XII. Suomalainen vai ryssä

Kuulun siihen ns. suureen ikäluokkaan, joka syntyi pian sodan jälkeen. Osa tämänkin jupinan lukijoista saattaa nyt jopa kysyä: "Minkä ihmeen sodan?" No tietysti talvi- ja jatkosodan jälkeen, sodan, jossa taistelimme Neuvostoliiton miehitystä vastaan itsenäisyytemme puolesta. Ja voitimme sodan tuolta kannalta katsoen.

Olen myös sen sukupolven vanhempien kasvattama, jotka kokivat nuo sodat todella konkreettisesti, lähes inhorealistisesti. Isäni taisteli sodassa monta vuotta. Äitini menetti ensin isänsä - oman ukkini - ja sitten veljensä - minun setäni - sodan seurauksina ja kaiken tämän lisäksi vielä ollessaan evakossa ja toisen lapsen juuri syntyessä jossain Tervossa, Pohjois-Savossa, hän hieman yli kaksikymppisenä menetti ensimmäisen aviopuolisonsa sodassa kaatuneena. Venäläiset tai oikeammin neuvostoliittolaiset olivat kauan kotikylässäni epäsuosittuja näistä syistä ja se opetus siirrettiin kyllä tehokkaasti meille lapsillekin.

Itselläni asiaa hieman mutkisti se, että olin ja olen yhä ortodoksi. Sodan jälkeen meistä ortodokseista käytettiin sanontaa "ryssä" tai "ryssänuskoiset", kun tuon ajan ihmisillä ei ollut tarvittavaa sielunsivistystä eikä muutakaan  sivistystä oikeaan tietoon. Ortodoksisuushan ei ole peräisin Venäjältä, vaan Bysantista, josta se tuli Venäjälle ja sieltä sitten meillekin tänne Suomeen. Tuo haukkuminen koski pieneen poikaan kovasti. Kävin usein taistelua lapsuudessani siitä, mikä minä olen: suomalainen vai ryssä. Ihan alkuun en edes ymmärtänyt tuota ryssä-sanaa. Ja sitten kun ymmärsin, mietin, mikä saa ihmiset sanomaan minulle - pienelle suomalaiselle pojalle - noin. Sitä en ymmärtänyt silloin, enkä nytkään. Enhän minä ollut tehnyt heille mitään, eikä isäni tai äitinikään ollut. Päinvastoin, taistelivat sodassa suurin menetyksin. Mutta olin silloin ja olen yhä myös suomalainen.

Vielä varsin myöhään aikuisiälle saakka sain myös toisen valtionkirkkomme edustajilta, jopa nuoruudessani opettajiltani koulussa, aina aika ajoin kuulla olevani ryssä, vääräuskoinen, harhauskoinen, kuvienpalvoja. Luulen, että noiden kuuleminen vahvisti omaa ortodoksista uskoani enemmän kuin mikään muu. Olen kyllä - ainakin omasta mielestäni - yhä vakaumuksellinen ortodoksi.

Viime päivinä olen joutunut jälleen painimaan tuon venäläisyyden kanssa. Olen omasta mielestäni jo aikoja sitten päässyt sopuun tuon vanhan venäläisyyden, siis oikeammin neuvostoliittolaisuuden kanssa. En syytä ketään nykyistä venäläistä - enkä ehkä kuolluttakaan neuvostoliittolaista - oman ukkini tai kenenkään muun tappamisesta sodassa. Venäläisyydellä on ollut ja toivottavasti on edelleenkin oma paikkansa sydämessäni. Olenhan karjalaista - siis slaavilaista - sukujuurta, mummoni sukunimi oli Kononoff, suvussani on paljon muitakin, joilla on samanlaisia sukunimiä: Hodijeff, Agipoff. Puhumattakaan etunimistä, joissa on paljon slaavilaisuutta. Niin aikaisempien sukupolvien ihmisillä, kuin vaikkapa yhä vielä omilla lapsillani.

Mutta silti viime päivien tapahtumat nostavat mieleeni monia lapsuuden aikana kuulemiani fraaseja ja epämiellyttäviä heittoja venäläisyydestä, jopa mahdollisesti traumojakin. Kuten sanontoja sopimusten pitämisestä, sanansa pitämisestä, vallanhalusta, luotettavuudesta, jne.

Ymmärrän kyllä, että tuollaisiin ajatuksiini ovat syynä nykyiset Ukrainan ja erikoisesti Krimin tapahtumat. Itse olen kasvanut sellaiseen arvomaailmaan, että se, mitä Krimillä nyt tapahtuu, on minun sanastossani maanpetturuutta ja kapinaa laillista esivaltaa kohtaan. Ja toisen osapuolen toiminta valehtelua ja provaaktiota tilanteessa, jossa Ukrainan valtio jo muutenkin on heikoilla.

Toisaalta olen pohtinut median ja jopa joidenkin suomalaisten politikkojen, lähinnä joidenkin jokapuolelle kumartavien kansanedustajien antamaa hyssyttelevää kuvaa Venäjän osuudesta kaikkeen tuohon ja kuinka meidän tulisi suhtautua positiivisesti naapumaahamme ja naapureihimme, jotka suurin joukoin muuttavat maahamme.

Jos asia on niin, kuin vaikka mediassa annetaan ymmärtää, silloin on kaksi vaihtoehtoa - ja vain kaksi: Venäjä on joko niin heikko valtiona, ettei se voi mitään noille Krimin kapinallisille tai sitten se toinen - mahdollisesti oikeampi ja todellisempi - Venäjä on mukana noissa Krimin kuvioissa inhottavalla tavalla: valehtelemalla ja peittämällä omilta sotilailtaan uniformuista kansalliset tunnukset ja tehden heistä näin kansainvälisen lain mukaan lainsuojattomia vakoilijoita, maahantunkeutujia, valloittajia, jotka sotatilan aikana ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Juuri tämän jupinan kirjoittamisen aikaan TV kertoi viimein totuuden. Venäjän parlamentin ylähuone, liittoneuvosto, antoi avoimesti kaikille televisioidussa kokouksessaan (normaalisti ovat salaisia) yksimielisesti oikeuden sotaan Ukrainassa. Se ehkä sanottiin jotenkin toisin, mutta tarkoitus oli juuri tuo: sota, aggressio.

Yritän silti pitää pääni kylmänä ja olla syyttämättä tapahtuneista kaikkia venäläisiä. Ne venäläiset, jotka edes jotenkin tunnen, eivät mielestäni ole tuollaisia. En tosin ole uskaltanut kysyä heiltä itseltään, mitä mieltä he ovat asioista.

Mutta tällainen kalvava ajattelu alkoi jo muutama vuosi sitten Georgian sodan aikana, kun suurvaltio tappoi mahtavalla sotakoneella pienen ortodoksisen valtion ihmisiä mennen tullen ja noin pääsääntöisesti maan oma ortodoksinen kirkko suunnilleen siunasi kaikki teot ja syytti ja nöyryytti naapurimaan sisarkirkkoa ja sen vanhaa ja sairasta patriarkka-katolikosta, milloin mistäkin ja milloin milläkin tavalla.

Kauheaa oli minusta sekin, että täältä Suomesta löytyi - jopa omia suomalaisia ortodokseja - jotka ymmärsivät tuossakin tilanteessa "silmät sokeina" Venäjää ja heidän tarkoitusperiään ja puolustivat noita hirmutekoja. Kylmäsi silloin ja kylmää yhä. Emmekö todellakaan ole oppineet mitää viimeisen sadan vuoden aikana.

Entä sitten oma kirkko tai oikeammin Venäjän ortodoksinen kirkko. Nytkin - tämän Ukrainan kriisin aikana - Venäjän ortodoksinen kirkko on ollut liian hiljaa. Tai onhan se jotain sanonut ja kerännyt mm. rahaa Krimin venäläisille ja kauhistellut joitain tapahtuneita, hyvä ettei keinotekoisia ja tilautöinä tehtyjä provokaatioita Ukrainan kirkon piirissä. Ihan ei ainakaan minulle selvinnyt, mihin tarkoitukseen Pyhän Vasilin säätiö rahaa kerää, mutta toivottavasti ei kuitenkaan taisteluun ja tappamiseen. Kirkon pitäisi aina ja kaikissa tilanteissa olla heikomman puolella, vahvoja vastaan, ilman kansallismielisyyttä ja politikointia. Venäjän kirkko ei ole nyt, eikä aiemminkaan siihen pystynyt. Se on tuhon tie.


HAP happy