XXVII. Lomallako vai eläkkeellä?

Blogisti lomalla vai eläkkeellä - mene ja tiedä!
(Kuva © Mikko Kärki)

Lomailu on kivaa, jos vain olisi lomaa. Tällaisella eläkeukolla, valtion elätillä, kun ei enää ole työaikaa eikä muuten lomaakaan - puhumattakaan nyt lomaltapaluurahoista. Eikä tätä jatkuvaa laiskottelua oikein lomaksikaan uskalla kutsua, kun se ajoittain jopa väsyttääkin. Silti - tai ehkä pitää sanoa siksi - olen harkinnut vakaasti siirtyväni uudestaan eläkkeelle. Nyt vain noista muista vapaaehtoisista ja palkattomista hommista, joita kertyi vuosien saatossa pikkuhiljaa niskaani enemmän tai vähemmän.

Itse asiassa "lomalla", siis äskeisellä kuuden viikon lomamatkalla Keski-Euroopassa ja Baltiassa, huomasin - varmaankin itseni ja joidenkin muidenkin kauhuksi vai pitäisköhän taas sanoa kauhistellessa - olevani melkoisen nettiriippuvainen. Saksassa kun ei - kuten noissa toisen blogini matkajorinoissani jo kirjoitin - ollut aina ollenkaan nettiyhteyttä. Hankin hätäpäissäni myös Saksassa Vodafonen pre paid-yhteydenkin, jotta olisi edes jotain.

Tein siis matkan jälkeen tai paremminkin jo sen aikana päätöksen vähentää nettiriippuvuuttani ja se tapahtuu vain ja ainoastaan vähentämällä netissä olemisaikaani ja siellä roikkumistani eli ns. "nettityöskentelemistäni", mistä siis nyt ajattelin jäädä "eläkkeelle" tai ainakin "osa-aikaeläkkeelle". Se siis tarkoittaa touhuamisieni vähentämistä mm. Ortodoksi.netin some-sivuilla ja etenkin erilaisissa muissa some-kuvioissa kuten Facebookissa ja Twitterissä. Näillä sivuilla eläköitymiseni näkyy eniten - ainakin minulle itselleni. Aikaa jää muuhunkin, hyvien kirjojen lukemiseen ja jopa hyvien elokuvien katselemiseen ja mihin kaikkeen sitä sitten käyttääkin - vaikkapa matkustelemiseen ja valokuvaukseen.

Näitä blogikirjoituksiani en vielä lopeta, olkoot jupinani ja jorinani jonkinlaisina varaventtiileinä, jos paine kasvaa liian suureksi. Matkablogiini "Matkalla jonnekin" kirjoittelen omaksi ilokseni ja muidenkin luettavaksi matkajorinoita ja tänne Happy 1-blogiin vielä muita jupinoita elämän eri aloilta. "Nettihoukan harhat" olen jo haudannut enkä ainakaan näillä näkymin palaa enää niiden harhojen pariin. Olkoot kuitenkin netissä luettavissa, jos joitain kiinnostaa.

Facebookissa vähennän omaa henkilökohtaista läsnäoloani omilla sivuilla ja Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla tapahtunee sellainen "toimituksellinen muutos", että varsinaisilla sivuilla (www.facebook.com/Ortodoksinet) toiminta vähenee omalta osaltani paljonkin. Toiset ylläpitäjät laittavat sinne yhä juttuja ja minäkin ehkä joskus. Oma aktiviteettini keskittyy Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla enimmäkseen Ortodoksi.netin omille ryhmäsivuille (https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet/), jossa kuka tahansa ryhmään liittynyt jäsen voi toimia sisällöntuottajana samalla tavalla kuin minäkin. Ryhmään tulo edellyttää ylläpidon hyväksynnän, joka on helppo saada, jos suostuu noudattamaan nettietikettiä.

Tuon ryhmäsivun lisäksi jatkan enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaani Ortodoksi.netin varsinaisilla Internet-sivuilla (www.ortodoksi.net), mutta Ortodoksi.netin uutisten osalta toimintani vähenee myös oleellisesti. Muun maalaisia (kielisiä) ortodoksisia uutisia en enää seuraa ja kotimaisia uutisia välitän, jos saan niitä tekijöiltä välitettäväksi. Itse en aktiivisesti niitä haali (=seuraa). Onneksi tämä ortodoksinen nettimediamaailma on viime vuosina lisääntynyt hiljalleen ja jopa osin petrannut toimintaansa, joten kyllä niitä luettavia asioita riittää muidenkin toimittamana, ei siinä enää minua tarvita.

Ensi viikon alussa lähden jälleen lomamatkalle, kun ystäväperhe tulee Romaniasta vieraakseni ja vien heidät pariksi viikoksi Lappiin katsomaan sen ihmeitä. Tavoitteena on Jäämeri ja matkaa taitamme tutuksi tulleella matkailuautollani. Matkajorinoita voit halutessasi lukea tuolta edellä jo mainitusta "Matkalla jonnekin"  matkablogistani (hapinmatkat.blogspot.com) ja jopa kommentoidakin, kunhan teet sen omalla nimelläsi.

Tuon reissun jälkeen olekin sitten asunut tänä kesänä jo reilut kaksi kuukautta matkailuautossa sitä matkajorinoissani kertomaani "eteiskansan elämää", joten epäilen sen tällä erää riittävän ja harkitsen vakaasti syksymmällä - etenkin jos nuo säät tästä muuttuvat huonommiksi - siirtymistä jonnekin pidemmäksi aikaa. Katsotaan onnistuuko se, ja jos onnistuu, nettiaktiivisuuteni entisestään vähenee. Joku muukin saattaa huokaista helpotuksesta kuin minä ja sanoa: "Onneksi!"


HAP
happy

XXVI. Seitsemän kuolemansyntiä: Kateus

Suomalaisilla on joitain mainioita sananlaskuja monesta elämään liittyvästä asiasta mm. kateudesta. Synnyinpitäjäni Tuupovaaran (joka nykyisin on osa Joensuuta) naapurista, Enosta, on kotoisin sanonta: "Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä." Ulvilassa päin sanovat: "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Voi kuinka osuvia ovatkaan nuo vanhat viisaudet vielä tänä päivänäkin. Uusi moderni tietotekniikka ja tämä kaiken ihanuuden eteemme tuova some eli sosiaalinen media vielä sitten omalta osaltaan nopeuttavat kaikenlaisen tuollaisen toiminnan - siis myös kateuden - leviämistä. Kun joku tekee jotain kadehdittavaa - lähtee vaikka matkalle, saa jotain hyvää tehtyä ja aikaiseksi, palkitaan tai on iloinen jostakin - ja kertoo siitä Facebookissa, kohta joku toinenkin kehuskelee, että kyllä se minäkin osaan, matkustan ja olen vielä parempi ja iloisempi. Tai sitten jollain muulla tavalla vain retostellaan, onpa se sitten mitä maallista hyvää tahansa. Kyllä siitä somessa kertoa pitää, että mulla on sitä enemmän kuin sulla. "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Itsekin olen varmasti syyllistynyt tähän toiseen "kuolemansyntiin", kateuteen - ihminen kun olen - mutta viime aikoina olen pohdiskellut erityisesti erilaisten asioiden ja kohteiden ja siinä ohessa kyllä myös itsenikin joutumista kateuden kohteeksi. Sitäkin kun on saanut kokea ihan omakohtaisesti ja sanoisinko vielä, että kohtuullisen usein. Vaikka en ole mikään julkisuuden henkilö - joita kai usein kadehditaan - vaan olen tällainen ihan tuiki tavallinen suomalainen mies ja kaiken lisäksi valtion elätti. Mutta silti. Tiukkaa on joillakin - siis muillakin kuin minulla, jos/kun tällaista ihmistä pitää kadehtia. Mutta se taitaa osoittaa tuon kateuden yleisyyden ja sen modernin luonteen: interaktiivisuuden. Itse lohduttaudun tässä tilanteessa usein ajatuksella: Ei kastunut vettä pelekee.

Millaiset ihmiset kadehtivat tai millaisissa tilanteissa huomaa jonkun kadehtivan? Toisinaan näkee noilla somen palstoilla esimerkiksi kommentteja toisten - useimmiten kumma kyllä naisten - kauneudesta. Toiset kirjoittavat kavereittensa "seinille" kommentteja tämän kauneudesta - "olet kaunis" - söpöydestä - "olet ihana" - tai mistä nyt milloinkin kirjoitetaankaan: hiuksista, tyylikkäistä, uusista, viimeisen muodin mukaisista silmälaseista, "nuoruudesta", ihanista lapsista, kauniista kodista, onhan noita mukavia asioita. Mutta missä määrin siellä taustalla on myös tuota kateutta? Luulen, että melko usein on sitäkin. Toki siinä on jotain kaveruudeksikin tunnistettavaa, mutta saattaa siinä - siis minun mielestäni - olla mahdollisesti jotain aivan muutakin. Voisikohan sitä luonnehtia sanalla: kerjäämistä. Sano nyt edes sinä kauniisti minullekin, sano jotain kaunista, kun ukkoni/siippani/parini/kuka nyt lie, ei nyt tuollaisia oikein "osaa" sanoa. Tai voihan se olla jotain muutakin, kun naisista on kysymys. Sellaista, jota me miehet emme ymmärrä. Näinhän se joskus menee. Mene ja tiedä sitten!

Kateus näkyy usein netissä tai ihan "livenä" joko yleisenä ärtyneenä käyttäytymisenä, inhottavina kommentteina ja totaalisena kärttyisyytenä tai se saattaa myös kohdistua johonkin: vain tiettyyn ihmiseen tai ryhmään tai johonkin muuhun yksittäiseen kohteeseen. Syylliseen tai syyttömään, ihan sama, kunhan johonkin saa purkaa omaa pahaa oloaan.

Somessa kateuden kohde saatetaan joskus pompsauttaa ulos omasta kaveripiiristä. Ei tosin aina lopullisesti, mutta usein niin, ettei hän näe esimerkiksi toisen/toisten viestejä. Kokonaan sitä ei uskalleta tehdä, jos kadehdittava on edes jonkinlaisissa toreissa, hengissä yhä ja jos on jotenkin mahdollista, että hänestä vielä jotenkin saattaisi hyötyä, jos hänellä on vielä jonkinlaista markkina- ja statusarvoa. Hänestä siis saa vielä jotain irti, tietoja, vihjeitä, juoruja, suhteita, maineikkaan Fb-kaverin, jonka kaikki tuntevat. Tähän sopii hyvin eräs toinen suomalainen, riistavetinen sananlasku: "Katteos on kunnijan kumppan."

No millä tavalla itse olen kokenut kateuden ilmenemiä? Pahansuopaisuutena, vähättelynä, ilkeilynä, halventavina lausumina, mitätöintinä, kylmyytenä, hylkäämisenä, ylpeytenä. Onhan noita. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat, mutta pääasiassa ne saavat minut mietteliääksi. Miettimään, tarvitseeko tällaista touhua kestää vapaaehtoisesti? Mitäpä jos menisin jonnekin muualle, missä tällaisia ei ole. Sulkisi tietokoneet ja puhelimet ja eläisi lähes erakkona. Mutta onhan tähänkin sopiva suomalainen sananlasku: Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.

Mutta kun tuo luovuttaminenkaan ja periksi antaminen ei ole ratkaisu. Juttelin juuri erään tuttuni kanssa, jolla on ongelma oman hyvän ystävänsä kateuden kanssa. Hän pohdiskeli vakavissaan ystävyyssuhdetta. Jopa niin, että harkitsi tuon vuosikausia kestäneen suhteen päättämistä. Olin täysin eri mieltä. Ystävyys ja etenkin pitkä ystävyys on asia, josta täytyy pitää kiinni viimeiseen saakka. Asiat - vaikeat asiatkin - tulee jutella puhki, poikki ja pinoon tarvittaessa vaikka itkun ja kiukun tai vaikka vihankin kanssa, eikä suinkaan panna välejä poikki. Kas kun noita oikeita ja pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa lähes läpikotaisin, työntävät ylämäessä ja jarruttavat alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ja kun asia on käsitelty, huomataankin ehkä, että yhdessä koettu "kateellinen asia" onkin sellainen, ettei se suinkaan ole toiselta pois, vaan se voi olla ilonaihe kummallekin.

Toki minäkin saan melko usein monesta tämän kaltaisesta asiasta tarpeekseni ja olen silloin aina jättämässä noita tai näitä "hommia". Sekään ei varmaan ole oikea tapa. Mutta monesti on vain niin, ettemme ole oppineet oikeaa tapaa käsitellä kateutta tai muita ongelmia ympärillämme. Silloin pitää vain vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Ja: opetella käsittelemään noita ongelmia. Sillä sanotaanhan, että "ei mikään niin harmita kun köyhä, joka on ylpiä".


HAP
happy

XXV. Kyllähän mölyä maailmaan mahtuu - kait minultakin

Tämän jupinan alkuperäinen nimi, jolla aioin sen ensin julkaista oli "Ärsyttävät navanalusmeuhkaajat".  Mutta sitten huomasin - onneksi - että itsekin sorrun tuohon samaan populismiin, josta nyt purnaan ja muutin nimen inhimillisemmäksi. Jätin siitä ensin tuon 'navanalustan' pois. Jäi "Ärsyttävät meuhkaajat". Mutta myös tuo 'ärsyttävät' alkoi vielä ärsyttää, joten muutin koko otsikon. Jos se ei jotain houkuttele lukemaan, jääköön lukematta.

Mutta joka tapauksessa tällä hetkellä olen itse ärsyyntynyt ja kyllästynyt jälleen moniin asioihin. Tarvitsen kunnon breikin.  Mm. olen lopen väsynyt noihin navanalusasioista ylikorostuneesti kiinnostunisiin sukupuolimeuhkaajiin, vaikka mahtuuhan noitakin maailmaan. Joka tapauksessa homma sen kun kiihtyi entisestään tuon Euroviisujen voittajan vuoksi. Kisojen jälkeen kansa joko hurrasi tai buuasi, repi tai ylisti jopa kirosi tai rukoili asian tiimoilta. Hullua!

Lienen jo liian moneen kertaan sanonut, että itselleni on aivan samantekevää, millainen ihminen on ominaispiirteiltään, joihin lasken myös seksuaalisuuden. Ihminen saa olla mielestäni ihan mitä haluaa, kunhan ei vain kulje maailmalla siitä asiasta metelöiden, provosoiden tai jotenkin ylikorostuneesti suhtautuen ja aatettaan - onpa se sitten puoluepolitiikkaa tai seksuaalisuutta - tuputtaen tai asiallaan jotain ulkopuolista, sivullista, toisenlaista vahingoittaen. Samalla tähän asiaan jälleen liittyy varsin oleellisena suvaitsevaisuus, josta - kuten jo edellisessä jupinassani sanoin - olen kirjoittanut itseni väsyksiin. Mielestäni jotkut ihmiset ovat omineet termin "suvaitsevaisuus" omakseen ja jakavat sen jälkeen sertifikaatteja niille, jotka heidän mielestään ovat suvaitsevaisia. Ja sen jälkeen he eivät sitten suvaitse toisinajattelijoita ja tuomitsevat nämä syvimpään helvettiin - näin tekevät siis suvaitsevaiset. Siinä tuo dilemma.

Mikä se saa ihmiset tulemaan raivoiksi, hulluiksi, kiihkoilijoiksi, provokaattoreiksi ja miksi kaikiksi he tulevatkaan, kun kyse on ihmisen seksuaalisuudesta ja navan alapuolen asioista. Kaiketi taustalla on jokin alkukantainen sukupuoliviettimme, kivikaudelta peräisin oleva elämästä selviytymisstrategiamme, joka saa meidät ihmiset käyttäytymään näin. En tiedä, mutta rehellisesti sanottuna, minua tämä meuhkaaminen kyllästyttää ja ärsyttää.

Varsin älykkäinäkin pitämäni tutut ihmiset - käytin osasta heitä jossain edellisessä jupinassani, taisi olla se "Ylpeys"-jupina, termiä "kristillis-akateemisesti viisaat" - menevät hyvä etteivät päivittäin - ja etenkin tuolla henkisessä Molokin kidassa, somessa - mielestäni lankaan ja jauhavat tuota iänikuista potaskaa päivät pääksytysten. Pitkiä keskusteluketjuja, joissa todistellaan milloin mitäkin em.  asiaa, mutta pääasiassa sitä, että "kyllä minä tiedän" ja "sinä se et tiedä siitä mitään" ja "minä olen oikeassa, sinä väärässä". Tai jopa hellevigiläisittäin: "Kyllähän minä tarkoitin tuolla sanalla X aivan jotain muuta, sinä et vain sitä nyt omassa rajoittuneisuudessasi ymmärtänyt." Kun väsyn johonkin asiaan ja etenkin tuollaiseen turhan jauhamiseen sitten riittävästi, huomaan, että helposti alan itsekin sortua diskriminointiin ja alan pohtimaan, miksi ihmeessä tuo ja tuokin jaksaa yhä edelleen ja edelleen jauhaa tuota asiaa. Mikä sitä vaivaa? Tämä tunnetila on tietysti täysin omaa syytäni. Miksi ihmeessä menen ja luen noita tekstejä! Pitää tehdä parannus.

Onneksi en tiedä vastausta tuohon em. vaivaamiskysymykseen, sillä sekään ei todellakaan kuulu minulle. Mutta - ihminen kun olen - ainahan arvailla voi. Jos ei muuten niin toisten kiusaksi ja omaa kiukkua purkaen. Luulen, että mahdollisesti jollakin voi olla omia piilotettuja, syvällisempiä syitä, joku on vain muutoin tuollainen "kukkahattu-humaani" ja haluaa omaa suvaitsevaisuuttaan korostaen tehdä maailmasta tällä tavalla paremman - siis tavalla tai toisella, vaikka homo kerrallaan. Ymmärrän kyllä, jos vaikka omassa perheessä tai lähisuvussa, -piirissä on sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva. Ei silloin ole järkevää eikä oikeastaan luonnollistakaan lähteä tuomitsemisen tiellä. Silloin tuomitsisi oman lapsensa, veljensä, siskonsa. Mutta ei kaikilla varmaankaan ole tuollaiset syyt taustalla, ehkä siellä on ihan tuota ajalle niin ominaista trendikästä taivaita syleilevää kukkahattuisuuttakin - ainakin joillakin.

Miksi itse sitten meuhkaan asialla. Hyvä kysymys! Varmaan siksi, että kyllä tässä maailmassa olisi monta muuta asiaa, joiden puolesta kannattaisi meuhkata huomattavasti enemmän kuin tämän asian puolesta. Asia on saanut aivan liian suuret mittasuhteet varmaan siksi, että se on ollut kauan jollain asteikolla mitattuna tuomittavaa, väärää, syntistä, kiellettyä, piiloteltua tai jopa muutamia vuosia sitten rikollista. Nyt kun tuollaiset esteet ovat poistuneet, käynnissä on maanvyöry, joka on saanut aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Nyt alkaa jo olla tositrendikästä tulla ulos kaapistaan ja jostain kumman syytä se pitää heti kuuluttaa koko maailmalle Ilta-Sanomissa. Ja kuukausittain pidettävillä kuolleitten homojen muistoillallisilla muistellaan, miten ihana ihminen joku homo olikaan. Eikös ne kaikki ole sitä! Siis ihmiset. Ainakin yleensä kuoleman jälkeen ovat. Varsinkin muistopuheissa.

Miten olisi, jos seuraavaksi käytettäisiin vastaava energiamäärä syrjäytyneitä nuoria, heitteillä olevia lapsia, ikärasismin vuoksi työttömiä viisikymppisiä tai vaikka rotunsa vuoksi työsyrjintää kokevia maahanmuuttajia puolustamaan. Onhan noita erilaisten vähemmistöjen asioita vaikka millä mitalla lisääkin puolustettavaksi.

Moni saattaa tämä jupinan jälkeen pitää minua jälleen suvaitsemattomana - mutta se on kuultu jo - vihamielisesti joihinkin asioihin suhtautuvana - siitäkin on kuultu - tuomitsevana ja mitähän muita mahdollisesti uusia laatusanoja nyt joku löytääkään. Pitäköön minua minä vain, sillä en todellakaan ole välttämättä sellainen. Ne, jotka todella tuntevat minut, tietävät ja tuntevat minut. Jokainen saa tuon alkuperäisen ajatukseni mukaisesti olla tässäkin ajattelutavassaan ja toiminnassaan sellainen kun haluaa. Minua se ei nykyään tällaisena villinä ja vapaana valtion elättinä enää suuremmin haittaa. Vanha suomalainen sananlasku: "Talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan", sopinee tähänkin. Jos joku ei tykkää tyylistäni, niin ei ole mikään pakko vapaassa Suomessa lukea jupinoitani. Niin helppoa se on.


HAP
happy

XXIV. Väl'vouhkantaa

Savossa on aika hyvä murresana: väl'vouhka. Kun en itse ole savolainen, en ihan tarkaan tiedä, mitä tuo sana oikeasti merkitsee. Mutta selvästi se muodostuu kahdesta osasta:  "väl" eli "väli" ja "vouhka". Jos ajattelisi ihan näin karjalaispojan huomattavasti suoraviivaisemmalla loogikalla, se voisi olla siis vaikka "väliin, silloin tällöin, toisinaan vouhkaava" tai "välissä siis kahden ihmisen tai asian välissä vouhkaava". En tiedä.

Sitten on tietysti tuo sana "vouhka", joka voinee tarkoittaa joko myönteistä tai kielteistä ihmistä. Turhaan vouhkaajaa tai asiasta, pyydettäessä vouhkaajaa. Näin luulen. Mitä tuo vouhkaaminen sitten on, sen saat itse kuvitella.

Siis melko savolainen ilmaus. Sukua sille vastaukselle, jonka matkustaja sai kysyessään: "Onko ravintolavaunu junan etupäässä vai takapäässä?" Konduktööri vastasi: "Etupiässä takapiässä." Tai toisessa jutussa, kun vieras tuli taloon ja kysyi rappusilta istuvalta rengiltä: "Onko isäntä kotona?" hän sai vastaukseksi: "Suattaapa ollakkii."

Kun nyt tässä kuitenkin olen asunut Savossa jo kohta 40 vuotta, ajattelin rohkeasti käyttää tuota ilmausta kertoakseni tässä muiden jupinoiden välissä, siis väl'vouhkana, että olen avannut toisen blogin - oikeammin matkablogin, jossa saa nyt sitten lukea erilaisia matkajorinoita reissuiltani.

Pari jorinaa siellä jo onkin ja katsotaan, josko saisin niitä lisää jossain vaiheessa.

Kirjoittelen kyllä tännekin, mutta en noita matkakertomuksia tai matkoihin liittyviä tarinoita. Olkoot siellä ja lukekoot niitä ne, joita kiinnostaa. Pääasiassa kirjoittelen niitä tutuille, jotta tietävät missä menen.

Matkablogini nimi on "Matkalla jonnekin" ja sen nimen alkuperä selviää ensimmäisestä jorinasta. Toisessa alkaa sitten jo olla hieman kuumeiluakin. Matkablogi löytyy osoitteesta: http://hapinmatkat.blogsopt.com

Lue sitä, jos kiinnostaa, mutta omalla vastuullasi. Sekin on muuten Savosta oppimaani: "Kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla." (vaikken nyt siis savolainen olekaan, mutta Savossa asuva kuitenkin.)

HAP
happy

XXIII. Parrakas nainen yhden ortodoksisin silmin

Taas olivat Euroviisut jälleen samaan aikaan jääkiekon MM-kisojen kanssa. Yritin katsoa toista, toista en. Ajattelin, että saattaisi olla ihan mielenkiinnosta katsella, millaisia euroviisuja tänä vuonna on. Ja olihan siellä monenlaisia, jopa sellaisia, joista saattaisin tykätä enemmänkin. Tosin piti alkukarsinoja katsella ilman suomenkielistä selostusta - kiitos modernin tv-tekniikan - kun YLE oli löytänyt josakin sinne todella oudon selostajatyypin, jota en jaksanut pitkään kuunnella. Naistoimittaja  onneksi pysyi suurimmaksi osaksi asiassa, mutta miehellä ote lipsui ajoittain pahasti.

Kirjoitin vuosi sitten jupinassani ortodoksisuudesta ja euroviisuista (kts. jupina 53) ja ihmettelin suomalaisten tilannetajun puuttumista. Nyt huomasin, että saatankin olla itse, jolta tuo taju puuttuu. Se, mitä vuosi sitten ihmettelin, nostettiin nyt ryminällä framille ja ihan ekasijalle vielä. Mutta silti kysyn - vaikka turpiin saattaa tulla - onko se nyt niin viisasta.

Sanottakoon nyt heti alkuun, että ihminen saa minun mielestäni olla homo, transsu, blondi, laiha, lihava tai mikä vain, kunhan ei sillä suuremmin elämöi ja muille ajatuksiaan pakkosyötä. Ihan sama kaikenlaisten ihmisen piirteiden ja ominaisuuksien kanssa. En pidä, että jollain erikoisuudella tai poikkeavuudella elämöidään. Oli se sitten sukupuolisuus tai joku vähemmän mediaseksikäs aihe. Tuollaiset asiat ovat noiden ihmisten omia asioita, eivätkä ne kuulu minulle.

Mutta kun joku ominaisuus tai ilmiö - olkoon vaikka parrakas nainen - transvestiitti (suomeksi muuten ristiinpukeutuja, heh) tai mikä hän nyt sitten lie - en ole tässä nimenomaisessa tapauksessa asiaa sen tarkemmin selvittänyt - kun siis tuollainen ilmiö nostetaan markkinakeinoksi laulukilpailussa, niin mielestäni ollaan pahasti hakoteillä. Minusta tärkein kriteeri valinnalle pitäisi olla musiikki itse, sen kauneus, vaikuttavuus, tehokkuus, monipuolisuus, mitä kaikkia nyansseja siitä sitten haluaakaan esille nostaa. Jos tällainen meno jatkuu, olisi viisasta siirtää koko laulukilpailu vain radiosta kuunneltavaksi kisaksi.

Kyllä tuo voittanut laulu oli koululaisten väsyksiin asti käyttämin termein sanottuna "ihan hyvä", mutta ei minusta kuitenkaan paras.  Montenegrollakin oli parempi, tai Norjalla ja ne edustivat ilmeisesti lähes samaa "genreä". Joten paras ei minun mielestäni voittanut. Lisäksi laululla aiheutetaan ilmeisen paljon pahaa monessa muussa asiassa mahdollisen hyvän lisäksi.

Olen joskus kirjoittanut itseni väsyksiin suvaitsevaisuudesta tai oikealta nimeltään rajoitetusta ja yhteiskuntapoliittisesti oikeasta suvaitsevaisuudesta, jolla siis määritellään suvaitsevaisuus vain joidenkin oikeudeksi ja ei suvaita toisin suvaitsevia. Tämä sama fenomeeni, ilmiö, nosti jälleen päätään. Haluttiin tehdä maailmanlaajuinen "seksuaalinen jytky" erään puolueen termiä lainatakseni. Ja kaiketi siinä onnistuttiinkin - ainakin jollakin tasolla.

Samalla kuitenkin työnnettiin tyylikkäästi syrjään mahdolliset huonot puolet tässä jytkyssä: tiettyjen valtioiden lisääntyneen länsivastaisuuden ja siihen yhdistyneen dekandessi- eli rappiovastaisuuden. Tällainen toiminta tuo lisää vettä vaikkapa herra Putinin myllyyn, millä hän jauhaa maailmalle homovastasuuttaan ja lännen rappiotilaa. Tuo Venäjän lainsäädännöllinen tilannehan on kuin keskiajalta noitavainoineen ja rovioineen. Miksi ihmeessä tällaista toimintaa pitää vahvistaa omilla lännen anti-venäläisillä valinnoillaan Euroviisuissa ja varsinkin, kun tuo toiminta samalla pulppusi ihan muista syistä kuin vapaasta seksuaalisuudesta. Se, siis lännen provokatoorinen toiminta voittaneen laulun valinnassa, pulppusi minun mielestäni Ukrainan kriisistä. Haluttiin näyttää Venäjälle oikein kunnolla keskisormea. Mutta mahdollisesti epäonnistuttiin pahasti.

Toinen mielenkiintonen piirre oli Euroviisuissa jälleen ylikorostunut seksuaalisuuden ilmeneminen. Kun alkuvuosia - siis entisten neuvostovaltioiden esiin tullessa 1990-luvun mullistusten jälkeen - yksi ja toinen entisen itäblokin maan esiintyjä - yleensä todella kuvankaunis meikattu nainen - esiintyi sellaisissa vaatteissa, ettei niihin ollut paljoa kangasta tuhlattu, niin nyt maailma oli noissa maissa kierähtänyt ympäri-ämpäri ja oltiin niin korrekteja että. Paitsi Puola. Mutta heillähän taas oli omat tarpeensa näyttää jotain joillekin. Kyllähän me miehet pidämme tuollaisten kauniiden suurikeuhkoisten naisten katselusta ja siihen se kai jälleen tuonkin laulun markkinointi perustui, mutta unohtuiko joku - se, että oltiin LAULUkilpailussa.

Minua tuo Puolan esitys hävetti tuntemieni puolalaisten vuoksi. Se oli - minusta - melkoinen riman alitus isokeuhkoisine laulajattarineen ja pyykinpesijättärineen. Ja laulun sanat - kuumista, kiihkeistä slaavittarista - sopi hyvin tuohon hirveään muottiin. En tiedä halusivatko puolalaiset näyttää tällä, ettei Putinin homolait ja pornovastaisuus koske heitä ja samalla  he kuitenkin halusivat olla slaavilaisen perheen jäseniä, vai mitä he halusivat. Sitä en tiedä.

Mutta joka tapauksessa, kun katselin lauantain loppukisaa, minulle kävi melko onnellisesti. Pian Suomen esityksen jälkeen nukahdin olohuoneen sohvalle ja telkkarin automatiikka sammutti sen aikanaan ja minäkin heräsin jossain vaiheessa aamuyöllä ja kömmin omaan sänkyyni. Eikä minua suuremmin kiinnostanut, kuka voitti ja monesko oli Suomi. Se selvisi sitten aikanaan aamulla, kun kaikki tuutit työnsivät ulos tuota itävaltalaista wurstia, joka tällä kertaa oli sitten parempi kuin something better.


HAP
happy

XXII: Äiti

En ole kirjoittanutkaan pitkään aikaan äidilleni, joten nyt varmaan on hyvä aika tehdä se. Tosin äitini ei enää useaan vuoteen ole ollut lukemassa mahdollisia kirjeitäni, mutta mistä sitä tietää, jos hän vaikka jotenkin näistäkin tiedon saa.

Oma äitini Siiri Johanna syntyi ihan kohta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sota päättyi marraskuussa, äitini syntyi tammikuussa. Ja tuo sota - eri nimillä vain - seurasikin häntä sitten pitkän osa elämää ja vaikutti merkittävästi hänen elämänkaareensa.

Äitini syntyi pienessä Tuupovaaran kylässä ihan tavallisen työmiehen lapsena. Perheessä oli lapsia, ruokittavia suita ihan riittävästi. Kaksi tyttöä, äiti oli kolmas ja kaksi poikaa, joista toinen kuoli nuorena. Äitini äiti - mummoni Iida Maria - oli kotona, hoiti taloa ja perhettä, äitini isä, Antti, kävi satunnaisesti - silloin kun sitä oli tarjolla - erilaisissa töissä kylällä. Elo oli niukkaa, usein jopa köyhää.

Äitini oli kerrotun mukaan aikanaan aika välkky oppilas koulussa. Oppi helposti ja osasi asioita, lauloi kauniisti. Opettaja olisi toivonut hänen jatkavan opiskeluaan ja sanotaan, että hän toivoi, että äidistäni olisi tullut opettaja. Ei tullut.

Elämä vei eri tavalla. Siskot lähtivät melko pian muualle töihin ja elämän perään. Kumpikin muutti Helsinkiin ja toinen otti puolisokseen - kaiken lisäksi - suomenruotsalaisen Wikstömin, jonka suvusta osa ei suomea osannut lainkaan. Toinen sen sijaan Kalle Aaltosen. Äiti jäi nuorimpana omalle kylälle ja jo alle parikymppisenä hän pääsi, joutui tai mikä sitten olisikaan oikea verbi silloin, hyviin naimisiin talollisen pojan kanssa. Ja jo kahden kymmenen vuoden iässä hän pyöräytti ensimmäisen tytön. Mutta samalla alkoi sota. Toisen maailmansodan mainingit ulottuivat Suomeenkin ja täällä alkoi enimmäinen noin 100 päivää kestänyt Talvisota venäläisiä tai oikeammin Neuvostoliittoa vastaan.

Talvisota ja sitä seurannut pitempi Jatkosota vaikuttivat paljon - tai oikeastaan ihan ratkaisevasti äitini elämään. Sodan melskeissä, evakossa jossain Savossa, Tervossa, syntyi toinen tytär, joka sitten ei koskaan ennättänyt nähdä isäänsä, sillä isä kaatui sodassa. Myös muita läheisiä meni sodan seurauksena: äitini isä ja äitini veli. Siinä sitten äitini yritti selvitä sodasta ja sen seurauksista sotaleskenä kahden pienen lapsen kanssa leskeksi jäänen mummoni ja kaatuneen veljen perheen kanssa. Siinäkin perheessä lapsia riitti.

Pelastajaksi ilmestyi sitten isäni Viktor Aleksandrovitš, sodan seurauksena rajan taakse Venäjälle jääneen Korpiselän oma poika, paikallisen kauppiaan nuorempi vesa, itsekin kauppias jo melko monessa polvessa. Raikulipoika, joka oli myös häneen jälkiä jättäneen rankan sodan läpi käynyt, opiskellut kaupan alaa sen jälkeen ja viettänyt siinä ohessa sodan aina elämättä jäänyttä myöhäsyntyistä railakasta elämää, jonka seurauksina sitten ilmeisesti löysi äitinikin. Niinpä jo vuonna 1946 he enemmän tai vähemmän pakon ja rakkauden yhteen nivomassa sodan jälkeisessä uusrealismissaan solmivat avioliiton, kun vanhin veljeni Vesa ilmoitti maailmaan tulostaan.

Sen seurauksena sodan jälkeinen elämä osittain tasaantui, osittain ehkä ei. Ei siihen aikaan ollut Suomessakaan helppoa olla sotaleski, jolla oli kaksi pientä lasta huolettavanaan ja uudessa avioliitossa kylän kauppiaan kanssa, jonka kanssa oli myös yksi lapsi. Maamme oli tuolloin vielä jossain määrin sääty-yhteiskunta ja kyllähän tässä tapauksessa rajoja oli rikottu säätyjen välillä ja kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät sitä ehkä täysin hyväksyneet. Mutta elämä jatkui. Sen  piti jatkua. Ei ollut vaihtoehtoa. Suomea rakennettiin taas sodan jälkeen, vaikkakin suurimmalla osalla ihmisiä olo oli yhä veresnahalla ja painajaisunet jokaöisiä.

Metsään, korpeen, erämaihin, tiettömien taipaleiden taaksekin rakennettiin uudistiloja, kansaa asutettiin Vennamon voimalla ja osin pakolla. Olot olivat ajoittain erittäin sekavia, pelottavia. Neuvostoliiton uutta invaasiota pelättiin yhä. Rahaa oli vähän, tarvikkeita vielä vähemmän. Kulutustavarat tehtiin itse. Siinä ei ollut mahdollista päivitellä aspartaamin haittoja, kun ei ollut edes sokeriakaan.

Nuo sodan jälkeiset vuodet olivat varmasti hirveitä lähes kaikille ihmisille - ainakin uskon niiden olleen sitä vanhemmilleni. Mutta elämä jatkui kotikylällänikin ja uuden vuosikymmenen alussa putkahdin minä maailmaan ja siitä viiden vuoden kuluttua vielä nuorin veljeni Markku. 36-vuotiaana äitini oli jo synnyttänyt viisi lasta, käynyt läpi sodat ja se mukanaan tuomat kauhut ja kuolemat.

Kaikki lapset koulutettiin ja aikanaan hekin löysivät paikkansa elämässä. Kuka Suomessa kuka muualla.

Jälkeen päin olen pohtinut omaa äitiäni äitinä. Millainen äiti hän oli? Läheinen vai kaukainen? Rakastava? Hellä? Huolehtiva? Varmasti monta noista, mutta kun huomioi tuon historiallisen ajankohdan: sodan jälkeisen Suomen, ei siinä koko ajaksi hellyyttä ja läheisyyttä riittänyt. Mutta en valita. Sain kaikkea sitä kuitenkin mielestäni riittävästi.

Ei tuon ajan kasvatukseen kuulunut päivittäinen paapominen ja päänsilittely, jokailtainen satujen luku ja kysely: "Onhan sulla muruseni kaikki hyvin?" Eipä totisesti kuulunut. Jo varsin pienestä pitäen piti olla "tuottava osa" omassa perheessä. Piti tehdä oma, vaikka pienikin osansa. Pilkkoa puita tai jos ei siihen kyennyt, hakea niitä liiteristä. Kerätä marjoja. Talvella haimme vettä lähteestä, kun putket jäätyivät pakkasella. Vedimme perässämme puolitoista metristä puista vesikelkkaa, jossa oli maitotonkka vettä varten. Kun meillä ei ollut kotieläimiä ja omassa kaupassakaan ei silloin ollut maitoa myynnissä, haimme sitä perheellemme sellaisesta perheestä, missä oli lehmä tai useampi.

Talvilauantai-iltaisin juoksimme hihkuen lumista polkua pitkin - joskus tosin huopikaat jalassa joskus paljain jaloin kilpaa - saunaan, jossa nurkassa pihisi ja sihisi vanha pönttöuuni ja antoi meille makoisat löylyt koko perheelle.

Jo varsin nuorena sain - huomaa sain - olla työssä kaupassa, missä isäni ja äitinikin oli. Isä laittoi siihen aikaan tavallisen, puisen omena- tai appelsiinilaatikon pieneksi pöydäksi kaupan myyntitiskin jatkeeksi ja siinä oli sitten myynnissä nuoremman polven kauppiaan "sisäänheittotuotteita" mm. K-kahvia. Myymään ei päässyt, ellei osannut vastata rahasta eli antaa takaisin oikeat vaihtorahat myynnissä. Sitä harjoiteltiin isän tai äidin kanssa usein - oikeilla rahoilla. Vasta kun se sujui, pääsi myymään kauppaan. Muutoin siellä ei saanut turhaan lorvia, puhumattakaan, että olisi saanut ottaa vaikka laatikosta irtosuklaanappeja tai soikeita, valkoisia piparmininttukarkkeja tai pumpernikkeleitä. Ei missään nimessä. Sormille tuli, jos niin teimme ja sormille saivat antaa meille pojille kaupassa muutkin perheen ulkopuoliset myyjät.

Mutta kotona äiti oli äiti. Ja äiti on se, joka teki kaiken ja tiesi kaiken: missä mikäkin on ja miten sen pitää olla. Äitini äiti, oma mummini asui jonkin aikaa meillä ja hän oli se, jolta saimme sen mahdollisesti puuttuvan hellyyden ja halaukset ja muun läheisyyden, johon aina omilla vanhemmilla ei ollut voimia ja usein edes aikaakaan. Hänestä ystäväni isä Matti sanoi kerran osuvasti minulle, että hän oli minun elämäni starets - ohjaajavanhus. Ruuan meille tekivät taitavat kotiapulaiset, jotka tosin vaihtuivat usein, kun eivät kestäneet aina kolmea tosi villiä poikaa ja heidän iänikuisia temppujaan.

Millainen kuva minulla nyt on äidistäni, jota kaiken tuon pitkän yhteisen historian jälkeen viimeisinä vuosina hoidin - lähinnä käytännön asioiden tasolla - parin sadan kilometrin päästä, kun hän hiljalleen hiipui ja dementoitui ensin vanhainkodilla sitten vuodeosastolla sellaiseen kuntoon, että alkuun hän lopetti minun tuntemisen ja jossain vaiheessa olin hänen puolisonsa tai kuka nyt sitten aina milloinkin satuin olemaankaan ja sitten puhekin hävisi ja kohta hän nukkui pois.

Oli tietysti hirveää katsoa itselle läheistä ja rakasta ihmistä, jonka oli oppinut tuntemaan aikaansaavana tehopakkauksena, kun hän hiipui pikkuhiljaa pois, katosi jonnekin kaukaisuuteen taivaanrantaan, josta ajoittain tuntui, ettei äänikään sinne päässyt. Mutta laulutaito säilyi melkein loppuun saakka. Siihen saakka, kun puhetta vielä tuli, hän lauloi ulkomuistista hyvän ystävänsä Hilkan kanssa virsiä ja muita tuttuja lauluja. Ja lisäksi hyvällä lauluäänellä. Ja mitä tulee tuohon puhutun viestin perille menoon, minusta - näin minä uskoin ja uskon yhä - viestit menivät perille ihan loppuun saakka, vaikka hän ei niihin enää lopussa vastannutkaan tai näytti, ettei reagoinut mitenkään. Minusta hän kuunteli ja perille meni. Kerroin siksi hänelle aina tapaamisissani, mitä minulle ja perheelleni ja hänen tutuilleen ja ystävilleen kuuluu. Olihan se kummallista yksinpuhelua joidenkin mielstä, mutta samalla niin terapeuttista - kummallekin.

Kävin hoitamassa vanhempiani noin kerran viikossa. Ajoin ensin kaksi sataa kaksikymmentä kilometriä sinne ja usein yön yli nukuttuani joskus saman päivänä sitten saman verran takaisin. Loppuaikoina usein itkin ensin pois lähtiessäni autossa, jotta pystyin edes joten kuten ajamaan, sen verran tiukkaa se joskus teki. Isä kuoli ensin, äiti muutaman vuoden kuluttua.

Yhä edelleen äiti on minulle merkittävä henkilö. Isä piti kurin, äiti hoiti meitä. Näinhän se ennen meni. Jos vaikka tuntuisi siltä, että sitä hellyyttä olisi ollut vähänlaisesti, se lienee vain optinen harha. Tuohon aikaan kun ei ollut tapana näyttää niitä hellyydenosoituksia niin julkisesti. Ja vapaa-aikaakin oli varsin vähän, jolloin sitä olisi voinut osoittaa. Muu aika meni työssä, työssä ja työssä ja sitten levossa, jotta jaksaisi taas seuraavana päivänä tehdä tuota samaa työtä, työtä ja työtä.

Äidiltä olen aivan selvästi perinyt joitain ominaisuuksia, hyviä ja huonoja. Hyviin kuuluu varmasti tietynlainen sitkeys ja omanlainen pitkäjännitteisyys, huonoihin pitkävihaisuus ja toisenlaisen pitkäjännitteisyyden ja suunnitelmallisuuden puuttuminen.

Äitini muistoksi kuuntelen aina aika ajoin armenialaisen, tosin ranskalaistuneen, laulajan Charles Aznavourin oikealta nimeltään Shahnour Vaghenag Aznavourianin laulua "La Mamma". Sen sanat - ainakin siis suomalaiset, joita paremmin ymmärtää - koskettavat aina:

Kun joskus varjoon taivaltaa ja loiste lämmin kaikkoaa,
niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin,
voi lapsein, katso valoon päin
sen loisteen huomaat ymmärtäin
käy hohde siivin myötätuuleen

Kai joskus tuntuu elo tää,
jää aivan ilman sävelmää,
sä etsi jälleen soinnut nää
ne lapsein löytävän sun luulen

Niin kaukaa takaa tähtien
mua ohjaa ääni lämpöinen
kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
kun maailmalla samoaa
sua kenties joku rakastaa
pois lähde tyhjyys palajaa
on rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen
en sua mä nää mut säilyvää
on rakkaus tää
se sieluun jää
pois katoaa
yön musta maa
sun muistossa sen kirkastaa.

Unholaan et jää
et jää
oi äiti milloinkaan.

Kuuntelepa se vielä ranskaksi:
La Mamma (Charles Aznavour)

tai vaikka sitten suomeksi:
Äiti (Pepe Willberg).


HAP
happy

XXI: Seitsemän kuolemansyntiä: Ylpeys

Löytyihän sitä Raamatustakin kohta, jossa noita syntejä oikein luetellaan. Mutta ei se silti taida olla "kuolemansyntiluettelo", koska tämä meidän kristinusko tai ainakaan ortodoksisuus ei sellaista ymmärtääkseni oikein tunnustakaan. Muistelen lukeneeni jostain, että ortodoksisen käsityksen mukaan on olemassa vain yksi synti, jota ei katumalla saa anteeksi, kaikki muut saa. Mutta ei nyt mennä siihen, kun pitäisi ylpeydestä kertoa.

Otetaanpa tähän alkuun se Raamatun kohta: (Sananlaskut 6:16-19)

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.

Jotenkin tuon listan luettuani väkisin mieleeni tuli tämän hetken Ukraina. Niin monta asiaa sattui sinne juuri tuosta sitaatista. Mutta olihan siellä se tämän jupinan aihe, ylpeyskin: ylpeät silmät - niitä Herra vihaa eikä sananlaskun mukaan edessään siedä.

Näkeekö muuten ylpeyden silmistä? Varmaankin, jos on harjaantunut tarkkailija. Onko ylpeydellä joitain muita muotoja? Nimitetäänkö sitä joskus joksikin muuksi? Miten olisi turhamaisuus, kopeus, ylimielisyys ...

Mietin, milloin minä itse olen tuntenut olevani ylpeä? Varmaankin ainakin silloin, kun olen onnistunut jossain vaikeassa asiassa. Olen minä myös ollut ylpeä lapsistani, kun hekin ovat onnistuneet jossakin asiassa. Tai olen minä heistä ollut ylpeä ihan muutenkin. Niin ja lapsenlapsista, vaikkapa heidän kävelemään oppimisesta, ensimmäisistä sanoista, ihan kuin omien lapsienikin kohdalla oli. Onko tuollainen ylpeys sitten syntiä ja vielä "kuolemansyntiä"? Minusta ei ole, koska olen ollut ylpeä pääasiassa "itsekseni". En ole - toivottavasti ainakaan hirveästi - retostellut noista asioista maailmalla. Kertoen siis kaikille: katsokaa kuinka hyvin minulla on. Jos niin tekisin, se olisi jo vaikka sitten syntiä, jos sitä nimeä halutaan nyt käyttää.

Muistan, kun pienenä - siis kun minä olin lapsi - vanhempani puhuivat meille lapsille ylpistymisestä. Sanottiin, että ei saa ylpistyä. En varmaan tainnut silloin edes ymmärtää mitä tuollakin sanalla tarkoitettiin. Mutta kasvatus jättää aina jälkensä, ja nyt sitten muistelen, että taisihan tuostakin olla puhetta. Kai sitä lapsen leikeissä jotenkin tuo ylpistyminen saattoi näkyäkin, jos joku ei leikkinyt meidän kanssamme tai ei huolinut kaverikseen. Paitsi että olimme kauppiaan lapsia, joilla oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Se toi luontaisetuna kavereita, kun heillä kaikilla ei ollut noita vempaimia sodan jälkeisiä niukkuuden vuosina. Mutta ylpistyinkö silloin? Olinko parempi kuin nuo toiset? Mielestäni en, vaikka mikä minä itse olen sen sanomaan.

Toinen asia, joka muutti omaa elämääni jo ihan lapsena, oli oma uskontoni: ortodoksisuus. Se oli jopa Pohjois-Karjalassakin, jossa sentään ortodokseja oli ja on yhä paljon, joissain paikoissa outo asia. Jopa niin outo, että se antoi aiheen pilkata: ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja. Ihan pienenä en muista kokeneeni tai ainakaan ymmärtäneeni tuollaisia asioita, mutta jo koulussa siitä alkoi olla merkkejä. Kansakoulussa - millä nimellä alakoulua tuolloin kutsuttiin - se ei ollut ongelma, kun lähes kaikki opettajani olivat myös ortodokseja. Mutta oppikoulussa - koulussa, jonne pyrittiin kansakoulun 4. luokan jälkeen - asiat muuttuivat täysin. Sain yhdeksi opettajakseni oikean "ortodoksisyömärin", totaalisen ortodoksien vihaajan, jonka ortodoksinen aviomies oli ottanut tästä sijaisopettajasta hatkat ja karannut kotiapulaisen kanssa. Ja minä ortodoksina olin sitten yksi sijaiskärsijä.

Silloin ylpistyin ihan tietoisesti. Olin ylpeä omasta uskonnostani. Olin ylpeä ortodoksi. Kannoin ominaisuuteni pää pystyssä, vaikka opettajanikin pilkkasi minua. Oliko se kuolemansyntiä? Taaskaan ei mielestäni ollut. Tukea ajatukselleni sain myöhemmin herra Aristoteleeltä, joka kaiketi sanoi jossain etiikan teoksessaan, että ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus. Mutta eihän nuo antiikin ajattelijat tainneet mitään oikeita kristittyjä ollakaan.

Miten tässä nyt oikein näin kävi? Minunhan piti kirjoittaa ylpeydestä syntinä ja alkaa tuo jupinan teksti olla enemmän tai vähemmän ylpeyden ylistämistä. Onko sitä ylpeyden syntiä olemassa ollenkaan? Varmasti on, sillä olihan se tuossa Danten listalla ensimmäisenä, siis pahimpana syntinä, niin eiköhän sekin ehkä kerro siitä, että sen huomaaminen - ainakin itsessään - onkin sitten aika vaikeata.

Olin jo melkein valmis päättäämään tämän jupinan, kun mieleeni nousi jotain, joka sai aikaiseksi suoltaa ainakin vielä hieman tekstiä. Tuli nimittäin väkisin sellainen tunne, että taitaa meissä ortodokseissa - kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee - sittenkin olla melkoinen yliedustus noita ylpeitä. Itsekin sillä ylpeydellä tuossa yllä lähes huomaamatta retostelin, mutta muitakin merkkejä ilmassa on.

Meillä on kirkon sisään syntynyt eräänlainen - sanoisinko sen jotenkin näin nätisi: kultturellisesti itsetietoinen, itseään kristillis-akateemisen viisaana, hyvä ettei neroina, pitävä joukko tai jopa joukkoja. Nuoria ja vanhoja. Ja niissä joukoissa, jos missä, asuu suuri ylpeys. Ne tuomitsevat somessa tai muutoin puheissa päivittäin useita asioita ja ihmisiä ja hylkivät, vieroksuvat muita, alempiälysiä. Joskus tuntuu, että ne vieroksuvat jopa pelokkaina itseään älykkäämpiäkin. Ne keräilevät omaan galleriaansa tyhmien, alempiarvoisten ihmisten kassakuitteja, joissa on kirjoitusvirheitä tai seurustelevat omalla jargonillaan somessa taiteellisin tai kirjallisin, lähes snobbailevin, termein. Ne tekevät kaikki mahdolliset nettitestit, selvittääkseen omaa erinomaisuuttansa ja ainutlaatuisuuttansa. Paljon muutakin ne tekevät, mutta jääköön tuo pahansuopainen lista nyt tuohon.

Kauhistuttavinta on, että niitä kasvaa ja sikiää lisää omissa "ortodoksisissa kultapossukerhoissamme", jopa joissain muodollisesti kaikille avoimissa, mutta sisäiseltä hengeltään ja kulttuuriltaan suljetuissa yhteisöissä, myös seurakunnallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, "kuppikunnissa", joiden "omaan porukkaa" pääsee vain tietyt, luotettavat tyypit, jotka osaavat ajatella "sillä tavalla oikein". Kauheinta tietysti on tietysti sekin, että siellä on mukana touhuamassa sekä maallikkoja että kleerusta. Selkeästi siellä jaetaan ihmiset vuohiiin ja lampaisiin, joka jo tuolla tavalla tehtynä asetteluna kasvattaa heitä tuohon "älykäs~tyhmä" -ajattelutapaan. Mikä ne "kuppikunnat" ovat, jääköön nyt sanomatta, etten enää enempää ketään loukkaisi, mutta tämä kokonaisuus olisi joskus ihan oman jupinan arvoinen, joten voihan olla, että palaan siihen - ehkä - katsotaan.

Joten löysinhän minä sitä ylpeyttä. Mutta kuten kunnon suomalainen, en niinkään itsestäni vaan muista. Ympäriltäni.

Minun itseni mielestäni sopivampia synonyymejä ylpeydelle olisivat: turhamaisuus, itsensä tärkeäksi tai jopa korvaamattomaksi tekeminen, vihainen kopeus ja häikäilemättömyys, tosista välittämättömyys, "elämän jonossa etuilu". Ne ovat jo pelkästään sanoina konkreettisimpia ja paremmin havaittavia. Jos olen turhamainen ja lisäksi vielä kopea, tärkeilevä ja häikäilemätön, se se vasta on syntiä. Mutta jos olen oikeassa paikassa ja oikeasta asiasta ylpeä, se ei välttämättä olekaan syntiä, vaan jopa hyve. Ei näytä muuten olevan helppoa olla ihminen.


HAP
happy