maanantai 29. huhtikuuta 2013

46. Elävässä kirkkomuseossa ja hieman kuolleessakin

Contanţan vierailun päätteeksi kävimme läheisessä Sarichioin kylässä, jossa asuu suuri joukko slaavilaisperäisiä, venäjää puhuvia Ukrainasta ja Venäjältä aikanaan uskonvainoa paenneita vanhauskoisia, ns. papilliseen haaraan kuuluvia lipoveneja.

Lipoveeninaisia palmusunnuntain liturgiassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Sunnuntaina siellä vietettiin pääsiäistä edeltävän viikon aloittavaa palmusunnuntaita ja kirkko oli kuin isketty täyteen huivipäisiä, koristeellisissa pitkissä hameissa olevia mummoja ja miehiä suomalaisittain ajatellen, karjalaismallisissa pitkissä erivärisissä, kuitenkin pääasiassa vaaleissa paidoissa, joissa oli vyönä sivulle riippuvat, villalangasta punotut, tupsupäiset vyöt. Toisessa muutaman sadan metrin päässä olevassa lipovenien kirkossa miehet pukeutuivat eritavalla. Heillä oli päällä papin viittaa muistuttava pitkähelmainen musta napitettava kirkkotakki.

Lipovenien kirkko Sarichioin kylässä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Meille ei selvinnyt näiden kahden lipoveniryhmän ero muulla tavalla, kuulimme vain heidän olevan hieman eripuraisia keskenään. Miksi? Sekään ei tällä matkalla selvinnyt. Kummassakin kirkossa oli runsaasti kirkkoväkeä, tuossa ensiksi mainitussa ehkä hieman enemmän. Muuten – myös naisilla oli tuollainen tupsupäinen vyö uumallaan. Se erosi miesten vyöstä vain siinä, että riippuva osa oli hieman lyhyempi, miehillä noin parikymmentä senttiä, naisilla ehkä puolet siitä. Ostin muuten itsellenikin omaan karjalaispaitaan tuollaisen vyön. Katsotaan nyt sitten, kuka tunnistaa sen lipovenivyöksi Suomessa.

Lipoveeninaiset kylän railtilla palaamassa kotiinsa liturgiasta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Vanhauskoisten lipovenien liturgia muistuttaa paljon venäläistä ja samalla siis myös suomalaista liturgiaa. Teksteissä ja joissain tavoissa on kuitenkin eroa. Ortodoksi.netin puolella on vanhauskoisista oma artikkelinsa, se kannattaa lukea sieltä, niin jotkut asiat selviävät paremmin kuin tästä jupinasta. 

Oleellinen ero on ristinmerkin tekemisessä, siis siinä, miten käsi laitetaan tiettyyn asentoon, kun sillä tehdään ristinmerkki samalla tavalla kuin ortodoksit sen tekevät: otsaan, rintaan, oikealle olkapäälle ja vasemmalle olkapäälle. Vanhauskoiset eivät kuitenkaan laita yhteen peukaloa, etusormea ja keskisormea, jotka siis kuvaavat Pyhää Kolminaisuutta, joka siis samalla, kun on kolme sormea yhdessä, on myös yksi. He eivätkä taita kahta muuta sormea: nimetöntä ja pikkusormea kämmenen päälle kuvaamaan Kristuksen kahta luontoa: jumalallista ja inhimillistä. Vanhauskoiset laittavat yhteen peukalon kanssa pikkusormen ja nimettömän, samalla tavalla kuvaamaan Kolminaisuutta, ja kaksi sormea on pystyssä, toinen, keskisormi hieman taittuneena. Kaksi sormea kuvaavat samalla tavalla Kristuksen kahta luontoa. Tuo taittunut sormi kuvaa sitä ei niin nöyrää, inhimillistä luontoa ja suora sormi jumalallista luontoa.

Toisen lipoveniryhmän mies palaamassa kotiinsa kirkkotakissaan ja karvahatussaan noin 30 asteen helteellä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Jos poimisin vielä toisen eroavuuden. Kun ortodoksisessa kirkossa lauletaan: ”Halleluja, halleluja, halleluja, kunnia olkoon Sinulle Jumala”, niin vanhauskoisilla se on sen sijaan: ”Halleluja, halleluja, kunnia olkoon Sinulle Jumala”. Ja selityksenä he sanovat – aivan oikein – ei Jumala ole neljä, vaan kolme. Siis kunnia eli halleluja vain kolme kertaa, ei neljä kertaa. 

Kirkon staarosta Andrei neuvoi meitä ”käyttäytymään” oikein kirkossa. Ikonien edessä, kirkon edessä, jne. ristinmerkki tehdään aina kolme kertaa peräkkäin ja aina kumarretaan syvään, ei mitään nyökkäyksiä. Muitakin erilaisia vanhoja tapoja on ja he ovat kovin tarkkoja siitä, että niitä noudatetaan ja perinne säilyy. 

Ihan täysin ei selvinnyt näiden lipovenien organisaatio, mutta tiettävästi se ei ole globaali vaan melko paikallinen. Ja ilmeisesti näillä kahdella eri ryhmällä, joita tuolla näimme, on kummallakin oma alueorganisaationsa. Andrein ryhmällä on katedraali ja piispa Brailassa, mutta muu jäikin minulle epäselväksi. Suhtautuminen meihin ortodoksiin oli kuitenkin kohteliasta ja asiallista, vaikkeivät he meitä ehkä ihan oikeina kristittyinä mahdollisesti pitäneetkään. Varsinkin se, että olimme Suomesta ja ortodokseja, on ollut kaikkialla täällä suuri ihmettelyn aihe. Mutta asiat ovat kyllä sujuneet, kun joukossamme on ollut sekä paikallista kieltä (romaniaa) kuin myös venäjä taitava henkilö, joka osaa kirkkoslaaviakin tarvittaessa.

Nikuliţelin marttyyrikryptan katon kupoli on syvällä maan sisässä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Lipovenien luota suunnistimme vielä pohjoista kohti ihan Ukrainan rajalle, missä sijaitsevat todelliset delta-alueet ja siellä Tonanvan rantaa pitkin ajoimme seuraavaan konteeseen pieneen Nikuliţelin kylään, jossa joskus 70-80-luvulla suuret tulvavirtaukset paljastivat teiden risteyksestä vanhan basilikan tien alta monen metrin syvyydestä. Sieltä löytyi sitten marttyyrikrypta ja sieltä neljän marttyyrin reliikit. He olivat pyhät marttyyrit Zotikos, Attalos, Kamasis ja Filippos.

Kaivauksissa löydetty marttyyrien nimilaatta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Marttyyrit tunnettiin jo aikaisemmin nimeltä, heidät oli liitetty Konstantinopolin marttyyriluetteloon, mutta heistä ei tiedetty muuta. Nyt heidät paikallistettiin alueelle ja ajankohtakin ajoittui suunnilleen Diokletianuksen aikakaudelle. On oletettu, että Zotikos olisi ollut pappi ja kolmesta muusta mahdollisesti joku oli sotilas ja joku lähetystyöntekijä. Aivan tarkkaan reliikkejä ei ole voitu identifioida, siis mitä reliikit kuuluvat kellekin. Reliikkejä säilytetään läheisessä Cocoşin luostarissa. Samassa yhteydessä löytyi muistolaatta myös kahdesta muusta marttyyrista, joista ei tiedetä nimiä enempää. He ovat pyhät marttyyrit Odekode ja Ikhor

 Nikuliţelista matka jatkui sitten juuri tuohon Cocoşin vuonna 1833 perustettuun Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa pappismunkki Atanasios esitteli meille ystävällisesti vuonna 1997 rakennetun kauniin Pyhän Kolminaisuuden kirkon, jossa iasilaiset taiteilijat olivat peittäneet satoja neliömetrejä kirkon seinistä erikoisella kultalasimosaiikilla. Mosaiikki-ikonit ja kuviot oli saatu vasta puoleen väliin tehdyksi ja rahaa tekemiseen oli mennyt jo noin 300 000 euroa. 

Luostarin nimi Cocoş tarkoittaa kukkoa. Luostarille annettiin tuollainen nimi turkkilaisvallan aikana, jolloin sai rakentaa kyllä luostarin, mutta sille ei saanut antaa kristillistä nimeä. Siksi nimi tuli paikalla sijainneesta Kukkovuoresta. Myöskään korkeaa kellotornia ei saanut rakentaa silloin, koska mikään ei saanut olla moskeijaa korkeampaa. Siksi kellotornikin voitiin rakentaa vasta myöhemmin.

Cocosin luostarin alttaria ja sen seinämosaiikkeja.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Saimme kutsun myös luostariruokailuun, mutta päätimme jatkaa matkaa Brailaan. Isä Atanasios toivotti meidät jonkun toisen kerran tulemaan hieman pidemmäksikin aikaa. Tilaa luostarissa oli majoittaa ihmisiä runsaasti. Veljestöä oli noin 25 munkkia ja lisäksi palkatut työntekijät, jotka usein asuvat lähikylässä.

Basilikasta löytyneiden marttyyrien reliikit ja heidän ikoninsa Cocosin luostarissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Niinpä ajelimme Brailaan syömään jälleen maukasta kalaruokaa ja matkalla saimme jälleen seilata Tonavalla, nyt tosin hieman suuremmalla lautalla kuin edellisellä kerralla. Brailasta matka joutuikin sitten jälleen suurien ”aakeitten laakeitten” kautta Bukarestiin, jossa virkistävä suihku, maittava paastoateria ystävien kanssa ja hyvät yöunet tekivät terää. 

Tätä kirjoittelen nyt jo jälleen Breazassa, jonne menimme saunomaan ja katsomaan, miten luonto onkaan puhjennut kauniisiin kukkiin joka puolella. Bukarestin autojen meteli vaihtui vähäksi aikaa jälleen lintujen lauluun ja sammakoiden konsertointiin. Huomenna jatkamme matkaa. Emme vielä tosin tiedä, minne. Mahdollisesti Piatra Neamţiin tai Targu Neamţiin tai jopa Neamţin luostariin, josta löytyy hotellikin. Katsotaan nyt, minne tie vie. 

Täällä on Suuren viikon aika eli pääsiäinen on ensi viikonvaihteessa. Vappukin lienee piakkoin. Vappua emme suuremmin juhli, toivottavasti kuitenkin löydämme katon päämme päälle. Pääsiäisen vietämme ystäviemme luona Iasissa ja heti kohta pääsiäisen jälkeen tarkoitus olisi ajaa Karpaattien kauniiden ja jylhien maisemien kautta Unkariin ja sieltä sitten suunnilleen samoja jälkiä takaisin Suomeen. Mutta katsotaan nyt, voi olla, että jotain kerrottavaa vielä löytyy. Joten seuraa jupinoita.

HAP
happy

lauantai 27. huhtikuuta 2013

45. Deltan lipovenit ja seikkailijat

Matka Constanţasta Tonavan delta-alueelle oli jälleen mielenkiintoinen. Jo matkalla Bukarestista Constanţaan ihmettelimme suuresti, kun ympärillä ensin oli 100 kilometriä rypsiviljelmiä, sitten 100 kilometriä viiniviljelmiä ja loput 50 km erilasia muita viljelmiä. Ja oli todella ”aakeeta laakeeta”, siinä olisi monen pohojalaisen mieli nauttinut noista lakeuksista. Minulle aivan käsittämätöntä.
Tie kulki satoja kilometrejä läpi peltojen, joita parhaimmillaan reunusti kymmenien kilometrien tuulimyllymetsät.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Sama maisema jatkui siis mennessämme delta-alueelle. Nyt lisänä olivat vain todella surrealistiset tuulimyllymetsät. Väkisin tuli mieleen Don Quijote ja hänen epätoivoinen taistelunsa tuulimyllyjä vastaan, kun katselin kymmeniä kilometrejä pitkää tuulimyllyviidakkoa. Mieli teki toimia Don Quijoten lailla, sen verran oudolta se näytti. Tuulimyllyjä oli varmaan satoja, ellei jopa tuhansia.

Vihdoin saavuimme Enisalan kylään jossain Romanian ”ei-missään”. Ukraina ei ole kaukana ja alue ei vielä ole sitä aivan oikeaa deltaa, mutta muistutti toki sitä jo melkoisesti. Kylästä löytyi majoitusliike, jonkinlainen safari-yrittäjä, jolta otimme kolmen hengen huoneen täyshoidolla. Isäntä osasi sanoa suomeksi ”Terve, terve” ja puhui myös hyvin ruotsia. Oli opiskellut urheilupsykologiaa Lundissa Ruotsissa ja vikitellyt melkein tuttua suomalaista naista Helsingissä. Maailma on pieni.

Saapuminen lipovenien alueelle huomattiin aina kylän rajalla olevan matkamiehen ristin kohdalla. Risti oli heille tyypillinen, kolme poikkipuuta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Lipovenien Jumalanäidin kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
 
Lauantaipäivän ohjelmaan on kuulunut tutustumista ympäristöön. Ensin menimme läheiseen Sarichioin kylään, nimi venäjäksi on Сарикей. Useimmat tekstit alueella on romaniaksi ja venäjäksi, koska alueella asuu suuri määrä lipoveneja, papillisia vanhauskoisia, jotka ovat pääasiassa venäläisiä tai jotkut ehkä ukrainalaisia.

Vanhauskoisten lipovenien jumalanpalvelus Jumalansynnyttäjän kirkossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Staarotsa Andrei opasti, miten lipovenit kastavat lapsensa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Sarichioissa kävimme myös vanhauskoisten kirkossa, joka oli pyhitetty Jumalanäidille. Tapasimme ulkona staarostan eli kirkon isännän, toisen nimeni kaiman, Andrein. Hän antoi meille melkoisen tietoiskun vanhauskoisista Romaniassa. Pääsimme kirkkoonkin sisälle. Kirkossa oli menossa palvelus ja siksi kuvasimme vain eteisestä. Huomenna kuvaamme lisää, kun menemme liturgiaan. Andrei esitteli meille myös ns. talvikirkon, jossa saimme kuvata kaikkea alttarista lähtien. Andrei jopa demonstroi meille, miten lipovenit kastavat lapsen noin 20 päivän – 3 kuukauden ikäisenä. Pää edellä isoon kastealtaaseen siellä pyöräytys, ylös pää edellä ja uusi pyöräytys altaan päällä. Ja tämä kolme kertaa. Saimme kutsunkin erään vanhauskoisen kotiin. Katsotaan nyt sitten huomenna.

Paluumatkalla ajoimme Enisalan linnan kautta. Löytämämme tie sinne johti arkeologisten kaivausten ja melko huonon tien kautta, mutta perillä huomasimme, että oli sinne asfaltoitu tiekin. No palasimme sitä takaisin. Linna on korkealla vuorella ja siellä oli kova tuuli, joten palasimme pian takaisin, koska olimme sopineet isännän kanssa, että pääsemme veneretkelle deltalle. Siitä muodostuikin melkoinen seikkailu.

Veneellä pitkin kapeita järviruokojen reunustamia kanvia.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Matkasimme alueen kanavia pitkin sikin sokin näkemättä loppujen lopuksi paljoakaan lintuja. Ääniä kyllä kuulimme runsaasti, sillä korkea ruovikko oli oivallinen piilopaikka monille linnuille. Vesilintuja sen sijaan näimme yllättävän vähän: joutsenia, sorsia, merimetsoja, haikaroita. Sammakoita tuntui sielläkin olevan runsaasti ja ne pitivät välillä melkoista konserttia.

Jumissa ollaan. Mitenkähän tästä?
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


No - vaikka näin.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Matkamme liui pitkin kapeita ruovikkokäytäviä sinne tänne, kunnes yhtäkkiä veneen moottori pysähtyi. Eikä enää sitten lähtenyt käyntiin. No – eipä siinä suomalaiset eläkeläiset suuremmin hätkähtäneet. Sattuuhan noita. Moottori ei vain sitten todellakaan enää käynnistynyt ja kuskin piti kutsua kännykällään apua labyrinttiin. Välillä tuuli vei meidät ruovikkoon, välillä ajelehdimme kanavissa. Veneessä ei ollut airoja, ei melaa, ei mitään muuta kuin istuin laudat, joilla olisi voinut meloa. Siinä sitten ihmettelimme tovin jos toisenkin, ennen kuin hinuri – toinen samanlainen vene – saapui. Sittenkin hinaaminen oli hieman hakusessa ja suomalaisen rehtorin oli jälleen astuttava rooliinsa ja ottaa toisesta veneestä airo, jolla sitten ohjasin sinne tänne sivusuunnassa poikkoilevaa, vedettävää venettä ja se pysyikin sitten suorassa. Näin pääsimme ”kotisatamaan” ja lyhyt mielenkiintoinen deltaristeily oli. Totesimme jälleen, että tällä reissulla on todella ollut monenlaisia bonustapahtumia, jotka ovat tuoneet tähän jo muutenkin mielenkiintoiseen retkeemme monenlaista lisää – pääasiassa hauskaa. Olemme todellakin saaneet nauraa asioille ja toisillemme oikein kunnolla.


HAP
happy

perjantai 26. huhtikuuta 2013

44. Mustanmeren rannalla

Majapaikkamme Constanţassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kyllä täällä on kesä kaikilla mittapuilla – suomalaisella tai romanialaisella mitattuina. Lämpötila on ollut korkeimmillaan +29 Celsius-astetta ja ajoittain olo auringossa on lähes tukahduttavaa. Mutta en valita, kun olen kuullut, että Suomessa sataa ja lämpötilakin on noin 20 astetta kylmempää.
Apostoli Andreaksen luola, jossa hänen sanotaan asuneen käydessään Romaniassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Olemme näinä päivinä tutustuneet lähinnä Constanţaan (joka muuten lausutaan suomalaisittain Constantsa) ja sen ympäristöön. Eilen kävimme kuuluisassa pyhän apostoli Andreaksen luostarissa, jossa on myös apostoli Andreaksen luola. Täällä vahvasti elävä perimätieto väittää – hieman kirkkohistoriaa uudelleen kirjoittaen – että apostoli Andreas olisi vieraillut siellä ja asunut tuossa luolassa. Hänellä sanotaan olleen mukanaan 12 opetuslasta, jotka olivat ns. 70 apostolin joukosta ja hän olisi saarnannut ja kastanut kansaa aivan kuten hänen oppimestarinsa Jeesus, mäenrinteillä. Joka tapauksessa perimätieto tästä asiasta on täällä vahva ja tietoisuus asiasta antaa varmasti usealle romanialaiselle lohtua omaan hurskauselämäänsä. Siksi ei ole mitään syytä ryhtyä kiistelemään asian todenperäisyydestä. Se ei johtaisi mihinkään rakentavaan.

Apostoli Andreaksen luolan seinät ja katto on täynnä ihmisten sinne tuomia ikoneja, ristejä ja koruja, jotka ovat kiitoksia toteutuneista rukouksista tai eräänlaisia votiiveja, rukouspyyntöjen lahjoja.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Pyhän Andreaksen luostarissa on noin 15 munkkia ja muutamia palkattuja maallikkoja. Luostarin veljestön vaihtuvuus on kuulemma melko suurta, koska varsinkin viime aikoina on perustettu uusia luostareja runsaasti ja sieltä on lähtenyt munkkeja näihin luostareihin myös johtajiksi.

Pyhän apostoli Andreaksen luostarin taalannon (talendeon) ja
kellojen soittaja lienee sukua Notre Damen kollegan kanssa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Pyhän apostoli Andreaksen uuden kirkon sisätilaa ja ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Yksityiskohta pyhän apostoli Andreaksen luostarin seinäfrescosta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Luostarissa on kaksi kirkkoa – uudempi ja isompi ja vanhempi kirkko, joka pääasiassa oli ainakin nyt käytössä. Romanialaiseen tapaan kirkot tosin täällä ovat auki ja ihmiset voivat vierailla niissä vapaasti. Luostari sijaitsee romanialaisittain syrjässä, syrjäseudulla ja sinne ei voi vahingossa eksyä, sinne on mentävä varta vasten.
Paikallinen "autolautta" Tonavan yli Bulgariasta Romaniaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Samalla reissulla ajoimme melkein Bulgariaan. Bulgarian Silistra oli aivan vieressä, tien reunassa kulki Romanian ja Bulgarian raja, mutta koukkasimme rajalta Tonavalle paikalliseen ”autolauttaan”. Lauttaan mahtui kymmenkunta autoa ja sitä työnsi pieni alus, hieman hinaajan tyyppinen laiva. Eipä lautalla ollut suuremmin mitään kaiteita edessä ja takana, pelastusliiveistä nyt puhumattakaan. Mutta tasainen jyskytys vei meidät vajaan puolen tunnin ”Tonavan jokiristeilyn” päätteeksi tukevasti vasemmalle rannalle, jossa suuntasimme ravintolaan syömään.

Hieman on tullut palautetta siitä, että omat Facebook-sivuni ovat täynnä erilaisia kuvia ruuista ja juomista. Joku kyselikin, olemmeko me nähneet ollenkaan muuta kuin ruokaa ja juomaa matkallamme. Olemme. Ja runsaasti. Tänäänkin teimme noin kuuden tunnin turneen Constanţassa. Mutta siitä kohta lisää. Ruoka on täällä hyvää ja edullista. Kunnioitan siltä osin hieman paikallista paastoaikaakin, joka kestää vielä ensi viikon, että en ole koko aikana syönyt lihaa, mutta kalaa sen sijaan runsaasti.
Pyhän Johannes Kastajan luostari jossain ajomatkamme varrella.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Apostoli Andreaksen luostarin jälkeen ajelimme siis ravintolan kautta majapaikkaamme Constanţaan. Välillä tosin oli runsaasti luostareita, joita osaa kuvasimme ulkoapäin, mutta emme enää menneet sisälle. Sieltä löytyi myös mm. pyhän Johannes Kastajan luostari, jossa monet suomalaiset papitkin ovat teetättäneet jumalanpalveluspukujaan. Luostari onkin kuuluisa juuri tuosta seikasta. Niin ja kävimmehän me tuolla samalla matkalla myös katsomassa Trajanuksen voitonmerkkiä, jota kunnostettiin koko ajan tulevia turisteja ajatellen. Valtava voitonmerkki roomalaiselle valloittaja Trajanukselle, joka aikanaan valloitti noita alueita melko kovakouraisesti.
Mamaian hiekkarantoja Mustallamerellä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tämä päivä – perjantai – olikin sitten pelkästään Constanţa ja Mamaia päivä. Mamaia on suuri Mustanmeren ranta-alue täynnä hotelleja, jotka tosin vielä olivat vajaakäytöllä, mutta terasseja rakennettiin kiivaasti, sillä jo tänä viikonvaihteena kaupungin täyttää ensimmäiset rannoilla aurinkoa ottavat löhöilijät. Ensimmäisiä auringonottajia sieltä toki jo nyt löysimme. Vappuna nimittäin täällä alkaa rantakausi ja siis ilmeisesti virallisesti kesä. Hiekkarantoja sieltä löytyi kilometreittäin ja hotellienkin määrä oli kunnioitettavan suuri. Suomalaiset eivät ilmeisesti enää tee tänne ryhmämatkoja, mutta kyllä meitäkin tänne kai ajoittain joitakin eksyy. Hienoja maisemia, tosin ilmeisesti hinta-laatu-suhde ei ole ihan kohdallaan suomalaisille rantamatkailijoille.
Constanţan Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin katedraalin ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Constanţassa kävimme tietysti kaupungin suurimmassa katedraalissa, pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetyssä kirkossa. Kirkon seiniä ja maalauksia ”pestiin” siis jotenkin poistettiin niihin pinttynyttä tummuutta ja siksi osa kirkosta oli telineiden vallassa. Satamassa oli suuri loistoristeilijä, josta riitti ihmisiä katedraaliinkin ja siksi kuvaaminen oli ajoittain vaikeaa. Totesimmekin, että muutoin matkamme on ollut juuri tuon kuvaamisen kannalta erinomaista, missään ei ole ollut vielä turisteja ja olemme siis saaneet olla siltä osin ”rauhassa”.

Constanţa on mielenkiintoista aluetta. Se sijaitsee Tonavan läheisyydessä, Euroopan ja Aasian rajalla ja Mustanmeren rannalla. Siksi tänne on aikojen saatossa tullut runsaasti erilaisia kansallisuuksia. Kävimme syömässä turkkilaisessa ravintolassa – muuten ihan samoja ruokia, mitä saa Kreikassakin, mutta täällä erinimillä. Tervehdin majapaikkamme naapuria aamuisin kreikaksi ja tänään vierailimme majapaikkamme aikaisemman asukkaan haudalla. Hänen sukujuurensa menivät kreikkalaisuuden kautta Armeniaan. Kieli, jota hänen tyttärensä – ystävämme - käytti lapsena, riippui sukulaisesta, mummin kanssa kreikkaa, ukin kanssa armeniaa ja kavereiden kanssa romaniaa. Ja nyt, meidän kanssa hän puhuu englantia. Todella kansainvälistä ja tuo kansainvälisyys näkyy koko ajan Constanţan katukuvassa. Jopa niin, että täältä löytyy moskeijoita, joiden vieressä kohoavat korkeat minareettitornit.
Năvodarin Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan munkkiluostari
öljynjalostamokompleksin keskellä rautatien takana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tämän päivän vierailukohteisiin kuului myös todella valtavan Năvodarin öljynjalostuskombinaatin reunalla sijaitseva kolme vuotta sitten perustettu Năvodarin Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan munkkiluostari. Luostariin mentiin maantieltä, jonka toisella puolen oli valtavasti noita öljynjalostusvempaimia, junaradan yli. Pari munkkia ”päivysti” tien varressa ja mekin saimme pappismunkki Georgielta siunauksen matkallemme: rukoukset ja tuoksuöljyllä tehdyt ristit otsaamme ja kämmenselkämyksiimme. Isä Georgie oli eräänlainen toisinto ja romanialainen versio aikanaan Heinäveden Valamon luostarissa ja myös Lintulassa pappina toimineesta pappismunkki Savvasta. Myös isä Georgie oli iloinen velikulta ja mukava ihminen.

Päiväämme on mahtunut myös kulttuurihistoriaa. Vierailimme Constanţan museossa katsomassa vanhoja roomalaisia mosaiikkilattioita ja saviastioita, jotka oli kaivettu esiin 300-400-luvuilta peräisin olevasta vanhasta kauppapaikasta. Roomalainen filosofi Ovidius on jättänyt tänne monenlaisia merkkejä itsestään. Varsinaisesti hän taisi olla karkotettuna täällä roomalaisten Siperiassa, mutta hän ja toinen roomalainen, keisari Trajanus, valloittaja, ovat jättäneet jälkiä niin maastoon, paikkojen nimiin ja moniin muihinkin kohteisiin, mm. yliopistoon, joka on saanut nimensä Ovidiukselta. Paikka oli siis jo silloin kansainvälinen ja sen leiman se on säilyttänyt tähän päivään asti.


HAP
happy

torstai 25. huhtikuuta 2013

43. Ortodoksista Romaniaa

Kuten lienen jo muutamassa edellisessä jupinassani kertonut, Romania on kyllä läpeensä ortodoksinen valtio. Vaikka muitakin uskontoja maasta löytyy, niillä ei ole kovinkaan suurta jalansijaa maassa. Jotkut kirkkokunnat ovat syntyneet tai ne on perustettu esimerkiksi jonkin etnisen ryhmän vuoksi, näin esimerkiksi maassa asuvilla unkarilaisilla on ilmeisesti ”oma” protestanttinen kirkkonsa niillä alueilla, missä unkarilaisia asuu. Jonkin verran tuo kirkko on levinnyt myös muualle. Roomalaiskatolinen kirkko lienee toiseksi suurin kirkko heti ortodoksien jälkeen.
Diktaattori Nicolae Ceauşescun aloittaman ja kesken jääneeseen rakennuksen, kansantalon (Casa poporului), nykyisen parlamenttirakennuksen taakse kohoaa aikanaan 120 m pitkä kansankatedraali (Catedrala Mântuirii Neamului Romanesc), ortodoksinen Romanian kansan suojeluksen katedraali.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Myös pääkaupunkiin Bukarestiin on sijoittunut useita ortodoksisia luostareita. Tällä vierailulla ennätin tutustua niistä muutamaan. Itse asiassa Romanian patriarkaattikin on eräänlainen luostariyhteisö, missä piispojen ja pappien ohessa asuu monenlaista luostariasukasta, jotka pääasiassa ovat siellä töissä ja usein sitten siirtyvät muualle maahan toisiin tehtäviin eräänlaisena kirkollisena urakiertona. Näin etenkin apulaispiispojen osalta, jotka siirtyvät hiippakuntapiispoiksi. Maa on jaettu kuuteen metropoliittakuntaan (Muntenian ja Dobrogean mpk pääpaikkana Bukarst, Moldovan ja Bucovinan mpk pääpaikkana Iasi, Ardealin mpk pääpaikkana Sibiu, Clujn, Maramuresin ja Salaj’n mpk pääpaikkana Cluj-Napoca, Banatin mpk pääpaikkana Timisoara, Oltenian mpk pääpaikkana Craiova), joita siis johtaa metropoliitta. Metropoliittakunnat on jaettu yhteensä kymmeneen arkkihiippakuntaan, joita johtaa yleensä arkkipiispa. Kirkollinen organisaatio tittelien osalta on ihan erilainen kuin meillä Suomessa omassa ortodoksisessa kirkossamme, jossa arkkipiispa on ylempi arvossaan kuin metropoliitta. Romaniassa ja monessa muussa ortodoksisessa maassa metropoliitta on arkkipiispaa korkeampi kirkolliselta asemaltaan. Romanian kirkolla on myös metropoliittakuntia ja arkkihiippakuntia sekä hiippakuntia ulkomailla, mm. Moldovassa, Euroopassa, Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa.

Romanian nykyisen patriarkan Danielin oma vaakuna hänen palatsinsa portissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Maassa on noin hieman yli 13 500 seurakuntaa, joissa palvelee hieman yli 14 500 pappia tai diakonia noin hieman yli 15 200 kirkollisessa rakennuksessa (kirkossa tai kappelissa).

Romanian patriarkan palatsi Bukarestissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Ortodoksisuus näkyy ja tuntuu kaikkialla. Lähes joka kylässä on siis ortodoksinen kirkko ja maassa on reilusti yli kuusi sataa luostaria, joissa noin 8000 munkkia tai nunnaa. Joku sanoikin, että kirkkoja on niin paljon, että niitä on suunnilleen yksi kirkko tuhannelle ihmiselle.

Patriarkan katedraali Bukarestissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tilannetta voisi kai jotenkin hahmottaa vertaamalla sitä luterilaisen kirkon rooliin Suomessa. Ortodoksisuudella tosin on samanlainen tai jopa huomattavasti voimakkaampi rooli ja asema romanialaisessa yhteiskunnassa. Kirkolla on monenlaisia sosiaalisia tehtäviä, se ylläpitää kouluja ja vanhainkoteja ja monia muita laitoksia. Se on huomattavasti selvemmin osa valtiota ja täällä on lupa näyttää kristillisyytensä kaikessa. Maakuntien vaakunoissa ja lipuissa vilisee kristillisiä symboleja ja kristillisyyttä ei hävetä.

Stavropoleoksen luostari Bukaresyin keskustassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Mutta mennäänpä vielä niihin luostarivierailuihin. Bukarestissa kävin siis kolmessa luostarissa. Keskellä pääkaupunkia, vanhan kaupungin rajalla sijaitsee Stavropoleoksen nunnaluostari, joka on perustettu jo vuonna 1724. Luostari avattiin uudelleen vuonna 2008. Luostari on pyhitetty pyhille arkkienkeleille ja pyhälle Athanasios Suurelle. Vaikka luostari alkuaan oli sadan kymmenen vuoden ajan miesluostari, se muutettiin sitten myöhemmin nunnaluostariksi. Luostarin paikalla oli alkuaan ensin majatalo ja majoitustiloja matkustavaisille ja kauppiaille, sitten sinne rakennettiin Stavropoleoksen kirkko ja myöhemmin igumenin asunto ja munkkien keljat.

Stavropoleoksen luostarin sisäpihaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Vuosien 1890 ja 1940 välillä luostari oli suljettu, mutta kiitos eräiden aktiivisten ihmisten, se kunnostettiin vuonna 1940. Suurempi kunnostaminen kansalliseksi historialliseksi muistomerkiksi tehtiin vuonna 1991. Kirkosta löytyy mm. apostolien Andreaksen ja Pietarin, pyhien Ignatios Theoforoksen, Basileios Suuren, suurmarttyyri Panteleimonin, pyhän Theodoros Sotajoukkojenjohtajan sekä marttyyri Haralambosin reliikkejä.

Luostaria johtaa igumenia, äiti Michaela (Luchian). Luostarilla on omat nettisivut kuten useimmilla luostareilla täällä. Ne ovat osoitteessa www.stavropoleos.ro

Bukarestin keskustassa ihan patriarkaatin lähistöllä sijaitseva Antimin luostari.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Toinen luostari, johon tutustuimme ihan Bukarestin keskustassa, oli pyhän Antimin, Romanian metropoliitan, perustama Antimin luostari. Paikalle rakennettiin ensiksi puukirkko vuosina 1713-15 ja siitä on sitten kasvanut tämä luostari, jossa tällä hetkellä ei kuitenkaan ole kovin suurta määrää veljestöä ja osa luostarista toiminee myös patriarkaatin tiloina ja henkilöt patriarkaatin palveluksessa. Pyhä Antim kanonisoitiin Romaniassa eli luettiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vasta vuonna 1992.

Antimin luostarin kirkon ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Luostarin kirkkoa ja joitain rakennuksia jouduttiin aikanaan siirtämään Romanian diktaattorin Nicolae Ceauşescun suuruuden hullujen suunnitelmien tieltä ja siksi alkuperäinen symmetrisesti ja säännölliseksi rakennettu luostaripiha on nykyään hieman ”epäsymmetrinen”.

Cernikan luostari kuvattuna hautausmaalta päin.(Kuva (c) Hannu Pyykkönen) 

Kolmas luostari, jossa vierailimme Bukarestissa ollessamme oli Cernican luostari, joka myös on vanha luostari. Perustettu vuonna 1608 ja sijaitsee hieman Bukarestin ulkopuolella Cernicassa. Luostari on pyhitetty pyhälle Nikolaokselle. Luostari on kokenut kovia aikoja mm. maanjäristyksissä 1800-luvun alussa ja myös 1940.

Isä Dumitru Stăniloaen hauta Cernican luostarin hautausmaalla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)




Cernicassa on suuri hautausmaa, josta löytyy toinen kirkko, pyhitetty pyhälle Lasarukselle ja se sijaitsee Colentina-joen saarella. Hautausmaalta löytyy mm. kuuluisan romanialaisen papin, teologin, akateemikon ja professorin, Dumitru Stăniloaen hauta. Hänen ansiostaan romanialaisilla on mm. oma romaniankielinen Filokalia ja lukuisia muitakin ortodoksisia teologisia teoksia, joissa käsitellään kirkkoisistä mm. Gregorios Nyssalaista, Maksimos Tunnustajaa ja Athanasios Suurta sekä monia muitakin kirkkoisiä. Tämä kautta koko ortodoksisen maailman tunnettu teologi kuoli Bukarestissa vuonna 1993 peräti 90-vuoden iässä.

Cernican luostarin pääkirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
  Luostarissa kunnioitetaan suuresti myös pyhän Calinic Cernicalaisen (romaniaksi Calinic de la Cernica, 1781-1868) muistoa. Hän oli munkki, Cernican luostarin johtaja ja Râmnicin piispa, joka kanonisoitiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vuonna 1955.


HAP
happy

tiistai 23. huhtikuuta 2013

42. Romanialaista uskonelämää

Koko Romaniassa olomme ajan olen ihaillen katsonut tätä paikallisten ihmisten tapaa osallistua rukoukseen koko kehollaan. Rukoileminen täällä ei ole mikään puolihuolimattomasti tehty ristinmerkinhuitaisu, vaan se on kovin fyysinen ja samalla kuitenkin harras tapahtuma. Ehkä tilanne on aivan hieman erilainen, koska täällä on juuri nyt pääsiäistä edeltävä Suuri paasto ja ensi viikolla alkaa viimeinen viikko ennen pääsiäistä, Suuri viikko. Noina aikoina myös Suomessa saattaa nähdä ”fyysisempää” rukoilemista maaankujmarruksineen, kuin muulloin. Täällä tosin tuollainen tapa rukoilla on jokapäiväistä.
Rukoilija Caraimanin luostarin Pyhän (pyhitetyn) Veden kappelissa, joka on rakennettu pienen puun ympärille ja jossa käy päivittäin runsaasti rukoilijoita myös muualta kuin pelkästään lähipaikkakunnalta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Arkipäivinäkin aukiolevissa kirkoissa näkee paljon rukoilijoita, jotka ovat joko polvillaan tai jopa ihan pää lattiaan asti kumartuneena. Ristinmerkin yhteydessä useat koskettavat – etenkin kirkossa ikonien edessä – kumartuessaan lattiaa kädellä. Kirkoissa on esillä reliikkejä, pyhäinjäännöksiä, joita käydään kunnioittamassa. Kirkon eteisessä on usein suuri hanallinen tynnyri, jossa on pyhitettyä vettä. Sitä ei juoda fyysiseen janoon vaan hengelliseen janoon, sielun ja ruumiin terveydeksi. Pyhitettyä vettä ei saa juoda siinä kirkon eteisessä, jos on syönyt jotakin. Useat laittavat sitä pulloihin ja vievät kotiinsa.
Pyhitettyä vettä löytyy kirkkojen ulko- tai sisäeteisestä suurista tynnyreitstä tai muista astioista. Tämä astia on Romaninan patriarkaatin pääkirkon, katedraalin ulkoeteisestä Bukarestista.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kirkossa jaetaan liturgian lopussa anafuraa, pieniä kirkkoleivän palasia, suomalaisittain: antodoria, usein pakattuina paperiseen kirjekuoreen. Lopussa ei suudella ristiä, vaan pappi tekee tuoksuvalla öljyllä otsaan ristin. Papin kunnioittaminen on suurta ja usein kadulla kulkiessamme – jos papilla oli viitta päällä – ihmisiä tuli usein pyytämään siunauksen. Tosin melko usein he olivat ns. liikkuvan kansanosan edustajia, jotka samalla kysyivät pientä rahallista avustusta kalliisiin lääkemenoihin tai suuren lapsikatraan elättämiseen.

Liturgiaan osallistuu suuri joukko ihmisiä. Olimme sunnuntaina kirkossa, joka oli aivan täynnä pienistä sylivauvoista ja hieman suuremmistakin lapsista alkaen vanhoihin mummoihin ja ukkoihin. Kirkossa oli yllättävän paljon myös nuoria aikuisia. Seikka, jota aikanaan ihmettelin myös Kreikassa, oli täälläkin ihmettelyni kohteena: ehtoolliseen osallistuminen. Täällä oli kyllä osallistujia hieman enemmän kuin Kreikassa, mutta kirkkokansaan suhteutettuna todella vähän. Syy siihen saattaa olla melko tiukissa ohjeissa, miten ehtoolliseen valmistaudutaan. Tietynlainen jo melkoisesti ”kovennettu” paasto alkaa kolme päivää aikaisemmin ja samana päivänä ennen ehtoollista ei saa juoda eikä syödä mitään. Katumuksen sakramentti on ehdoton edellytys eli synnintunnustuksella on käytävä ennen ehtoolista. Erikoinen piirre – ainakin siinä kirkossa, jossa olimme liturgiassa – oli se, että ehtoolliselle menijällä oli palava tuohus kädessään. Tuohuksia ei polteta ikonien edessä, vaan nitä varten on ulkona erikseen paikka, eräänlaisiet metalliset jaloilla seisovat laatikot, joissa on omat erilliset "boxinsa" elävillä ja kuolleille.
Usein reliikkien vierassä tai aivan läheisyydessä on kirkoissa "päivystävä pappi", tässä Cernican luostarin pappismunkki, isä Nikodim, joka ottaa ihmisiä synnintunnustukselle tai antaa heille siunauksen voitelemalla otsan ja kädet tekemällä niihin ristin tuoksyöljyllä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Oli todella hellyttävää katsoa, kun lapset tulivat ehtoolliselta, vanha mummo antoi heille suklaakaramellit käteen kiitoksena ja pienenä palkkana tuosta teosta. Muutoinkin isovanhempien rooli lapsenlapsien kasvattajina on täällä suuri. Kuulin tarinan neljään kertaan kastetuista romanialaisista, joita täällä kuulemma on melkoisesti. He ovat sosialistisen vallan aikana syntyneitä, jolloin kaikki eivät voineet esimerkiksi puolueasemansa vuoksi kastaa lapsiaan – ainakaan julkisesti. Siksipä isovanhemmat – yleensä isoäidit – ja samalla myös vanhemmat kertomatta kenellekään, ei edes puolisolleen tai lähipiirille, kastoivat lapsen salaa jokainen erikseen. Neljää nimeä ei suinkaan annettu, sillä lapsella tuli olla nimi jo sairaalassa tai missä hän nyt sitten syntyikään. Sellaista oli tuo aika.

Nyt on helpompaa monella tapaa. Kirkolla menee hyvin, sen suhteet valtioon ovat enemmän kuin erinomaiset. Valtio tukee kirkkoa ja symbioosi on kokolailla kiinteä, ehkä suomalaiselta näkökannalta katsottuna jopa liian kiinteä.

Meillä luostarisulkeiset jatkuivat viikonvaihteessa Bukarestissa. Niistä lisää ehkä seuraavassa jupinassa. Nyt minä pidän lepopäivän. Isäntämme meni toisen matkaseurueen jäsenen kanssa toimittamaan EPL:aa eli ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaa, joka täällä toimitetaan erikoisemmin ja suomalaisesta käytännöstä poiketen jo aamupäivällä. Tosin ilmeisesti esimerkiksi Transsilvaniassa sitä kaiketi toimitetaan iltaisin eli tapa saattaa jollakin aikavälillä olla mahdollisesti muuttumassa ”oikeaksi”.

Huomenna sitten Constanţaan, jonne on luvattu mukavasti lämpöä, +24 astetta. Constanţa sijaitsee Mustanmeren rannalla ja sen pohjoispuolella on Tonavan delta-alue, suuri jokisuisto, jonne myös on tarkoitus mennä bongailemaan pelikaaneja ja muita tipuja, jota siellä onkin melko runsaasti näin keväällä. Niin ja kevääksi paikalliset katsovat vielä tämän ajan, vaikka lämpöä on kuin meillä lähes hellepäivinä. Olemme siellä tosin myös ns. kesän ensimmäisenä rantapäivänä, vappuna, jolloin ensimmäisiä kertoja etenkin nuoriso menee rannoille – ei tosin vielä uimaan.


HAP
happy

lauantai 20. huhtikuuta 2013

41. Romanialaista torielämää

Elämä suuressa kaupungissa näyttää väsyttävän kovastikin. Kun laskeuduimme vuoristoisesta Breazasta maan pääkaupunkiin, Bukarestiin, uni on jälleen maittanut. Vaikka kyllä minä vuorillakin hyvin nukuin. Mutta varmasti osansa väsymyksellä oli aivan hirveässä paikallisessa miljoonakaupungin liikenteessä, josta piti selvitä hengissä päästäksemme perille majapaikkaamme, joka sijaitsee entisellä sotilasalueella ja alue on saanut siitä nimensä Militari.

Asumme viehättävässä kaupunkiasunnossa, jossa kummallakin on omat huoneensa ja tilaa riittää runsaasti vielä isäntäperheellekin. Kielten sekasotku on ihanaa: suomea, englantia ja romaniaa. Välillä joku selittää suomalaiselle romaniaksi jotain tai me jotain romanialaiselle suomeksi ja kummankin ihmetys on suuri, kun huomaamme, ettei toinen ymmärrä yhtään mitään.

Suomalaisina ortodokseina saamme ottaa hieman vapauksiakin ruokien ja juomien osalta, koska meillä pääsiäinen on jo ohi, mutta paikallisilla on huomenna Maria Egyptiläisen sunnuntai eli Suurta paastoa on vielä reilun viikon jäljellä, sitten vielä Suuri viikko ja vasta toukokuun 5. päivä on pääsiäinen täällä Romaniassa. Saamme silloin kokea pääsiäisen riemun toisen kerran tänä vuonna, nyt täällä Bukarestissa.

Drumul Taberein tori Bukartestissa oli täynnä ihmisiä ja myyjiä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tänään lauantaina kävimme torilla. Se sijaitsee ihan kävelymatkan päässä ja on saanut nimensä asuinpaikkamme mukaan, Drumul Taberei. Alueella asuun noin neljännesmiljoona ihmistä ja kaduilla on lauantainakin vilskettä, saati sitten torilla, joka oli täynnä kuin sillitynnyri. Jätimme varalta kaikki kukkarot ja muun irtonaisen omaisuuden pois taskuistamme ja siksi oli hieman vapaampaa kävellä väkijoukossa.

Torit ovat kaikkialla paikkakunnan peilejä. Siellä on usein nähtävänä koko elämisen suuri kirjo. Näin etenkin täällä etelämpänä, Suomessa torilla on mielestäni vielä liian vähäinen merkitys ihmisten jokapäiväiselle elämälle. Täällä torilta voi hankkia melkein mitä vain: ruuasta, lihasta ja kalasta, vihanneksista ja juureksista alkaen huonekaluihin ja alusvaatteisiin saakka ja kaikkea siitä väliltä. Myyjiä on kojuissa ja kapeilla kujilla käveleviä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Seisoessani erään torikaupan kulmalla odottamassa ruuan ostajia, ohitseni käveli useita todella vanhoja mummoja kädessään nippu jotain vihanneksia ja suu kävi koko ajan: ostakaa sitä tai tätä, halvalla saatte, suoraan tuottajalta, tukekaa vanhaa eläkeläistä, vain kaksi leuta – vai mitähän he nyt sitten sanoivatkaan. Kyllä meillä hyvin toimeen tulevilla suomalaisilla eläkeläisillä olisi paljon opiksi otettavaa tältä. Meidän tulisi myös huomata, kuinka hyvin asiamme todellakin ovatkaan. Eipä pitäisi olla mitään syytä narista.

Kasseihimme tarttui torilta kukkakaalia, sipuleita, valkosipuleita, kurpitsan siemeniä, juustoa, sieniä ja mitä kaikkea sieltä nyt mukaan lähtikään. Jopa istutettavia sipuleita ostimme. Huiske oli melkoinen ja kukkakaalia ei meinannut alkuun löytyä. Kotona saimme niistä sitten maittavan paastoaterian, jossa ainakin nuoret valkosipulinvarret ja suuret ihan pihvin näköisiksi paistetut sienet olivat minulle uusi tuttavuus. Suomessa olen syönyt vain valkosipulin kynsiä. Kukkakaalista, kananmunista, tuorejuustosta, smetanasta tehty kaalikohokas eli suflee oli maittava ruoka, jonka alkukeittona saimme sienikeittoa ja jälkiruuaksi perinteistä romanialaista rusinoilla ja kaakaojauheella maustettua pullaa, nimeltään cozonac.

Yksi matkaseurueestamme herätti torilla hieman huomiota suuren kameransa kanssa ja etenkin, kun hän räpsytteli sitä siellä joka paikassa. Saimme varsin pian torin turvallisuusvartijan kimppuumme ja oli selittelyjen aika. Selityksien aikana eräs seurueestamme käytti eräästä liikkuvasta kansanosasta hieman tilanteeseen sopimatonta sanaa ja se suututti entisestään tätä aggressiivista vartijaa. Pian oli paikalla myös torin ”johtaja”, joka siis oli myös tämän vartijan esimies. Neuvottelujen jälkeen saimme jatkaa matkaa, mutta ilmeiseti tähän liikkuvaan kansanosaan kuuluvalle vartijalle oli jäänyt vielä jotain ”hampaan koloon” ja kiistely jatkui pian uudestaan, vaikka kukaan meistä ei enää kuvannut. Tora vaati jo suomalaisen rehtorinkin mukaan menoa ja kehotin torin pomoa pitämää vartijan aisoissa ja pyysin häntä sanomaan vartijalle, ettei enää kulje perässämme vaan lähtee aivan päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui ja vain lievästi verenpaine kohonneena ostimme loput ostoksemme ja jatkoimme matkaa lähikirkkoon, Pyhän Paraskeva Iasilaisen muistolle pyhitettyyn kirkkoon, jonka vieressä oli tosi komea, hieman keskeneräinen hautauspalveluksia varten rakennettu, erillinen, melko suuri kappeli.

Matkalla torilta Paraskevan kirkkoon ohitimme erääseen toiseen liikkuvaan kansanosaan kuuluvan makuuhuoneen.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)



Pyhän Paraskeva Iasilaisen kirkko etualalla ja taustalla valmisteilla oleva kirkon yhteydessä oleva hautauskappeli. Kirkon edessä pihalla on puistonpenkkejä, joissa voi kuunnella jumalanpalveluksia ulkona, jos sisälle ei mahdu.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)



Pyhän Paraskevan kirkon sisätila on melko suuri.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Romania on lähes kokonaan ortodoksinen maa. Sen noin 19 miljoonasta asukkaasta lienee noin 16 miljoonaa ortodokseja ja pieni osa vielä ns. uniaatteja eli roomalaiskatoliseen kirkkoon ja paavin alaisuuteen kuuluvia kreikkalaiskatolisia. Osa väestä kuuluu ns. vanhauskoisiin, joista tunnetuin ryhmä lienee lipovenit, venäjää puhuva slaavilainen, alkuaan lähinnä Venäjältä ja Ukrainasta kotoisin oleva ehkä noin 40 000 ihmisen ryhmä, jonka alku ajoituu jonnekin 1600-luvulle ja Venäjän patriarkka Nikonin tekemiin uudistuksiin kirkon piirissä. He eivät näitä uudistuksia hyväksyneet ja joutuivat sitten vainon kohteeksi ja pakenenmaan syrjäisille rajaseuduille - mm. Suomeenkin - ja muihin maihin, Puolaan, Romaniaan ja muuallekin. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan ole erottanut näitä ihmisiä keskuudestaan, mutta he itse ovat eronneet ortodoksisuudesta ja ovat siis eräänlainen ortodoksinen lahko. Heitä tulemme näkemään vielä lisää myöhemmin, sillä suuri joukko lipoveneja asuu juuri Tonavan delta-alueella, jonne muutaman päivän päästä suuntamme matkamme.
Väsynyt pyhiinvaeltajablogisti lepotauolla Paraskevan kirkossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Illalla olisi vielä noutokeikka Bukarestin lentokentältä, kun Milanosta Münchenin kautta saapuu lisää ruokittavia isäntäperheen iloksi. Mutta kun samalla on kyse erään matkaseurueemme jäsenen vaimosta, se tietää mahdollisesti hänellekin lupaa jatkaa matkaa Mustallemerelle ja sieltä aikanaan sitten pohjoiseen Iasiin ja kenties vielä myöhemmin pääsee kotiinkin. Joten melko pitkä pyhiinvaellus tästä näyttää kehkeytyvän.

HAP
happy

torstai 18. huhtikuuta 2013

40. Luostarisulkeiset alkavat

Torstaipäivä oli varattu luostarisulkeisille. Kävimme tosin nyt vain kahdessa luostarissa, jotka molemmat ovat melko lähellä majapaikkaamme Breazaa. Sää on edelleen kuin linnunmaito, aurinko paistaa ja lämmintä on. Tosin vuorilta löytyy myös lunta ja näimmepä tänään erään laittavan jalkaansa laskettelumonojakin, joten sitä lunta pitää jossain olla enemmänkin.

Caraimanin luostari Bustenissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Ensimmäinen luostari oli nimeltään Caraiman ja se oli melko uusi munkkiluostari. Valtio tukee - tai ainakin vielä muutama vuosi sitten tuki – myös luostarien perustamista melko runsaskätisesti ja tästäkin luostarista on rakennettu melkoisen hulppea ortodoksinen keskus lähistön kaupungin Bustenin elinkeinoelämän tueksi. Luostari rakennettiin vuonna 1998 ja sen uusi pääkirkko on pyhitetty Ristin ylentämisen muistolle. Vanha puukirkko oli pyhitetty Pokrovan eli Jumalanäidin suojeluksen muistolle ja asuinrakennuksesta löytyy vielä kappeli tai talvikirkko, joka on pyhitetty sekä profeetta Eliaan että Kristuksen kirkastumisen muistolle.

Caraimanin luostarin kokouskeskus ja majoitustiloja.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Caraimanin luostaria johtaa Neamtsin luostarista sinne siirtynyt starets, igumeni David (Petrovits) ja hänellä on apunaan kaikkiaan 12 munkin muodostama veljestö, joissa on neljä pappismunkkia. Veljestö on lähtöisin koko Romanian alueelta ja myös naapurivaltiosta Moldovasta. Luostarissa työskentelee myös noin 10 henkilöä palkattua työvoimaa. Sitä tarvitaankin, sillä luostarissa on runsaat majoitustilat, äkkiä arvioiden varmaan reilulle sadalle hengelle, ellei jopa kahdelle.

Caraimanin luostarin kirkot: vasemmalla vanha puukirkko ja oikealla uudempi kivikirkko. Keskellä Hagiasmatar, Pyhitetyn veden kappeli puun ympärillä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tapasimme luostarissa pappismunkki Andrein, joka ystävällisesti esitteli meille kaikki paikat ja lopuksi vielä tarjosi maittavan paastoaterian. Isä Andrei kertoi, että luostarin paikasta sai eräs henkilö unessa ilmoituksen. Hän näki puun, jonka ympärille oli määrä rakentaa luostari. Puu on edelleen siellä ja sen ympärillä on erittäin suosittu rukouspaikka, Hagiasmatar, Pyhän (pyhitetyn) Veden kappeli. Kappelissa käy paljon ihmisiä rukoilemassa päivittäin, myös tällaisena hiljaisena aikana. Sesonkiaikaan luostarissa vierailee useita bussilastillisia. Romanialainen ortodoksi on aivan erilainen rukoilija kuin suomalainen. Romanialainen tekee sen hartaasti ja sananmukaisesti koko ruumiilla, usein polvillaan, nojaten joskus pieneen pöytään, jonka päällä on rukouskirja. Maahan kumarrukset ovat näin arkipäivinä yleisiä ja koko rukoilijan olemuksesta huokuu katumus ja rukouksellisuus. Ja mikä vielä on meidän ortodokseista myös hieman poikkeavaa, miehiä on rukoilemassa varmaan yhtä paljon kuin naisia – myös nuoria on paljon.

Veljestön ruokasaliin oli katettu maittava paastoateria.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Luostarin vieressä kohoaa korkeat vuoret, noin parin kilometrin korkeuteen. Itse luostari lienee noin 800 metrin korkeudessa, mutkaisten, ryttyyn vedettyjen serpentiiniteiden takana kuitenkin. Vuoren huipulla on vuonna 1918 silloisen Romanian kuningattaren Marian pystyttämä suuri risti, joka näkyy kauas ympäristöön.

Sinaian luostarin uuden kirkon ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Luostarista lähdettyämme kävimme vielä vaeltamassa myös lähistön vuoristossa vajaan puolentoista kilometrin korkeudessa. Seutu lienee jonkinlainen talviurheilukeskus, vaikka kyllä siellä on kesäisinkin paljon ihmisiä, sillä alue on erittäin suosittua kesäasuntoaluetta juuri Bukarestissa asuville. Alueella on myös runsaasti hotelleja ja pensionaatteja.

Sinaian luostarin pääkirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Seuraava luostarivierailu tehtiin vanhempaan, huomattavasti vanhempaan luostariin. Joskus 1600-1700-luvuilla alkuaan rakennettuun luostariin nimeltään Sinaia. Luostarista löytyy sekä uusi, että vanha kirkko ja myös siellä on hieman majoitustilaa, jota muuten eräät suomalaiset ortodoksit ovatkin vuosien saatossa käyttäneet ja ilmeisesti sinne on tulossa piakkoin taas yksi suomalaisryhmä Etelä-Suomesta vierailulle piispansa kanssa.

Sinaian luostarin vanhan kirkon ulkoseinistä löytyy hieman samanlaisia maalauksia, kuin mitä on Bucovinassa ja Romanian Moldovassa sijaitsevissa UNESCOn maailmanperintökohteiksi merkityissä ns. ulkoa maalatuissa kirkoissa. Maalaustyyli Sinaiassakin on selvästi vanhempaa, sanoisin hieman jopa primitiivisempää tai mikä lienee oikeampi sana tässä kohtaa.

Starets Makari, luostarin igumeni, jonka myös pikaisesti tapasimme, on pitänyt luostarin tip-top -kunnossa ja se näkyi selvästi kaikessa: rakennusten ja piha-alueiden kunnossa ja siisteydessä, kaikessa.

Tästä siis alkoi tämä ns. luostarisulkeisemme. Nimitys ”sulkeinen” juontaa juurensa aikaisempiin matkoihini. Eräällä matkallani taisin tutustua kaikkiaan noin kahteenkymmeneen luostariin noin viikon aikana ja silloin sulkeisten jälkeen oli melko väsynyt olo. Nyt näiden kahden luostarin jälkeen ei väsyttänyt. Olo oli levollinen ja iloinen sekä sanoisinpa kiitollinen, että on mahdollisuus tutustua hyvien ystävien kanssa tällaisiin paikkoihin ja imeä sieltä itselleen lisää voimaa ja ortodoksisuutta, jonka avulla taas selviää pitkän aikaa.

Tosin meillä on edessä varmaan vielä useita luostarivierailuja, sillä täällä oloaikamme on kohtuullisen pitkä. Eilen alkoi selvitä, ettemme selviä täältä ihan heti Romanian pääsiäisen jälkeenkään, mutta kuitenkin ehkä vielä viikko siitä. Eli kuukausi tulee täyteen kirkkaasti tätä pyhiinvaellustamme täällä. Meille suomalaisille tänä vuonna jo toisen pääsisäisen vietämme ilmeisesti Bukarestissa eräässä paikallisessa seurakunnassa ja lähdemme sitten heti pohjoista kohti Iasia. Mutta noista ja ennen niitäkin tapahtuvista lisää seuraavissa jupinoissa. Nyt lienee paikallaan pieni lepo, sitten sauna ja huomenna ajo Bukarestiin. Hieman jännittää tuo tie Breazaan, nouseeko pikkuautoni huonolla tiellä mäen päälle, koliseeko pohja, pääsemmekö siis lähtemään? Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, voisi tänne jäädäkin.

HAP
happy