tiistai 13. elokuuta 2013

80. Levoton nero - pappismunkki Mefodi

Panihida Rautalammin ortodoksisella hautausmaalla. Pappina isä Matti Sidoroff, kanttorina Juhani Hänninen ja kuorona hänen vaimonsa Helena, ponomarina ja kuvaajana Hannu Pyykkönen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kävin viime viikonvaihteessa Rautalammin hautausmaalla, missä toimitimme panihidan siellä lepäävän pappismunkin haudalla. Miksi? Koska tuo pappismunkki oli toimittavan papin tuttava ja me muutkin tunsimme jollain tavoin tämän mielenkiintoisen elämän eläneen vainajan. Ja jotenkin vain tuntui oikealta käydä toimittamassa panihida tuolla syrjäisellä ortodoksisella hautausmaalla, jonne ei ole haudattu muita luostariasukkaita.
Pappismunkki Mefodin (Matti Lehmonen) hautakivi Rautalammilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuo pappismunkki oli kirkolliselta nimeltään Mefodi ja maalliselta nimeltään Matti Lehmonen. Hänen elämäntarinansa on melkoinen. Selvitin sitä hieman vieraillessani jälleen kerran Heinävedellä Valamon luostarissa. Kerron siitä jotain tässä lyhyesti.

Tämä vuonna 1912 Konneveden rantamaisemissa syntynyt rautalampilainen meni jo varsin varhain harjoittelemaan luostarielämää Laatokan Valamon luostariin. Kimmokkeen sinne menoon tämä silloin vielä luterilainen 15-16-vuotias nuori mies sai silloiselta Kotkan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralta, rovasti Mikael Iltonoffilta (Iltola). Niinpä hänet sitten varsin pian liitettiin Smolenskin skiitassa ortodoksiseen kirkkoon ja hän siirtyi Valamon luostariin noviisiksi.

Mefodi kuvattuna Petsamon luostarissa 1939.
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Tuohon alkuaikaan sisältyivät sitten armeijapalvelus ja erilaisia kuuliaisuustehtäviä luostarissa, josta hänet lähetettiin silloiseen - nykyisen Tšekin ja Slovakian tasavaltojen muodostamaan - Tšekkoslovakiaan luostarikouluun opiskelemaan kieliä. Tuolta matkalta kielitaitorepertuaariinsa "tarttui" tšekin lisäksi venäjä ja kirkkoslaavi. Venäjää hän oli opiskellut jo Suomessa ollessaan, mutta ilmeisesti hän ei ollut käynyt mitään suureellisimpia kieliopintoja missään. Hänen myöhempi laaja kielitaitonsa oli enemmänkin suuren lahjakkuuden tai kuten isä Sergius Colliander, joka oli hänet tavannut, sanoi, nerouden, aikaan saamaa oppimista. Hänen sanottiin osanneet lukuisia kieliä ja ilmeisesti hän osasi melko hyvin tai jopa sujuvasti oman äidinkielensä suomen lisäksi, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja ainakin enemmän kuin auttavasti kreikkaa ja ilmeisesti myös jonkin verran tšekkiä ja latinaakin. Tätä laajaa kielitaitoaan hän käytti sitten myöhemmin hyväkseen mm. tekemällä käännöstöitä. Hän käänsi suomeksi useita maailmanhistoriallisia merkittäviä kaunokirjallisia teoksia, mm. Leo Tolstoin "Hadži Murat", Ivan Turgenevin "Savua", Ilja Ehrenburgin "Pariisin kukistuminen", mutta myös mm. Tšehovia ja monia muita merkittäviä kirjailijoita.

Tšekkoslovakian Pyhän Jovin luostarikoulun jälkeen hän palasi Laatokan Valamoon, missä hänet vihittiin ensin munkiksi juuri ennen sodan alkamista vuonna 1938. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin Petsamoon, mistä hän sotavuosien aikana siirtyi sitten Ruotsiin ortodoksisen seurakunnan palvelukseen ja jossain vaiheessa, jatkosodan aikana myös Itä-Karjalaan. Itä-Karjalaa seurasi jossain vaiheessa Konevitsan luostari 40-luvun loppupuoliskolla. Luostari oli tuolloin siirtynyt Keiteleen Hiekkaan, missä Mefodi teki ahkerasti käännöstöitä.

Keitelettä seurasi jälleen Valamo-jakso, nyt tosin Heinäveden Papinniemessä, minne luostari oli siirtynyt sotaa pakoon evakkoon. Tämä jakso kestikin sitten parikymmentä vuotta ja piti sisällään lähinnä luostarin sihteerinä toimimista ja luostarin kirjeenvaihdosta ja käännöstöistä huolehtimisen. Suurin osa tuolloisista munkeista ei osannut suomea, koska he olivat venäläisiä ja siirtyneet luostarin mukana evakkoon. Tuolle ajalle sisältyy myös varsin erikoinen ja omalla tavalla merkittävä ajanjakso niin koko Suomen ortodoksisen kirkon historiassa kuin varmasti myös Mefodin elämässä. Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen "jääkausi", Suomen kirkon "melkein hajoaminen" kalenterikysymyksen edessä, munkkien karkottamiset ja pois muuttamiset ja monet muut tämän kaltaiset asiat.

Kuusikymmentäluvulla ortodoksinen kirkko käytti jälleen Mefodin kielellistä lahjakkuutta hyväkseen ja hän toimi jonkin aikaa Kirkkojen Maailman Neuvoston (KMN) ekumeenisen komission jäsenenä Saksassa, jonne hän siirtyi pian pappismunkiksi vihkimisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1968.

Siirtyminen ulkomaille venäläisen ortodoksisen emigrattikirkon palvelukseen lienee ollut jonkinlainen turhautumisen ilmaus. Hän oli ennen sitä hävinnyt niukasti Heinäveden Valamon igumenin eli luostarin johtajan vaalin ilmeisesti vain yhdellä äänellä. Kun samaan aikaan keskusteltiin koko Heinäveden luostarin lopettamisesta, koska vanhat munkit kuolivat ja uusia ei saatu, hän pohti omia henkilökohtaisia ratkaisujaan. Myös hänen tehtäviensä suunnittelu - siis lähinnä hänen esimiestensä tekemät suunnitelmat - eivät oikein miellyttäneet ja siksi mahdollisesti hän päätti siirtyä ulkomaille.

Niinpä Mefodista tuli 60-luvun lopulla Karpaateilla sijainneen Pyhän Jobin luostarin perinteen jatkajan, Yhdysvaltoihin siirtyneen Pyhän Kolminaisuuden nimeä kantaneen luostarin alaisuudessa toimivan alkuperäisen luostarin nimisen, Pyhän Jobin luostarin pappi ja rippi-isä.

Pappismunkki Mefodi (Matti Lehmonen)
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Saksassa menikin sitten seitsemisen vuotta ja kun hän 1975 palasi Suomeen, tietynlainen ynseä suhtautuminen, mitä hän katsoi kokeneensa jo ennen lähtöä, jatkui - ainakin hänen omasta mielestään ja kun hän ei suostunut siirtymään hänelle määrättyyn tehtävään, hän ei jäänytkään pysyvästi Heinäveden Valamoon, vaan siirtyi asumaan "maanpakoon" joksikin aikaa Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistaman leirikeskuksen tiloihin, mistä hän sitten siirtyi asumaan Rautalammille.

Jonkinlainen oman elämän ristiriitaisuus yhteiskunnan tai vaikkapa kirkon kanssa saattoi osaltaan johtua myös hänen omista henkilökohtaisista teoistaan lähinnä sodan jälkeisen ja ilmeisesti jossain määrin myös ennen sotaa tapahtuneen sosialistisen liikkeeseen ja kommunistiseen puolueeseen liittyvien järjestöjen toiminnassa. Hän oli mukana SNS-seuran toiminnassa ja jopa palveli SDPL:n nuorisolehteä Kiurua 40-luvun lopulla. Tämäkin ajanjakso oli mielenkiintoinen ja täynnä erilaisia pettymyksiä, jotka omalta osaltaan johtivat myöhempiin Mefodin elämän radikaaleihinkin ratkaisuihin.

Rautalammilla pappismunkki Mefodi asui kuin munkki ensin velipuolensa kanssa hänen kotonaan ja välien viilennettyä elämänsä viimeisinä vuosina kunnan vanhuksille varaamissa asunnoissa, joita hän aina nimitti keljoiksi, kuten luostarissa oli tapana sanoa munkin asunnosta. Rautalammilta käsin hän matkusteli paljon ulkomailla ja pääsi käymään vielä myös Laatokan Valamossa, oman munkkielämänsä alkukodissa, jonne hän myös jossain vaiheessa mietti paluutaan, muttei kuitenkaan sitten sitä toteuttanut.

Näitä muita ulkomaanmatkojaan hän lystikkäästi nimitti viihdekiertueiksi ja niistä ja monesta muusta retkestä olisi vielä paljonkin kerrottavaa. Hän kävi tervehtimässä matkoillaan myös vanhoja ystäviään, kuten esimerkiksi luostarin entistä leipuria, keittiömunkki Joonaa, Juojärven asemalla asuvaa munkkia, joka oli joutunut myös hankauksiin luostarinsa kanssa, mutta hän tapasi myös lukuisia tuttujaan ulkomailla.

Mefodin ystäviä ja tuon ajan ortodoksisia vaikuttajia vasemmalta oikealle:
Paavali (myöh. arkkipiispa), Markos, Isaki, Savva ja Pietari
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Pappismunkki Mefodi säilytti terävä-älyisyytensä ja sananvalmiutensa loppuun saakka. Häneltä saattoi saada kipakan ja terävän vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Otetaan tähän loppuun kaksi sellaista. Kun hän aikanaan Heinäveden Valamossa ollessaan istui Torakkahoviksi nimetyn munkkien asuntolan kuistilla yhdessä pappismunkki Savvan - toisen "koiranleuan" kanssa - valkoisissa viitoissaan ja pitkine partoineen ja paikalle saapui turisti kameransa kassa kysyen: "Saako ottaa kuvan?" - Mefodi jyrähti: "Joo, kuvata saa, muttei ruokkia." Toisen kerran saman kysymyksen edessä hän vastasi toimittaja-kuvaajalle, jonka hän ehkä epäili ottavan kenties huonolaatuisen kuvan. Hän sanoi: "Jospa tässä käy kuten paavi Pius V:lle, kun hänestä tehty maalaus - joka ei ollut paavin mielestä kovin ihastuttava - lähetettiin edelleen. Paavi oli näet kirjoittanut kuvan taakse: Ällää pelätkö, se olen minä, paavi Pius."

Pappismunkki Mefodista jäi kirjoittamatta vielä paljon mielenkiintoisia asioita, mutta jospa jossain sopivassa vaiheessa saisin niistä koottua ja sanoiksi muodostettua toisen, pitemmän tarinan. Mutta olkoon nyt tämä jupina alkuna mahdollisesti uusille, uudenlaisille jupinoille tai ehkä paremminkin tarinoille ortodoksisista, mielenkiintoisista ihmisistä, joita ympärillämme on elänyt. Kuten aikaisemmin taisin mainita, alan taas itsekin joidenkin tuiki tuntemattomien ja eräiden hyvän-päivän-tuttujen kanssa väsyä tähän tietynlaiseen kriittiseen kirjoittamistyyliini, jonka jo kerran sain lopetettua. Jospa tässä syksyn ja talven aikana saisin lopetettua ja julkaistua jo melkein valmiit, keskeneräiset jupinani ja voisin lopettaa tämänkin Happy 1 -blogisivuston ympäristölle ja ainakin joillekin kanssaihmisille sopimattomana.


HAP

happy

P.S. Infoa kirjoitusvirheistä ja muista hatarista tiedoista voi lähettää suoraan tämän blogin yhteysosoitteeseen:
happy.ykkonen(at)gmail.com

Ko. osoite ei ole muussa käytössä.

2 kommenttia:

  1. Onpa mielenkiintoinen ihminen ja elämä! Kiitos tästä, ei näistä liikaa tietoja ole.
    Jatkoa tälle ja muillekin tutkimuksillesi ja niistä syntyville kertomuksille

    t. Liisa Förbom

    VastaaPoista
  2. Älä ihmeessä lopeta. Pappismunkki Mefodin elämä on ollut todella mielenkiintoinen. Olisi mukava kuulla joskus myös jonkun venäläisen (ortodoksi) emigrantin tarina.

    VastaaPoista

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.