perjantai 28. kesäkuuta 2013

63. Kesä, viina ja ortodoksi

Tuossa on taas tuollainen kolmikokonaisuus, joka on itseasiassa mielenkiintoisesti soiva triangeli. Asia tuli mieleeni, kun olen juuri nyt Valamossa ja tänne avataan luostarin perustajien pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistopäivänä 28.6. luostarin oma viinitupa. Kauheaa, sanoo joku. Hienoa, sanoo toinen. Mitä sanot sinä? Mitä sanon minä?
Valamon luostarin munkki Andreas tarjoilee vieraille Valamon kuohuviniä.
(Kuva (c) Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Suomi on enemmistöltään protestanttinen - pääasiassa luterilainen maa, mutta myös muita protestantismin haaroja  ja erityisesti luterilaisuudesta erkaantuneita lahkojakin maastamme toki löytyy. Alkoholin käyttö on historian saatossa ollut suomalaisille ongelma. Joskus tuntui siltä, että me suomalaiset emme osanneet ryypätä muuten kuin "pää täyteen" -periaatteella. Jo maineikas kansanlaulaja Irvin lauloi laulussaan "Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, se on sellainen työmiehen lauantai." Niinhän se taisi aikanaan olla. Joku yritti perustella sitä selittelyllä, että raskas työ vaati raskaat huvit, mutta kyllä kai kyse oli enemmänkin meidän perinteisestä talvisynkästä kansanluonteestamme. Varsinkin kun kesä ja lämpimät kelit koittivat synkän ja ahdistavan, melankolisen talven jälkeen, oli suurinta kansanhuvia ryypätä lomilla ja viikonlopulla päät täyteen.

Myös yhteiskunnan tarve ohjailla ihmisiä kaikissa tällaisissa asioissa oli ja on yhä skandinaavisissa maissa kummallista. Meillä oli kieltolaki ja viinasta, sen käytöstä ja hallussapidosta rankaistiin ankarasti. Kielletyt asiat menivät "tiskin alle" ja metsiin, salapoltto lisääntyi ja muut ongelmat ja rikokset tulivat ryyppäämisen sijalle.

Tuossa ilmapiirissä silloin ja kaiketi jo aikaisemminkin syntyi joitain erilaisia herätysliikkeitä etenkin pohjoisessa, Lapissa. Muistelen Lars Leevi Lestadiuksen olleen yhden tällaisen liikkeen perustajana. Uskonnolliset liikkeet tähtäsivät raittiuden lisäämiseen ja juopottelun poiskitkemiseen. Tosin aina eivät keinot olleet niitä parhaita ja moraalisimpia, kuten kai nykyään olemme saaneet niistä lukea, mutta nämä liikkeet juuruttivat ja lisäsivät suomalaisten kielteistä suhtautumista viinaan ja ryyppäämiseen, oli se sitten minkä muotoista tai laajuista tahansa. Synnytettiin täydellisen raittiuden esikuva, absolutismi.


Muistan omasta lapsuudestani, että luterilainen äitini ei sietänyt viinanjuomista ja ortodoksinen isäni joutui siksi aina toisinaan piilottelemaan vodkapulloaan, vaikka ei hän mikään kaappijuoppo suinkaan ollut. Äiti vain löytäessään pullon kaatoi sen maahan ja tästä ei isäni ollenkaan pitänyt. Mutta tuo asetelma kuvaa hyvin sitä laajempaakin ilmapiiriä, jossa kasvoin. Oli negatiivinen luterilainen suhtautuminen vastaan liberaalimpi ortodoksinen suntautuminen, vaikkaan ei noissa käytännön asioissa ollut todellisuudessa rahtuakaan uskonnolla tekemistä. Kaikki oli opittua, "äidiltä tyttärelle, isältä pojalle" perittyä käyttäytymistä.

Toinen muistikuva eri kirkkojen erilaisista suhtautumisista alkoholiin on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin 2000-luvun alusta, jolloin asuin Sveitsissä Kirkkojen maailmanneuvoston omistamassa ja hallinoimassa Bosseyn ekumeenisessa instituutissa. Bosseylla oli oma viinimerkkinsä ja viinipullonsa, jonka etketissä oli instituutin nimi ja sitä myytiin instituutin kioskissa. Voi niitä suomalaisten luterilaisten tiukkapipojen katseita ja ilmeitä, kun he havaitsivat tilanteen ja näkivät pullot myynnissä. Puhumattakaan siitä, kun sitten viiniä tarjoiltiin joissain tilaisuuksissa ruokajuomana.

Tuo suhtautuminen rajoittui vain skandinaavisiin - siis lähinnä suomalaisten lisäksi joihinkin ruotsalaisiin ja norjalaisiin protestantteihin. Saksan protestantit tai jopa muistaakseni Tanskankin suhtautuivat asiaan luonnollisesti ja normaalina tapahtumina. Viini oli osa heidän kulttuuriaan ja yleensä viinan - siis väkevämmän alkoholin - kanssa ei sitten kyllä läträtty. Katolilaiset ja ortodoksit suhtautuivat asioihin kovinkin  - mielestäni - normaalisti ja joviaalisesti. Myöskään väkevimpiä juomia ei joissain näistä ryhmistä ollenkaan vierastettu, mutta se ei missään tapauksessa tarkoittanut suomalaisittain "pää-täyteen"-ryyppäämistä.

Vuosien saatossa suomalainen alkoholikulttuuri on mielestäni hiljalleen kuitenkin muuttunut. Osasyynä lienee suomalaisen yhteiskunnan maallistuminen ja kirkon otteen kirpoaminen jokapäiväisestä elämästä - näin siis etenkin protestanttisissa ihmisissä. Ortodokseilla - johtuen varmaan suuresti slaavilaisesta kirkollisesta perinteestämme - oli ja on yhä täysin erilainen ote näihin asioihin. En nyt mitenkään halua puolustella, että ortodoksit olisivat muka fiksumpia alkoholin käyttäjiä tai että he ryyppäisivät vähemmän kuin muut suomalaiset. Ei varmaan - juovat varmasti - jos juovat - ihan samalla mitalla. Mutta se perusote, suhtautuminen viinaan tai viiniin on ollut ja on yhä erilainen. Kyllä sitä varmaan voi liberaaiksikin sanoa.

Siinä kun protestantille viina ja viini ovat saatanan tuotteita, saatanan aikaan saannoksia, pahoja asioita, ortodokseille ne usein ovat olleet samanlaisia Luojan lahjoja ihmisille kuin ovat leipä, maito, ruoka. Ne on tehty Jumalan luomasta luonnosta ja myös Raamattu puhuu viinistä, jota juotiin Kaanaan häissä ja jonka kanssa Kristuskin oli tekemisissä. Ei kai Kristuksen enimmäinen ihmeteko - veden muuttaminen viiniksi - ollut pahasta lähtöisin, paha teko! Ortodokseille viini ja erityisesti rypäleistä valmistettu viini on aina ollut se ainoa oikea ehtoollisviini, joka ehtoollisella muuttuu Kristuksen vereksi. Ortodoksit eivät tosissaan eikä suuremmin ole myöskään keskustelleet ehtoollisviinin vaihtamisesta mehuksi tai edes alkoholittomaksi viiniksi. Rypäleistä tehty ehtoollisviini on oleellinen osa kristillistä perinnettämme.

Tällaisen maallikko-ortodoksin suhtautuminen tähänkn asiaan lienee jotain sellaista, että kaikilla asioilla on ainakin kaksi puolta - niillä voidaan saada aikaiseksi tai tehdä joko hyvää tai pahaa. Puukolla voi veistää vaikka ristin tai pahimmassa tapauksessa tappaa. Niin myös viiniä voi käyttää hyvään ja Jumalan kunniaksi tai pahaan ja saatanan tekoina. Se on ihmisen itsensä valinta, mitä hän tekee ja kirkko voi ohjata ja opastaa oikeaan, normaaliin ja luonnolliseen tässäkin. Äärimmäisyydet eivät yleensä ole aina oikeita vastauksia, vaikka joskus niitäkin pitää käyttää, jos vaikka terveys niin vaatii. Niinhän se on vaikka sokerin tai rasvankin kanssa, niitä eivät kaikki voi käyttää ravintonaan, miksei sitten alkoholin kanssa.

Onko tämä luostarin viinitupa vai paheen pesä, munkkipub?
(Kuva (c) Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Pitkän johdannon kautta pääsemme sitten asiaan: onko siis oikein, että luostariin ja luostarialueelle perustetaan viinitupa? Miksi ei olisi? Sitäkin voitaneen käyttää hyvään tai pahaan, jos niikseen tulee. Varmasti löytyy niitä, jotka heti kauhistelevat asiaa ja maalaavat heti mustia kuvia seinille: nyt ne munkit vain ryyppäävät päivät pitkät, kun niiden pitäisi rukoilla; nyt on synti saanut jalansijan luostarin alueelle; pieni asia (synti) johtaa suurempaan; miksi luostarin ja kirkon pitää näyttää huonoa esimerkkiä, jne.

Monet noista väitteistä pulppuavat omista peloista ja kasvatuksen ja tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa tarkoituksella muokatun kultturitaustamme antamista malleista ja kauhukuvista. Itse näen, että nyt on jo aika meidän suomalaistenkin oppia käyttäytymään näissäkin asioissa. Aika oppia oikeaa, sivistynyttä alkoholin käyttökulttuuria. Lopettaa "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan" -mentaliteetti ja tulla ainakin tässä asiassa lähemmäksi eteläeurooppalaista tapakulttuuria. Se ei tarkoita alkoholin ongelmakäytön lisäämistä tai mitään näihin asioihin liittyvää kielteistä puolta. Haluaisin omalta osaltani olla mukana lisäämässä myönteisiä asioita, oikeanlaista, luonnollista ja normaalia suhtautumista nähinkin asioihin. Elämän normaaliutta ja luonnollisuutta.

Siksi en kauhistele Valamon viinitupaa. En ole kauhistellut aikaisemmin Valamon viinikauppaakaan, enkä sen tuotteita. Päinvastoin, olen tyytyväinen, kun luostari on löytänyt tällaisen varsin perinteisen luostareihin jo aikojen alusta saakka liittyneen tavan yhteisönsä elinkeinoksi myös Suomessa. Ja pidän myös joistain sen tuotteistakin. Maistapa joskus aidoista mesimarjoista tehtyä Valamon serafi -kuohuviiniä. Se on muuten hyvää!


HAP
happy

maanantai 24. kesäkuuta 2013

62. Juhannusjuhlissa - praasniekassa

Rasimäen tsasouna praasniekkarahvasta
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kesän ajalle sattuu paljon praasniekkoja eli ortodoksisten kirkkojen eräänlaisia "syntymäpäiviä". Ne ovat siis näiden kirkkojen oman nimikkopyhän muistopäiviä. Koska praasniekkaa on mukavampi viettää kesällä, lämpimällä säällä, siksi taitaakin Suomessa olla suurin osa ortodoksisista kirkoistamme sellaisia, joiden pyhän muistopäivä sattuu tolkullisten sääolosuhteiden aikaan.

Juhannus eli pyhän Johannes Edelläkävijän ja Kastajan syntymäpäiväkin on nykyään suomalaisessa maallisessa kalenterissa siirretty aina viikonlopuksi. Tänä vuonna se oli lauantaina 22.6. ja kuten suomalaiseen tapaan kuuluu juhlaa juhlitaan jo aattona eli tänä vuonna 21.6. Meillähän on tapana juhlia joulua (25.12.) jo jouluaattona, uutta vuotta (1.1.) jo uudenvuodenaattona ja vappuakin (1.5.) vappuaattona. Ei siis niiden varsinaisena oikeina juhlapäivinä.

Mutta sen lisäksi meillä on maallisten työaikasäännösten vuoksi siirrelty myös pyhien syntymäpäiviä, joita sitten kuitenkin juhlimme, vaikkakin melko maallisesti ja juhlan kirkollinen, kristillinen tausta unohtaen. Paitsi ortodoksit, jos he viettävät juhlaa omien tapojensa mukaisesti. Juhannus on heille aina 24.6. pyhän Johanneksen muistopäivänä.


Suomessa ei kuitenkaan ole kovin montaa ortodoksista kirkkoa, jotka olisi pyhitetty pyhälle Johannes Edelläkävijälle. Äkisti tulevat mieleen vain Taipaleen seurakunnan Polvijärven kirkko ja Nurmeksen seurakunnan Rasimäen tsasouna Valtimolla. Voi niitä toki olla muitakin, mutta sen verran tuo maallistuminen lienee luikerrellut suomalaisten ortodoksienkin pariin, että juhannus on haluttu pitää maallisena keskikesän juhlana ja joillekin jopa kesän aloittamisjuhlana ja samalla melkoisena ryyppyjuhlanakin joskus. Siksi kai kirkkoja ei ole nimetty pyhälle Johannekselle.

Silti niitä on ja yhdellä tällaisella olin tänä vuonna viettämässä ortodoksista juhannusjuhlaa. Kirkkorakennus, itse assiassa melko suuri jälleenrakennuskauden tsasouna eli rukoushuone sijaitsee yhdessä ehkä ortodoksisimmista suomalaisista kylistä, Valtimolla Rasimäen kylässä. Kirkon rakennuttivat tänne aikanaan sodan jaloista paenneet karjalaiset evakot ja heidän perinteensä elää paikkakunnalla vielä vahvana, niin karjalaisissa sukunimissä, karjalan kielessä kuin vanhoissa perinteisissä tavoissakin.

Vanhoja evakkojakin toki juhlilla vielä näki, mutta varmaan suuri osa oli heidän jälkeläisiään ja loput muita seudun ortodokseja ja muualta sinne juhlille tulleita. Mm. Lieksasta oli mukana kolmen papin saattamana linja-autollinen suojärveläisiä ja heidät erotti pian kielestä, kun melko moni heistä ei suinkaan puhunut suomea vaan pagisi karjalaa.

Praasniekkojen muoto ja luonne ovat aikojen saatossa muuttuneet. Ortodoksi.netistä voit lukea, millaisia ne olivat ennen (-> Praasniekka). Nyt ne ovat eräänlaisia hajallaan asuvien ja harvojen ortodoksien identiteettijuhlia, jonne pukeudutaan feresiin tai muihin perinneasuihin, tavataan tuttuja ja saadaan siinä ohessa harjoittaa oman uskontonsa mukaisia jumalanpalveluksia. Hieman saattaa olla, että luonne on muuttunut myös maallisemmaksi kuin ennen, mutta silti ne ovat yhä tärkeitä kohtaamispaikkoja ja tuttujen tapaamistilaisuuksia. Uskon kohennushetkiä.

Minulle Rasimäessä ei ollut kovin montaa tuttua, mutta toki siellä tutustui taas uusiin ihmisiin. Ja jopa mielenkiintoisiin ihmisiin, kuten aina praasnsiekoilla, jos vain mieli on avoin. Istuin tsasounan edessä olevien pöytien äärellä erään 30-luvulla syntyneen naisihmisen kanssa, joka oli elämänsä ensi vuosina kokenut huutolaislapsen kohtalon, kiertelyn eri taloissa ilmaisena työväkenä, alhaisimpana kaikista. Hänen tarinansa kosketti. Mietin, miten helposti ja usein turhasta me nykyihmiset narisemme. Meidän pitäisi enemmän kuulla ja lukea näiden ihmisten kohtaloista ja sopeuttaa omat pikkuprobleemamme noihin suuriin kuvioihin. Loppuisi turha narina ja olisimme ehkä useammin kiitollisia omasta hyvästä elämästämme kaunissa ja hyvässä Suomessa.

Samalla kun sain viettää mukavaa juhlaa ihanien ihmisten kanssa, kuinka ollakaan mukaani "tarttui" taas uusi käsinmaalattu ikoni. Tällä kertaa se on Jumalansynnyttäjän ikoni, jossa maalari on käyttänyt myös hieman kultamosaiikkia korostaessaan sädekehää. Olen hankkinut viimeisimmät ostamani ikonit kaikki täältä ja ne kaikki ovat tällä hetkellä vunukoitteni kotona. Saa nyt nähdä jääkö tämä viimein minulle.

Kesäloma jatkuu ja huomenna suuntaan Joensuuhun ja sieltä loppuviikosta Puroniemeen apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounan praasniekkaan. Jos olet Rautalammin lähistöllä, tule ihmeessä katsomaan ortodoksista juhlaa yhdessä kanssamme Puroniemen leirikeskukseen, ortodoksiseen leirikeskukseen. Näet siellä itse, etten puhu lööperiä näiden juhlien luonteesta.

Tässä vielä pikkukamerallani kuvaamani YouTube-video tuon praasniekan liturgian jälkeisestä ristisaatosta ja vedenpyhityksestä Tulehmon rannassa (-> video).


HAP

happy

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

61. Oppi toista parempi

Ortodoksisuudesta sanotaan, että se sanana tarkoittaa oikeauskoisuutta. Se lienee hieman väärä tulkinta, sillä sanana se kaiketi tarkoittaa enemmänkin oikein ylistävyyttä. Mutta ei ainakaan minua haittaa tuo oikeauskoisuudenkaan korostaminen. Uskonnollisuus lienee sellainen elämän sarka, jossa on oleellista kuulua juuri siihen kirkkoon, joka julistaa kristinuskoa oikein. On siis mahdollisimman oikeauskoinen, jollainen minun mielestäni ortodoksinen usko juuri on. Olisi melkoista itsepetosta kuulua johonkin kirkkoon, ajatellen, että sen opettama oppi on "melkein sitä oikeaa, muttei ihan". Jos tuo ja tuo olisi näin ja näin, se saattaisi jopa olla silloin se oikea. Ei se näin mene.

Ortodoksinen kirkko on yksi vanhoista kirkoista tai kuten ortodoksit sen ajattelevat: vanhin ja alkuperäinen - Kristuksen perustaman kirkon ainoa aito jatkaja. Muut ovat siitä aikojen saatossa erkaantuneet ja lähteneet pois perustaen uusia kirkkoja. Ensin joskus 400-luvun puolenvälin tienoilla Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen ns. orientaaliortodoksit ja sitten suuressa skismassa vuonna 1054 roomalaiskatolinen kirkko, josta sitten joskus 1500-luvulla ns. reformaation yhteydessä erkaantuivat protestanttiset eri haarat, kuten vaikka kalvinismi ja luterilaisuus. Tuossa siis tuo hajaannus melko yksiniittisesti kerrottuna. Todellisuudessahan koko uskonnollinen kenttä on nykyään hajonnut ja pirstaloitunut lähes mahdottomaksi tilkkutäkisi.

Näin ei tietysti pitäisi olla, mutta ihmiset ovat ihmisiä tässäkin asioissa. Ihmiset tekevät uskonnon näköjään haluamakseen. Poimivat rusinat pullasta ja muovaavat kirkkoa omien tavoitteidensa ja halujensa mukaan. Siihen otetaan elementtejä sieltä ja täältä ja pian unohdetaan jo kokonaan, mikä olikaan koko aatteen, Kristuksen perustaman kirkon, keskeinen idea. Se saattaa olla hävinnyt jo kauan sitten joissain kirkoissa ja tilalle ovat tulleet monet maalliset ajatukset ja kirkosta onkin tullut enemmänkin kansalaisjärjestö, joka ei enää aja kaikkien ihmisten pelastuksen asiaa, vaan joidenkin yksittäisten ryhmien ja ajatusmaailmojen asiaa.

Silloin kun jokin toinen oppi - olkoon se sitten tasa-arvoinen maailmankuva, feminismi, sukupuolinen suuntautuneisuus, liberalismi tai mikä tahansa, vaikka puoluepoliittinen aate - menee omassa elämässä uskonnon ja oman omaksumansa ja oikeaksi kokemansa uskonnollisen opin ohi, ihminen on minun mielestäni silloin heikoilla jäillä. Varsinainen uskonto jää silloin usein ja helposti sivuun ja toinen oppi ohjaa ihmisen toimintaa, hänen sanojaan ja tekojaan. Kun kirkossa pitäisi keskustella pelastuksesta, siellä keskustellaankin tai oikeastaan kiistellään tai ajoittain melkein tapellaan "verissäpäin" aivan muista asioista.

Silloin kun tuo toinen oppi tai toinen ismi alkaa määritellä oman kirkon uskonoppia, uskonnosta tulee helposti minun mielestäni lähes harhaoppia. Silloin kun tuo toinen oppi alkaa määritellä käyttäytymistä, sanomisia, tekoja kirkossa, ollaan heikoilla. Silloin kun tuo toinen oppi saa ihmiset tuomitsemaan toisia, siis toisella tavalla ajattelevia, mutta kuitenkin omasta mielestään syvällisesti oikein ajattelevia - väärin ajatteleviksi, suvaitsemattomiksi, ollaan itse astuttu juuri tuohon samaan kategoriaan: tuomitsijoihin ja suvaitsemattomiin.

On aivan sama ajatteleeko näin ns. kirkon uskollinen jäsen vai tuon toisen, muutosta haluavan ryhmän jäsenen, kummallekin se on vääränlaista käyttäytymistä kirkossa - minun mielestäni. Jos jonkin kirkon nettisivuilla keskustellaan enemmän lähetystyöhön lähtevien persoonista, kuin siitä sanomasta, mitä he tulevat lähetystyössä opettamaan, ollaan lähes sekularismin ja heretian pusikossa. Silloin kun ihmisten sukupuolinen käyttäytyminen on pääasia kirkon keskusteluissa eikä ihmisten pelastaminen ja pelastuminen, olemme jälleen tuolla pusikossa. Silloin kun tapellaan oikeudessa siitä, mitä toinen kirkollinen vaikuttaja on sanonut toisen kirkollisen vaikuttajan käyttäytymisestä, elämästä, ollaan pahasti pusikossa. Silloin joku muu kuin kirkon oma, alkuperäinen oppi laitettu syrjään ja joku muu oppi on ottanut tuon paikan kirkon "ykkösasiasta", pelastuksesta puhumisesta, kirkko ei enää oikein tunnu kirkolta. Minun mielestäni.

Silloin kun unohdetaan kymmenen käskyä tai vaikkapa vain sen kahdeksas käsky, ollaan matkalla pusikkoon. Kun levitetään huhuja ja autetaan väärintekijötä, ei suostuta todistamaan jonkun syyttömyydestä, vaan toimitaan juuri päinvastoin, ollaan jo tuolla pusikossa. Silloin kun kirkkoon liittyessä unohdetaan apostoli Paavalin opetuksen (Kol. 3:8-10), ollaan yhä tuolla pusikossa.
 

Paavali opettaa:
"Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen."

Mutta ihminen on ihminen, eikä hän näköjään useinkaan voi mitään omalle syntiinlankeemuksessa turmeltuneelle inhimillisyydelleen. Ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa kirkossa on jo vuosisatojen ajan tarjottu mahdollisuutta korjata tuotakin asiaa. Näillä kirkoilla on ollut käytössään luostarilaitos, jossa ihmiselle tarjotaan mahdollisuus ja osin jopa välineet "parempaan mahdollisuuteen" pelastuksen suhteen. Sekin laitos on tosin vuosisatojen kuluessa muuttunut hirvittävästi. Joku sanoo, että hyvä kun on modernisoitunut, mutta joku ei pidä liian rajuista muutoksista. Viimeisin kritisoija oli Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, joka ei pidä siitä, että luostarin asukkaat roikkuvat Internetissä. Hänen sanomastaan välittyi ainakin rivien välistä kysymys, miksi mennä "laiskottelemaan" luostariin puhelimineen ja läppäreineen, jos ei pysty olemaan erossa niistä ja rukoilemaan itsensä ja maailman pelastuksen puolesta. Siis tekemään juuri sitä, miksi ja mihin tarkoitukseen luostarit perustettiin. Ne eivät koskaan olleet - ainakaan aikanaan - lepokoteja ja laiskottelupaikkoja, vaan joskus jopa ankaria kilvoituksen paikkoja, joissa jokaisen oli täytettävä oma paikkansa yhteisössä, jotta yhteisö menestyisi ja pärjäisi omillaan.

Mutta kilvoittelu - tapahtuipa se sitten luostarissa tai vaikka maailmassa - on jo sanana niin hankala ja siitä saa - hyvä ettei - näppylöitä, mutta ainakin harmeja, siksipä sellainen ei oikein sovi meille nykyihmisille. Tehdä nyt jotain asioita kilvoitellen. Kärsimystähän se on. Ja kärsimystä on maailmassa jo tarpeeksi, miksi sitä enää lisätä omalla kohdalla. Näin kai joskus virheellisesti ajatellaan. Ei luostariin meno eikä kilvoitteluelämä sovi kaikille. Suurimmalle osalle ihmisiä onkin tarkoitettu toisenlainen elämä ja on varmaan tärkeää, että yritettäisiin elää edes se oikein ja oman uskonnon perinteiden ja tapojen ja tietysti - sen opettaman opetuksen mukaisesti.
 
HAP
happy

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

60. Katkeruus, kateus, pahansuopaisuus - paha kolminaisuus

Aina ajoittain elämässäni - sanan mukaisesti - törmään ihmisiin, joiden elämää säätelee liikaa paha kolminaisuus: katkeruus, kateus ja pahansuopaisuus. Heihin voi törmätä elävässä elämässä tai vaikka tuossa Internetin virtuaalielämässä, somessakin. Silloin ryhdyn usein ajattelemaan, onkohan tuokin minun tulevaisuuttani tai mistähän tuo kaikki oikein tuonkin ihmisen kohdalla johtuu?

Vanheneminen helposti korostaa ihmisen "pimeitä" puolia, joihin kai tuo pahan kolminaisuudenkin rypäs kuuluu. Vanhetessaan ihminen ei enää osaa tai ei halua tai jopa ei kykene samalla tavalla kuin nuorena olemaan tahdikas, pidättyväinen ja ei aina kohteliaskaan. Usein helposti luullaan, että vanha saa näissä asioissa olla itsekäs ja suora ja sanoa, miltä tuntuu. Niin - tai ainakin vanha itse luulee. No - tietysti saakin, mutta silti tuo tahdikkuus ja kohteliaisuus ovat minusta piirteitä, jotka pitäisi aina - vanhanakin - säilyttää.

Sairaus, raihnaisuus, vaivaisuus luovat ihmisessä tunnetiloja, joista nuokin pahan kolminaisuuden tuntemukset varmasti pulppuavat. Kun on sairastanut pitkään, vakavasti, taistellut kuoleman kanssa ja kipuillut, nousee kovin helposti pintaan katkeruus: miksi, miksi, miksi? Miksi minä?

Myös elämän epäonnistumiset ja murheet tuttavat noita tuntemuksia. Jos et ole saanut aikanasi ja etenkin lopettaessasi työuraasi riittävästi kiitosta "uhrautuvasta ja loistavasra" työstäsi tai olet muiden "taitamattomien ja kiittämättömien" vuoksi joutunut työttömäksi, kohdannut avioeron tai puolison kuoleman jo melko varhaisessa vaiheessa, omat lapset eivät muista eivätkä käy luonasi, ystävät ovat kuolleet tai vanhentuneet niin, ettei heitä enää missään näy, niin siinäpä jo monia syitä katkeruudelle ja siitä pulppuavalle kateudelle ja pahansuopaisuudelle.

Kun näet vielä lisäksi ympärilläsi ihmisiä, jotka ainakin vaikuttavat onnellisilta, hyvätuloisilta, kauniilta ja rohkeilta, kateus hiipii väkisin mieleen ja saa aikaan pahansuopaisuutta, kieroilua, "paskapuheita". Tosin tuo näky noista onnellisista saattaa olla melko usein rakennettua kulissia, mutta ei sillä väliä. Kulissien tarkoitus on juuri saada aikaan noita tuntemuksia muissa ihmisissä, koska tällaisenkin - muka onnellisen, kauniin ja rohkean - ihmisen sisällä asuu usein tuo sama paha kolminaisuus. Se kun ei aina katso edes ikääkään, se voi asettua asumaan nuorempaankin.

Kuinka hirvittävästi saankaan aina ajoittain itsekin taistella, etten myös minä laske sisääni tuota pahan kolminaisuutta ja silti se luiskahtaa sinne aina silloin tällöin tiukoista vastustelustani huolimatta. Selitän silloin itselleni, että se on inhimillistä. Onkohan?

Mitä sitten voinkaan tehdä, ettei se luiskahda sisääni liian usein ja jää pahimmassa tapauksessa sinne asumaan? No ainakin sen, että tiedostan asian. Tiedän, että tuollaiseen käyttäytymiseen ja tuntemiseen on helppo mennä ja sitten toimia sen antamien tuntemusten pohjalta väärin. Hyvä keino on myös rakastaa itseään niin paljon, että pitää huolen itsestään, omasta terveydestään ja fyysisestä sekä psyykkisestä kunnostaan. Varmasti jo nuo keinoa auttavat melko pitkälle, kun ne sitten siirtää käytäntöön ja omaan elämäänsä ja ainakin yrittää elää oppiensa mukaan. Helppoa se ei toki aina ole, mutta tulos on varmasti palkitsevaa.

Muistan toki aina silloin tällöin tavanneeni toisenlaisiakin ihmisiä. Ihmisiä joilla sisässä on enemmänkin Pyhä Kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tällaisesta ihmisestä huokuu monella tavalla rakkaus, ystävällisyys, auttamishalu, oikea humaanisuus ja toisten ymmärtäminen. Ortodoksisessa kirkossa tällaisia ihmisiä on joskus nimetty toisten ihmisten ohjaajavanhuksiksi. Heidän elämänsä on harmonista, heidän elämänkokemuksensa auttaa elämän mutkissa ja mäissä. He osaavat jopa iloita vaikeuksistakin, jotka he usein katsovat opettaneen heitä enemmän ja siten antaneen enemmän hyvää kuin pahaa. He siis osaavat tuon positiivisen ajattelun oikealla tavalla, ei valehdellen, ei teeskennellen eikä itsekeskeisesti toimien.

Heissä ei ole vääränlaista humaanisuutta, joka usein on nykyihmisellä "sokerista kuorrutusta" ilman todellista aatetta. He osaavat rakastaa ihmistä kuin ihmistä ja auttaa häntä tarvittaessa oikealle tielle. Samalla he kuitenkin osaavat ja uskaltavat sanoa asioita hyviksi ja pahoiksi ja neuvoa tekemään vain hyvää, välttämään pahaa.

Minunkin elämässäni on ollut tuollainen starets, oma mummoni. Ainoa isovanhemmistani, jonka olen tavannut. Hän ei ollut ortodoksi. Hän oli luterilainen. Ei mitenkään kiihkeä uskovainen, mutta omalla aidolla ja yksinkertaisella tavallaan hyvä ihminen, joka rakasti ainakin lapsenlapsiaan suuresti. Hän on antanut ainakin minulle mallin hyvästä isovanhemmuudesta. Hänen rakkautensa meitä kohtaan oli pyyteetöntä ja syvää. Muistelen häntä vieläkin suurella lämmöllä. Voi, kunpa me kaikki oppisimme olemaan ja elämään vanhenevinakin vaikka tuon mummoni Iida Marian kaltaisina ihmisinä, ilman katkeruutta, kateutta ja pahansuopaisuutta. Olkoon siis tässäkin suhteessa mummoni Ida Marian muisto ikuinen!


HAP
happy

maanantai 10. kesäkuuta 2013

59. Aikuiskriparilla rikastuu

Puroniemen leirikappeli eli tšasouna sijaitsee kauniilla paikalla Korpijärven niemessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Viime viikonvaihteessa oli Rautalammin Puroniemellä sijaitsevassa todella kauniissa entisessä Ortodoksisten nuorten liiton eli ONL:n leirikeskuksessa, nykyisessä Puroniemen ystävät ry:n omistamassa leirikeskuksessa aikuiskripari. Joku kysyi Facebookissa, mikä oikein onkaan aikuiskripari?

Kripari sanana tulee pitemmästä sanasta kristinoppikoulu, joka ortodoksisessa kirkossa vastaa luterilaisen kirkon riparia eli rippikoulua. Luterilaisessa kirkossa riparin merkitys on suurempi, Ilman riparin käyntiä ja sen päätteeksi tapahtuvaa konfirmaatiota, luterilaisilla saattaa tulla joitain vaikeuksia myöhemmin mm. naimisiinmenossa eli vaikkapa juuri kirkkohäiden järjestämisessä. Ennenhän sanottiin riparin käynnin olevan eräänlainen "naimalupa", siis sen jälkeen oli valmis menemään kirkolliseen avioliittoon. En tunne nykyistä luterilaista käytäntöä ja siksi en tiedä, vieläkö tuollainen vaatimus on olemassa. Mutta tärkeintä tässä oli tuo riparin eräänlainen pakollisuus, se oli siis käytävä kaikkien luterilaiseen kirkkoon kuuluvien.

Ortodoksisessa kirkossa ei ole koskaan ollut pakollista kriparia. Silloin kun ripari ja konfirmaatio luterilaisilla antoivat luvan ripille pääsyyn ja osallistumaan ehtoolliseen, meillä ortodoksisessa kirkossa lapsi on saanut heti kasteen ja mirhavoitelun, siis eräänlaisen konfirmaation, jälkeen osallistua ehtoolliselle. Vauvana tietysti vanhempien kanssa, mutta kasvettuaan, myös yksin.

Meillä kriparin käyminen ei ole ehto kummiksi pääsylle eikä kirkolliselle luottamustehtävällekään, mutta suuren valtakirkon puristuksessa olemme kuitenkin omaksuneet kripari-käytännön eli mekin järjestämme noin 15 vuotta täyttäneille oman kristinoppikoulun, joka voi olla yhtenäisenä jaksona leirillä tai vaikka kerran viikossa kokoontuvana kerhona oman seurakunnan tiloissa.

Varsinkin leirit ovat olleet kovin suosittuja, niistä on jopa sanottu joskus, että kukaan ei oikein halua sinne mennä, mutta poislähteminen kriparilta se vasta vaikeaa onkin. Voi sitä itkua ja haikeutta, kun pitää jättää ihmiset, joiden kanssa oli leirillä vaikkapa viikon.

Leirikappelissa voi toimittaa kaikki päivittäiset jumalanpalvelukset. Kuvassa ist Andrei Verikov ja Onni Laakso ehtoopalveluksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aikuiskripari on sitten melko uusi sovellus tästä nuorten kriparista. Aikuiskripari oli alkuaan tarkoitettu sellaisille ortodoksiseen kirkkoon liittymistä aikoville, jotka haluaisivat syventää osaamistaan ja tietoja ortodoksisesta kirkosta. Erittäin hyvä tapa oppia asioita yhdessä oman ryhmän kanssa ja usein vielä keskellä kaikkea tätä ortodoksista elämää - kuten juuri Puroniemessä se on mahdollista. Siellä on oma kirkkorakennus, leirikappeli, jossa voidaan toimittaa jumalanpalveluksia ja jos joku haluaa ja siltä tuntuu, hän voi siellä toimia turvallisen ohjauksen alaisena vaikka kirkonpalvelijana, ponomarina ja jatkaa sitä sitten omassa seurakunnassaan.

Aikuiskriparilaiset ryhmäkuvassa loppulirurgian jälkeen. Kuvasta tosin puuttuu muutama leiriläinen ja joku työntelijäkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tietenkin aikuiskriparin ohjelma on erilainen kuin nuorten kriparilla, mutta monet pääasiat ovat samoja ja niitä opetetaan molemmissa. Kriparilaisille opetetaan monia asioita kirkkorakennuksesta ja kirkossa käyttäytymisestä, sakramenteista, etenkin monelle pieniä vaikeuksia tuottaneesta katumuksen sakramentista, ripistä, jossa ihmisen tulee kertoa papille Kristuksen edessä omat syntinsä ja katua niitä. Siellä selviää, mikä on rippi-isä ja kuinka ortodoksisessa kirkossa käytetään Raamattua opetuksessa. Monia muitakin asioita tulee esille ja tärkeintä on, että nämä asiat tulevat kriparilaisten omista toiveista, omista kysymyksistä: mitä, miksi, milloin, miten ...

Puroniemi on kriparipaikkana varmasti maailman paras. Suuresti ihmettelen, että ONL, joka näitä kripareita järjestää nuorille, luopui tuosta leirikeskuksesta. Mutta samalla olen suuresti onnellinen, että Puroniemen ystävät ry hankki tuon paikan ja jatkaa sen leiriperinteitä joko yksin tai yhdessä ONL:n tai Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan eli  PSHV:n taikka tarvittaessa muidenkin kirkollisten organisaatioitten kanssa.

Opetustuokio vielä jumalanpalveluksen päätteeksi. Isä Andrei kertoo kirkkokäyttäytymisestä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt kesäkuun kauniina viikonvaihteena Puroniemeen oli kokoontunut noin parikymmentä tiedonhalusta kriparilaista ympäri Suomen. Kaukaisin taisi olla länsirannikolta ja melkoinen osa ns. lähialueelta, sillä tämä toiminta ei vielä ole oikein solahtanut omiin uomiinsa vaikkapa markkinoinnin kanssa, koska alue tuli kaupan kautta yhdistykselle vasta alkuvuodesta ja paras markkinointiaika mm. seurakunnille oli jo ohi ja seurakunnat olivat suunnitelleet omat kesätoimintansa jo muualle.

Puroniemen rantasauna on kuuluisa hyvistä löylyistään.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikalla oli nuoria ja vanhoja, vanhin taisi olla reilusti yli 80-vuotta ja hän omalla olemuksellaan ja mukana olollaan toi kripariohjelmaan myös tietynlaista vakautta, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Osa oli vielä luterilaisen kirkon jäseniä ja he etsivät omaa uskontoaan. Toivottavasti tämä antoi eväitä tällekin pohdinnalle. Melkoinen osa kriparilaisista oli sellaisia, jotka olivat olleet jo vuosikausia tai jopa ns. syntymästään ja kasteesta saakka ortodokseja. He olivat mukana päivittämässä tietojaan ja taitojaan.

Puroniemen apostolien Pietarin ja Paavalin tšasounassa on aina tunnelmaa jumalanpalveluksissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nurmeksen ortodoksinen kirkkoherra, isä Andrei Verikov, oli mainio opettaja ja häntä avusti omalta osaltaan myös Rautalammin ortodoksinen kirkkoherra, pappismunkki Johannes (Parviainen) ja varmasti me kaikki olimme omalta pieneltä osaltamme myös mukana luomassa tuota leirin sisältöä.

Rautalammin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, pappismunkki Johannes oli yksi leirin opettajista. Tässä hä opettaa Raamatun käyttöä ortodoksisessa kirkossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Puroniemessä on mainio keittiö, jossa on jokseenkin helppo valmistaa ruokaa suurellekin joukolle ihmisiä ja ruokasalissa voi jokainen syödä omassa pöydässään muiden kanssa ohjelma syventäen pöytäkeskusteluilla. Myös iltanuotiolla oli siihen mahdollisuus ja kaikki taisivatkin sitä mahdollisuutta käyttää, sillä vaikka alueella oli metsäpalovaroitus, kodassa voitiin tehdä nuotio ja nautiskella se räiskeestä ja tietysti ohessa myös räiskäleistä, letuista. Leirin järjestelyistä vastasivat Puroniemen ystävien vapaaehtoiset ja heille myös kaunis kiitos kaikesta Puroniemen eteen tehdystä työstä.

Iltanuotiolla on tunnelmaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Kuten joku aivan oikein totesikin: "Puroniemi on nyt paljon paremmassa kunnossa, kuin se koskaan on ollut." Alueella ja rakennuksissa ei ole mitään ongelmia homeesta tai muista tuollaisista. Majoitustilat ovat mainiot, osa on pieniä huoneita, osa laajempia yhteismajoitustiloja. Rantasauna tai tarvittaessa vaikka päärakennuksen alakerran sauna on leiriläisten käytössä, ihanaan Korpijärveen ja sen lämpimään veteen voi solahtaa saunasta tai vaikka ihan muuten vain. Järvellä voi soutaa veneellä, pihalla pelata lentopalloa tai muita pihapelejä ja koko ajan voi nauttia kiireettömyydestä ja maittavista aterioista mutta myös hyvästä seurasta. Ja tietysti tärkeimpänä, onhan kyse ortodoksisesta leirikeskuksesta, voi osallistua lukuisiin erilaisiin jumalanpalveluksiin leirikappelissa, tšasounassa. Eipä ihme, että yksi leiriläinen totesikin poislähtöhetkellä: "Olen nyt paljon rikkaampi pois lähtiessäni kuin tänne tullessani." Toivottavasti voimme vielä kohdata jatkiksella eli jatkokriparilla syksyllä.

HAP
happy

tiistai 4. kesäkuuta 2013

58. Hautausmaa rauhoittaa


Hautausmaa ei ole minulle pelottava paikka. Toki siihen liittyy joitain pelottavia muistojakin, kuten mummoni Iida Maria Parviaisen hautaaminen, jolloin kahdeksanvuotiaana luulin, että arkkuun kolahtelevat kivet olivat mummoni nyrkiniskuja arkun kanteen, koska hän pyrki ulos arkustaan. Mutta liittyy hautausmaahan hauskojakin muistoja, kun ostin kerran veljilleni Vesalle ja Markulle hautapaikat joululahjoiksi. Taisinkin kirjoittaa tuosta yhdessä jupinassani.

Kävelin viime sunnuntaina kauniissa säässä kahdella hautausmaalla. Ensin olin Lintulan luostarin hautausmaalla, jonne on muun muassa haudattu ystäväni luostarin edellinen johtajatar, igumenia Marina, jota siis nyt kävin tervehtimässä. Oli siellä toiki muitakin - siis haudattuina. Tässä joitain kuvien kautta katseltuina. Jos haluat katsoa kuvia suurempana, klikkaa niitä hiirellä, niin ne suurenevat.
Igumenia Marina kuoli auto-onnettomuudessa kesällä 2012:
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Igumenia Marina sai aivan äskettäin haudalleen uuden hautaristin, kuten hänen vieressään haudassa lepäävä igumenia Antoninakin. Kaikki Lintulan Suomessa vaikuttaneet igumeniat eivät ole kuitenkaan haudattuina Lintulan hautausmaalla, joku on Valamossakin.
Igumenia Antonina eli ja vaikutti luostarissa 60 vuotta. Hän toimi luostarin johdossa ennen igumenia Marinaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lintulassa on haudattuna myös maineikas suomalais-japanilainen ikonimaalari Petros Sasaki, jonka ikoneita on maalattu Lintulan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja ikonostaasiin. Hänen maalaamiaan ikoneja löytyy myös oman asuinpaikkakuntani, Mikkelin, pyhän ylienkeli Mikaelin kirkosta.
Petros Sasikin haudalla on yksinkertainen puuristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lintulasta siirryin Valamoon ja kävin sielläkin hautausmaalla. Siellä olikin suuri joukko "tuttuja", siis enemmänkin omana elinaikanaan tunnettuja julkisuuden persoonia. Yksi mielenkiintoinen hauta sijaitsee hieman syrjässä muista haudoista. Luulen sen olevan siksi syrjässä, koska kuollut ei ollut ortodoksi. Olikohan hän ollenkaan kristitty? En tiedä, mutta sinne hänet, maineikas ja paljon puhetta aikanaan aiheuttanut kirjailija, Pentti Saarikoski, on haudattu ja sieltä saanut viimeisen leposijansa. Haudalle on moni vienyt omanlaisiansa "votiiveja", kuten vaikka kuivamustekyniä, jotka on ripustettu hautaristiin.


Pentti Saarikosken hauta sijaitsee hieman syrjässä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Saarikosken hautaristille on tuotu muistolahjoja, mm. kyniä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamon hautausmaalla on suuri joukko samanlaisia puisia ristejä pitkissä riveissä. Ne ovat Valamon, Konevitsan ja Petsamon munkkien - näiden luostarien veljestöjen jäsenten hautoja. Suurin osa vanhan Laatokan Valamon munkkeja, mutta on siellä nyt jo Heinäveden Valamonkin munkkeja.
Valamoon on haudattu lukuisia munkkeja, jotka aikanaan pakenivat sodan jaloista Laatokan Valamosta Heinveden Valamoon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jokunen risti erottuu kuitenkin rivistöstä. Se saattaa olla koristeellisempi tai muuten "kalliimman" näköinen, kuten kirjeistään ja hänestä kirjoitetusta kirjasta tutun skeemaigumeni Johanneksen kivinen hautaristi, joka tietääkseni on uusittu aivan äskettäin. Samalla se on saanut ympärilleen metallisen aidan.


Skeemaigumeni Johanneksen, kuuluisan rippi-isän hautamuistomerkki erottuu puuristeistä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalta löytyy myös aivan viime vuosikymmenien aikana kuolleiden persoonallisten ja maailmaan jälkensä jättäneiden munkkien hautoja. Tässä tarkoitan tuolla jäljen jättämisellä sitä, että he ovat olleet ja osin ovat vieläkin esillä jossain mediassa. Joillakin heistä on jopa omat Facebook-sivunsa.


Isä Efraim on saanut kuolemansa jälkeen omat "fanisivut" Facebookiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Akaki eli yli 100-vuotiaaksi ja sai 106-vuotiaana kutsun ilmoittautua kouluun ekaluokalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Igumenina toimineen arkkimandriitta Sinforianin hauta löytyy läheltä tsasounaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Munkkien luostaritittelit vaihtelevat. Korkein on tietysti hautausmaallakin luostarin johtaja, igumeni, mutta sieltä löytyy myös arkkimandriittoja, pappismunkkeja, skeemamunkkeja ja kuuliaisuusveljiäkin, siis teoriassa aivan kilvoittelunsa alussa olevia luostarin veljestön jäseniä. Tosin yksi heistä oli kuuliaisuusveli ilmeisesti lähes koko sen ajan, minkä hän oli ja asui luostarissa, kymmeniä vuosia. Hänestäkin on tehty kirja ja hän on tietysti maineikas Konevitsan Antti, kuuliaisuusveli Andrei Peshkov.
Konevitsan Antin eli kuuliaisuusveli Andrei Peshkovin hauta. Hänestäkin on kirjoitettu kirja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamon hautausmaalta löytyy myös piispojen hautoja. Hekin ovat kuuluneet luostarin veljestöön ja siksi heidät on haudattu sinne. Tällaisia ovat entinen arkkipiispamme Paavali ja Joensuun piispaksi vihitty Aleksi sekä venäläinen, myös Valamossa vaikuttanut Laatokan piispa Markus.
Piispat ja igumeni rivissä. Vasemmalta lukien: arkkipiispa Paavali, Joensuun piispa Aleksi, igumeni Hariton ja Laatokan piispa Markus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä matkallani en muistanut kuvata yhtä hautaa ja se jäi harmittamaan. Olisi pitänyt kuvata vielä pappismunkki Savvan hauta, sillä aikanaan lapsena tapasin tämän huumorimunkin, kun isäni kanssa vierailimme Valamossa ja myöhemmin Lintulassa, jossa hän sittemmin toimi pappina. Minulle on jäänyt mieleeni hänen lohkaisunsa, kun eräs turisti kysyi Savvalta. onko hän ollut jo kauan luostarissa. Savva vastasi tyylilleen uskollisena ja naama vakavana: "Voi tokkiisa, minä olen ollut koko ikäni täällä ja niin oli isänikin ja aikanaan oli hänen isänsäkin."

Olkoon kaikkien tuolla ja muallakin kalmistoissa lepäävien vainajiemme muisto ikuinen!


HAP
happy

lauantai 1. kesäkuuta 2013

57. Suvivirsi elää ja voi hyvin


Nyt on taas Suvivirren aika. Minäkin - ortodoksi - pidän kovasti tuosta luterilaisesta virrestä "Jo joutui armas aika", jota enemmän tai vähemmän kauniilla äänelläni olen jo muutaman vuosikymmenen veisannut koulujen päättäjäisjuhlassa. En ole koskaan sitä kauhistellut, enkä tule niin tekemään. Suvivirsi elää ja voi hyvin. Kuten sanonta kuuluu, tiedot sen kuolemasta ovat ennenaikaisia.


Toimiessani rehtorina, pidimme usein - tai itse asiassa viimeisinä vuosina aina - kevätjuhlamme koulumme, Päämajakoulun, vieressä olevassa Mikkelin tuomiokirkossa, jonne aina mahtuivat kaikki, niin koulun oma väki kuin vieraat ja tunnelma oli kevätjuhlan arvoinen: iloinen. Usein minulta kysyttiin, osallistuvatko muiden uskontokuntien lapsetkin tuohon juhlaan. Aina vastasin: "Osallistuvat, mutta viime kädessä vanhemmat saavat päättää siitä, paitsi ortodoksit, joista vastaan nyt poikkeuksellisesti minä ja sanon, että osallistuvat." Tietty pilke oli tietysti silmäkulmassa, kun tuon sanoin, mutta viesti välittyi siitä riittävän selkeästi. Muistaakseni ainoastaan jehovantodistajat eivät osallistuneet juhliin, mutta syy ei ollut pelkästään kirkko, he kun eivät hyväksyneet juhlia ollenkaan.

Nykyisin keskustelu tässäkin asiassa on mennyt pahasti hakoteille. Joku yksittäinen koulu tai sen rehtori pääsee tai joutuu valokeilaan, kun siellä ilmoitetaan, ettei koulu halua "loukata" muunuskoisten tunteita uskonnollisella propagandalla. Minkä verran noita muunuskoisia sitten koulussa on? Usein pieni vähemmistö, mutta siitä saa hyvin ns. "keppihevosen" oman ideologiansa mukaisen asian ajamiseen. Rehtori itse saattaa ajatella asioista toisin ja näin hän voi auktoriteetillaan ohjata asioita haluamaansa suuntaan eikä saa syytä omille niskoille. Näinkin se saattaa siis joskus olla.

Kaiken kaikkiaan ongelma ei minusta ole nuo muutamat harvat koulut, joissa noin "törttöillään", vaan ongelma on se, että asiasta tehdään niin suuri numero. Katsokaa ja kuunnelkaa ympärillenne. Suurimmassa osassa Suomen kouluja lauletaan kevätjuhlassa Suvivirsi, eikä sen laulamista aseteta edes kyseenalaiseksi. Miksi siis asiasta "älämöidään"?

Miksi Suomessa älämöidään niin monesta muustakin vähemmistön asiasta? Siksi, että saataisiin asia esille ja muutos aikaiseksi. Näinhän tätä samaa menetelmää käytetään par'aikaa vaikka sukupuolineutraalin avioliiton tai samaa sukupuolta olevien liiton rekisteröimisasioissa, johon myös ortodoksisen kirkon päämies, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, otti kantaa aivan äskettäin (Kts. HS:n artikkeli). Samaa älämölöä on käytetty sukupuolisen suuntautumisen markkinoinnissa ja viimeisimmän kuulin juuri äsken telkkarista, kun siellä joku transseksuaaliseen vähemmistöön kuuluva ihmetteli, että miksi sukupuolenleikkaukseen menevälle tehdään sterilisaatio. Siis tuo joku halusi, että mieheksi muuttuva Maija saa Mikkona synnyttää lapsen halutessaan, olla edelleen kaikin tunnusmerkein - myös sosiaalitunnuksen mukaan - Mikko, jolla masu pullottaa ja ihmiset äimistelee. Olisihan se "mukavaa" olla tuollainen friikki - siis synnyttävä mies - mutta sekö on koko homman idea. Hups! Ison masun saa toki ilman synnyttämistäkin. Myös mies. Kokemusta muuten on.

Minua siis ärsyttää tuo median mukaan meno asioihin sellaisella volyymillä, miten se nykyään on mennyt noissa esimerkkiasioissa. Kyllä kaikista asioista saa puhua ja pitääkin, mutta kai nyt asioilla ja tekijöillä voisi olla suhteellisuudentajukin. Mikä on oleellista ja tärkeää, vallitsevaa ja merkittävää, yleistä, useita koskevaa.

Kun lukee nykyisin toisen valtakirkkomme uutisia, tulee väkisin sellainen tunne, että siellä ei oikeastaan taida olla mitään muuta kuin sukupuolisesti poikkeavia työntekijöitä, joita on kirkot pullollaan ja joita jopa lähetellään milloin minnekin päin Aasiaa, nyt viimeksi Kambodžaan. Minulla kyllä ihan oikeasti on sellainen arvelu, että suurin osa luterilaisen kirkon työntekijöistä on ihan tavallisia heteroja, usein perheellisiä, joilla on vielä puolisonsa kanssa tehtyjä lapsiakin. Joten - miksi ihmeessä pitää olla tuollainen älämölö, jos nyt sitten lähetetään yksi rekisteröity miespari jonnekin Aasiaan? No ehkä taustalla on tietysti moraalisetkin kysymykset, mutta silti asia saa ihan turhan suuret mittasuhteet.

Venäjän ortodoksinen kirkko on ottanut viime päivinä voimakkaasti kantaa noihinkin asioihin. (Kts. mm. Ortodoksi.netin uutinen) Olen ollut mukana tiedottamassa noistakin asioista, koska todellisuuttahan ne ovat tuolla naapurissa varsinkin, miksi niistä pitäisi siis vaieta. Mitä tästä on seurannut? Syytteitä niin Venäjän kirkolle kuin tuolle suomalaiselle uutiskanavallekin suvaitsemattomuudesta ja tuomitsemisesta. Kirkko ei siis joidenkin mielestä saa kertoa, mitä sen oppi sanoo joistain asioista, eikä se siis saa sanoa syntiä synniksi. Sehän saattaa loukata jotain ja joku voi pahoittaa mielensä siitä. Voi hyvänen aika! Eräs keskustelija sanoikin aivan oikein, ettei tuomitseminen oli synonyymi kirkon opetuksessa pitäytymiselle eikä suvaitsevaisuus ole synonyymi kaiken hyväksymiselle. Venäjän kirkko on kertonut mielipiteensä tai paremminkin kertonut, mitä kirkko oikeasti asioista opettaa. Sekä on väärin? Näinkö ei saisi tehdä? No - joku kirkko on jo livennyt tuostakin ja seuraukset alkavat hiljalleen näkyä ja tuntua.

Asioihin on myös yhdistetty valtion rooli suhteessa kirkon rooliin. Kysytään, voiko valtio rajoittaa ihmisten oikeutta valita oma moraalinsa ja ilmaista sitä? Ei voi, eikä myöskään asettaa jonkin toisen moraalisen lähtökohdan valinneita eriarvoiseen asemaan, ei todellakaan. Jos tuo arvo on valtion tai sen asukkaiden vastainen, näille vaarallinen, asia on toisin. Mutta eihän siitä nyt ole kyse, vaan kirkon oikeudesta opettaa omaa oppiaan sellaisena, kun se on ollut parituhatta vuotta. Ja jos joku valtio on ollut kristillinen tai se on jopa syntynyt kristinuskon pohjalta, pitääkö nyt, kun valtiossa on pieni ryhmä muitakin kuin kristittyjä, muuttaa valtio ei-kristilliseksi. No ei varmasti, ainakaan minun mielestäni. Suhteellisuutta, please!

Mielestäni Venäjän kirkko sanoo oikein, kun se toteaa ihmisillä olevan oikeuden sanoa syntiä synniksi. Siis meillä kaikilla - myös toisella osapuolella - on oikeus omiin moraalisiin käsityksiimme. Sitten tuon sanomisen jälkeen pitäisi myös medialla - tuolla kolmannella valtiomahdilla - olla sitä suhteellisuuden tajua kertoa asioista niiden oikeassa mittakaavassa. Tästäkin minusta on Suomessa ollut viime päivinä surkuhupaisa esimerkki. Helsingissä kokoontui joukko suomenruotsalaisia, koska he olivat joutuneet vihapuheiden uhriksi, saaneet vihapostia. Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen on kauheaa, eikä sitä saa suvaita. Sellainen pitää saada loppumaan. Mutta, mutta ... Kun haastateltiin poliisia, sieltä hieman hämillisenä kerrottiin, että koko tuon älämölön aikaansaajana olikin ollut kai yksi taho. Tiukkaamisen jälkeen selvisi, että siis todennäköisesti yksi ihminen. Mutta mitä tällainen ihminen saikaan aikaan. Kaikki vähänkin vinosti suomenruotsalaisista puhuvat syyllistettiin samaan nippuun ja asia sai sellaiset mittasuhteet, jotka eivät siis mitenkään kertoneet asian todellisuudesta mitään. "Mooseskin" masinoitiin puhumaan asiasta pitkästä aikaa Suomen mediaan.

Myönnän kyllä, että yksikin ihminen voi pahimmillaan aiheuttaa suurta tuhoa teoillaan. Näistäkin meillä ja muualla on riittävästi esimerkkejä. Niihin pitää aina ja heti puuttua, mutta jos tällaista toimintaa käytetään - kuten kai nyt hieman vaikutti - jopa poliittiseen peliin, se alkaa hieman yököttää. Tätä samaa metodia kun meillä on jo mielestäni käytetty tarpeeksi jo vaikka missä. Suvivirren vihaamisessakin.


HAP
happy