III. Älä mökkiydy

Lintulan joulukuusi Teofanian aattona 2014.
(Kuva © HAP)

Vuodenvaihde oli täynnä ihanaa hulinaa. Ensin oli joulu - tai sanon sen nyt ihan oikein, kun siitä kerran olen jupissut: Kristuksen syntymäjuhla - sitten heti uusivuosi ja vielä perään Teofania. Juhlaa juhlan perään, vieraita, hälinää, syömistä, juomista, seurustelua, yhdessäoloa ja vaikka mitä. Niin ja tietysti parasta tietysti oli, että vunukat olivat luonani ja sain tavata heitä myös erään valkopartaisen hahmon sisällä ja nähdä aivan uusia, ihania piirteitä näissä pienissä, rakkaissa ihmisissä. Se oli hauskaa. Ainakin aikansa tällaiselle vanhenevalle eläkeläiselle, valtion elätille. Jossakin vaiheessa se rupesi kyllä väsyttämäänkin, kun en enää ole oikein tottunut tuollaiseen menoon.

Mutta pian se jälkeen, kun vieraat olivat lähteneet ja oli tullut levättyä muutama "kunnollanukuttu" yö, huilailtu oikein kunnolla ja vietetty liian monta pyjamapäivää, alkoi hiljalleen herätä tuosta juhlahorroksesta ja miettiä, mitähän tässä taas tekisi. Ei tämä näin voi kauaa jatkua.

Siitähän tämä valtion elättinä olo on mukavaa, ettei ole ketään niskaan hengittämässä ja jos vain oma kantti kestää ja rahat riittää, saa tehdä melkein mitä vain. Matkustella, nauttia elämästä, kirjoitella, ottaa kantaa, mitä nyt sitten aina keksiikään itsensä riemuksi ja muiden - no, milloin riemuksi, milloin ei. Välillä voi huokailla, purnata ja kirjoitella vaikka jupinoita, kun maailmassa on ihan liiaksikin asioita, jotka hoituvat - siis lähinnä "muiden törttöilyjen vuoksi" - huonosti ja lohduttautua ajatuksella: kyllä silloin oli hyvin, kun oltiin itse töissä. No joo, olikohan noinkaan.

Sen voi lohdutuksesi kaikille vapaudestani kateellisille sanoa, että omalta osaltani olen tehnyt tämän oman elättinä olemisenkin kuitenkin sellaiseksi, että välillä tuumin ihan tosissani, että helpommallakin pääsisin, jos jättäisin jotain tekemättä. Kun jupisee kaikenlaista tai toimii jotenkin muuten, vaikka välittämällä tietoa, aina jäävät jonkun varpaat kengän kannan alle ja sitten kura tai ihan se ehtakin lentää. Maailma näyttää aina aika ajoin olevan täynnä katkeria tai ainakin katkeroituvia ihmisiä - usein muuten tikkapipoisia eronneita naisia tai muuten rannalle jätettyjä tai jääneitä - joiden suurin huvi on heittää törkyä toisten päälle omassa erinomaisuudessaan, joka todellisuudessa saattaakin olla suurta surkeutta. Raakaa sanoa näin, mutta usein harvinaisen totta.

Mutta minkäs itselleni mahdan, kun kerran tällainen olen, niin sitten olen. Ja toimin niin kuin itse katson ja sydän sanoo oikeaksi ja parhaaksi. Aina se ei ehkä ole kaikkien parhaaksi - ei etenkään niiden, jotka ovat toimineet väärin tai törttöilleet - mutta kunhan edes on suuren joukon parhaaksi. Se riittää minulle. En ole mikään virallinen jonkin organisaation aina oikeassa oleva äänitorvi, vaan täysin yksityinen toimija, vapaaehtoisesti näitä hommia tekevä. Jos tulos ei miellytä, niitä ei tarvitse lukea eikä olla osallisena mihinkään muihinkaan tuottamiini asioihin. Niin helppoa se on. Näin aika moni jo tekeekin. Heh!

Välillä toki sitten - ainakin tällaisena tummana ajanjaksona, kun luntakaan ei ole ollut maassa valaisemassa ympäristöä - iskee jonkinmoinen mökkihöperyys. Se saattaa pahimmillaan olla jopa orastavan masentuneisuuden alku, ellei osaa varoa ja pitää huolta itsestään. Helposti tulee oltua vain kotona, käytyä pakolliset kauppareissut tai muut asiat toimittamassa kaupungilla vain, kun on pakko. Jopa sosiaalinen elämä saattaa hieman hidastua, ainakin verratuna tuohon kiivasrytmiseen joulun loma-aikaan. Se kun täytti tuota ihmissuhdekiintiötä melkoisesti. Nyt hiljaisempina hetkinä on erittäin hyväksi ainakin minulle - ja varmasti muillekin - lähteä liikkeelle ja käydä jossakin. Liikkua. Niin minäkin tein ja teen.

Näin tapahtui aivan äskettäinkin. Istahdin autooni ja lähdin ajamaan sillä johonkin. Aluksi en ihan varmaksi tiennyt minne päin edes ajaisin, kunnes sitten huomasin yhtäkkiä ajavani kohti Varkauden kaupunkia, ohitse sen ja sitten kohti Lintulan luostaria. Sinne halusin mennä nyt. Syykin siihen on selvä. Aina siellä vieraillessani olen kokenut jotain niin rauhoittavaa, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Niinpä sitten suuntasin sinne, missä on hyvä olla, hyvä käydä ja hyvä rauhoittaa mielensä ja sielunsa. Kun kuitenkin jonkin asteisena ns. "järkevänä ihmisenä" tuntui kuitenkin "tuhlaukselta" ajella nyt ihan melkein päämäärättömästi jonnekin, itseäni lohduttaakseni ajattelin siinä ajaessani, että teen matkallani jotain "hyödyllistäkin". Teen vierailusta ainakin yhden lyhyen videon. Ja niin teinkin, mutta vierailun anti silti oli aivan jotain muuta kuin tuo video.

Lintula saa minussa aina aikaan rauhoittumisen, levollisuuden ja mielen tasapainottumisen. Ymmärrän toki, että sielläkin asuu ihmisiä omine maallisine murheineen, ongelmineen ja jopa sairauksineen, mutta silti - Lintula on minulle, luostarin ulkopuoliselle ihmiselle, ollut aina rauhoittumisen paikka, jossa kuten sanotaan "sielu lepää".

Niin kävi nytkin. Ihmettelin kyllä siinä autolla ajaessani sitä sisäistä tarvetta, joka syntyi kai heti "aamulla" herättyäni Teofanian aattona melko myöhään - eläkeläisen vapaudella, noin lähes klo 10 maissa. Ajatus oli kai itänyt jossain pään sisällä jo pitempään: nyt pitää lähteä tästä jonnekin. En sitä silloin heti aamulla oikein rekisteröinyt - miksi. Mutta puin kiltisti päälleni ja noin klo 12 jälkeen olin jo melko valmis ajamaan noin vajaan kahden tunnin rupeaman, vaikka kuten jo edellä sanoin, en aika ajoin ollut varma ollenkaan, minne olen menossa ja miksi. Välillä ajaessani ihmettelin, kun ympäristö koko ajan vain hämärtyi, lähes pimeni, kellon lähestyessä kahta, miksi oikein lähdin. Sumukin nousi ja ajamisesta tuli hieman varovaisempaa. Mutta mihinkäs sitä valtion elätillä kiire olisi! Ajelin rauhassa ja turvallisesti.

Matkalla piti sitten kehitellä ajatuksia, miksi oikein menen luostariin ja aikansa pohdittuani, loppujen lopuksi luonteeltani järkevänä, löysin jopa syitä retkelle. Teen siis joitain videoita tai ainakin otan kuvia. Kohteitteni "käsikirjoitus" hahmottui siinä rauhallisesti ajaessani niin suomalaisten kuin todella lukuisten venäläisten autojen kanssa. Turisteja tuli vastaan ja meni samaan suuntaan runsaasti. Laskeskelin jossain vaiheessa epävirallisena päässälaskuna, että liikenteessä olevista autoista oli jopa 20-25 prosenttia venäläisiä autoja ihan vain vastaan tulevien autojen rekisterikilpien perusteella.

Perille päästyäni huomasin, että hämärähän tuleekin vauhdilla ja aikaisemmin, kuin arvasinkaan, joten kaikkea sitä, mitä suunnittelin autossa, en varmaan ehdikään. Hyvä! Onpa sitten seuraavaksi kerraksi pohdittua tekemistä, kun/jos tännepäin ajelen.

Lintulassa oli menossa Teofanian aaton suuri ehtoopalvelus, jossa pappina oli isä Leo Iltola ja palvelukseen osallistuivat lähes kaikki kynnelle kykenevät sisariston jäsenet. Turisteja tai pyhiinvaeltajia ei ollut oikeastaan ollenkaan, pari venäläistä tuli pihalla vastaan, mutta hekin olivat jo menossa pois.

Palveluksen päätteeksi kuorossa laulaneet sisaret lauloivat vielä todella kauniin kirkkoveisun kirkon keskellä puolikaaressa ja kaunis jumalanpalvelus päättyi tähän. Tervehdittyäni igumeniaa ja muita tuttuja ja saatuani luvan kuvata luostarissa, pääsin kuitenkin ensin iltapäiväkahville luostarin ruokalaan - kun kerran valtion elätillä ei nyt niin kiire ollut. Eikä ollutkaan. Maittavan ja hauskan kahvihetken jälkeen igumenia Mikaelan ja palveluksen toimittaneen isä Leon kanssa, menin ulos ja sain viimein tehtyä YouTube-videon alkuaihion äiti Ksenian kanssa Lintulan kynttilätehtaalla. Lopputuloksen näet tämän jupinan lopussa.

Muutaman ulkokuvan ottamisen jälkeen kävin vielä Valamossa, koska sää oli sielläkin kuvauksellisen sumuinen ja utuisen sininen. Valamossa oli runsaasti venäläisiä matkailijoita ja pyhiinvaeltajia. Sen jälkeen ajoin sitten takaisin kotiini Mikkeliin. Mieli oli hyvä ja virkistäytynyt, vaikka olin ajanut noin kuuden-seitsemän tunnin ajomatkan Lintulaan, Valamoon ja takaisin, noin neljäsataa kilometriä, ihan vaan omaksi virkistykseksi, huvikseni - kuten joku sanoisi. Tai savolaisittain kaiketi: iliman aikojjaan.

Sininen hetki Valamossa 5.1.2014.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta mitä tästä opin ja sitä tässä nyt yritän kertoa sinullekin, jotta itsenkin sen ymmärtäisin ja sisäistäisin vielä selkeämmin: älä mökkiydy, älä jumitu. Lähde riittävän usein liikkeelle ja tapaa oikeita, eläviä ihmisiä. Siis oikeita ihmisiä, sen kaikissa merkityksissään. Ihania ihmisiä. Ei mitään tietokoneruutututtuja, facebook-kavereita, vaikka heitäkin toki saattaa siellä tavata ja ihmisiä hekin ovat, joskus jopa oikeita. Ei, vaan ihan eläviä ihmisiä. Virkisty. Ole aidolla tavalla sosiaalinen, ei tietokoneen näppäimien kautta, vaan puhumalla kasvokkain, tapaamalla toisia. Siitä saat aina eväitä elämääsi ja jaksat kulkea välillä varmaan meille kaikille raskasta ja ajoittain jopa kuoppaista taivaltamme huomattavasti iloisempana.


HAP
happy

Niin ja se video. Katso se tuosta alempaa tai tästä linkistä: "Miljoonan tuohuksen tehdas".