sunnuntai 10. marraskuuta 2013

100 - se on sitten täynnä

Tavoitteeni: sata Happy 1-jupinaa on nyt kasassa. Tai oikeammin niitä on yksi enemmän, koska yhtä pientä (pääsiäistervehdys) jupinaa ei ole numeroitu. Edellisessä blogissani Nettihoukan harhoissani päätin kirjoittelun sataan harhaan. Vauhti siellä alkoi olla minullekin liian luja: harhojeni kritiikki sen kun vain paisui paisumistaan. Syystä tai ei. Mutta joka tapauksessa päätin lopettaa Nettihoukan harhat, koska pelkäsin silloin muuttuvani tuon pseudotyyppini - Nettihoukan - kaltaiseksi ja päätin siirtyä kirjoittamaan siistimmin ja mahdollisesti kiltimmin näitä Happy 1-jupinoita. Ei toiminut ihan sekään niin, kuin alkuun ajattelin. Vanhan sanonnan mukaan "mitäpä se koira karvoilleen mahtaa".

Syitä siihen, että jupinani muuttuivat jälleen selvästi kriittisemmiksi, löytynee vaikka kuinka monta - riippunee varmaan etsijästä - mutta poimin itsen tähän esille vain pari.
1) Siistit blogijupinat eivät kiinnosta pintaliidossa olevaa suurempaa lukijajoukkoa. Ilmeisen tyypillinen blogikirjoittajan ahneus lukijajoukon koosta iski näemmä minuunkin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa sillä mentaliteetillä, millä alkuaan ajattelin, eikä muiden mieliksi.

2) En lisäksi ilmeisesti osaa oikein kirjoittaa mielenkiintoisia sisäsiistejä jupinoita, joita sitten luettaisiin mieluusti. En nyt tosin tiedä, osaanko ihan oikeasti edes kirjoittaa jupinoita. Olen kai parempi matematiikassa kuin äidinkielessä, koska erikoistumisaineeni on matematiikka. Näinkö se menee? Mutta joka tapauksessa niitä vähemmän matemaattisia ja rosoisempia jupinoita nyt vain sitten kuitenkin luettiin enemmän ja jopa toivotiinkin. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Sellainen on maailma tänään. Krittiikki, negatiivisuus, tuska, vääryydet, epäoikeudenmukaisuus, epäreiluus, viina, porno, seksuaaliset poikkeavuudet, taloudelliset vääryydet, hölmöily, jne. jne. myyvät hyvin - blogeissakin. Oman pahanolon keskellä on kai sitten helpottavaa lukea toisten pahanolosta. Se auttaa jaksamaan, kun huomaa, ettei ole yksin olossaan.

Tuo eka syy (ahneus) saa useissa blogikirjoittajissa aikaiseksi selvästikin erilaisia älyllisiä mutaatioita. Niin kai minussakin. Sorruin kaiketi liialliseen kritiikin esittämiseen, oli siihen sitten syytä tai ei. Kritiikin esittäminen kun on aina helppoa, mutta laitapa siihen kritiikin oheen joku parannusehdotus. Niitäkin toki yritin rehellisyyden nimissä laittaa, joskus tosin rivien väliin. En omasta mielestäni oikein edusta sellaista asiantuntijatahoa ja osaamista, jonka perusteella olisin jotenkin sertifioitu opastamaan toisia noissa asioissa ihan suoraan kädestä pitäen. Jotkut tosin sellaista usein toivoivatkin ja peräti odottivat. Hieman toki voi aina yrittää
peitellä omaa osaamattomuuttaan pitkällä elämänkokemuksella ja sen mukanaan tuomalla varmuudella, mutta ei toki ihan kaikessa.

Mutta - joka tapauksessa - niitä teksteihin laitettuja parannusehdotuksia ei monikaan
löytänyt - ei ainakaan sieltä rivien välistä, ei tosin aina riveiltäkään. Joku koki kirjoittelun vain joutavaksi narinaksi, kielteiseksi vihjailuksi, joissa ei oikein ollut mitään konkreettista. Voisin kai taas sanoa: Ai pitikö siellä olla konkreettista? Minusta näiden jupinoitten tarkoistuskaan ei alun alkaenkaan ole ollut - kuten monesti olen kirjoittanut - opastaa, neuvoa ja olla ohjeena, vaikka sitäkin siellä saattaa toki joskus olla mukana. Ei, ei. Tarkoitus näissä jupinoissa oli miettiä mielessäni ja näin julkisesti kahden kesken asioita "purkamalla joidenkin asioiden sotkuista kerää" vaikka lukijan kanssa. Kuvailla, miten itse näen joitakin asioita, millaiseksi koen ne ja tilanteet niiden ympärillä. Ja samalla tämä jupinointi oli varmaankin myös jonkilaista - urheilutermiä käyttääkseni - sparrammista, jolla testasin mielipiteitteni ja käsityksieni vahvuutta ja oikeellisuutta. Joillakin saattoi siis mahdollisesti olla jupinoistani liiallisia odotuksia. En välttämättä ymmärrä, miksi.

Mielenkiintoista oli myös havaita, että vaikka jupinoissani kritisoin, tai mieluumminkin kerroin niistä asioista, jotka olen kokenut ongelmiksi elämässä(ni), maailmassa(ni) tai vaikka kirkossa(ni), niin joku ei nähnytkään niitä ongelmina ollenkaan tai edes ymmärtänyt, että niissä voisi nyt olla mitään ongelmia. Syy on tietysti minussa, kerrontani vajavuudessa, mutta mahdollisesti myös - näin uskon, että joskus ainakin - lukijan omassa rajoittuneisuudessa, en kuitenkaan uskalla sanoa tietämättömyydessä asioiden oikeasta laidasta. Tietämättömyys kun voi johtua ihmisestä itsestään ja hänen omista toimistaan tai sitten myös vaikka asioiden salailusta ja muiden toimista. Ja tällainen tietämättömyys ei millään tavalla ole yhteydessä esimerkiksi ihmisen älylliseen suoritustasoon tai akateemiseen koulutukseen, joskus jopa päinvastoin. Varsinkin joillakin hyvinkoulutetuilla, jotka syövät toisten - siis näiden kritiikin kohteena olevien - kädestä. Tosin välillä vaikutti siltäkin, että tavallisista vaikkapa jokapäiväisistä kirkollisista asioista tietämättömyys ja konkreettinen oikean ja tavallisen (en tässä uskalla käyttää sanaa normaalin) kristillisen elämän ymmärtämättömyys saattavat pahimmillaan kulkea käsi kädessä näiden hyvin koulutettujen oman abstraktin, kirkosta vieraantuneen ajattelutavan ja sanoisinko vaikka sekularistisen teoreettisuuden ja idealismin kanssa.

Toisen valtionkirkon puolellahan näistä on esimerkkejä pilvin pimein. Jotkut kai ajattelevat jotenkin yksinkertaistettuna näin: "jos et elä, kuten hän elää, et myöskään usko, kuten hän uskoo ja uskosi on siksi väärä." Ja johtopäätös tuosta on usein näillä omaan maallistuneeseen
elämäntilanteeseen kehitellyn uuden "doktriinin" kehittäjillä: ne järjestöt/organisaatiot, joista löytyy yksikin tuollainen "epäuskova", eivät voi/saa kohdella ketään - edes järjestön/lähetystyön kohteena olevia heikkoja ja apua tarvitsevia ihmisiä - kristillisesti, humaanisti, auttaen. Syy tähän noiden kritisoijien mielestä on se, että heidän auttajansa/järjestönsä (enemmistö) eivät elä tai eivät hyväksy tuota elämäntapaa kuten nuo toiset (vähemmistö) ja siksi heiltä tulee ottaa kaikki avustamiseen tarkoitetut määrärahat pois. Huh miten itsekästä ja typerää!

Kritiikin esittäminen näyttää olevan meille ihmisille kuitenkin luontevampaa kuin kiittäminen. Niin varmaan minullekin. Aika harvoin näyttäytyy jupinoissani kiitos, kiitollisuus, hyväksyminen, myönteinen suhtautuminen kanssaihmisiin. Miksiköhän? Aina syy tässäkään (
Heh, heh!) ei ehkä ole yksin minussa. Joistakin asioista on vain ajoittain aika vaikea jupista myönteisesti. Kokeilepa joskus itse: kirjoita jotain mukavaa ja positiiivista vaikka paholaisesta. Ihan noin ääripään esimerkkinä vain. En siis tarkoita, että itse olisin jupissut tuosta inhokista, enkä suinkaan vertaa missään nimessä kritiikkini kohteena olevia paholaiseen.

Tuollainen kriittinen kirjoittelu on myös aina taiteilua veitsen terällä. Jos jupisen liian suoraan, ns. totuuden - tai ainakin sen totuuden, joka on minulle totisinta totta - se saattaa aiheuttaa sellaisia reaktioita jupinani kohteissa, että istun pian leivättömän pöydän ääressä miettimässä tekojani Siinä ei auta kuunnella lukijoita ainakaan silloin, kun huutavat kurkku suorana "barabbasta" ja vaativat verta näyttämölle. Ja näissä julkisuusasioissa kirkko tai muukaan virallinen instituutio ei eroa yksityistä henkilöistä mitenkään. Pikemminkin päinvastoin. Juristeria se vasta noissa verovaroin tuetuissa laitoksissa jyllääkin ja juristit ovat usein todellisia piilovaikuttajia, sivusta johtajia, jotka erilaisin lainpykälin ja lakitieteellisin osaamisin, pykälien tulkinnoin, ja lakikirjalla uhkailuin - mahdollisista tulevista instituution oikeudellisista vastuista - johtavat usein koko enkelikuoroa kanttoreista tai muista hierarkeista huolimatta.

Tuosta toisesta yllä mainistusta syystä vielä jotain. Voi todellakin olla, että en osaa kirjoittaa myönteisistä asioista ja myönteisesti. Lienenköhän ollut koko ikäni tällainen änkyrä! Polultani löytyy varmasti useita ihmisiä, jotka osaisivat vastata tuohon. Monet ulkoisetkin seikat kyllä viittaavat siihenkin. Vaikkapa sellainen, että ollessani jossain julkisessa (ortodoksisessa) tilaisuudessa, kaikki kunnon ortodoksit eivät uskalla aina istua viereeni. Pelkäävät leimaantuvansa vieressä istumalla ja "kaveeramisella" vielä nurisijoiksi ja toisinajattelijoiksi ja joutuvansa "Omituisten ortodoksien kerhoon". Tosin nurkan takana
jotkut rohkeimmat saattavat jopa kehua jupinoitani. Joten nyt lienee minulla joka tapauksessa jälleen paikka itsetutkiskelulle, muutenhan tässä menee kohta kaikki kaveritkin.

Yritin toki ainakin välillä
kirjoittaa omasta mielestäni ihan sisäsiistejä ja kilttejä, jopa - ainakin minusta - historiallisesti tai vaikka geo- tai kirkkopoliittisesti mielenkiintoisiakin jupinoita munkeista, Mannerheimista, matkoista, mutta eivät ne oikein kelvanneet. Lukijat tekivät minulle kuten ne opiskelijat, joista eräässä jupinassani kerroin. Hehän saivat tuossa tarinassa proffan luennoimaan käyttäytymisellään tietystä paikasta luoentosalissa. Minut saatin jupisemaan myös tietyllä tavalla.

Tällainen omien kirjoitusten itsetutkiskelu on kuitenkin jotenkin verrattavissa jojo-laihduttamiseen. Siinähän ensin laihdutetaan oikein niska limassa, kilotolkulla ja sitten aletaan taas keräämään menetettyjä kiloja takaisin syömällä jälleen epäterveellisesti ja löhöämällä entistä enemmän kotisohvalla. Niin minäkin tein, kun ensin kirjoitin Nettihoukan harhoja ja sitten lopetin ja pian taas aloitin tämän uuden Happy 1-jupinoinnin ja nyt taas pohdin: lopettaisinko. Mutta en tee enää. Nyt olen laihduttanut ja laihana pysyn, fyysisesti ja kirjallisesti. Erilaisilla tempuilla ehkä, mutta todellisilla teoilla kuitenkin ja olen niistä itseeni ihan tyytyväinen ja usein myös ylpeäkin. Siksi en aloita uutta blogia, vaan jatkan entistä, sitten kun/jos jatkan sitä joskus.

Siksi pitänee ottaa itseäni niskasta kiinni tässäkin asiassa ja pohtia ihan tosissaan tämän jupisemisenkin suhteen, mitä teen, mitä minä haluan tehdä ja miten sen sitten teen, kun/jos teen. En tiedä, miellyttääkö lopputulos sinua tai minua, mutta kokeillahan ainakin voi. Ja edelleen: lopputuloksella on kuitenkin viime kädessä enemmän merkitystä itselleni ja elämälleni.

Siksi pidän nyt pientä tuumaustaukoa. En tiedä kestääkö se päivän vai useamman. Toivon itse pitempää aikaa. Mutta tunnen myös itseni ja sen valtavan, joskus junan lailla päälle vyöryvän tarpeen jupista jotain, vaikka ei aina pitäisi, ja etenkään ei kannattaisi. Mutta en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, etenkään jos se kohdistuu minulle tärkeisiin ihmisryhmiin, vaikkapa lapsiin tai vaikkapa myös omaan kirkoonikin.

Siksi saattaa olla, että jutustelen jonkin aikaa enemmän tuolla sosiaalisen median (some) puolella. Tai sitten en, katsotaan nyt. En tosin oikein pidä noistakaan somen elottomista ja persoonattomaita ja kylmistä foorumeista, jotka aika usein ovat jopa erilaisten yksinäisten, eksyksissä olevien ratsastajien maailmaa - taisi yksi noista ratsastajista muuten somettomassa, sarjakuvien täyttämässä nuoruudessani olla nimeltään Tonto (Lone Ranger). Muistatko? En oikein osaa laittaa itseäni tuollaiseenkaan maailmanpelastaja-ratsastajan rooliin, joka ratsastaa koditonna paikasta toiseen epäoikeudenmukaisuuksia oikomassa. Tiesitkö muuten, että nimi Tonto tarkoittaa espanjassa ääliötä. Siksi ratsastajan nimi piti muuttaa Espanjassa toiseksi. Siellä se oli kuvaavasti Toro (Härkä).

Toinen mahdollisuus minulla on, että teen nyt enemmän juttuja (siis oikeita asia-artikkeleja) ja niitä mahdollisesti sekularistisesti ajattelevien, "uus-suvaitsevaisten" kritisoimia "ortodoksis-asenteellisia" uutisia tuonne eräälle sivustolle, jonka ylläpidossa olen minäkin omalta osaltani mukana ja joka ei - itseni ja muitten onneksi - mitenkään liity tähän yksityiseen blogijupinoimiseeni. Katsotaan, mitä elämä tuo. Voihan olla, että sielläkin nuo kenties omaan elämäänsä tyytymättömät ja joskus omissa toimissaan ehkä epäonnistuneet ja mitään-aikaansaamattomat kirjoitusvirheiden bongaajat ja pilkunviilaajat torppaavat kohta tuonkin ajatuksen. Piiloviestejä lopettamisen puolesta minulle on tullut ihan kylliksi. On tosin tullut muitakin. Onneksi!

Kiitän vielä tässä (jupinan) lopun lähestyessä kaikkia jotka ovat kannustaneet jupisemaan ja joskus jopa auttaneet siinä monin tavon ja lähettäneet mukavia viestejä tai kommentteja, jotka ovat suuresti ilahduttaneet ja lohduttaneet minua varsinkin sellaisina hetkinä, kun pohdin: miksikähän minä oikeastaan teen tätäkin epäkiitollista hommaa ja "otan vapaaehtoisesti turpiini" tuon tuostakin.

Kiitos myös kritisoijille, ilman teitä en olisi - ihan oikeasti - viitsinyt (eikä minun olisi edes tarvinnut) jupista ja te olette intensiivisellä työllänne varmistaneet kriittisten jupinoiden jatkumisen ja sen, että en ole lopettanut enkä lopeta tätäkään jupinoimistani. Sillä emme me ihmiset ihan helpolla toisille tavoille opi. En minä ettekä te.

Keskityn nyt mahdollisuukseni mukaan muunlaisiin mukaviin henkilökohtaiseen elämääni liittyviin asioihin, joista toki olen jo joissain yhteyksissä kertonutkin ja jotka merkitsevät ja antavat minulle paljon enemmän, kuin tämä ajoittain jonnin joutava jupiseminen. Niistä tai paremminkin heistä saan aina iloa ja patterien lataamisen. Ja mikä parasta - elämäni nainen, joka täyttää kohta kolme vee, ei vieläkään osaa pyytää minulta kuuta taivaalta. Olisi hitonmoinen homma lähteä sitä sieltä hakemaan! Mutta yrittäisin sitä kuitenkin.



HAP
happy


P.S. Kävin muuten just muutama päivä sitten ostamassa uuden nailonkielisen kitaran ja vein vanhan 12-kielisen Landolan korjattavaksi. Joten tuleen en jää makaamaan, vaan uudelleen lämmitetyistä, uudenlaisista epäsopivista teoistani voivat nyt teidän sijasta "nauttia" jonkin aikaa naapurini.

Eikohän siirrytä tästä kohta kaikki Joulun odottamiseen.

Kiittäen,
Hannu Pyykkönen
Mikkeli
happy.ykkonen@gmail.com

1 kommentti:

  1. En ole ollut kaikista asioista kanssasi täysin samaa mieltä, esim. joistain yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita olet joskus sivunnut, mutta se ei estä minua näkemästä, että olet ihmisenä aidosti kiinnostunut kirkkomme tilanteesta ja tavallisen ihmisen tukemisesta hallinnon paisuttamisen yms. sellaisen sijaan. Kouluikäisen erityislapsen äitinä minua lämmittää erityisesti se, että kannat huolta lasten ja nuorten tilanteesta kirkossamme ja heihin suhtautumisesta.

    Nyt todella alkaa olla Joulun odotus ilmassa jo aivan käsin kosketeltavasti. Joulu on niin ihanaa, että meidän perheessä ei tyydytä yhteen jouluun, vaan vietetään se kahteen kertaan kahden kalenterin rytmissä. Joulua kun ajattelenkin, niin lämpimät ilon aallot kutittavat sydäntä.

    Iloitaan elämästä, yhteisestä uskostamme, lapsista, vanhuksista, kaikista lähimmäisistä.

    Ja kenen tekee mieli valittaa alkutalven harmautta, niin muistakoon ihmisiä Filippiineillä! Eikä alkutalvikaan ole sitä paitsi synkkä, taivaalla ja luonnossa on värejä ja valoa vaikka kuinka paljon.

    Kaikkea hyvää Sinulle ja läheisillesi toivoen Liisu

    VastaaPoista

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.