XI. Ukrainan ortodoksien vaikea tilanne

Palaan vielä yhdellä jupinalla tuohon Ukrainan tilanteeseen. Saa nähdä onko tämä viimeinen tätä lajia. Tämä yhteiskunnallinen sekä kirkollinen tilanne Ukrainassa saa minut voimaan melkein pahoin. En kaikesta huolimatta ole venäläisvihamielinen, mutta tällaiset teot koettelevat minua kovasti. Liian kovasti. Mutta silti en toki katso tätä tilannetta kaikkien syyksi, vain eräiden ja olosuhteiden.

Luin jokin aika sitten erään mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohdittiin mm. ideologioita ja niiden kykyä tunnustaa omat virheensä. Kuinka jotkut ideologiat eivät millään ymmärrä olevansa myös erehtyväisiä. Tällaisia ideologioita sitten tulee ja menee huolimatta niiden johtomiesten joskus rankoistakin ponnisteluista ja seuraajien ylitsepursuavista ylistyksistä. Vain todelliset, aidot ja hyvät - sanoisinko oppivat - säilyvät. Muut tuhoutuvat, mikä milloinkin, mutta aikanaan.

Jos ideologia ei sopeudu oikealla tavalla siihen historialliseen todellisuuteen, missä se on ja missä sen seuraajat elävät ja jos se on kyvytön rikkomaan sellaisia rajoja, joita pitää aika ajoin tarkistaa, ideologia on aikaa myöten tuhoon tuomittu. Ideologian tarkistaminen ei tässä tarkoita vaikkapa uskonnossa sen ytimen, uskonopin, tarkistamista, vain ja ainoastaan menettelytapojen ja käytäntöjen ja toimintaympäristön kriittistä tarkastelua.

Ymmärtämättömyys, joka tuollaiseen väärään tapaan elää sisältyy, estää todellisuuden näkymisen ja johtaa liian usein väkivaltaiseen käyttäytymiseen, jopa toisinajattelevien vainoamiseen. Joissakin se tarkoittaa panssareja, joissakin syrjintää ja halveksuntaa.

Tällaisia ajatuksia singahtelee mielessäni myös Ukrainan tilannetta ajatellessani. Jonkinlainen pansalvismin ote tuntuu siellä liian kuristavana. Kirkot sotkeutuvat liikaa politiikkaan, jopa tekevät sitä. Ne eivät suojele ihmisiä politiikalta, vaan ovat oleellinen osa sitä. Kirkolliseen terminologiaan sekoitetaan mennen tullen poliittisia ja kansallisia termejä.

Taustalla on varmaankin yhden epäonnistuneen ideologian romahdus, sen aiheuttaman tyhjiön täyttyminen ja uuden ideologian luominen entisen päälle osittain varmaan lähes entisin eväin. Jotkut eivät ilmeisesti vain ole tottuneet elämän vapaassa maassa, ajattelemaan vapaasti, toimimaan vapaasti. Kansa on tottunut siihen, että niitä johtaa tsaari tai mikä se nyt milloinkin on ja tsaarit ovat tottuneet olemaan yksinvaltiaita ja ihailtuja. Huolimatta siitä, onko heillä mitään sellaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia, joka edellyttäisi muilta tuollaista käyttäytymistä. Jos - tai paremminkin kun - ei ole, niitä tehdään keinotekoisesti ja luodaan pian erilaisia henkilöpalvonnan muotoja, joihin sitten kirkkokin menee sokeana mukaan.

Kirkonmiesten aivan käsittämätön vallanhalu ihmetyttää myös. Jos Ukrainassa on kolme ortodoksista kirkkoa ja pari katolistakin, miksi siellä ei nyt - kun tilanne on se, mikä on - voitaisi tehdä yksi yhteinen Ukrainan ortodoksinen kirkko, joka suojelee jäseniään niin kuin kirkon tulee tehdä ja samalla on uskollinen oman maansa esivallalle. Siis oman maansa esivallalle.

Kun usein syytetään kirkkoa veljeilystä vallanpitäjien kanssa, on varmasti aihetta tarkastella, ketkä siinä oikein veljeilevät. Ukrainassa tilanne on siltäkin osin mielenkiintoinen. Oman maan, mutta suurelta osin "muiden" hylkäämä autokefalinen kirkko, joka aikanaan perustettiin olosuhteiden pakosta ulkomailla, kun Neuvostoliitto ei sitä hyväksynyt, on ollut ihan hiljaa. Miksi? Mielestäni osin siksi, että se on pieni, mutta osin myös ehkä siksi, ettei se ei ole halunnut osallistua tähän kirkon harjoittamaan politikointiin.

Ketkä siihen ovat osallistuneet? Minusta se näyttää siltä, että kirkollista valtaa Ukrainassa pitävän kirkon, Moskovan patriarkaatin alaisen UOK:n edustajat, jotka eivät pääasiassa tee mitään ilman Moskovan lupaa. Ja skismaattinen, Ukrainaa EU:hun väen väkisin ajava, Kiovan patriarkaatti, aikanaan riitelyn tuloksen UOK-MP:stä eronnut joukko, jota on viime päiviin saakka lähes hyljeksitty maassa lukuun ottamatta sen joitain vahvoja alueita / kaupunkeja.

Yksi mielenkiintoinen asia tulee vielä mieleen tässäkin asiassa. Ukrainan naapurivaltio, Venäjä, on erittäin herkkä sille, jos joku muu valtio puuttuu sen sisäisiin asioihin. Mutta annapas olla, kun se puuttuu toisen maan sisäisiin asioihin; se on aina omien kansalaisten auttamista tehtiin se sitten diplomatialla tai panssareilla. Tätä en ole koskaan ymmärtänyt enkä myöskään hyväksynyt. En nytkään.

Kun vielä eilen olin melkolailla vastaan sen jonkun naispuolisen lappeenrantalaisen kansanedustajan tekemää aloitetta ulkomaalaisten maanomistuksesta Suomessa, niin tänään jo emmin: johtaako tällainen politiikka joskus samaan meilläkin, kun maata omistaa riittävän suuri joukko jostain tietystä maasta, vaikkapa Sveitsistä. Tuleeko sen maan panssarit rajalle tai peräti sen ylikin, kun Sveistin poliittinen johto katsoo kansalaistensa olevan "hädässä". Mitä tuo hätä sitten milloinkin on, siitä meillä on kylliksi esimerkkejä viime vuosilta omasta ja vaikkapa naapurimaan mediasta luettavissa ja erilaisilta "pekmanneilta" kuultavissa.

Mutta palaan vielä Ukrainaan. Minusta siellä pitäisi nyt pystyä tekemään oikeita ratkaisuja kaiken uhallakin. Paluuta ei pitäisi olla enää kolmeen ortodoksiseen kirkkoon ja skismaattiseen tilanteeseen, jossa suuri osa maan kirkoista on kirkollisessa mielessä joidenkin lahkojen alaisia ja osa maan virallisen kirkon alaisia. Kirkon, joka ei kuitenkaan ole maan oma kirkko, vaan jota johdetaan voimakkaasti toisesta maasta ja joka on täysin sen määräysvallassa. Ukrainan ortodoksisen kirkon tulee tässä tilanteessa yhdistyä jatkamaan vuosituhantista alueen kristillistä perinnettä omalla ukrainalaisella tavallaan.


HAP
happy