Samalla reissulla tapasin vanhan tuttuni. Ikää jo hieman yli 80 v. Hän oli käynyt kaupassa ja istui pienen kahvilan pöydän ääressä ja lepäsi, koska raahasi mukanaan raskasta kauppakassia. Iloisena hän vilkutti minutkin istumaan pöytäänsä. Tottahan toki menin.
Paljon hänellä olikin kerrottavaa, koska olemme nähneet todella harvoin viime aikoina. Siinä tuli skannattua kaikkien tuttujenkin kuulumiset samalla kertaa. Kuinka yksi yhteinen vanha tuttu oli löytänyt noin ysikymppisen poikakaverin ja kuinka toinen, melko nuori tuttu oli yllättäen kuollut ja kolmas vakavasti sairastunut.
Kieltämättä siinä keskusteltaessa mietin, että taasko se alkaa: valitus ja vaikerrus. Ja niinhän se alkoikin. Päällimmäisenä tuntui olevan se ajatus, johon olen jo näiden iäkkäämpien tuttujeni kohdalla usein törmännyt: tuntuu niin pahalta, kun kaikki kaverit ovat kohta kuolleet ... puhumattakaan tutuista aviopareista, joiden kanssa ennen vietimme hauskoja illanistujaisia ja juhlia ... se ja sekin kulkee jo rollaattorilla ja silläkin alkaa muisti heittää, eikä enää oikein ole hauskaa tavata samanlaisissa merkeissä, kun enää eivät oikein pysty nauttimaan edes viiniä, ja niin moni on yksin, leskenä.
Jonkinlainen kauhu alkoi jo selvästi hiipiä luihini ja ytimiini. Tuoko se on minunkin kohtalo piakkoin, mahdollisesti jo muutaman vuoden kuluttua. Tuleeko minustakin tuollainen katkera valittaja ja vaikeroija. Takerrunko minäkin kaupungilla käydessäni tai liikkeellä ollessani kiinni viime hetkillä kaikkiin mahdollisiin tuttuihin tai jopa puolituttuihin, jotta saan juttuseuraa, puhua jonkun kanssa.
Vai voisimmekohan me kaikki tehdä tällekin asialle jotain? Olla aktiivisia ja ulospäinsuuntautuneita jo ajoissa - myös meitä nuorempien kanssa, niin että olisi tuttuja ja ystäviä ja "oikeaa, todella meitä, minua kuuntelevaa juttuseuraa" sitten myös vanhana, raihnaisena, yksinäisenä.
happy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.