VI. Liköörikarkkeja ja pesupulveria

Ajattelin julkaista uuden jupinan, kun se kerran oli tullut valmiiksi illalla. Tein siihen viimeisiä stilistisiä hiontoja, joihin kirjoitus- ja asiavirheiden metsästäjät voisivat sitten puuttua. Mutta lähdin ennen sitä kauppaan, hieman varmaankin ajatuksella, että jospa tulisi jotain uutta sanottavaa tuohon jupinaan. Niin tulikin.

Päätin olla julkaisematta koko jupinaa. Minusta se oli laadittu hieman liian harmistuneena ja siinä oli ihan selvästi kitkerä sivumaku. Jääköön nyt julkaisematta.

Sen sijaan istuuduin tietokoneen ääreen ja kirjoitan nyt tätä aivan uutta jupinaa tässä kerralla, yhdellä istumalla, tajunnan virralla. Mikä oikeastaan laukaisi tuon ketjureaktion, joka johti tähän? Se oli tuo kauppareissu.

Olen näin vanhemmiten tullut - kuten lienen jo jossain jupinassa senkin koko maailmalle kertonut - tällaiseksi observoijaksi, tarkkailijaksi, jonka yksi ihan mieluinen askare ulkona liikkuessa on tarkkailla: ihmisiä, luontoa, tapahtumia, kasvoja, etsiä kuvauksellisia kohteita, joita sitten voin vaikka kuvata kameralla. Nyt ei ollut edes kamera mukana, paitsi puhelimessa, jolla en kuitenkaan yrittänyt edes kuvata. Piti siis observoida pelkästään silmillä

Olin mennyt kauppaan ostamaan sipuleita ja taulukoukkuja. Koukkuja tauluja varten, ne kun olivat löytäneet uudet paikat seinälläni tekemieni huonekalusiirrosten vuoksi. Ja sipulia tarvitsin luovutettujen alueiden lihapataan, joka piti tehdä jo eilen, mutta sipulit puuttuivat. Oli vain punasipuleja ja en nyt viitsinyt riskeerata hyvää ruokaa kokeilemalla, sopivatko ne lihapataan. Lisäksi minulla on tuoreita tuon saman luovutetun alueen piiraita, joita voin hyödyntää tuon valmistuvan ruuan kanssa. Siis ei kokeiluja eikä turhia riskejä.

Miten sitten kävikään? Tapasin kaupassa muutamia mukavia tuttuja, joiden kanssa tuli hyvä mieli jutellessa. Myönteisiä ihmisiä. Sekin kolmen lapsen äiti, joka niska limassa raahasi valtavaa määrää ruokapusseja ja pohti: "Mitähän unohtui?"

Minä pakkasin rauhassa reppuuni sipulit ja mukaan tarttuneet pesupulverin ja liköörikarkit. Kevyt oli kantamus kotiin mennessä, nousin vielä ne viisikymmentä rappustakin ylös kotiini päivän kuntoilun nimissä, enkä mennyt hissillä.

Mutta mikä sai aikaan tuon mielenmuutoksen? Tai kuten kreikkalainen sen sanoisi: μετἀνοια, metanoian, katumuksen, parannuksen. Raamatussa puhutaan useissa kohdissa katumuksesta. Oliko tuo minun metanoiani Matteuksen evankeliumissaan (Matt.27:3) esittämää Juudaksen katumusta? Ei, koska en kokenut, että olisin tehnyt ennen sitä jotain aivan väärää tai kauheaa. Oliko se apostoli Paavalin Apostolien teoissa (Apt.17:30) edellyttämää parannuksen tekoa? Ei tainnut olla sitäkään. Jos sille nyt jokin raamatullinen perusta pitää etsi, niin kai se oli lähinnä nimikaimani Johannes Edelläkävijän, Kastajan sanoja (Mark.1:4), että ihmisten tulee kääntyä, muuttaa tapansa.

Tuo kääntymys, parannuksen teon tarve tuli sisälleni silmistäni, kun katselin ympärilleni ja ajattelin samalla omaa elämääni. Useimpien ihmisten olemus kaupassa oli pääosin stressaava, hermostunut. He ryntäilivät - lauantainakin - paikasta toiseen ja keräilivät epätoivoissaan kaikkea krääsää ja osin tarpeellistakin ostoskärryihinsä, liiaksi. Silmissä heillä oli omituinen lähes lasittunut katse, kasvot olivat hymyttömiä. Melko monen olemuksesta paistoi läpi harmit, elämän vaikeudet ja ongelmat. Silloin ajattelin, miten hyvin itselläni on. Harmejakin toki on, minulla kuten muillakin, mutta ei ne harmit, joista ajattelin tuon jupinan tehdä, ole mitään noiden ihmisten harmien kanssa. Minähän sentään näytin kaiketi ihan iloiselta ulospäin.

Kyllä kai tuo päätös olla julkaisematta syntyi monesta pienestä efektistä, jonka tuolla kauppareissulla koin ja näin. Mutta kaiketi viimeinen pisara oli tapaaminen kadulla, kaupan nurkan takana, kun olin matkalla kävellen kotiini. Vastaani tuli äiti ja murkkuikäinen, ilmeisesti lievästi vammainen lapsi. Poika kulki edellä, jurmutti, käyttäytyi lievästi omituisesti, murisi ja jyrisi. Takana tuli hätääntynyt äiti, jonka silmissä oli tuska ja hätä. Kun hän tuli kohdalleni, katseesta löytyi jo jonkin verran häpeääkin. Ihmettelin sitä hetken ja hymyilin ja nyökkäsin päätäni hänelle ystävällisesti - tuntemattomalle ihmiselle. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja minun mieleeni uudet ajatukset.

Mutta mites sitten kävikään? Lähdin siis ostamaan sipulia ja taulukoukkuja. Sipulit ovat jo uunissa lihojen kanssa kolmen tunnin päästä valmistuvassa ruuassa. Taulukoukut jäivät kauppaa, kun en niitä muistanut ostaa. Mutta on minulla nyt pesupulveria, jotta voin pestä pyykkiä ja tätä kirjoittaessani napsin myös ihania, vanhanaikaisia, lapsuudesta asti tuttuja liköörikarkkeja. Kyllä on elämä on ihana asia!

HAP
happy