XVI: Luojan variksenpelättimiäkö vai anteeksiannon opettajia?

Hiljaista kansaa (Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muistankohan oikein, kun jossain mieleni sopukoissa pyörii muistikuva siitä, kun Hietanen ja Lahtinen olisivat puhuneet Väinö Linnan "Tuntemattomassa sotilaassa" jotain kehitysopista ja siitä, että kaikkea se Luoja onkin luonut, niin kuin noita itikoita ja mitähän ne muuta olivat - olkoot nyt vaikka sittisontiaisia.

Itsekin olen pohtinut aina silloin tällöin joutessani tuota samaa, mutta en niinkään itikoiden ja sittisontiaisten kannalta katsoen - niitten kanssa kun voin elää yleensä ihan sovussa - vaan paljon isompien eliöiden osalta - katkeroituneiden "vanhojen" naisten. "Vanha" lainausmerkeissä siksi, että sellainen voi tuossa ajattelemassani ja kohta kuvaamassani tapauksessa biologiselta iältään olla kovin nuorikin. Olen kaiketi päätynyt mielikuvaan - kaikesta huolimatta, sanon sen heti, vaikka siis naisia suuresti rakastankin - että kyllä tuollainen katkeroitunut "vanha nainen" on Luojalta melkoinen tekele. Toisaalta onhan se niinkin, ettei pitäisi Luojan töitä arvostella. Mutta jos tämän kerran ...

Silloin kun nainen katkeroituu ja katkeruuden syy on (yleensä) joku mies, voi meitä muita miesparkoja, jotka joudumme sitten kokemaan ja kantamaan kaiken tuon syyllisyyden, jonka tuo katkera tekele niskaamme sitten syytää. Jottei kukaan oman lähipiirini naisihminen nyt vaan rupea miettimään tekojaan ja puheitaan, ilmoitan heti, ettet se ollut suinkaan sinä. Kyllä tämä ajatteluni likaviemärin purkaus tulee ihan omalla tavallaan ventovieraiden naisten käyttäytymisestä, jota olen saanut - tai paremminkin joutunut - seuraamaan näin hieman sivusta ja tosin aina joskus kohdallekin osuen. Se kun tuollainen lyhytpiippuinen "henkinen haulikko" ampuu melko laajalle. Siinä osuu usein - tai kaiketi useimmiten - syyttömiinkin.

Joskus olen yrittänyt miettiä, millainen olisi katkeroitunut mies vastaavassa tilanteessa ja en kyllä mitenkään - siis näin miehenä - ihan oikeasti osaa edes kuvitella, että mies osaisi olla samanlainen paskiainen. Onhan toki katkeroituneita miehiäkin. He tosin taitavat useimmiten ottaa aseen tai muun vintohkan käteensä ja paukutella tuon taivaisiin ympäriltään muutaman syyttömän, ennen kuin alkaa helpottaa. Mies taitaa näissä elämänsä katkerissa "suruasioissa" olla siis hieman suoraviivaisempi. Jälki tosin on sitten myös sen mukainen - suoraviivaisempi.

No mistä sitten nousi ajattelun pintaan nuo Luojan varmaankin jonkinlaisella viallisella muotilla tehdyt katkeroituneet "vanhat naiset". Olen silloin tällöin viime aikoina kohdannut joitain heidän tuotoksiaan ja sieltä se kai jotenkin pulppuaa. Tämä sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun tarjoaa tuollaisillekin tyypeille oivallisen, hyvin lannoitetun kasvualustan. Ja kun ympärillämme on kasapäin elämäänsä kyllästyneitä, erilaisista syitä katkeroituneita, itseään surkuttelevia, onnea etsiviä kulkureita ja muita onkijoita, saattaa olla, että toisinaan tuollaisten ihmisten mielipiteet uppoavat toisiin samanlaisiin kuin kuuma veitsi sulaan voihin. Ja sehän on kuin laittaisi pökköä lisää pesään - vauhti vain kiihtyy. Mutta silti sanon: onneksi meillä on sananvapaus ja hekin saavat purkaa pahaa oloaan meihin. Niin - ja minä kirjoitella tällaista.

Meidän ilmeinen lähes "pyhä tehtävämme" varmaan on kestää kaikki: kuunnella ja katsella noita katkeroituneita, kulahtaneita, itsestään ja ulkonäöstään vähemmän huolta pitäviä, laittamattomin hiuksin, ilman meikkiä kulkevien valittajien ja ainaisten narisijoiden tekoja. Ja etenkin näin pääsiäisen alla olevan Suuren paaston aikaan se on oikeastaan ihan hyvää sparrausta, mentaalista asketismia, henkistä kilvoittelua. Kaiken lisäksi nyt, kun kohtaamme tuollaista, on syytä ja todellista aihetta suunnilleen joka päivä iltaan päästyään pyytää Luojaltaan anteeksi ajatuksiaan ja sanojaan, joita noihin hirvityksiin on kohdistanut. Ja sunnuntaina sitten kertoa samat asiat papille ripillä.

Mutta silti - ollakseni aivan rehellinen - asia aika ajoin kyllä puistattaa ja saa aikaan kaikenlaisia outoja tuntemuksia. Joskus aivan liian usein. Liekö vanhuudella jotain osaa asiaan. Jotain sille varmaan pitäisi tehdä, koska - sanon sen vielä varmuuden vuoksi uudestaan, ettei omaa suuntautumistani ryhdyttäisi eteläsuomalaisin voimin väärin arvuuttelemaan - rakastan tai sanoisinko näin vanhempana miehenä, että pidän kyllä todella paljon naisista ja tuollainen ajattelu tuntuu minustakin hölmöltä. Mutta pitää kai vain yrittää vielä kovettaa tuota pintaa, sietokyvyn paksua nahkaa, ettei tällaiset asiat sen enempää vaivaisi. Joten anteeksi, kun ajattelen näin! Yritetään silti parantaa tapojamme.


HAP
happy