70. Puroniemen perheleirillä, päivä 3 - pelejä ja retki

Vaula sai mölkyssä kymmenen pistettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tänään torstaina on ollut peliaamu ja retki-iltapäivä. Aamupäivällä on pelattu kuka mitäkin: lentopalloa, petankkia ja mölkkyä. Ja voittajia sekä hyviä tuloksia on löytynyt joka lajissa. Hieman jossain vaiheessa yritti sataa tihuuttaa, mutta joku sanoikin osuvasti: "Me emme ole tehty sokerista, joten ei haittaa."

Perheleiriläisiä kahdessa - tai oikeastaan jo kolmessa sukupolvessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tekemistä on onneksi riittänyt, vaikka tuo sää ei nyt kaikista kesäisintä ole ollutkaan. Kuinka ollakaan juuri leiriviikolla piti alkaa syksyn. Mutta on onneksi ollut kauniitakin hetkiä säässäkin.

Ohjelmaa on ollut aina ruokailujen välissä. Ruokahuolto on pelannut loistavasti. Aamupäivällä on saatu Rautalammilta valmis ruoka ja iltapäivän pääaterian ovat tehneet ahkerat ja maanmainiot emäntämme Irja ja Seija. Tänään - torstain kunniaksi - on sitten hernerokkaa ja pannaria. Niin ja tietysti mansikkahilloa kun kerran Rautalammilla ja Suonenjoen mansikkapitäjän läheisyydessä olemme ja ekstrana vielä leiriäisten keräämiä mustikoita. Kun noiden pääaterioiden oheen on vielä sijoitettu aamupala, päiväkahvi/mehu ja iltapala, saattaa joillekin meistä kertyä jopa joitain ylimääräisiä leirikilojakin viiden päivän leirillä. Katsotaan nyt! Jotkut ovat niitä karistaneet kävelemällä metsissä ja etsien mm. marjoja. Lapsilla sen sijaan on virtaa riittänyt kulutukseenkin. Pihaa on juostu ylös ja alas, pitkin ja poikin. Pelkkä katseleminenkin on väsyttänyt vanhaa miestä.

Torstai-iltapäivän ohjelmassa oli tutustuminen Peura-museoon, Rautalammille v. 1938 perustettuun kulttuurihistorialliseen paikallismuseoon, joka sijaitsee aivan kirkonkylän pääraitin varrella. Siellä ei esitelty peuroja, vaan nimi tulee museon perustajalta ja esineistön keräämisen aloittajalta Aina Peuralta, Korholan kartanon emännältä ja kauppaneuvoksettarelta. Korholan kartanon isäntä, kauppaneuvos Heikki Peura lahjoitti aikanaan tontin ja museon perustamiseen tarvittavat varat sekä metsätilan museon ylläpitoa varten. Museon kokoelmissa on tällä hetkellä yli 50 000 tallennetta: talonpoikais- ja säätyläiskulttuurin esineistöä, valokuvia, arkistoaineistoa, pohjoissavolaista taidetta sekä ulkomuseoalue rakennuksineen.

Peura-museosta löytyi tällainen kiipeilypuukin
(Kuva © Jaana Vilhunen)

Museolla oli myös retkieväiden syönti kauniissa ympäristössä. Eväät sai jokainen tehdä ennen retkeä Puroniemessä ja vaihtoehtoja oli useita: pullaa, leipää, hedelmiä. Hyviltä ne sitten peliaamun jälkeen ja retken ohessa kahvin, teen ja mehun kanssa maistuivatkin. Retken lopulla käytiin vielä tutustumassa Rautalammin ortodoksiseen kirkkoonkin.

Illalla on taas tuttua ohjelmaa: kioskiostoksia, saunomista ja iltanuotiolla oleskelua. Mukavaa, kun Puroniemeen on rakennettu kota, jossa voi istuskella ja polttaa nuotiota, vaikka ulkona sataisi kuinka. Siellä on tehty nuotiolla lettuja, käristetty makkaraa ja jopa niitä vaahtokarkkeja. Siis käristetty karkkeja nuotiossa, kaikkea ne keksiikin.

Leirin järjestää tänä vuonna ensimmäistä kertaa Puroniemen ystävät ry, joka omistaa Puroniemen leirikeskuksen nyt, kun ONL halusi siitä luopua. Meillä järjestäjillä ei ole aikaisempaa leirinjärjestämiskokemusta, joten montaa asiaa on toki pitänyt opetella ja oppia vaikka kantapään kautta, mutta onneksi ei ole pahempia mokia - toivottavasti - sattunut. Leiriläiset ovat kyllä siitä mukavaa porukkaa, että he kyllä myös opastavat, jos joku asia ei mene kohdalleen ja osaavat esittää mukavia toiveitakin.

Leirin toteutumisessa ovat vapaaehtoiset olleet pääroolissa. Palkattua työvoimaa ovat vain puolipäiväinen emäntä ja kaksi lastenohjaajaa. Muut kaikki hoidetaan talkoilla ja vapaaehtoistyönä. Välillä on noin yleisesti tuntunut, että Suomesta olisi talkootyö katoamassa ja aina ajoittain verottajakin pelottelee talkootyön verolle saattamisesta. Tosin tuon verottajan aloittaman keskustelun tiimellyksissä jotkut irvileukaiset talkootyöntekijät lupasivat mennä pesemään veroina verottajan ikkunat ja kastelemaan heidän kukkiaan.

Täällä leirillä talkootyönä on tehty leirin suunnittelu / vetäminen / johtaminen, leirikanttorin työt ja toinen emännistä on talkootyötä tekevä vapaaehtoinen. Tuntui mukavalta, kun eka päivänä paikalle saapui moottoripyörällä entinen ravintola-alan yrittäjä Ikosen Erkki, joka kysyi: "Tarvitsetteko apua?" Niinpä hän sitten hoitikin kahtena päivänä ruuan tuomisen Rautalammilta ja iltapäivällä ruoka-astioiden palautuksen takaisin. Tuokin apu oli suurenmoinen lisä ja olemme todella iloisia, että tällaisia ihmisiä vielä löytyy. Rautalammelta heitä näyttää löytyvän joka nurkalta.

Talkoilla on muuten koko Puroniemi kunnostettu sellaiseen kuntoon, ettei se ole tuossa kunnossa ollutkaan ihan vähään aikaan. Joten talkoohenki kyllä asuu ja voi hyvin Rautalammilla. Kevään talkoopäivänä tekijöitä oli Puroniemessä kymmenittäin ja he maalasivat, siivosivat, korjasivat ja mitä kaikkea tekivätkään ja jälki näkyy nyt. Puroniemessä on nyt siistiä ja paikat ovat hyvässä kunnossa. Sinne on mukava tulla. Kiitos kaikkien talkoolaisten, joita ilman kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista.

HAP
happy

69. Puroniemen perheleirillä, päivä 2 - luentoja ja opetusta

Isä Johannes puhui aamupäivällä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounassa perheleiriläisille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkopäivä oli varattu Puroniemen perheleirillä opetukselle. Aamupäivällä saimme kuulla todella mielenkiintoisen ja hyvän esitelmän rakkaudesta, sen moni-ilmeisyydestä ja monenlaisuudesta. Näkökulman tarjosi toi kuultavaksemme tällä kertaa mielenkiintoinen "taho" - pappismunkki. Isä Johannes Parviainen, Rautalammin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra kertoi perheleirin aikuisille, noin 30 henkilölle, oman näkökulmansa rakkauteen. Palautteen perusteella kuulijat olivat tyytyväisiä kuulemaansa, vaikka saattoihan jollakin olla epäilys siitä, mitä munkki voi sanoa rakkaudesta. Yksineläjä kun on. Mutta saimme huomata, että ennakkoajatuksemme oli väärä. Hän osasi kertoa meille hyvin ja koskettavasti rakkaudestakin.

Toinen puhujavieraamme tuli Lintulan luostarista, nunna Kristoduli, jonka kuskina toimi veteraanipuroniemeläinen Jouko Kärki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Iltapäivällä saimme vieraaksemme yhden kutsutuista puhujista. Hänkin oli taitava, valtakunnallisestikin kuuluisa ja puhujaksi usein kysytty ihminen. Hän oli Lintulan luostarin nunna, äiti Kristoduli, joka kaikkien sesonkiajan kiireitten keskellä oli ennättänyt tulla kertomaan meille nöyryydestä ja kärsivällisyydestä kristityn elämässä. Lainaan  tässä joitain hänen puheensa kohtia.

Nunna Kristoduli lainasi puheessaan maineikasta oman aikamme isää, vanhus Sofronia, joka on sanonut, että "Kristus on kääntänyt ihmiskunnan pyramidin ylösalaisin niin, että sen huippu on alhaalla, missä myös Hän itse on Uuden Liiton päänä kantaen ihmisten kaikki taakat." Vanhus Sofroni sanoo vielä, että siellä alhaalla "toimii täysin ainutlaatuinen elämä, paljastuu täysin ainutlaatuinen valo ja henkäilee täysin ainutlaatuinen tuoksu." Nunna Kristoduli sanoikin puheessaan, että "meidänkään elämämme ei suuntaudu ylös, vaan alas - siihen nöyryyden syvyyteen, jossa Kristus itse on."

"Nöyryys ei ole ainoastaan sanoja ja käyttäytymistä, vaan se on tila, johon liittyy tuo kaunis ja syvällinen ortodoksinen ilmaus "ilomurhe". Se on hyve, joka on sekä käytännöllinen että teologinen, Se on myös hyve, jonka kohdalla on helppo huomata, omistaako sen vai ei," nunna Kristoduli opetti perheleiriläisiä.

Puheessa sivuttiin myös koskettavalla tavalla oman rippi-isän mutta myös toisten seurakuntalaisten ja - esimerkiksi juuri perheleirillä saatavien - hengellisten ystävien osuutta jokaisen hengellisessä kasvussa ja oikealla tiellä pysymisessä.

Tuon puheen ja muidenkin nunna Kristodulin luentojen aiheita tultaneen käsittelemään mahdollisesti seuraavassa nunna Kristodulin kirjassa, joka ilmestyy todennäköisesti syksyllä tai alkutalvella. Perheleiriläiset saivat vielä varsinaisen luennon jälkeen keskustella rauhassa asian synnyttämin kysymyksin ja pohdinnoin Puroniemen leirikappelissa, jonne opetustilaisuus oli siirretty ruokasalista. Sali oli annettu lapsille askartelua ja muita heidän puuhiaan varten. Ulkona kun oli hieman viileää, mutta onneksi ei satanut.

Petankkiakin (ranskaksi pétanque) pelattiin Puroniemen laajalla pihamaalla. Miksulta taisi jäädä vain metallipallo ilmaan roikkumaan!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lapsilla onkin tuota virtaa riittänyt. Kirkossa ja muuallakin olemme saaneet nauttia varsin reippaasta "pyhästä melusta", ja ulkona ei suuremmin ole heidän kohdallaan nähty kävelyaskelia. Juoksua se on ollut. Pelejä on pelattu, puujaloilla kävelty, palloa potkittu ja montaa muutakin on ennätetty tehdä ruokailujen, palvelusten ja onneksi myös päiväunien lomassa. Itse en tänään päässyt päikkäreille.

Itselläni ole ns. vastuupäivä eli olen junaillut koko päivän ohjelman sujumisen ja kylläpäs se tuntuikin ihan työpäivältä kolmen vuoden eläkkeellä olon jälkeen. Tätä kirjoittaessani ihan selvästi jo hieman ramasee, vaikka kello on vasta puoli kymmenen illalla. Mutta kun olimme äsken perinteisessä iltarukoushetkessä leirikappelissa, suurin väsy jäi - kumma kyllä - sinne ja nyt voisi vaikka lähteä käymään iltanuotiolla.

HAP
happy

68. Puroniemen perheleirillä, päivä 1 - saapumispäivä

Puroniemen leirikeskuksen päärakennus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tänään se sitten alkoi. Kummallista, mutta nukuin hieman huonosti viime yönä. Jännitinköhän? Tiedä häntä, mutta piti nousta klo 01:30 keskellä yötä syömään yksi karjalanpiirakka ja sitten nukuinkin taas hyvin koko yön. Nyt illalla on jo hieman veto poissa.

Tänään puolen päivän jälkeen leiriläisiä alkoi tulla: Tampereelta, Joensuusta, Kuopiosta, mistä kaikkialta heitä nyt sitten tuleekaan. Kaikkiaan leirillä vierailee osan aikaa tai on pitempään mukana yli 60 henkilöä. Ikähaitari on laaja: alkaen 8 kk ikäisestä Pelagiasta ja päätyen reilusti yli 80-vuotiaaseen Mariaan. Mikä mukavaa, miehiäkin on ihan kiitettävästi - siis perheen isiä.

Tämän päivän teemoina ovat saapumisen lisäksi olleet majoittuminen, vedensiunaus ja paikkojen sekä ajoneuvojen siunaaminen pyhitetyllä vedellä ja tietysti ruokailuja ja illan päätteeksi vielä iltarukoukset tsasounassa ja lettukestit nuotiolla. Hieman on vettä ripsinyt taivaaltakin, mutta eipä tuo ainakaan vielä ole liikaan harmittanut. Isä Johanneskin totesi, että nyt tulee vihmottua kaikki paikat, rakennukset ja maat.

Vedenpyhitys Korpijärven rannassa. Kuvassa pieniä ikoninkantajia, Aino, Taavetti, Aapeli ja Elina ristisaattoikoneineen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Perheleirin perinteeseen on siis kuulunut aina aloittaa leiri ensimmäisenä päivänä tällä ortodoksisella tavalla, veden pyhittämisellä, minkä jälkeen sitten sillä vihmotaan majapaikat. Niin siis nytkin. Palvelus alkoi apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounasta eli leirikappelista, jossa oli ensin lyhyt rukoushetki ja sitten marssimme ristisaatossa - ristin johtamina - Korpijärven rantaan, missä pappismunkki Johannes Parviainen suoritti vedenpyhittämisen. Pyhitetyllä vedellä vihmottiin jokaisen majaoitustilat, kaikki huoneet ja vielä ajoneuvotkin. Minunkin matkailuautoni tuli samalla vihmottua.

Eilen illalla saapuivat meidän ahkerat ja osaavat nuoret lastenohjaajamme Ira ja Essi paikalle ja heillä riittääkin puuhaa, sillä lapsia on melko runsaasti aivan pienestä vauvasta alkaen muutamaan 13-15-vuotiaaseen saakka. Toivottavasti nyt ei sataisi liian usein, että lapset saisivat olla mahdollisimman paljon ulkona ja purkaa liike-energiaansa siellä. Iran ja Essin äiti oli muuten ilmeisesti ensimmäisellä PSHV:n perheleirillä mukana emäntänä hieman reilut 30 vuotta sitten. Näin siis sukupolvien ketju jatkuu tyttärien työvuorolla.

Leiripappeina meillä on isä Johanneksen lisäksi kahtena loppupäivänä isä Sergius Colliander ja leirin kanttorina toimii yksi leiriläisistä, kirkkomusiikin opiskelija Markus Hänninen. Leirillä on oma lääkärikin ja koko leirin toimitaa johtaa johtotroikka, joista aina yksi on käskynhaltijana ja kaksi muuta nöyrinä alamaisina  päivän kerrallaan.

Perinteinen Puroniemen kioskikin an avattu ja erikoisuutena siellä voi ostaa nyt ns. "piikkiin" eli luotolle ja maksaa sitten viikon loputtua pois lähtiessä. Irma ja Seija ovat tehneet meille maittavia aterioita ja ruoka onkin maistunut kiitettävästi ulkoilun ohessa.

Oi kuinka hyvältä räiskäleet maistuivatakaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Illalla paistoimme vielä kodassa Seijan meille tekemästä maittavasta lettutaikinasta räiskäleitä, jotka maistuivat tosi hyviltä. Minäkin sain muuten eka kertaa elämässä syödä nuotiolla käristettyä paahtokarkkia. Kauan piti elää ennekuin tuotakin sai maistaa. Mutta nyt nukkumaan, väsyttää.

HAP
happy

67. Puroniemen perheleirillä, päivä 0 - siivousta ja valmistelua

Perheleirin toimistona toimii Valamon munkkidiakoni Viktorin "Ortodoksi.netin vakoiluautoksi" nimeämä matkailuautoni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Huomenna 16.7.2013 alkaa legendaarinen Puroniemen perheleiri Rautalammilla Puroniemen ystävät ry:n omistamassa leirikeskuksessa. Leirikeskuksen omisti aiemmin ONL eli Ortodoksisten nuorten liitto ry, joka ei kuitenkaan enää noin reilun 50 vuoden käytön jälkeen katsonut tarpeelliseksi omistaa paikkaa ja laittoi sen myyntiin. Puroniemen todelliset ystävät perustivat rekisteröidyn yhdistyksen ja hankkivat pankkilainan turvin leirikeskuksen omistukseensa. Kaupan yhteydessä siirtyi uudelle omistajalle päärakennus, kaksi kesämajoitustilaa, rantasauna, vessarakennus, kota ja vielä yksi erillinen majoitustila ja ennen muuta leirikappeli eli pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin muistolle pyhitetty tšasouna.

Leirikeskuksella on omat sivunsa, jossa voi käydä tutustumassa maisemiin ja noihin rakennuksiinkin. Sivut löytyvät osoitteesta:
http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/puroniemi/
ja sieltä löytyy myös kartta, josta selviää, missä tuo mainio ja luonnonkaunis ortodoksinen leiripaikka sijaitsee.

Käytin tuossa alussa mainesanaa "legendaarinen". Sillä on tietty tarkoitus, joka pohjautuu kokemukseen, sillä olen itse ollut noilla perheleireillä oman perheeni kanssa joskus 1980-luvun jälkimmäisestä puoliskosta alkaen lähes kymmenen vuoden ajan. Myös omat poikani ovat leireilleet niin perheleireillä kuin muillakin leireillä (lastenleirit, kriparit) Puroniemessä ja onpa vanhempi tainnut olla siellä töissäkin muutamalla leirillä. Näistä vuosien kokemuksista voin siis sanoa, että leireily Puroniemessä on aina ollut hauskaa ja mieleen painuvaa. Sieltä on vuosien saatossa "tarttunut mukaan" myös monia ystäviä, joiden kanssa on sitten tullut vietettyä aikaa muulloinkin kuin vain perheleireillä.

Perheleirejä lienee pidetty vuodesta 1982 alkaen ja ne kuuluivat aivan viime vuosiin saakka PSHV eli Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta ry:n toimintaan, mutta veljeskunta joutui luopumaan tästäkin toiminnasta taloudellisten seikkojen vuoksi. Nyt tänä vuonna PSHV on jälleen henkisenä tukena mukana ja katsotaan, miten asiat tässä tulevina vuosina kehittyvät.

Myös KP arkkipiispa Paavali vieraili Puroniemen perheleirillä. Tämä kuva on Puroniemestä vuodelta 1986, kun hän kävi siellä silloisen metropoliitta Leon kanssa vierailulla.
(Kuva © Saara Straniuksen albumista)

Otsikon mainita päivästä nolla tarkoittaa siis, ettei varsinainen leiri ole vielä alkanut. Se alkaa huomenna tiistaina puolelta päivin ja päättyy lauantaina. Viikonvaihteessa on vielä epävirallinen vanhojen Puroniemen perheleiriläisten kokoontuminen ja vietämme sitä toivottavasti nuotiolla istuen ja jälleen kitaraa soittaen ja laulaen. Syömme tietysti nuotiolla paistettua makkaraa ja teemme varmasti räiskäleitäkin ja saunomme antaumuksella. Ajattelin kirjoittaa tällaista päiväkohtaista päiväkirjaa perheleirin elämästä tänne blogiini, niin te muutkin huomaatte, kuinka mukavaa täällä on ja tulette sitten ensi vuonna joukolla mukaan.

Leirille on ilmoittautunut runsaasti tänäkin vuonna ihmisiä ja ohjelmasta on yritetty tehdä mukava, mutta samalla sillä lailla väljä, ettei koko aikaa läähätetä ohjelman perässä, vaan olisi vapaatakin oleilua, saunomista ja rupattelua - ortodoksisten jumalanpalveluksien lomassa. Lasten ohjaajina toimii kaksi kokenutta ohjaajaa, jotka saatiin töihin leirille ONL:n kautta. Leirillä vierailee useampikin pappi eri päivinä ja yhtenä tähtivierailijana on nunna Kristoduli, joka tulee luennoimaan keskiviikkona. Mutta siitä sitten tarkemmin keskiviikon jälkeen. Leirillä on oma kanttori ja leirin vetäjistä yksi pystyy toimittamaan myös maallikkopalveluksia. Leirin ohjelmaan kuuluu täysi ylöspito ainakin ruuan suhteen, taitaa olla päivässä noin viisi erilaista ruokailua: aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Majoitus on joko pienissä erillisissä noin neljän hengen huoneissa tai kesämajoitukseen tarkoitetuissa kahdessa isommassa kesämajassa. Sauna lämpiää joka päivä ja uida voi puhtaassa Korpijärvessä vaikka useamman kertaa päivässä. Yllätyksiäkin saattaa olla luvassa, mutta niistä sitten aikanaan, jos niitä kerran tulee. Katsotaan!

Puroniemen leirikeskusta edelsi Keiteleen Hiekassa sijainnut leirikeskus, josta kirkkokunta joutui luopumaan melko dramaattisin kääntein. Monelle jäi tapahtumista paha mieli, mutta se parani, kun noin 55 vuotta sitten hankittiin Puroniemi. Tai oikeammin se saatiin lähes lahjoituksena, yhtenä toivomuksena oli, että siellä rukoiltaisiin lahjoittajan puolesta. Saattoipa olla, että tuo toive matkan varrella unohtui, mutta nyt sen voisi jälleen elvyttää.

Yksi tuon Hiekan ajan ja myöhemmänkin ajan aktiivinen ortodoksivaikuttaja oli opettaja Väinö Jyrkinen. Kohtalon omaisesti tämän vuoden 2013 leiriaikana vietetään hänen kotipaikkakunnallaan hänen hautajaisiaan, sillä hän menehtyi sairastettuaan vaikeaa sairautta. Olkoon hänen muistonsa ikuinen!

Väinö Jyrkisen osuus myös Puroniemen kohtaloissa oli merkittävä. Hän jopa teki paikalle oman laulunsa - sävelsi sen ja sanoitti sen. Laulu on alkuperäiseltä nimeltään ONL:n leirilaulu, mutta voisikohan sen nimetä nyt uudelleen Puroniemen leirilauluksi. Tässä vielä tämän laulun sanat päivän jupinan lopuksi ja myös Väinö Jyrkisen muistoa kunnioittaen. Nuotit tulevat Puroniemen sivuille myöhemmin.

Puroniemen leirilaulu (sävel ja sanat: Väinö Jyrkinen)

1. Keiteleellä kesäleirit muistoihimme jäivät.
Nuoriso kun ONL:n vietti onnen päivät.
Vuodet monet saimme siellä,
munkkiveljein ristintiellä,
vahvistusta kilvoitukseen,
uskoon, rukoukseen.

2. Iltanuotio kun syttyi Hiekan suvituuleen
hiljaisuus ja rauha yhtyi nuorten joukkoon suureen.
Tyynen vedenpinnan päällä,
nilakka kun poutasäällä,
varjot hipui harsopilveen,
tienoon illanvilveen.

3. Varjopilvet nuoren mielen haihtui usvan lailla.
Uskon tuli meihin syttyi Arsenion mailla.
Perinteet kun Puroniemeen
- kätkettyinä syömeen pieneen -
tuomme tänne Hiekan sannan
rakkahimman rannan.

4. Korpijärvi kuutamossa päilyy äänetönnä,
yössä liekit nuotioiden häilyy ääretönnä.
Korpijärven rantamilla
havupuiden latvuksilla,
aamutuuli havahtuupi,
siivillensä nousee.



HAP
happy

66. Uskonnollinen lukihäiriö

Jos en olisi vakaumuksellinen ortodoksi, saattaisin jopa fanittaa sisäministeri Päivi Räsästä. En suinkaan hänen vakaumuksensa ja sanojensa vuoksi, vaan hänen rohkeutensa ja rohkeiden tekojensa vuoksi, joita suomalainen yhteiskunta ei näytä hyväksyvän. Sanoin "ei näytä hyväksyvän", sillä todellisuus on aivan jotain muuta kuin se, minkä kuvan valtamedioistamme saamme. Media kertoo siis vain varsin kapean ja osin vääristyneenkin totuuden - tai oikeammin ehkä jättää kertomatta toisen totuuden ja toisten totuuden, se kertoo vain omansa.

Minulle on täysin käsittämätöntä, että Suomessa sisäministerillä ei saa olla vakaumusta. Tai jos saa, sitä ei saa kertoa muille, ei etenkään ns. omien joukossa. Tätähän nämä protestoijat ilmeisesti haluavat. Heitä harmittaa se, että joku laukoo julkisesti ja varsin korkealta yhteiskunnalliselta paikalta sanoja ja asioita, jotka ovat ristiriidassa heidän oman oppinsa ja aatteensa kanssa. Ja sitten he huutavat sanojaa sananmukaisesti hirteen ja väittävät häntä suvaitsemattomaksi. Minusta tämä alkaa muistuttaa jo muinaisia noitavainoja.

Jos tuo asia, josta ministeri Räsänen kertoo, olisi todella vääristynyttä, moraalisesti väärää, eettisesti arveluttavaa, rikollista ja voisin kai sanoa vielä kristinuskon vastaista, protestointi saattaisi olla jopa ymmärrettävää. Mutta kun kyseessä on vuosituhantinen oppi, jonka mukaan kristityt ihmiset ovat eläneet pari tuhatta vuotta. Tuo oppi vain näyttä nyt unohtuneen usealta ja uskonnon, saati sitten ministerin puheen luku- ja ymmärtämistaidoissakin näyttää olevan joillakin ongelmia.

Kun lisäksi puheesta irrotetaan lauseita, laitetaan ne uuteen ympäristöön ja tulkitaan omalla kieroontuneella tai ainakin tarkoitushakuisella tavalla, lopputulos on sitä, mitä tällaisessa tapauksessa odottaa saattaa. Kamala.

Olen monessa jupinassani ja jo aiemmin Nettihoukan harhoissakin kirjoittanut suvaitsevaisuudesta (mm. "Varastettu suvaitsevaisuus"), josta on tullut mielenkiintoinen sanana ja asiana. Sen - siis suvaitsevaisuuden - näköjään omistavat Suomessa vain jotkut, toisilla sitä ei siis (näiden toisten mielestä) ole. Ne, jotka omasta mielestään omistavat sen, saavat määritellä sanan "suvaitsevainen" merkityksen ja vielä kenellä sitä on ja kenellä ei.

Sanalle "suvaitsevainen" on käynyt kuten neekerille, jota ei saa enää sanoa neekeriksi, eikä intiaania intiaaniksi eikä eskimoa eskimoksi. Sanoille luodaan kuviteltuja ja keksittyjä piilovaikutuksia, joista tehdään sitten piintyneiden vanhapiika- kukkahattutätien toimesta totisinta totta. Tätä samaa kuvitteluahan meillä on nähty viime vuosina vaikka missä: vaikka suvivirren ja joulujuhlien kieltämisissä. Kauhein aivan viime aikainen yritys on toisen ihmisen koskettamisen kriminalisoiminen. Jos kosketat toista ihmistä, saatat mahdollisesti olla seksuaalinen häirikkö, ahdistelija. Voi hyvänen aika millaista ylireagointia! Ei kaikki halaajat ole pedofiilejä tai muuten vinksahtaneita.

Räsänen käytti omasta tilanteestaan puhuessaan mielenkiintoista termiä; uskonnollinen lukutaito, joka hänen mielestään puuttuu joiltakin näitä asiaa käsitelleiltä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tämä maallistunut yhteiskunta on tuottanut juuri tuollaisia lukutaidottomia, uusavuttomia ihmisiä tuutin täydeltä. Kammottavinta oli joskus huomata koulussakin, että uskontoa opettava opettajakaan ei aina tiennyt eikä osannut opettamaansa asiaa. Siis jopa hänellä oli jonkinasteinen uskonnollinen lukihäiriö. Tai kuten sitä koulussa nimitettiin: lukihärö.

Surkuhupaisia piirteitä tähän noitavainokeskusteluun tuovat sitten uransa illankoitossa olevat poliitikot, jotka kuvittelevat tällaisessa asiassa ulostulolla saavan julkisuutta ja sitä kautta sitten aikanaan höynäytettyjä äänestäjiä. Luulen, että arvio tässä meni pahasti metsään, mikäli on uskomista paikallista sanomalehteä, jossa kerrotaan kyseisen kansanedustajan saamasta palautteesta. Palaute oli ollut murskaavaa, enkä ihmettele. Vaikkakaan kummasteluni ei pelkästään johdu asian - siis tuon räsäsjutun laadusta - suuremmaksi osin ehkä kuitenkin kotikenttäedusta, siis siitä, että tunnen jonkin verran oman paikkakunnan poliitikkoja.

Kirjoitin jo reilut puolitoista vuotta sitten Nettihoukan harhan "Eroan koko kirkosta", jossa pohdiskelin tuota eroamista jonkin ihmisen vuoksi ja huonoksi syyksi sen silloinkin totesin. Muistan, kun totesin harhassani, että "tuollainen reaktio on kuin pikkulapsen tai keskenkasvuisen frustraatio, minä otan omat nukkeni enkä leiki sinun kanssasi." Yhä olen samaa mieltä ja sanoisin joissain tapauksissa, että työkykyisen ihmisen tajunnanvirran loppuessa tällainen erolla uhkaileva ihminen usein tekee juuri tuollaisia päätelmiä ja niistä johtuvia päätöksiä. Mitä se kertookaan hänen älyllisestä suoritustasostaan!

Kun tämä poliitikko sanoo "harkinneensa kirkosta eroamista jo aikaisemmin, mutta Räsäsen tuoreimmat lausunnot olivat viimeinen niitti eropäätökselle." Ja lisää vielä, että "hän lupaa liittyä kirkkoon takaisin, jos piispat ja kirkon johto irtisanoutuu Räsäsen mielipiteistä joukolla." Samalla hän puheissaan lyttää jopa oman julkisuudessa harkitsevana ja tasapuolisena esiintyneen piispansa, joka hieman alkoi jo puolustella Räsäsen sananvapautta. Entäpä jos äänestäjät suhtautuvatkin nyt jatkossa samoin tuon poliitikon sanoihin: eivät äänestä häntä, ennen kuin eduskunnan puhemiehistö on sanoutunut irti hänen mielipiteistään. Huh, huh!

Kaiken kaikkiaan lienee aikalailla hakusessa se syy, miksi kyseinen poliitikko ylipäätänsä kuuluu tai paremminkin on kuulunut kirkkoon. Eihän tuo Räsänen sentään Jumala ole. Ei hänen vuokseen erota tai liitytä kirkkoon. Tosin hän alkaa pian muistuttamaan tätä menoa merkittävää suomalaista mielipidevaikuttajaa. Sillä koko ajan - näiden asioiden edetessä tällä tavoin - "sataa kristillisdemokraattien laariin", siitäkin huolimatta, että jotkut omatkin käyvät sinne näin pienessä poliittisessa pöhnässä kesäkaljojen jälkeen pissaamassa. Heilläkin saattaa olla enemmän huoli omasta pärjäämisestä politiikassa, kuin ihan oikeista asioista.

Hieman jo säälittää tuo toisen kansallisen kirkkomme tilanne. He joutuvat jatkuvasti selittelemään mediassa asioita, jotka eivät kirkon selitettäväksi kuulu. Usein vielä siksi, kun nuo median lukutaidottomat eivät ymmärrä, kenelle se selittely oikeasti kuuluisi. Ja usein käy vielä niinkin, että tuo kirkon selittelijäkin saattaa jollain tavalla kuulua ryhmään, jota ei olisi pitänyt päästää selittelemään yhtään mitään. Usein asia vain pahenee noista selittelyistä. Toivottavasti se ei kerro lukutaidottomuuden laajasta levinneisyydestä.

Jos ihmisten pitää kirkollisesta manuaalista lukea ohje: "uskollisuus Jumalalle on tärkeämpää kuin ihmisten totteleminen," alamme ihan oikeasti olla melko uusavuttomia ja uskonnollisessa mielessä pahasti lukihäröjä.

HAP
happy

65. Kirkko selviytyy vaikeuksista huolimatta

Autonominen kirkkomme, Suomen ortodoksinen kirkko, täyttää näinä aikoina 90 vuotta. Sen ajan oma autonominen arkkihiippakuntamme on ollut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena ja suojeluksessa. Kirkon päämies, ekumeeninen patriarkka Bartholomeos I pitää päämajaansa vaikeissa olosuhteissa Fanarissa, Turkin Istanbulissa, entisessä Bysantin pääkaupungissa Konstantinopolissa, jonka turkkilaiset islaminuskoiset valtasivat 1400-luvulla. Mutta silti hän on maailmalla kunnioitettu ja arvostettu kirkonjohtaja myös muiden kuin ortodoksien parissa.

Suomen ortodoksinen kirkko saa elää ja toimia autonomisena kirkkona melko vapaasti täällä Pohjolan perillä - jopa niin, että se lähes ainoana ortodoksisena kirkkona elää ja juhlii kirkollisia juhliaan uuden eli gregoriaanisen kalenterin mukaan. Seikka, jota useat muut paikalliskirkot ajoittain ankarasti arvostelevat. Ja jota itsekin joskus mietimme.

Ortodoksinen kirkkomme on sisäpoliittisesti ajatellen viime vuosina taistellut suurien ongelmien parissa. Kaksi oleellisinta lienevät maallistuminen ja jäsenkato, mutta lisäksi on eräitä rakenteellisia ongelmia, kuten esim. vinoutunut ikärakenne kuin myös ilmeisen paheneva yhteiskunnan ja sitä myötä myös kirkon talousahdinko sekä vielä sodan jälkeen poikkeusoloissa tehty tehty organisaatiorakenne ja hiippakuntajako, joka ei kaikin osin vastaa enää nykytarpeita. Hiippakunnat ovat epätasapainoisia jäsenmäärän ja seurakuntien määrän ja myös niiden koon suhteen ja se vaikuttaa suuresti niiden merkitykseen ja vaikuttavuuteen oman kirkon hallinnossa. Liian suureksi paisunut Helsinki määrää ja ohjailee helposti koko kirkon suuntaa ja siitä eivät kaikki pidä.

Maallistumisessa ihminen ja yhteiskunta irrottautuvat ja erkanevat uskonnollisista instituutioista. Samalla uskonnon merkitys yhteiskunnallisena auktoriteettina vähenee. Tämä sama ilmiö on nähty kaikissa kirkoissa. Nyt tosin jotkut tutkijat ennustavat, että maallistuminen ottaisi jonkinlaista takapakkia mm. islamin nopean ja aggressiivisen leviämisen ja yhteiskunnassa tapahtuneen vieraiden uskontojen merkityksen kasvamisen myötä. Kristitytkin heräävät viimein - toivottavasti.

Maallistuminen näkyy muutenkin jo nyt vahvasti mm. kasteiden ja kirkossakäynnin vähenemisenä, uskonnon muuttumisena aatteeksi aatteiden joukossa. Kirkko alkaa muistuttaa kansalaisjärjestöä ja uskonnosta saattaa pahimmillaan tulla yksilöllinen "minä ja Jumala" -suhde, johon ei kuulu kirkolle tyypillinen yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen. Vain minä itse olen tärkeä.

Kaikki kristilliset kirkot ovat pohtineet ratkaisuja asian korjaamiseksi. Tosin ne samalla ovat tehokkaasti touhunneet sellaisilla saroilla, jotka samalla ovat omiaan karkottamaan jäseniä ja pahentamaan tilannetta. Luterilaiset venyttävät kattoa ja levittävät seiniä niin korkealle ja leveälle, että aate helposti unohtuu naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta sekä avioliiton muodoista kiistellessään. Roomalaiskatolilaiset huseeraavat pappien seksuaalisten ongelmien parissa ja yrittävät saada kirkon kuiville tosi rankoista oikeustoimista. Ortodoksisessa kirkossa yritetään saada aikaiseksi viimein ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous paikalliskirkkojen kiistoja ja niiden jonkinmoista hajaannustakin selvittämään ja jotta saataisiin kirkkopolitiikkaan vihdoin jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt. Suomessa ortodoksinen kirkko tuhlaa rahaa kirkon ydintehtävästä syrjässä olevien asioiden hoitamiseen, museoiden seiniin, esineisiin ja kirkon hallintoon, kun huolta pitäisi pitää köyhtyvistä seurakunnista, ihmisistä ja heidän uskonnollisesta, henkisestä ja etenkin hengellisestä hyvinvoinnistaan.

Jonkinlaisesta jälkiviisaudesta ja myöhässä olosta ehkä osin jopa eksyksissäkin olosta kertoo jollain tavoin vaikka se, että vasta siinä vaiheessa kun nuoret alkoivat jättää Facebookin ja siirtyivät muihin sosiaalisen median muotoihin, ortodoksinen kirkkokin heräsi ja sai viimein aikaiseksi omat Fb-sivunsa. Tapahtuikohan tämä kuitenkin taas liian myöhään, pitäisiköhän sittenkin aina juosta nuorten perässä heti sinne, minne hekin menevät, missä he ovat. Facebookin löytäneet ja sinne jääneet vanhemmat eivät samanlaista herätystä kaipaa, ikä ja kuoleman läheisyys tekevät heistä "helppoa kauraa" kirkolle. Mutta nuoret ja nuoret aikuiset ovat kuitenkin kirkkomme tulevaisuus ja elintärkeitä sille ja kirkon koko elämälle. Ja kirkon tulevaisuuden kannalta katsoen, tuo aktiivisten nuorten ryhmä saisi olla hieman suurempi kuin pelkästään itse itseään täydentävältä ja joskus jopa sisäänlämpiävältä ryhmältä vaikuttava, aikanaan kirkon palvelukseen tuleva "seminaarin porukka". Olisi hyvä, jos siihen kuuluisi enemmän myös ns. tavallisia nuoria Suomen eri kolkilta.

Myös kirkon eri järjestöillä on ollut aika ajoin pallo hukassa. Jos kirkon nuorisotyö olisi oikeasti tehokasta, se näkyisi paremmin nuorten osallistumisessa myös kirkossakäyntiin ja muuhun oman seurakunnan työhön. Nyt heitä ei välttämättä kirkoissa näy, kun he pitävät hauskaa netissä tai jossain kirkon maksamalla matkalla. Ja nuorisotyötä palkan eteen tekevät istuvat tietokoneittensa ääressä ja pohtivat strategioitaan ja pitävät lakisääteisiä kesälomiaan aikana, jolloin olisi paras aika kohdata kesälomilla vapaana olevat lapset ja nuoret silmäkkäin, kasvokkain ja kertoa heille kirkosta ja sen toiminnasta.

Sisälähetystyötä tekevällä järjestöllämme on helpompi sarka. Sen piirissä olevat vanhenevat ihmiset ovat vastaanottavaisempia, mutta järjestön oma toiminta kynti vielä jokin aika sitten syvällä ja osittain siitäkin syystä esim. tiistaiseurojen osalta toiminta korisee jo kuolonkouristuksissa. Rahat loppuivat, kun aikanaan ei osattu elää taloudellisesti. Yhteisöllisyys ja talkoohenki ovat osin kadoksissa, kun kaikki toiminta vaatii kuitenkin resursseja, rahaa ja tekijöitä. Kukaan ei tee välttämättä mitään ilmaiseksi.

Lähetys- ja avustustyötä tekevät järjestöt ovat jo lyöneet hynttyyt yhteen, mutta sielläkin on samat ongelmat, jotka pulppuavat samoista yksilöllisyyden lähteistä. Rahaa pitää saada enemmän suurentuneen järjestön työntekijöiden palkkoihin, talkootyö on kadoksissa ja saaduilla keräys- tai avustusvaroilla lähetetään suuria joukkoja kauas ja kalliilla. Eikös kerätyt rahat ole tarkoitettu avuntarvitsijoille, ei auttajille.

Samaan aikaan kirkon keskushallinto paisuu ja puuhastelee pelastuksen kannalta aivan epäoleellisissa asioissa. Tämän kokoisen, noin 60 000 jäsenen muodostaman pienen kirkon pitäisi pärjätä paljon pienemmällä hallintojoukolla, koska raha, joka tällaisen sirkuksen pyörittämiseen tarvitaan kerätään suureksi osaksi tuolta kirkon vähenevältä jäsenjoukolta.

Ei siis ole helppo kirkkomme tie tulevaisuudessakaan. Mutta me nostamme kirkon kukoistukseen. Kirkko tulee selviytymään ja voimaan paremmin tulevaisuudessa tällaisista maallisista ja ihmisten tekemistä huolista huolimatta. "Tuotteemme" - tämä oma ortodoksinen uskomme on todella hyvä perusta, jolle voi rakentaa ja joka kantaa meitä ihmisiä elämässämme. Sitä on hyvä levittää myös muiden hyväksi ja kaikkien pelastukseksi. Työ kirkon eteen ei suinkaan aina vaadi rahaa, se vaatii enemmänkin sydämenrakkautta Jumalaa, omaa kirkkoamme ja toinen toisiamme kohtaan ja sitähän meiltä löytyy. Eikös vain!


HAP
happy

64. Hyvä pappi

Millainen on hyvä pappi? Entäs millainen on hyvä ihminen? Onko niillä oikeastaan eroa, siis papilla ja ihmisellä? Kai niillä on, koska papiksi ei pääse ihan kuka vain. Papiksi ei pääse ortodoksisessa kirkossa nainen, on siis oltava mies. Papiksi pääsee vain ortodoksi, jonka piispa haluaa papiksi ja ihminen itse siihen suostuu ja samalla suostuessaan hyväksyy tiukat ehdot. Pappeus ei siis ole varsinaisesti ammatti, kuten palomies tai poliisi. Se ei ole akateeminen tai muukaan koulututkinto. Sen ei pitäisi olla palkinto, palkka hyvästä kaveruudesta, hyvin suoritetusta muusta työstä, eläkkeelle lähtemisestä tai muustakaan. Se on kutsumustehtävä, johon ihminen valitaan, kutsutaan, vihitään. Se on sakramentti, johon vihittävä suostuu "karvoineen päivineen"; tietäen, mihin suostuu, mitä häneltä odotetaan, mitä häneltä vaaditaan, millainen hänen pitää olla. Yleensä maailmassa toimivan papin tulisi olla naimisissa naisen kanssa, mutta jotenkin siitä - siis naimisiin menosta ennen pappisvihkimystä - on viime vuosina lipsuttu ja meillä on yllättävän monta ns. selibaattipappia (pappia ja diakonia), jotka eivät enää voi mennä naimisiin menttämättä pappeuttaan.

Mutta millainen on siis hyvä pappi? En minä siihen osaa vastata. Mutta tiedän, että Suomessakin on muutaman kerran kokoontunut eräs kansainvälinen ortodoksinen tutkijaryhmä, joka on pohtinut tätäkin asiaa. Tosin oma kirkkomme ei ole ollut kovinkaan innostunut tuon ryhmän toiminnasta ja sen tuottamasta tiedosta. Miksiköhän? Eikö se haluakaan tietää, millainen on hyvä pappi? Vai tietääkö se sen jo? Hieman kuitenkin henkilökohtaisesti epäilen, ettei välttämättä tiedä. Ei ehkä ainakaan kaikki oleelliset henkilöt, joiden se pitäisi tietää.

Tuloksia - siis sitä millainen onkaan se hyvä pappi - ei tosin ole ainakaan kovin laajalti julkistettu. Johtuukohan se kirkon asenteesta vai muista asenteista? Mutta ainakin kerran asiaa on kuitenkin tietääkseni luennossakin käsitelty ja luennoitsijan oli tietääkseni ihan suomalainen ortodoksinen, hyvä pappi. Kai me sitten joskus saadaan ihan oikea akateeminen määritelmä, millainen on hyvä pappi. Jos Luoja ja kirkko niin suo.

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, oliko tuosta luennosta jotain julkisuudessa, joten pohdiskelen tätä asiaa nyt tässä ihan itsekseni kesähelteen pehmittämänä ja ilman akateemisia tai edes teologisia rasitteita - ihan tällaisella ns. perstuntumalta, talonpoikaisjärjellä. Mitä se sitten oikeasti lieneekään!

Olen tavannut elämäni aikana monia pappeja ja monenlaisia pappeja. Muistan, kun eräs toinen ystäväni, joka tunsi myös paljon pappeja huokaili kerran, että kyllä elämä olisi helpompaa, kun ei tuntisi noita pappeja niin hyvin. Tämä ystäväni oli Pogostan Hilikka, maineikas ilomatsilaisen lehden "Pogostan Sanomien" päätoimittaja ja muutenkin melkoinen ortodoksiaktiivi ja vaikuttaja. No - joka tapauksessa elämä on kuljettanut minua niin, että muutama pappi on jäänyt minullekin mieleeni pysyvästi. Muistan hyvin ja lämmöllä minut avioliittoon vihkineen isä Erkki Piiroisen. Hän oli minusta hyvä pappi, vaikka tarvitsikin autolla ajaessan legioonan enkeleitä suojaamaan itseään ja muita tiellä liikkuvia. Hän oli hyvä puhumaan, eläväinen ihminen, huumorintajuinen, teologiaa tunteva, asiansa - siis pappeuden, laumansa johtajana olemisen - osaava, sujuva ja selkeäsanainen. Inhimillinen. Muistan myös hyvin yliopisto-opettajani, isä Viktor Railaksen. Pioneeri alallaan, edelläkävijä, opettaja ja oppikirjojen tekijä, joka ei hämmästellyt aikanaan ensimmäisten modernien opetusvälineidenkään käyttöönottoa ortodoksisessa uskonnonopetuksessa, kun niitä näytetunnilla yltiöpäisesti käytin. Muistelen myös lämmöllä entistä arkkipiispaamme Paavalia. Karismaattista, haurasta, henkistä johtajaa, jonka syvällisistä ja hengellisistä sanoista en tahtonut saada oikein selvää kirkossa, koska hän puhui niin hiljaa. Olisivatko he sellaisia hyviä pappeja? En tiedä. En osaa sanoa. Mahdollisesti. Kai heissäkin omat heikkoutensa olivat, mutta kenelläpä niitä ei olisi.

Tunnen myös useita nuoria tai hieman vanhempiakin uusia pappeja. Aika moni heistä on aikuisiällä ortodoksiksi tulleita, useimmat lienevät alkuaan luterilaisia. Joukossa on toki joitakin sellaisiakin, jotka jo heti syntymän jälkeen kastettiin ortodokseiksi. Onko tuolla eroa? Syntymän jälkeen kastettu vai myöhemmin liittynyt? En tiedä. Voi ollakin. Ainakin aika monelta myöhemmin kirkkoon liittyneeltä tai myös muualta tulleelta puuttuu kokemus, mitä on olla ortodoksioppilas tai nuori ortodoksi luterilaisenemmistöisessä maassa. Heiltä puuttuu kokemus, mitä on olla nuori vähemmistöryhmään kuuluva kriparilla. Saattaapa puuttua vielä jokin muukin oleellinen kokemus, mitä on olla ortodoksi, "ryssänkirkkolainen", rehtorien kauhu (uskonnonopetuksen järjestelyjen vuoksi), "kuvienpalvoja ja kumartelija", yksinäinen pohdiskelija, enemmistön ympäröimä outo. Voiko tällaisesta, joka ei ole kokenut noita, kasvaa hyvä pappi? Voi varmaan. Tai ainakin on kasvanut, kun sellaisiakin tunnen. Mutta on niitä puutteitakin sattanut joillekin jäädä ja heillä ne saattavat aina aika ajoin pilkahdella jopa papillisessa toiminnassakin saatikka nyt omassa "siviilielämässä".

Mutta tunnen myös ortodoksisia pappeja, joilla ei valitettavasti ole oikein mitään todellista ja aitoa ortodoksista identiteettiä, korkeintaan jotain kuvista katseltua ja kirjoista opittua ja ulkoisin merkein koristeltua. Siis minun mielestäni heillä ei ole. He itse voivat olla ihan toistakin mieltä. He eivät - minun mielestäni - vieläkään, joillakin jopa monen vuoden pappiskokemuksen jälkeen, osaa olla oikein "oikeita" ja aitoja ortodoksisia pappeja. He saattavat vaikkapa naamioitua joihinkin pieniin ns. luterilaisiin yksityiskohtiin, joilla enemmistö - siis muut suomalaiset - tunnistavat heidät papeiksi. He ilmeisesti tuntevat itsensä vahvemmiksi identiteetiltään, kun ovat näin osa tuota enemmistöä. Tällainen on vaikka ns. sokeripala leuan alla. Eihän se kuulu ortodoksiselle papille, eihän? He häpeilevät kasvattaa rehevää partaa, joka kai kuuluu ortodoksisen papin perusolemukseen. Vai kuuluuko? Eikös Kristuksellakin liene ollut parta? He kulkevat ns. siviilivaatteissa kaupungilla, kun papin musta kaapu herättää muissa - siis enemmistössä - kyselyjä, ihmettelyä ja se on hankala ja kuuma asu. Mutta se on ortodoksisen papin asu ja Suomessa on vielä tapana kantaa papin ristiä kaulalla. Senhän määräsi jo silloisessa Venäjän valtakunnassa, johon Suomikin silloin kuului, muistaakseni tsaari Pietari Suuri, joka kaupungilla kulkiessaan pyysi siunausta diakonilta ja havaittuaan mokan, määräsi, että papin pitää erottua kaupungilla muista. Näinkö se meni?

He saattavat koristella itsensä erilaisilla papin asuun kuulumattomilla koristeellisilla asuilla, koristekirjotuilla liiveillä, piispainkokouksen vastustamilla päähineillä, designatuilla tai eri värisillä (siis ei aina yksinkertaisilla mustilla) viitoilla tai jopa silkkiviitoilla ja millä nyt sitten vielä koristelevatkaan. Eihän sellainen sovi papille. Vai sopiiko? Turhamaisuuttako se on, vai mitä? Vai yritetäänkö silläkin laimentaa tuota jäykkää ja muodollista ortodoksisuutta, kun pitää elää tällaisessa toisen uskonnon maassa, ekumeenisesti, niin jotta toisetkin - enemmistö - hyväksyvät sinut "oikeaksi" papiksi. Unohtaen kuitenkin samalla, kuka siinä oikeastaan onkaan se oikea pappi ja kuka ei. Vai halutaanko noilla koristeluilla ja muulla krumeluurilla nousta toisten yläpuolelle, olla enemmän, parempia, näyttävämpiä. Pappi kun ei oikein urallaan voi edetä kuin korkeintaan kirkkoherraksi, ellei nyt sitten satu menemään vaimonsa kanssa heikoille kevätjäille, jolloin leskipapille avautuu toki muitakin mahdollisuuksia.

Mutta, mutta ... olen harhautunut etsimään vain seikkoja, jotka ehkä eivät aina ole eduksi hyvälle papille, eivät tee hänestä minun silmissäni uskottavaa paimenta. Mutta näinhän me ihmiset usein teemme, etsimme jotain asioita toisistamme tai melkeinpä mistä vain negaatioiden kautta. Voisinkohan löytää niitä toisia positiivisia piirteitä, siis niitä, jotka tekevät hänestä tuollaisen hyvän papin?

Tapasin muuten tässä eräänä päivänä mahdollisesti sellaisen papin. Hän kulki kiireettömästi kirkkosalissa tervehtimässä kaikkia jumalanpalvelukseen tulleita ihmisiä. Siellä oli seurakuntalaisia, turisteja ja meitä muualta tulleita ortodokseja. Muutama sekunti jokaiselle, jopa pikainen esittely kirkosta turisteille, teki minuun vaikutuksen. Tuon perusteella uskallan jo ehkä hieman pohtia hyvän papin ominaisuuksia, vaikka tunnen pohdiskeluissani suurta vajavaisuutta. En siis oikeasti osaa sanoa. Sanon siksi vain, mitä tunnen.

Pikaiselsi mieleen nousevat attribuutit: ihmisläheinen, helposti lähestyttävä, kokopäiväinen pappi, tunnistettavissa aina papiksi, silti ihminen, rakastava perheenisä lapsilleen ja puoliso maatuskalleen. Ei teoreetikko, ei liian akateeminen vaan maanläheinen, joka tuntee niin oman laumansa kuin opetettavan uskonsa. Lauman tunteminen ei perustu kuultuun tietoon tai kirkonkirjojen lukuun, vaan kokemukseen, tapaamisiin ja kotona vierailuihin. Pappi on vierellä kulkija, tien näyttäjä ja herättäjä, joka saa minut iloitsemaan, kun on sen aika, katumaan, kun on sen paikka,  ja suremaan yhdessä kanssani, silloin kun sillä on sijansa. Liekö tuollaisia olemassakaan!

Siis aika vaikea urakka tuo määritteleminen on ja taidankin jättää todelliset tarkennukset ja lisämääritykset vain noille akateemisesti osaavammille. Jospa me piakkoin voisimme siis lukea jostain kirkollisesta ohjekirjasta, millainen onkaan hyvä pappi. Saamme käyttöömme papin ohjekirjan ja kenties samalla papin käyttöohjeen. Siis kirkollisen manuaalin vai olisiko joku papaali vai papuaali?


HAP
happy