perjantai 29. marraskuuta 2013

torstai 28. marraskuuta 2013

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

100 - se on sitten täynnä

Tavoitteeni: sata Happy 1-jupinaa on nyt kasassa. Tai oikeammin niitä on yksi enemmän, koska yhtä pientä (pääsiäistervehdys) jupinaa ei ole numeroitu. Edellisessä blogissani Nettihoukan harhoissani päätin kirjoittelun sataan harhaan. Vauhti siellä alkoi olla minullekin liian luja: harhojeni kritiikki sen kun vain paisui paisumistaan. Syystä tai ei. Mutta joka tapauksessa päätin lopettaa Nettihoukan harhat, koska pelkäsin silloin muuttuvani tuon pseudotyyppini - Nettihoukan - kaltaiseksi ja päätin siirtyä kirjoittamaan siistimmin ja mahdollisesti kiltimmin näitä Happy 1-jupinoita. Ei toiminut ihan sekään niin, kuin alkuun ajattelin. Vanhan sanonnan mukaan "mitäpä se koira karvoilleen mahtaa".

Syitä siihen, että jupinani muuttuivat jälleen selvästi kriittisemmiksi, löytynee vaikka kuinka monta - riippunee varmaan etsijästä - mutta poimin itsen tähän esille vain pari.
1) Siistit blogijupinat eivät kiinnosta pintaliidossa olevaa suurempaa lukijajoukkoa. Ilmeisen tyypillinen blogikirjoittajan ahneus lukijajoukon koosta iski näemmä minuunkin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa sillä mentaliteetillä, millä alkuaan ajattelin, eikä muiden mieliksi.

2) En lisäksi ilmeisesti osaa oikein kirjoittaa mielenkiintoisia sisäsiistejä jupinoita, joita sitten luettaisiin mieluusti. En nyt tosin tiedä, osaanko ihan oikeasti edes kirjoittaa jupinoita. Olen kai parempi matematiikassa kuin äidinkielessä, koska erikoistumisaineeni on matematiikka. Näinkö se menee? Mutta joka tapauksessa niitä vähemmän matemaattisia ja rosoisempia jupinoita nyt vain sitten kuitenkin luettiin enemmän ja jopa toivotiinkin. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Sellainen on maailma tänään. Krittiikki, negatiivisuus, tuska, vääryydet, epäoikeudenmukaisuus, epäreiluus, viina, porno, seksuaaliset poikkeavuudet, taloudelliset vääryydet, hölmöily, jne. jne. myyvät hyvin - blogeissakin. Oman pahanolon keskellä on kai sitten helpottavaa lukea toisten pahanolosta. Se auttaa jaksamaan, kun huomaa, ettei ole yksin olossaan.

Tuo eka syy (ahneus) saa useissa blogikirjoittajissa aikaiseksi selvästikin erilaisia älyllisiä mutaatioita. Niin kai minussakin. Sorruin kaiketi liialliseen kritiikin esittämiseen, oli siihen sitten syytä tai ei. Kritiikin esittäminen kun on aina helppoa, mutta laitapa siihen kritiikin oheen joku parannusehdotus. Niitäkin toki yritin rehellisyyden nimissä laittaa, joskus tosin rivien väliin. En omasta mielestäni oikein edusta sellaista asiantuntijatahoa ja osaamista, jonka perusteella olisin jotenkin sertifioitu opastamaan toisia noissa asioissa ihan suoraan kädestä pitäen. Jotkut tosin sellaista usein toivoivatkin ja peräti odottivat. Hieman toki voi aina yrittää
peitellä omaa osaamattomuuttaan pitkällä elämänkokemuksella ja sen mukanaan tuomalla varmuudella, mutta ei toki ihan kaikessa.

Mutta - joka tapauksessa - niitä teksteihin laitettuja parannusehdotuksia ei monikaan
löytänyt - ei ainakaan sieltä rivien välistä, ei tosin aina riveiltäkään. Joku koki kirjoittelun vain joutavaksi narinaksi, kielteiseksi vihjailuksi, joissa ei oikein ollut mitään konkreettista. Voisin kai taas sanoa: Ai pitikö siellä olla konkreettista? Minusta näiden jupinoitten tarkoistuskaan ei alun alkaenkaan ole ollut - kuten monesti olen kirjoittanut - opastaa, neuvoa ja olla ohjeena, vaikka sitäkin siellä saattaa toki joskus olla mukana. Ei, ei. Tarkoitus näissä jupinoissa oli miettiä mielessäni ja näin julkisesti kahden kesken asioita "purkamalla joidenkin asioiden sotkuista kerää" vaikka lukijan kanssa. Kuvailla, miten itse näen joitakin asioita, millaiseksi koen ne ja tilanteet niiden ympärillä. Ja samalla tämä jupinointi oli varmaankin myös jonkilaista - urheilutermiä käyttääkseni - sparrammista, jolla testasin mielipiteitteni ja käsityksieni vahvuutta ja oikeellisuutta. Joillakin saattoi siis mahdollisesti olla jupinoistani liiallisia odotuksia. En välttämättä ymmärrä, miksi.

Mielenkiintoista oli myös havaita, että vaikka jupinoissani kritisoin, tai mieluumminkin kerroin niistä asioista, jotka olen kokenut ongelmiksi elämässä(ni), maailmassa(ni) tai vaikka kirkossa(ni), niin joku ei nähnytkään niitä ongelmina ollenkaan tai edes ymmärtänyt, että niissä voisi nyt olla mitään ongelmia. Syy on tietysti minussa, kerrontani vajavuudessa, mutta mahdollisesti myös - näin uskon, että joskus ainakin - lukijan omassa rajoittuneisuudessa, en kuitenkaan uskalla sanoa tietämättömyydessä asioiden oikeasta laidasta. Tietämättömyys kun voi johtua ihmisestä itsestään ja hänen omista toimistaan tai sitten myös vaikka asioiden salailusta ja muiden toimista. Ja tällainen tietämättömyys ei millään tavalla ole yhteydessä esimerkiksi ihmisen älylliseen suoritustasoon tai akateemiseen koulutukseen, joskus jopa päinvastoin. Varsinkin joillakin hyvinkoulutetuilla, jotka syövät toisten - siis näiden kritiikin kohteena olevien - kädestä. Tosin välillä vaikutti siltäkin, että tavallisista vaikkapa jokapäiväisistä kirkollisista asioista tietämättömyys ja konkreettinen oikean ja tavallisen (en tässä uskalla käyttää sanaa normaalin) kristillisen elämän ymmärtämättömyys saattavat pahimmillaan kulkea käsi kädessä näiden hyvin koulutettujen oman abstraktin, kirkosta vieraantuneen ajattelutavan ja sanoisinko vaikka sekularistisen teoreettisuuden ja idealismin kanssa.

Toisen valtionkirkon puolellahan näistä on esimerkkejä pilvin pimein. Jotkut kai ajattelevat jotenkin yksinkertaistettuna näin: "jos et elä, kuten hän elää, et myöskään usko, kuten hän uskoo ja uskosi on siksi väärä." Ja johtopäätös tuosta on usein näillä omaan maallistuneeseen
elämäntilanteeseen kehitellyn uuden "doktriinin" kehittäjillä: ne järjestöt/organisaatiot, joista löytyy yksikin tuollainen "epäuskova", eivät voi/saa kohdella ketään - edes järjestön/lähetystyön kohteena olevia heikkoja ja apua tarvitsevia ihmisiä - kristillisesti, humaanisti, auttaen. Syy tähän noiden kritisoijien mielestä on se, että heidän auttajansa/järjestönsä (enemmistö) eivät elä tai eivät hyväksy tuota elämäntapaa kuten nuo toiset (vähemmistö) ja siksi heiltä tulee ottaa kaikki avustamiseen tarkoitetut määrärahat pois. Huh miten itsekästä ja typerää!

Kritiikin esittäminen näyttää olevan meille ihmisille kuitenkin luontevampaa kuin kiittäminen. Niin varmaan minullekin. Aika harvoin näyttäytyy jupinoissani kiitos, kiitollisuus, hyväksyminen, myönteinen suhtautuminen kanssaihmisiin. Miksiköhän? Aina syy tässäkään (
Heh, heh!) ei ehkä ole yksin minussa. Joistakin asioista on vain ajoittain aika vaikea jupista myönteisesti. Kokeilepa joskus itse: kirjoita jotain mukavaa ja positiiivista vaikka paholaisesta. Ihan noin ääripään esimerkkinä vain. En siis tarkoita, että itse olisin jupissut tuosta inhokista, enkä suinkaan vertaa missään nimessä kritiikkini kohteena olevia paholaiseen.

Tuollainen kriittinen kirjoittelu on myös aina taiteilua veitsen terällä. Jos jupisen liian suoraan, ns. totuuden - tai ainakin sen totuuden, joka on minulle totisinta totta - se saattaa aiheuttaa sellaisia reaktioita jupinani kohteissa, että istun pian leivättömän pöydän ääressä miettimässä tekojani Siinä ei auta kuunnella lukijoita ainakaan silloin, kun huutavat kurkku suorana "barabbasta" ja vaativat verta näyttämölle. Ja näissä julkisuusasioissa kirkko tai muukaan virallinen instituutio ei eroa yksityistä henkilöistä mitenkään. Pikemminkin päinvastoin. Juristeria se vasta noissa verovaroin tuetuissa laitoksissa jyllääkin ja juristit ovat usein todellisia piilovaikuttajia, sivusta johtajia, jotka erilaisin lainpykälin ja lakitieteellisin osaamisin, pykälien tulkinnoin, ja lakikirjalla uhkailuin - mahdollisista tulevista instituution oikeudellisista vastuista - johtavat usein koko enkelikuoroa kanttoreista tai muista hierarkeista huolimatta.

Tuosta toisesta yllä mainistusta syystä vielä jotain. Voi todellakin olla, että en osaa kirjoittaa myönteisistä asioista ja myönteisesti. Lienenköhän ollut koko ikäni tällainen änkyrä! Polultani löytyy varmasti useita ihmisiä, jotka osaisivat vastata tuohon. Monet ulkoisetkin seikat kyllä viittaavat siihenkin. Vaikkapa sellainen, että ollessani jossain julkisessa (ortodoksisessa) tilaisuudessa, kaikki kunnon ortodoksit eivät uskalla aina istua viereeni. Pelkäävät leimaantuvansa vieressä istumalla ja "kaveeramisella" vielä nurisijoiksi ja toisinajattelijoiksi ja joutuvansa "Omituisten ortodoksien kerhoon". Tosin nurkan takana
jotkut rohkeimmat saattavat jopa kehua jupinoitani. Joten nyt lienee minulla joka tapauksessa jälleen paikka itsetutkiskelulle, muutenhan tässä menee kohta kaikki kaveritkin.

Yritin toki ainakin välillä
kirjoittaa omasta mielestäni ihan sisäsiistejä ja kilttejä, jopa - ainakin minusta - historiallisesti tai vaikka geo- tai kirkkopoliittisesti mielenkiintoisiakin jupinoita munkeista, Mannerheimista, matkoista, mutta eivät ne oikein kelvanneet. Lukijat tekivät minulle kuten ne opiskelijat, joista eräässä jupinassani kerroin. Hehän saivat tuossa tarinassa proffan luennoimaan käyttäytymisellään tietystä paikasta luoentosalissa. Minut saatin jupisemaan myös tietyllä tavalla.

Tällainen omien kirjoitusten itsetutkiskelu on kuitenkin jotenkin verrattavissa jojo-laihduttamiseen. Siinähän ensin laihdutetaan oikein niska limassa, kilotolkulla ja sitten aletaan taas keräämään menetettyjä kiloja takaisin syömällä jälleen epäterveellisesti ja löhöämällä entistä enemmän kotisohvalla. Niin minäkin tein, kun ensin kirjoitin Nettihoukan harhoja ja sitten lopetin ja pian taas aloitin tämän uuden Happy 1-jupinoinnin ja nyt taas pohdin: lopettaisinko. Mutta en tee enää. Nyt olen laihduttanut ja laihana pysyn, fyysisesti ja kirjallisesti. Erilaisilla tempuilla ehkä, mutta todellisilla teoilla kuitenkin ja olen niistä itseeni ihan tyytyväinen ja usein myös ylpeäkin. Siksi en aloita uutta blogia, vaan jatkan entistä, sitten kun/jos jatkan sitä joskus.

Siksi pitänee ottaa itseäni niskasta kiinni tässäkin asiassa ja pohtia ihan tosissaan tämän jupisemisenkin suhteen, mitä teen, mitä minä haluan tehdä ja miten sen sitten teen, kun/jos teen. En tiedä, miellyttääkö lopputulos sinua tai minua, mutta kokeillahan ainakin voi. Ja edelleen: lopputuloksella on kuitenkin viime kädessä enemmän merkitystä itselleni ja elämälleni.

Siksi pidän nyt pientä tuumaustaukoa. En tiedä kestääkö se päivän vai useamman. Toivon itse pitempää aikaa. Mutta tunnen myös itseni ja sen valtavan, joskus junan lailla päälle vyöryvän tarpeen jupista jotain, vaikka ei aina pitäisi, ja etenkään ei kannattaisi. Mutta en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, etenkään jos se kohdistuu minulle tärkeisiin ihmisryhmiin, vaikkapa lapsiin tai vaikkapa myös omaan kirkoonikin.

Siksi saattaa olla, että jutustelen jonkin aikaa enemmän tuolla sosiaalisen median (some) puolella. Tai sitten en, katsotaan nyt. En tosin oikein pidä noistakaan somen elottomista ja persoonattomaita ja kylmistä foorumeista, jotka aika usein ovat jopa erilaisten yksinäisten, eksyksissä olevien ratsastajien maailmaa - taisi yksi noista ratsastajista muuten somettomassa, sarjakuvien täyttämässä nuoruudessani olla nimeltään Tonto (Lone Ranger). Muistatko? En oikein osaa laittaa itseäni tuollaiseenkaan maailmanpelastaja-ratsastajan rooliin, joka ratsastaa koditonna paikasta toiseen epäoikeudenmukaisuuksia oikomassa. Tiesitkö muuten, että nimi Tonto tarkoittaa espanjassa ääliötä. Siksi ratsastajan nimi piti muuttaa Espanjassa toiseksi. Siellä se oli kuvaavasti Toro (Härkä).

Toinen mahdollisuus minulla on, että teen nyt enemmän juttuja (siis oikeita asia-artikkeleja) ja niitä mahdollisesti sekularistisesti ajattelevien, "uus-suvaitsevaisten" kritisoimia "ortodoksis-asenteellisia" uutisia tuonne eräälle sivustolle, jonka ylläpidossa olen minäkin omalta osaltani mukana ja joka ei - itseni ja muitten onneksi - mitenkään liity tähän yksityiseen blogijupinoimiseeni. Katsotaan, mitä elämä tuo. Voihan olla, että sielläkin nuo kenties omaan elämäänsä tyytymättömät ja joskus omissa toimissaan ehkä epäonnistuneet ja mitään-aikaansaamattomat kirjoitusvirheiden bongaajat ja pilkunviilaajat torppaavat kohta tuonkin ajatuksen. Piiloviestejä lopettamisen puolesta minulle on tullut ihan kylliksi. On tosin tullut muitakin. Onneksi!

Kiitän vielä tässä (jupinan) lopun lähestyessä kaikkia jotka ovat kannustaneet jupisemaan ja joskus jopa auttaneet siinä monin tavon ja lähettäneet mukavia viestejä tai kommentteja, jotka ovat suuresti ilahduttaneet ja lohduttaneet minua varsinkin sellaisina hetkinä, kun pohdin: miksikähän minä oikeastaan teen tätäkin epäkiitollista hommaa ja "otan vapaaehtoisesti turpiini" tuon tuostakin.

Kiitos myös kritisoijille, ilman teitä en olisi - ihan oikeasti - viitsinyt (eikä minun olisi edes tarvinnut) jupista ja te olette intensiivisellä työllänne varmistaneet kriittisten jupinoiden jatkumisen ja sen, että en ole lopettanut enkä lopeta tätäkään jupinoimistani. Sillä emme me ihmiset ihan helpolla toisille tavoille opi. En minä ettekä te.

Keskityn nyt mahdollisuukseni mukaan muunlaisiin mukaviin henkilökohtaiseen elämääni liittyviin asioihin, joista toki olen jo joissain yhteyksissä kertonutkin ja jotka merkitsevät ja antavat minulle paljon enemmän, kuin tämä ajoittain jonnin joutava jupiseminen. Niistä tai paremminkin heistä saan aina iloa ja patterien lataamisen. Ja mikä parasta - elämäni nainen, joka täyttää kohta kolme vee, ei vieläkään osaa pyytää minulta kuuta taivaalta. Olisi hitonmoinen homma lähteä sitä sieltä hakemaan! Mutta yrittäisin sitä kuitenkin.



HAP
happy


P.S. Kävin muuten just muutama päivä sitten ostamassa uuden nailonkielisen kitaran ja vein vanhan 12-kielisen Landolan korjattavaksi. Joten tuleen en jää makaamaan, vaan uudelleen lämmitetyistä, uudenlaisista epäsopivista teoistani voivat nyt teidän sijasta "nauttia" jonkin aikaa naapurini.

Eikohän siirrytä tästä kohta kaikki Joulun odottamiseen.

Kiittäen,
Hannu Pyykkönen
Mikkeli
happy.ykkonen@gmail.com

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

99. Etninen ortodoksi

Toisinaan minusta on hauska leikitellä erilaisten ryhmien nimien kanssa ja kuvitella mielessäni heitä, millaisia he olisivatkaan? Yksi suosikkityyppini näissä ryhmissä on "vasenkätinen suomenruotsalainen ortodoksi" tai "ruotsinkielinen kolttasaamelainen", todellisia vähemmistön vähemmistöjä. Viime päivinä olen pohtinut lyhyempää nimihirviötä: etninen ortodoksi. Tarkennuksena sanottakoon, etten siis suinkaan tarkoita tuolla sanan osalla 'hirviö' ihmistä vaan sanaa, sanaparia.

Termin alkuperä tulee toisesta samanmoisesta eli etnisestä luterilaisesta, joka heitettiin ilmaan eräässä Docventures-ohjelmassa ja josta sitten Kirkko ja kaupunki-lehden paljon kohua ja ilmeisesti myös kolhuja jutuillaan aiheuttanut päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti jutun lehteensä. Varsinaisesti termi juontanee kuitenkin juurensa vielä kauempaa eli termistä etninen juutalainen, jolla tarkoitettaneen etnisesti (rodultaan, kansaltaan, heimoltaan) juutalaista, joka ei välttämättä ole uskonnoltaan juutalainen. Usein hän on uskoltaan myös juutalainen, mutta hän voi olla vaikka kristittykin.

Mutta joka tapauksessa etninen luterilainen kuvaa ainakin Simolan kirjoittaman määritelmän mukaisesti ihmistä, joka kuuluu luterilaiseen kirkkoon ikään kuin historiallisista syistä, tavan vuoksi, koska se on osa suvun perinnettä tai suomalaisuutta. Voisi kai ajatella, että hän on "ryhmältään" tai taustaltaan luterilainen, vaikkei ihan oikein, koko elämältään ja toiminnaltaan tunnustakaan luterilaista uskoa. Ehkä.


Eli silloin etninen ortodoksi olisi vastaavasti ihminen, joka kuuluu ortodoksiseen kirkkoon historiallisista syistä, tavan vuoksi, osana suvun karjalaista perinnettä, olematta kuitenkaan sen suuremmin ortodoksi uskoltaan. Noinkohan se menisi! Määritelmä siis rajaisi ulkopuolelle kaikki kirkkoon myöhemmin liittyneet ja sellaiset ortodoksit tai liittyneet, joiden sukutausta ei ole Karjalassa. Tosin tuohon etnisten ortodoksien alueisiin voisi kai Karjalan lisäksi lisätä aivan hyvin myös muita alueita, vaikka Itä-Lapin (Sevettijärvi/Nellim) ja siellä asuvien kolttien taustan nykyisen Venäjän ja Kuolan alueella esimerkiksi Petsamon ympäristössä.

Jos soveltaisin tuota Simolan artikkelia ja hänen määritelmiänsä tähän jupinaani, niin silloin voisi kai sanoa, että tuollaisella etnisellä ortodoksilla ei välttämättä ole oikein kunnollista suhdetta omaan ortodoksiseen kirkkoonsa ja melkoinen osa heistä ei oikein edes tunne omaa ortodoksista uskoakaan. Silti etninen ortodoksi seisoo kirkon eturivissä aina, kun piispa vierailee seurakunnassa tai on oman etnisen ryhmän juhlapäivä. Traditio, perinteet, joita hän siis ei oikeastaan tunne kunnolla, merkitsevät hänelle paljon, sillä ne ovat hänen mielestään kirkon koko kivijalka. Tosin perinteiden syntymekanismikaan ei ole ihan tuttu, sillä joku juuri äsken, vaikka viime vuoden juhlassa keksittykin lasketaan helposti seuraavassa juhlassa jo ortodoksiseen perinteeseen kuuluvaksi.

Tällainen etninen ortodoksi, huolimatta, ettei hänellä oikeastaan ole kunnollista suhdetta seurakuntaansa ja kirkkoon yleensä, on kuitenkin tyytyväinen kirkon tekemään työhön. On se sitten museon rakentamista, hallinnon uudistamista, muuta strategiatyötä tai sitten sitä vanhahtavaa ja monen mielestä hieman syrjäänkin joutavaa hengellistä työtä ja diakoniaa - mitä se sitten oikeasti kenenkin mielessä onkaan.

Etninen ortodoksi antaa roponsa toisten ihmisten auttamiseen, kuhan vain ei tarvitse katsella kuvia tai kuunnella kertomuksia näiden avustettavien surkeasta elämästä. Hän on täysin tyytyväinen ja katsoo täyttävän oman kristillisen missionsa, kunhan joku hänen antamillaan rahoilla pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa tarkastelemassa erilaisia mahdollisia tai joskus toteutuvia projekteja näiden surkeiden ja kärsivien parissa. Lopputulosta - kohteen onnellisuutta tai surkua tai vaikka vain raporttia tehdystä työstä - hän ei välttämättä halua edes nähdä, jos nyt sellainen aina edes julkisuuteen saadaan.

Joissain tilanteissa tuollainen etninen ortodoksi saattaa olla jopa kiihkeä oikeaoppisuuden puolustaja joka seisoo
puolustuksen eturivissä ja sanoillaan joskus jopa teoillaankin todistaa jonkin ainakin omasta mielestään ortodoksisuuteen ja etenkin omaan ortodoksisuuteensa liittyvän asian erinomaisuutta. Hän ei välttämättä ole siinä tuomitsemassa toisia, vaikka väittää toisten tuomitsevan ja hän ei välttämättä ole siinä suvaitsematon, vaikka väittää muita suvaitsemattomiksi. Hän saattaa olla siinä pelkästään esimerkiksi vaikka rakkauden tai jonkin muun elämän detaljin vuoksi. Onko vaikkapa rakkauden kohteena sitten ortodoksinen uskonto ja sen oikea oppi vai joku muu, onkin sitten toinen asia. Hänestä kun tässä esimerkkitapauksessa rakkaus ja rakastaminen, hyväksyminen ja hänen määrittelemänsä suvaitsevaisuus menevät ylitse kaiken, jopa oikean opinkin, ortodoksisen uskon.

Etniselle ortodoksille on annettu muitakin nimiä. Tai oikeammin ne on kai alkuaan annettu etnisille luterilaisille, mutta kai niitä voi ihan hyvin soveltaa tämän toisenkin valtionkirkon jäseniin, ortodokseihin. Ne ovat mm. tapakristitty, siis tapaortodoksi ja kulttuurikristitty / kulttuuriortodoksi. Mielenkiintoisia termejä!

Minusta tuollainen kuttuuriortodoksi voisi olla vaikka sellainen kultturipersoona, jolla on aito etninen ortodoksinen tausta. Mutta todennäköisesti hän nykyään on useimmiten ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, kirkostamme narsistista liberalismia ja elämäänsä syvällisyyttä ja mystisyyttä hakeva uusortodoksi. Vaikea asetelma. Mutta löytyykö tuosta aitojen etnisten ortodoksien ryhmästä kulttuuriortodokseja? On siellä varmaan joitain, vaikka nyt ei heti montaakaan nimeä mieleen tulekaan. Ja kumma kyllä, enemmän nämä ns. "aidot" ortodoksiset kulttuurikristityt (siis etniset sellaiset) vaikuttavat ihan oikeasti enemmän aidoilta, "oikeilta" ortodokseilta, kuin liberalismia hakevilta tapakristityiltä. Sitä samaa en oikein helposti osaa sanoa muista jälkeenpäin ortodokseiksi tulleista kulttuurikristityistä. Lienenkö tässä nyt vain asenteellinen! Mahdollisesti.

Sen sijaan tavallisia tapaortodokseja (erotuksena näistä kulttuuriortodokseista) on sitten pilvin pimein meidänkin kirkossamme. Etnisiä tai vähemmän etnisiä. Myöhäsyntyisiä tai äidinmaito-ortodokseja. Kaikessa löytyy. Joskus tuntuu, kuin jopa nuo "rakastettavat", ahkerat, jopa hellyyttävät omat kirkkomummotkin olisivat sellaisia. He kun puuttuvat toisinaan - jotkut tosin aina - sellaisiin ulkoisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen uskonnollisuuden tai kristillisyyden tai niiden harjoittamisen kanssa. Kuten vaikka estävät ihmisiä istumasta kirkossa jalat ristissä tai kädet puuskassa tai
pukevat kirkkoon tulevia ihmisiä uudestaan huivein tai mekoin taikka sitten moittivat lasten vanhempia lasten luontaisesta ääntelystä kirkossa ja näin estävät näillä ns. etnisillä asenteillaan lapsiperheiden kirkkoon tulon, jne.

Tuollaiset tapaortodoksit tai laajemmin ajateltuna tapakristityt ovat varmaan - kuten Simolakin toteaa artikkelissaan - yksi syy ja hyviä "keppihevosia" ateisteille ja ns. vapaa-ajattelijoille, jotka yrittävät murtaa kirkkojen vallan Suomessa ja miksei muuallakin. He pitävät tapakristittyjä tyyppeinä, jotka eivät ole rehellisiä uskossaan ja kuuluvat kirkkoon ympäristön paineen, maineen tai kunnian tai usein jopa pelkästään kirkonmenojen kauneuden, esteettisyyden, erilaisten tapojen, tavan vuoksi. Samalla valitettavasti osa heistä ei kuitenkaan kunnioita kaikilta osin ortodoksisen kirkon uskoa ja oppia, vaan haluavat jopa muuttaa sitä joitain osia omien mielihalujensa mukaan ja itselleen paremmin sopivaksi. Esimerkkejä tällaisista löytyy vaikka kirkon kanonien soveltamisesta nykyaikaan tai vaikka siitä, ettei joku ns.
perinteinen synti olisikaan enää syntiä ja sitä voisi ilman kirkon tuomiota harrastaa vapaasti ja saada jopa sille kirkollinen hyväksyntä, jumalallinen siunaus. Vaikkapa elää ns. susiparina, avoliitossa tai mitä muita niitä vielä enemmän kohuttuja asioita tuolla saralla nyt onkaan. Niin - ja onhan siellä vielä vino pino niitä tasa-arvokysymyksiäkin vaikka naispappeudesta tai naisen alistamisesta miehen "alaisuuteen" avioliitossa.

Jälleen saattaa olla, että joidenkin lukijoiden verenpaine kohoaa  kirjoitukseni johdosta. Mikä olen minä tuomitsemaan toisten uskoa? Mikä olen minä arvostelemaan jonkun uskon syvyyttä? Mikä olen minä luokittelemaan ihmisten kunnollisuutta tai rehellisyyttä uskossaan? Ihan oikein, en mikään. Teen näitä jupinoita ihan vain pohtiakseni asioita ja selventääkseni ajatuksiani, kuten lienen jo aikaisemmin kirjoittanut.

En näillä mielipiteilläni jupinoissani halua edes kertoa, että tämä muka olisi ortodoksisen kirkon kanta ja linja. Ei. Tämä jupinoiminen on omaa yksityistä ajatteluani. En ole ortodoksisen kirkon pappi, enkä siis kuulu pappissäätyyn. Olen tavallinen ortodoksinen maallikko, nykyisin vielä valtion elätti, joka vain joutessani pohdin omana tykönäni tällaisiakin asioita.

Joskus tosin kyllä salaa mielessäni toivon, että oman kirkonkin piirissä pohdittaisiin vakavasti edes joitain näistä aiheista, sillä eiväthän ne suinkaan minun keksimiäni juttuja ole, vaan yleisesti maassamme keskusteluissa olevia asioita. Mutta tuo saattaa olla jo toiveajattelua, kun museo tai hallinnon paisuttaminen - vai sanotaanko sitä nyt
kuitenkin kiltimmin kehittämiseksi - vievät niin suuren ajan ja suuren osan toimintaan tarvittavista rahoista. Varsinaiselle kirkon työlle, niille kirkon perustyöhön kuuluville hengellisille asioille, ihmisten pelastuksesta huolehtimiselle tai edes niiden pohdinnalle, ei aina taida joillakin riittää aika, rahoista ja valitettavasti joskus jopa halusta ja taidoista nyt puhumattakaan.


HAP
happy