeä ei suinkaan annettu, sillä lapsella tuli olla nimi jo sairaalassa tai missä hän nyt sitten syntyikään. Sellaista oli tuo aika.

Nyt on helpompaa monella tapaa. Kirkolla menee hyvin, sen suhteet valtioon ovat enemmän kuin erinomaiset. Valtio tukee kirkkoa ja symbioosi on kokolailla kiinteä, ehkä suomalaiselta näkökannalta katsottuna jopa liian kiinteä.

Meillä luostarisulkeiset jatkuivat viikonvaihteessa Bukarestissa. Niistä lisää ehkä seuraavassa jupinassa. Nyt minä pidän lepopäivän. Isäntämme meni toisen matkaseurueen jäsenen kanssa toimittamaan EPL:aa eli ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaa, joka täällä toimitetaan erikoisemmin ja suomalaisesta käytännöstä poiketen jo aamupäivällä. Tosin ilmeisesti esimerkiksi Transsilvaniassa sitä kaiketi toimitetaan iltaisin eli tapa saattaa jollakin aikavälillä olla mahdollisesti muuttumassa ”oikeaksi”.

Huomenna sitten Constanţaan, jonne on luvattu mukavasti lämpöä, +24 astetta. Constanţa sijaitsee Mustanmeren rannalla ja sen pohjoispuolella on Tonavan delta-alue, suuri jokisuisto, jonne myös on tarkoitus mennä bongailemaan pelikaaneja ja muita tipuja, jota siellä onkin melko runsaasti näin keväällä. Niin ja kevääksi paikalliset katsovat vielä tämän ajan, vaikka lämpöä on kuin meillä lähes hellepäivinä. Olemme siellä tosin myös ns. kesän ensimmäisenä rantapäivänä, vappuna, jolloin ensimmäisiä kertoja etenkin nuoriso menee rannoille – ei tosin vielä uimaan.


HAP
happy

41. Romanialaista torielämää

Elämä suuressa kaupungissa näyttää väsyttävän kovastikin. Kun laskeuduimme vuoristoisesta Breazasta maan pääkaupunkiin, Bukarestiin, uni on jälleen maittanut. Vaikka kyllä minä vuorillakin hyvin nukuin. Mutta varmasti osansa väsymyksellä oli aivan hirveässä paikallisessa miljoonakaupungin liikenteessä, josta piti selvitä hengissä päästäksemme perille majapaikkaamme, joka sijaitsee entisellä sotilasalueella ja alue on saanut siitä nimensä Militari.

Asumme viehättävässä kaupunkiasunnossa, jossa kummallakin on omat huoneensa ja tilaa riittää runsaasti vielä isäntäperheellekin. Kielten sekasotku on ihanaa: suomea, englantia ja romaniaa. Välillä joku selittää suomalaiselle romaniaksi jotain tai me jotain romanialaiselle suomeksi ja kummankin ihmetys on suuri, kun huomaamme, ettei toinen ymmärrä yhtään mitään.

Suomalaisina ortodokseina saamme ottaa hieman vapauksiakin ruokien ja juomien osalta, koska meillä pääsiäinen on jo ohi, mutta paikallisilla on huomenna Maria Egyptiläisen sunnuntai eli Suurta paastoa on vielä reilun viikon jäljellä, sitten vielä Suuri viikko ja vasta toukokuun 5. päivä on pääsiäinen täällä Romaniassa. Saamme silloin kokea pääsiäisen riemun toisen kerran tänä vuonna, nyt täällä Bukarestissa.

Drumul Taberein tori Bukartestissa oli täynnä ihmisiä ja myyjiä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tänään lauantaina kävimme torilla. Se sijaitsee ihan kävelymatkan päässä ja on saanut nimensä asuinpaikkamme mukaan, Drumul Taberei. Alueella asuun noin neljännesmiljoona ihmistä ja kaduilla on lauantainakin vilskettä, saati sitten torilla, joka oli täynnä kuin sillitynnyri. Jätimme varalta kaikki kukkarot ja muun irtonaisen omaisuuden pois taskuistamme ja siksi oli hieman vapaampaa kävellä väkijoukossa.

Torit ovat kaikkialla paikkakunnan peilejä. Siellä on usein nähtävänä koko elämisen suuri kirjo. Näin etenkin täällä etelämpänä, Suomessa torilla on mielestäni vielä liian vähäinen merkitys ihmisten jokapäiväiselle elämälle. Täällä torilta voi hankkia melkein mitä vain: ruuasta, lihasta ja kalasta, vihanneksista ja juureksista alkaen huonekaluihin ja alusvaatteisiin saakka ja kaikkea siitä väliltä. Myyjiä on kojuissa ja kapeilla kujilla käveleviä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Seisoessani erään torikaupan kulmalla odottamassa ruuan ostajia, ohitseni käveli useita todella vanhoja mummoja kädessään nippu jotain vihanneksia ja suu kävi koko ajan: ostakaa sitä tai tätä, halvalla saatte, suoraan tuottajalta, tukekaa vanhaa eläkeläistä, vain kaksi leuta – vai mitähän he nyt sitten sanoivatkaan. Kyllä meillä hyvin toimeen tulevilla suomalaisilla eläkeläisillä olisi paljon opiksi otettavaa tältä. Meidän tulisi myös huomata, kuinka hyvin asiamme todellakin ovatkaan. Eipä pitäisi olla mitään syytä narista.

Kasseihimme tarttui torilta kukkakaalia, sipuleita, valkosipuleita, kurpitsan siemeniä, juustoa, sieniä ja mitä kaikkea sieltä nyt mukaan lähtikään. Jopa istutettavia sipuleita ostimme. Huiske oli melkoinen ja kukkakaalia ei meinannut alkuun löytyä. Kotona saimme niistä sitten maittavan paastoaterian, jossa ainakin nuoret valkosipulinvarret ja suuret ihan pihvin näköisiksi paistetut sienet olivat minulle uusi tuttavuus. Suomessa olen syönyt vain valkosipulin kynsiä. Kukkakaalista, kananmunista, tuorejuustosta, smetanasta tehty kaalikohokas eli suflee oli maittava ruoka, jonka alkukeittona saimme sienikeittoa ja jälkiruuaksi perinteistä romanialaista rusinoilla ja kaakaojauheella maustettua pullaa, nimeltään cozonac.

Yksi matkaseurueestamme herätti torilla hieman huomiota suuren kameransa kanssa ja etenkin, kun hän räpsytteli sitä siellä joka paikassa. Saimme varsin pian torin turvallisuusvartijan kimppuumme ja oli selittelyjen aika. Selityksien aikana eräs seurueestamme käytti eräästä liikkuvasta kansanosasta hieman tilanteeseen sopimatonta sanaa ja se suututti entisestään tätä aggressiivista vartijaa. Pian oli paikalla myös torin ”johtaja”, joka siis oli myös tämän vartijan esimies. Neuvottelujen jälkeen saimme jatkaa matkaa, mutta ilmeiseti tähän liikkuvaan kansanosaan kuuluvalle vartijalle oli jäänyt vielä jotain ”hampaan koloon” ja kiistely jatkui pian uudestaan, vaikka kukaan meistä ei enää kuvannut. Tora vaati jo suomalaisen rehtorinkin mukaan menoa ja kehotin torin pomoa pitämää vartijan aisoissa ja pyysin häntä sanomaan vartijalle, ettei enää kulje perässämme vaan lähtee aivan päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui ja vain lievästi verenpaine kohonneena ostimme loput ostoksemme ja jatkoimme matkaa lähikirkkoon, Pyhän Paraskeva Iasilaisen muistolle pyhitettyyn kirkkoon, jonka vieressä oli tosi komea, hieman keskeneräinen hautauspalveluksia varten rakennettu, erillinen, melko suuri kappeli.

Matkalla torilta Paraskevan kirkkoon ohitimme erääseen toiseen liikkuvaan kansanosaan kuuluvan makuuhuoneen.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Pyhän Paraskeva Iasilaisen kirkko etualalla ja taustalla valmisteilla oleva kirkon yhteydessä oleva hautauskappeli. Kirkon edessä pihalla on puistonpenkkejä, joissa voi kuunnella jumalanpalveluksia ulkona, jos sisälle ei mahdu.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Pyhän Paraskevan kirkon sisätila on melko suuri.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Romania on lähes kokonaan ortodoksinen maa. Sen noin 19 miljoonasta asukkaasta lienee noin 16 miljoonaa ortodokseja ja pieni osa vielä ns. uniaatteja eli roomalaiskatoliseen kirkkoon ja paavin alaisuuteen kuuluvia kreikkalaiskatolisia. Osa väestä kuuluu ns. vanhauskoisiin, joista tunnetuin ryhmä lienee lipovenit, venäjää puhuva slaavilainen, alkuaan lähinnä Venäjältä ja Ukrainasta kotoisin oleva ehkä noin 40 000 ihmisen ryhmä, jonka alku ajoituu jonnekin 1600-luvulle ja Venäjän patriarkka Nikonin tekemiin uudistuksiin kirkon piirissä. He eivät näitä uudistuksia hyväksyneet ja joutuivat sitten vainon kohteeksi ja pakenenmaan syrjäisille rajaseuduille - mm. Suomeenkin - ja muihin maihin, Puolaan, Romaniaan ja muuallekin. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan ole erottanut näitä ihmisiä keskuudestaan, mutta he itse ovat eronneet ortodoksisuudesta ja ovat siis eräänlainen ortodoksinen lahko. Heitä tulemme näkemään vielä lisää myöhemmin, sillä suuri joukko lipoveneja asuu juuri Tonavan delta-alueella, jonne muutaman päivän päästä suuntamme matkamme.

Väsynyt pyhiinvaeltajablogisti lepotauolla Paraskevan kirkossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Illalla olisi vielä noutokeikka Bukarestin lentokentältä, kun Milanosta Münchenin kautta saapuu lisää ruokittavia isäntäperheen iloksi. Mutta kun samalla on kyse erään matkaseurueemme jäsenen vaimosta, se tietää mahdollisesti hänellekin lupaa jatkaa matkaa Mustallemerelle ja sieltä aikanaan sitten pohjoiseen Iasiin ja kenties vielä myöhemmin pääsee kotiinkin. Joten melko pitkä pyhiinvaellus tästä näyttää kehkeytyvän.

HAP
happy

40. Luostarisulkeiset alkavat

Torstaipäivä oli varattu luostarisulkeisille. Kävimme tosin nyt vain kahdessa luostarissa, jotka molemmat ovat melko lähellä majapaikkaamme Breazaa. Sää on edelleen kuin linnunmaito, aurinko paistaa ja lämmintä on. Tosin vuorilta löytyy myös lunta ja näimmepä tänään erään laittavan jalkaansa laskettelumonojakin, joten sitä lunta pitää jossain olla enemmänkin.

Caraimanin luostari Bustenissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Ensimmäinen luostari oli nimeltään Caraiman ja se oli melko uusi munkkiluostari. Valtio tukee - tai ainakin vielä muutama vuosi sitten tuki – myös luostarien perustamista melko runsaskätisesti ja tästäkin luostarista on rakennettu melkoisen hulppea ortodoksinen keskus lähistön kaupungin Bustenin elinkeinoelämän tueksi. Luostari rakennettiin vuonna 1998 ja sen uusi pääkirkko on pyhitetty Ristin ylentämisen muistolle. Vanha puukirkko oli pyhitetty Pokrovan eli Jumalanäidin suojeluksen muistolle ja asuinrakennuksesta löytyy vielä kappeli tai talvikirkko, joka on pyhitetty sekä profeetta Eliaan että Kristuksen kirkastumisen muistolle.

Caraimanin luostarin kokouskeskus ja majoitustiloja.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Caraimanin luostaria johtaa Neamtsin luostarista sinne siirtynyt starets, igumeni David (Petrovits) ja hänellä on apunaan kaikkiaan 12 munkin muodostama veljestö, joissa on neljä pappismunkkia. Veljestö on lähtöisin koko Romanian alueelta ja myös naapurivaltiosta Moldovasta. Luostarissa työskentelee myös noin 10 henkilöä palkattua työvoimaa. Sitä tarvitaankin, sillä luostarissa on runsaat majoitustilat, äkkiä arvioiden varmaan reilulle sadalle hengelle, ellei jopa kahdelle.

Caraimanin luostarin kirkot: vasemmalla vanha puukirkko ja oikealla uudempi kivikirkko. Keskellä Hagiasmatar, Pyhitetyn veden kappeli puun ympärillä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tapasimme luostarissa pappismunkki Andrein, joka ystävällisesti esitteli meille kaikki paikat ja lopuksi vielä tarjosi maittavan paastoaterian. Isä Andrei kertoi, että luostarin paikasta sai eräs henkilö unessa ilmoituksen. Hän näki puun, jonka ympärille oli määrä rakentaa luostari. Puu on edelleen siellä ja sen ympärillä on erittäin suosittu rukouspaikka, Hagiasmatar, Pyhän (pyhitetyn) Veden kappeli. Kappelissa käy paljon ihmisiä rukoilemassa päivittäin, myös tällaisena hiljaisena aikana. Sesonkiaikaan luostarissa vierailee useita bussilastillisia. Romanialainen ortodoksi on aivan erilainen rukoilija kuin suomalainen. Romanialainen tekee sen hartaasti ja sananmukaisesti koko ruumiilla, usein polvillaan, nojaten joskus pieneen pöytään, jonka päällä on rukouskirja. Maahan kumarrukset ovat näin arkipäivinä yleisiä ja koko rukoilijan olemuksesta huokuu katumus ja rukouksellisuus. Ja mikä vielä on meidän ortodokseista myös hieman poikkeavaa, miehiä on rukoilemassa varmaan yhtä paljon kuin naisia – myös nuoria on paljon.

Veljestön ruokasaliin oli katettu maittava paastoateria.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Luostarin vieressä kohoaa korkeat vuoret, noin parin kilometrin korkeuteen. Itse luostari lienee noin 800 metrin korkeudessa, mutkaisten, ryttyyn vedettyjen serpentiiniteiden takana kuitenkin. Vuoren huipulla on vuonna 1918 silloisen Romanian kuningattaren Marian pystyttämä suuri risti, joka näkyy kauas ympäristöön.

Sinaian luostarin uuden kirkon ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Luostarista lähdettyämme kävimme vielä vaeltamassa myös lähistön vuoristossa vajaan puolentoista kilometrin korkeudessa. Seutu lienee jonkinlainen talviurheilukeskus, vaikka kyllä siellä on kesäisinkin paljon ihmisiä, sillä alue on erittäin suosittua kesäasuntoaluetta juuri Bukarestissa asuville. Alueella on myös runsaasti hotelleja ja pensionaatteja.

Sinaian luostarin pääkirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Seuraava luostarivierailu tehtiin vanhempaan, huomattavasti vanhempaan luostariin. Joskus 1600-1700-luvuilla alkuaan rakennettuun luostariin nimeltään Sinaia. Luostarista löytyy sekä uusi, että vanha kirkko ja myös siellä on hieman majoitustilaa, jota muuten eräät suomalaiset ortodoksit ovatkin vuosien saatossa käyttäneet ja ilmeisesti sinne on tulossa piakkoin taas yksi suomalaisryhmä Etelä-Suomesta vierailulle piispansa kanssa.

Sinaian luostarin vanhan kirkon ulkoseinistä löytyy hieman samanlaisia maalauksia, kuin mitä on Bucovinassa ja Romanian Moldovassa sijaitsevissa UNESCOn maailmanperintökohteiksi merkityissä ns. ulkoa maalatuissa kirkoissa. Maalaustyyli Sinaiassakin on selvästi vanhempaa, sanoisin hieman jopa primitiivisempää tai mikä lienee oikeampi sana tässä kohtaa.

Starets Makari, luostarin igumeni, jonka myös pikaisesti tapasimme, on pitänyt luostarin tip-top -kunnossa ja se näkyi selvästi kaikessa: rakennusten ja piha-alueiden kunnossa ja siisteydessä, kaikessa.

Tästä siis alkoi tämä ns. luostarisulkeisemme. Nimitys ”sulkeinen” juontaa juurensa aikaisempiin matkoihini. Eräällä matkallani taisin tutustua kaikkiaan noin kahteenkymmeneen luostariin noin viikon aikana ja silloin sulkeisten jälkeen oli melko väsynyt olo. Nyt näiden kahden luostarin jälkeen ei väsyttänyt. Olo oli levollinen ja iloinen sekä sanoisinpa kiitollinen, että on mahdollisuus tutustua hyvien ystävien kanssa tällaisiin paikkoihin ja imeä sieltä itselleen lisää voimaa ja ortodoksisuutta, jonka avulla taas selviää pitkän aikaa.

Tosin meillä on edessä varmaan vielä useita luostarivierailuja, sillä täällä oloaikamme on kohtuullisen pitkä. Eilen alkoi selvitä, ettemme selviä täältä ihan heti Romanian pääsiäisen jälkeenkään, mutta kuitenkin ehkä vielä viikko siitä. Eli kuukausi tulee täyteen kirkkaasti tätä pyhiinvaellustamme täällä. Meille suomalaisille tänä vuonna jo toisen pääsisäisen vietämme ilmeisesti Bukarestissa eräässä paikallisessa seurakunnassa ja lähdemme sitten heti pohjoista kohti Iasia. Mutta noista ja ennen niitäkin tapahtuvista lisää seuraavissa jupinoissa. Nyt lienee paikallaan pieni lepo, sitten sauna ja huomenna ajo Bukarestiin. Hieman jännittää tuo tie Breazaan, nouseeko pikkuautoni huonolla tiellä mäen päälle, koliseeko pohja, pääsemmekö siis lähtemään? Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, voisi tänne jäädäkin.

HAP
happy

39. Lepoa ja mansikoita

Pitkän matkan rasitukset alkavat hellittää. 2000 kilometriä on pian muisto vain ja kohta pääsemme hankkimaan uusia – niin muistoja kuin kilometrejä. Eiliselle päivälle ja viime yölle tuli unikilometrejä kohtuullisesti. Kahden ja puolen tunnin päikkäreiden lisäksi nukuin 9 tunnin yöunet. Minä kävin nukkumaan melko myöhään ja heräsi siinä klo 9 maissa. Toisin oli matkakumppaneiden, jotka menivät nukkumaan aikaisin aamulla ja heräsivät myöhään iltapäivällä. Mutta se tässä on juuri loistavaa, ettei tarvitse välittää kelloajoista eikä aikatauluista.

Tänään oli sitten kauppapäivä. Ruoka ja juomatkin alkoivat käydä vähiin, joten matka Breazan keskustaan oli tarpeen. Hieman kauhistelin matkaa, jonka piakkoin joudun ajamaan omalla pikkuautolla ja jonka jo kerran tänne tullessa ajoin. Nelivetomaasturillakin se oli ihan haastava. Mutta eiköhän täältä poiskin päästä ja jos ei, mukavat ovat maisemat jäädäkin.

Virvoitusjuomapullo täyttyy helposti pienen hanan avulla laatikosta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Breaza on melko suuri kylä vai liekö ihan kaupunki. Se on nauhamainen ja rakennettu lähes kokonaan sitä halkovan päätien varteen melkein 10 kilometrin matkalle, siis melko laaja yhteisö. Breazasta löytyvät kaikki tarvittavat palvelut. Me suunnistimme ensin torille. Sieltä saimme mukaamme maittavaa vuohenjuustoa ja vihanneksia. No pitihän meidän täydentää virvoitusjuomavarastoakin ja sitä saimme suoraan kahden litran limpparipulloihin. Onneksi täällä ollaan tässä mielessä hieman sivistyneempiä, juoma laskettiin isosta laatikosta pienen hanan kautta. Muistan, kun kerran Ranskassa se tapahtui – myös omiin astioihin – mutta samanlaisesta pruutasta, millä me normaalisti tankkaamme auton.

Torilla on aina tunnelmaa. Niin Breazassakin.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Torilla oli normaali toritunnelma, jokainen yritti myydä kaikkea meille, mutta ei tosin kovin äänekkäästi. Kun puhuimme keskenämme suomea, se selvästi hymyilytti myyjiä, useat heistä nuoria, kauniita naisia. Oli tosin seassa muunkinlaisia – siis miehiä. Hinnat olivat suomalaisittain erittäin kohtuullisia ja juustokojulla saimme maistella sen verran isoja juustoviipaleita, että enin nälkä hävisi jo niillä. Ostimme silti. Mukaan lähti juuston lisäksi retiisiä, tämän kevään ihania sipuleita – ei siis sellaisia pyöreitä, vaan muistuttivat enemmänkin pieniä purjoja, joita sitten voi napostella kuin lakritsapötkyä.

Juustokojulta saimme maittavaa juustoa mukaamme ja vatsaamme.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Koska olemme suomalaisia ortodokseja, meillä on jo ollut oma Suuri paastomme, joten voimme ostaa myös grillausta varten lihaa. Grilli-iltapäivä alkaakin kohta. Romanialaisten kanssa ollessamme noudatamme tietysti kohteliaasti heidän ns. vanhaa kalenteriaan, jonka mukaan siis elämme Suuren paaston aikaa. Suuresta paastosta tulikin mieleen, että näiltä näkyminen olemme täällä myös Romanian pääsiäisenä, eli 5. toukokuuta. Emme tosin Breazassa, vaan Bukarestissa ja sieltä ajamme sitten pääsiäispäivänä Iasiin – Koillis-Romaniaan. Mutta ennen sitä ennättää tapahtua vaikka mitä ja vierailemme monessa paikassa. Hieman aikatauluamme venyttää paikallinen Suuri viikko – siis pääsiäistä edeltävä viikko – joka on paikallisille isännillemme, ortodoksisille papeille kiireistä aikaa, mutta asia lienee järjestyksessä.

Kotijoukoille voinee jo alustavasti ilmoittaa, että matkamme kestää siis ainakin kuukauden, kenties hieman pitempään, sillä emme aja takaisin samanlaisella kiireellä, kun tänne tulimme. Aiomme katsella maisemia ja kohteita hieman tarkemmin ja useammin palatessamme.

Romanialaiseksi naamioitunut blogisti kevään ensimmäisen mansikan kimpussa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Niin ja melkein unohdin, vaikka tuolla otsikossahan se jo onkin. Tänään söimme kesän ensimmäiset mansikat. Ei ne ihan suomalaisten mansikoiden veroisia olleet, mutta hyvä kuitenkin. Ja hinta: 9 leuta kilolta. Ei paha sekään


HAP
happy