sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

XVII. Lammilla unelma elää

Lammilla sijaitseva Athossäätiön Pyhän Kosmas Aitolialaisen kappeli ruokalan vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Meillä ihmisillä on elämämme aikana varmasti monenlaisia toiveita ja tavoitteita, joita pyrimme saavuttavaan. On tietysti myös unelmia ja rakennamme jopa pilvilinnojakin, mutta niitäkin pitää olla. Unelman toteutuminen ja realisoituminen on nimittäin ihana asia.

Vietin pidennetyn viikonlopun keskiviikosta lauantaihin ystävien ja perheenjäsenten kanssa Helsingissä ja vähän muuallakin Etelä-Suomessa ja kohtasin niin unelmia, pilvilinnoja kuin myös toteutuneita haaveita. Sellaiset omalle kohdalle osauneet toteutuneet unelmat antavat muuten hurjasti onnellisuutta, energiaa ja uutta käyttövoimaa meille väsyneille ihmisille.

Vierailin torstaina Hämeenlinnan Lammilla, jonne ryhmä ortodoksisia ihmisiä on rakentamassa omaa unelmaansa, lähes pilvilinnaa. Kävin Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön eli lyhyemmin Athossäätiön, Lammilla, Ronnin kylässä sijaitsevan, lakkautetun Pääjärven kuntoutuskeskuksen paikalle perustetussa ortodoksisessa yhteisössä.

Athossäätiön perustivat vuonna 2012 elokuussa Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestön aktiivit toimijat. Tuo taustayhteisö, veljestö, taas perustettiin Joensuussa vuonna 2001.

Veljestöllä on oma kirjakauppa, Filokalia, joka ensiksi oli fyysisesti Joensuussa, mutta siirtyi sitten alueen kaupan jälkeen Athossäätiön uusiin tiloihin Lammille ja sieltä käsin se toimii nyt myös ortodoksisena verkkokauppana, josta saa laajalti mm. laadukasta ortodoksista kirjallisuutta.

Athossäätiön alueen kartta, josta selviää mm. rakennukset ja sijainti Pääjärven rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo vanha Pääjärven kuntoutuskeskus on valtava ja vaikuttava kokonaisuus, niin alueena, rakennusten lukumäärän ja etenkin niiden laadun suhteen. Sen katsominen sykähdyttää ja pysäyttää. Alue, joka siirtyi Athossäätiön haltuun on kooltaan hieman yli 30 hehtaaria ja siellä on noin 25 melko hyväkuntoista rakennusta, joissa on asuin- ja muita neliöitä lähes 18 000. Säätiö omistaa uimahallin, liikuntasalin, kerrostalon, jossa on nelisenkymmentä asuntoa, useita rivitaloja, vanhan kartanon, erillisiä keskusrakennuksia, siis entisiä hoitoyksikköjä, joissa kaikissa on lukuisia huoneita ja kaikenlaisia muita yhteisiä tiloja: vessoja, saunoja, suihkuja, olekselutiloja. Päärakennuksessa on toimistotiloja, sairaalatila, lääkärien vastaanottotiloja, hammaslääkärin työtila ja löytyypä alueelta sekä hevoshaka että tallikin, mutta myös erillinen koulurakennus oppilaille. Rakennuskompleksissa on lämpökeskus, ruokala ja keittiö, joka pystyy tilojen puolesta ruokkimaan vaikka 1000 ihmistä päivässä. Pääjärven rannassa on ihana rantasauna ja kaikki tiet, jotka puikkelehtivat laajalla alueella pitkin ja poikin ovat asfaltoidut, jotta niillä voitiin aikanaan liikkua myös pyörätuoleilla.

Uimahallin altaassa ei nyt ole vettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alueella työskenteli vielä 2000-luvun alussa yli kolmesataa ihmistä ja he hoitivat hieman suurempaa vammaisten lasten ja nuorten ryhmää. Paikka ja alue saneerattiin vuosituhannen alussa, mutta jo parin kolmen vuoden kuluttua siitä koko kuntoutuskeskus lakkautettiin.

Alueella on nyt uuden omistajan toimesta jo valmiina yksi ortodoksinen kappeli ja kahta rakennetaan koko ajan. Ajatuksena on perustaa rakennuskompleksiin sekä ortodoksinen miesluostari että myös erillinen naisluostari. Mitä muuta alueelle sitten tulee on koko ajan tiukassa ja kiihkeässä harkinnassa. Se voisi olla esimerkiksi jotain sosiaaliseen hoitotyöhön liittyvää: vanhusten vanhainkoti ja asumisyksikkö, hoivayksikkö tai jopa saattohoitoyksikkö. Tilat on jo valmiina, tarvitaan vain palvelujen tekijät ja hoidettavat. Koska alueelta löytyy koulukin, sinne voisi perustaa vaikka ortodoksisen yksityisen koulun. Sinnekin tarvitaan vain opettajat ja oppilaat. Asunnot ja koulutilat löytyvät jo. Paljon jo on, mutta oleellisin puuttuu vielä.

Suuresta laitosruokalan keittiöstä löytyy tilaa ja laitteita suuremmankin joukon ruokkimiseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alueella on jo järjestetty erilaisia taidenäyttelyjä ja seminaareja ja lisää tulee koko ajan. Fokus eli jonkinlainen toiminnan ydinajatus on vahvasti Kreikassa sijaitsevan Athoksen ympärillä: sen ajatus- ja aatemaailmassa, sen tavoissa ja opetuksessa. Kuten Säätiön perusideassakin sanotaan: säätiö pyrkii toteuttamaan tarkoitustaan mm. järjestämällä yhdessä muiden Athosta arvostavien tahojen kanssa seminaareja, kokoontumisia, esitelmätilaisuuksia ja näyttelyitä, kutsumalla Athosvuoren munkkeja vierailulle Suomeen, järjestämällä pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja muihin ortodoksisiin luostarikeskuksiin sekä edistämällä keskeisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemista erityisesti Athosvuoreen liittyen.

Mielenkiintoiseksi tuon toiminnan tekee omalla tavallaan tietoisuus myös siitä, että meillä Suomessa on jo entuudestaan kaksi ortodoksista yhteisöä, kaksi virallista luostaria, joista toinen, Valamo, keskittyy vahvasti toiminnassaan myös yhteistyöhön venäläisen ortodoksian kanssa. Nyt tämä uusi yhteisö Lammilla, ei vielä kuitenkaan virallinen luostari, mutta jossain määrin luostarinomainen yhteisö, keskittyy toiminnassaan vahvasti kreikkalaiseen ortodoksiaan. Se luo mielenkiintoisia ulottuvuuksia, mutta varmasti myös haasteita.

Mielenkiintoiseksi ja samalla haastavaksi toiminnan Lammilla tekee varmasti myös moni muu asia, vaikkapa se, että ortodoksinen populaatio Suomessa on varsin pieni: hieman yli yksi prosentti väestöstä eli jonkin verran yli 60 000 ortodoksista asukasta koko maassa. Siitä on viimeisten vuosikymmenien aikana riittänyt noin 10 munkkia Valamoon ja 10 nunnaa Lintulaan. Mistä saadaan riittävä määrä asukkaita Lammille niin nunna- kuin munkkiluostariinkin?

Haasteita tuolla Lammilla riittää vaikka muille jaettavaksi: alueen ylläpito maksaa, lämmitys, sähkö ja monet muut ylläpitoon, korjaamiseen ja huoltoon liittyvät toimet eivät ole ilmaisia, vaikka ne tekisi talkoolaisjoukko vapaaehtoisvoimin. Veljestö tai sisaristo ei yleensä tuota rahaa, jolla aluetta ja luostaria voisi ylläpitää. Siihen tarvitaan "liikeidea" tai sitten runsaasti lahjoituksia. Luostariväki on sitten "halpaa työvoimaa", sikäli kun heitä sitten sellaiseen käytetään. Pelkät maailman puolesta rukoilevat munkit tai nunnat eivät tuota, jotain konkreettisempaakin on tehtävä ja se ei yksistään voi olla toisten paikan asukkaiden, munkkien, nunnien, talkooväen palvelemista, sen pitää olla jotain tuottavaa, jolla toimintaa voidaan ylläpitää.

Mutta alueella on omat vahvuutensa, jota se voi hyödyntää ja jopa tai etenkin myydä: koko se valmis vaikkapa juuri hoivatyöhön sopiva infrastruktuuri valtavine rakennusmassoineen ja ihanine alueineen. Samalla se on uhka, sillä kaikki tuo on pidettävä kunnossa, sitä on hoidettava ja sen ei saa antaa rapistua. Siihen tarvitaan ihmisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan "tuota" rahaa, mutta työllään kyllä säästävät rahaa. Varsinaiseen toimintaan käytettävä raha pitää saada muulla tavoin.

Aluetta on vaikea kehittää vaikkapa istuttamalla puita, kukkia, tekemällä puutarhaa tai ryytimaata ja kaunistamalla ympäristöä entisestään, koska siihen tarvitaan tekijä ja sen tekeminen maksaa ja siihen tarvitaan rahaa. Siksi pitäisi ensin saada entinen alue sellaiseen kuntoon, että uutta voidaan suunnitella ja toteuttaa. Alueen ja paikan johtaminen on myös oma haasteensa. Johtajan pitää haaveilla, mutta pysyä myös maan pinnalla. Olla visionääri, mutta myös realisti. Olla avoin, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut, tiedottava, verkottunut ja pitkäjänteiseen suunnitteluun kykenevä. Suunnitelmia ei tehdä huomiseksi vaan kymmeniksi vuosiksi ja niiden pitää olla jo nyt ainakin melko konkreettisina mielessä, mieluummin myös paperilla.

Mutta kuten joku paikalla ollut vapaaehtoistyöntekijä totesi: "Idea on niin mieletön, että haluan olla mukana sitä todeksi tekemässä." Vain tällaisten haaveiden ja unelmien kautta syntyy jotain. Näin on ja on ollut aina.

HAP
happy

tiistai 25. maaliskuuta 2014

XVI: Luojan variksenpelättimiäkö vai anteeksiannon opettajia?

Hiljaista kansaa (Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muistankohan oikein, kun jossain mieleni sopukoissa pyörii muistikuva siitä, kun Hietanen ja Lahtinen olisivat puhuneet Väinö Linnan "Tuntemattomassa sotilaassa" jotain kehitysopista ja siitä, että kaikkea se Luoja onkin luonut, niin kuin noita itikoita ja mitähän ne muuta olivat - olkoot nyt vaikka sittisontiaisia.

Itsekin olen pohtinut aina silloin tällöin joutessani tuota samaa, mutta en niinkään itikoiden ja sittisontiaisten kannalta katsoen - niitten kanssa kun voin elää yleensä ihan sovussa - vaan paljon isompien eliöiden osalta - katkeroituneiden "vanhojen" naisten. "Vanha" lainausmerkeissä siksi, että sellainen voi tuossa ajattelemassani ja kohta kuvaamassani tapauksessa biologiselta iältään olla kovin nuorikin. Olen kaiketi päätynyt mielikuvaan - kaikesta huolimatta, sanon sen heti, vaikka siis naisia suuresti rakastankin - että kyllä tuollainen katkeroitunut "vanha nainen" on Luojalta melkoinen tekele. Toisaalta onhan se niinkin, ettei pitäisi Luojan töitä arvostella. Mutta jos tämän kerran ...

Silloin kun nainen katkeroituu ja katkeruuden syy on (yleensä) joku mies, voi meitä muita miesparkoja, jotka joudumme sitten kokemaan ja kantamaan kaiken tuon syyllisyyden, jonka tuo katkera tekele niskaamme sitten syytää. Jottei kukaan oman lähipiirini naisihminen nyt vaan rupea miettimään tekojaan ja puheitaan, ilmoitan heti, ettet se ollut suinkaan sinä. Kyllä tämä ajatteluni likaviemärin purkaus tulee ihan omalla tavallaan ventovieraiden naisten käyttäytymisestä, jota olen saanut - tai paremminkin joutunut - seuraamaan näin hieman sivusta ja tosin aina joskus kohdallekin osuen. Se kun tuollainen lyhytpiippuinen "henkinen haulikko" ampuu melko laajalle. Siinä osuu usein - tai kaiketi useimmiten - syyttömiinkin.

Joskus olen yrittänyt miettiä, millainen olisi katkeroitunut mies vastaavassa tilanteessa ja en kyllä mitenkään - siis näin miehenä - ihan oikeasti osaa edes kuvitella, että mies osaisi olla samanlainen paskiainen. Onhan toki katkeroituneita miehiäkin. He tosin taitavat useimmiten ottaa aseen tai muun vintohkan käteensä ja paukutella tuon taivaisiin ympäriltään muutaman syyttömän, ennen kuin alkaa helpottaa. Mies taitaa näissä elämänsä katkerissa "suruasioissa" olla siis hieman suoraviivaisempi. Jälki tosin on sitten myös sen mukainen - suoraviivaisempi.

No mistä sitten nousi ajattelun pintaan nuo Luojan varmaankin jonkinlaisella viallisella muotilla tehdyt katkeroituneet "vanhat naiset". Olen silloin tällöin viime aikoina kohdannut joitain heidän tuotoksiaan ja sieltä se kai jotenkin pulppuaa. Tämä sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun tarjoaa tuollaisillekin tyypeille oivallisen, hyvin lannoitetun kasvualustan. Ja kun ympärillämme on kasapäin elämäänsä kyllästyneitä, erilaisista syitä katkeroituneita, itseään surkuttelevia, onnea etsiviä kulkureita ja muita onkijoita, saattaa olla, että toisinaan tuollaisten ihmisten mielipiteet uppoavat toisiin samanlaisiin kuin kuuma veitsi sulaan voihin. Ja sehän on kuin laittaisi pökköä lisää pesään - vauhti vain kiihtyy. Mutta silti sanon: onneksi meillä on sananvapaus ja hekin saavat purkaa pahaa oloaan meihin. Niin - ja minä kirjoitella tällaista.

Meidän ilmeinen lähes "pyhä tehtävämme" varmaan on kestää kaikki: kuunnella ja katsella noita katkeroituneita, kulahtaneita, itsestään ja ulkonäöstään vähemmän huolta pitäviä, laittamattomin hiuksin, ilman meikkiä kulkevien valittajien ja ainaisten narisijoiden tekoja. Ja etenkin näin pääsiäisen alla olevan Suuren paaston aikaan se on oikeastaan ihan hyvää sparrausta, mentaalista asketismia, henkistä kilvoittelua. Kaiken lisäksi nyt, kun kohtaamme tuollaista, on syytä ja todellista aihetta suunnilleen joka päivä iltaan päästyään pyytää Luojaltaan anteeksi ajatuksiaan ja sanojaan, joita noihin hirvityksiin on kohdistanut. Ja sunnuntaina sitten kertoa samat asiat papille ripillä.

Mutta silti - ollakseni aivan rehellinen - asia aika ajoin kyllä puistattaa ja saa aikaan kaikenlaisia outoja tuntemuksia. Joskus aivan liian usein. Liekö vanhuudella jotain osaa asiaan. Jotain sille varmaan pitäisi tehdä, koska - sanon sen vielä varmuuden vuoksi uudestaan, ettei omaa suuntautumistani ryhdyttäisi eteläsuomalaisin voimin väärin arvuuttelemaan - rakastan tai sanoisinko näin vanhempana miehenä, että pidän kyllä todella paljon naisista ja tuollainen ajattelu tuntuu minustakin hölmöltä. Mutta pitää kai vain yrittää vielä kovettaa tuota pintaa, sietokyvyn paksua nahkaa, ettei tällaiset asiat sen enempää vaivaisi. Joten anteeksi, kun ajattelen näin! Yritetään silti parantaa tapojamme.


HAP
happy

torstai 20. maaliskuuta 2014

XV. Sosiaalinen sairaskertomus

Olen viime päivinä miettinyt: olenko tulossa vai olenko jo xxx. Tuon kirjainyhdistelmän "xxx" tilalle voi sitten jokainen lukija laittaa haluamansa laatusanan omasta maailmastaan: sairas, hullu, vanha. Mitä niitä nyt muita onkaan! Keksi itse!

Mutta siinä kun itse alan olla ihan oikeasti xxx, on samalla osin mielenkiintoista, mutta myös valitettavasti erittäin suurelta osin surullista, huomata muidenkin tulemista - vai onko se joutumista - tuohon samaan xxx-tilaan. Voi olla, että olen itse osannut edes jotenkin peitellä tuota omaa xxx:ni, mutta tuossa omassa kirjavassa some-kavereiden joukossa on runsaasti porukkaa, joka ei sitä joko tarkoituksella tai muuten vain tee. Joku ei edes huomaa tai ymmärrä, että tekee koko ajan tuollaisia "paljastuksia". Joku tekee niitä varmaan ihan tarkoituksella myötätuntoa kerjätäkseen. Varmaa syitä on monia. Niin kuin sananlasku sanotaan: "Kyllä sika syyn löytää."

Joidenkin osalta tuon some-historia on kuin julkinen sairaskertomus, nosografia, potilaskertomus ja mitä kaikkia nimiä ne lääkintähenkilökunnan fiksut ihmiset tuolle asialle ovatkaan keksineet. Itse pidän tuosta hieman muunnellusta "nasugrafiasta" kovin paljon, vaikka voisi sitä kai nimittää vaikka "somegrafiaksikin".

Ei tarvitse seurata pitkälle ihmisen "somegrafiaa", eikä tarvitse olla lääketiedettä lukenut, kun sieltä somen sivuilta löytyy selkeitä elämän kulminaatiopisteitä, kriisikohteita ja sellaisia tapahtumia, jotka ovat olleet syinä sitä seuraaviin merkittäviin tai vähemmän merkittäviin tapahtumiin tuon ihmisen elämän historiassa. Joskus harvoin se on mukavaa, pääasiassa se kuitenkin on - ainakin minusta - erittäin surullista. Se kertoo meistä paljon. Tuollainen julkinen some-historia kertoo meistä yleensä surullisia asioita.

Joku kysyi joskus jossain saamassani palautteessa, koenko olevani muita parempi ihminen. Vastaan nyt julkisesti: "En koe. En todellakaan ole muita parempi." Olen ihan samanlainen tämän maailman tallaaja kuin monet muutkin. Minullakin on - niin kuin kaikilla - omat vaivani ja erityisesti omat vikani, omat ongelmani. Osan niistä muut toki näkevät - joskus jopa paremmin kuin itse - osaa eivät näe. Varmaankin suurinta osaa noista vaivoistani ja ongelmistani sekä huonoista puolistani en aikanakaan tarkoituksella tuo esille ja kaikkien reposteltavaksi julkisuuteen. Osa saattaa tulla vahingossa tai huomaamatta erilaisissa kirjoituksissa mukana ihan kuin vanhuuden sivutuotteena.

En ainakaan halua - joten en sitä siis tarkoituksella tee - että jollain vaivallani tai vastaavalla ongelmallani hakisin myötätuntoa, hyväksymistä tai jotain muuta vastaavaa "etua" vanhuksen elämääni. Vanhuus tosin tuo mukanaan erilaisia "kotkotuksia" ja aina ei itse huomaa tekeekö tuollaista vai ei. Silloin on hyvä aina olla ystäviä tai sukulaisia, jotka uskaltavat sanoa totuuden: "Keisarillahan ei ole muuten vaatteita. - Se kulkee pyjamassa koko päivän."

Pohdiskeltuani asioita omassa kammiossani, minusta on alkanut tuntua, että tähän nykyihmisen urbanisoitumiseen, kaupunkilaistumiseen, city-elämään liittyy paljon ongelmia. Me olemme tällaisen modernin teknologistuneen maailman kehityksen myötä kadottaneet tuntuman todellisuuteen ja luonnollisuuteen. Elämme betoniseinien sisässä omaa steriiliä elämäämme: osa niukkuudessa, osa runsaudessa, osa katkeroituneena, osa tyytyväisinä, mutta silti se aito ja oikea elämä on vain jossain unelmissamme. Menneisyydessä. Historiassa. Kadonneessa maailmassa, jota ei enää ole. Tai ainakin niin me luulemme.

Nykyelämän kiireys, kalleus ja kiihkeys ovat sekoittaneet päämme ja juoksemme erilaisten tarjousten perässä, ilmaisten näytteiden perässä, ilmaisten matkojen perässä, ilmaisten lounaitten perässä, ilmaisen viinan perässä, muistamatta, että mitään ilmaista ei ole olemassakaan noilla, eikä millään muillakaan saroilla. Kaikella on aina hintansa. Kun sen sitten huomaa, siinä ei suuremmin auta enää protestit, vastalauseet, eriävät mielipiteet eivätkä edes reklamaatiot uuden keksipussin tai laivamatkan toivossa. Asiat kannattaisi yleensä tarkistaa ennen niihin ryhtymistä mieluummin kuin reklamoida reklamoimistaan.

Yksinäisyys on suuri syyllinen moneen ongelmaamme. Yksinäisyys höystettynä riittämättömyydellä ja mahdollisesti taloudellisilla tai muilla ongelmilla saattaa saada aikaan noita edellä mainittuja lieveilmiöitä: "nasugrafiaa", reklamointia, todellisuuden tajun katoamista, unelmissa elämistä ja tuota "somegrafiaa". Yksinäisyydestä olen näissä jupinoissani jo jupissut varmaan riittävästi, joten siitä en sano muuta, kuin sen, että meidän kaikkien pitäisi paremmin pitää huoli läheisiltämme sen sijaan, että panemme välimme poikki heidän kanssaan ja etsimme läheisyyttä jostain muualta.

Parisuhde koneen kanssa ei koskaan korvaa ihmisiä, ystäviä, perheen jäseniä. Koneet ovat vain apuvälineitä eikä niistä saa koskaan muodostua liian keskeistä asiaa elämässämme, elämämme keskipistettä, asioiden säätelijää. Musiikki, kirjallisuus, taide ja monet muut - vaikkapa kahvihetket mukavassa kahvilassa tai lounas upeassa ravintolassa viinilasin ääressä ystävän kanssa - monenlaiset muut harrastukset, tai vaikkapa osallistuminen oman kirkon ja seurakunnan toimintaan, tuovat iloa elämäämme, mutta vain kokemalla ne itse yhdessä oikeitten ystävien - lihaa ja luuta olevien ihmisten - kanssa. Somessa jakaminen on kyllä kaunista ja täyttää urbaania tyhjyyttä, mutta irtonaisena, oikeasta maailmasta irrotettuna se tuntuu usein snobbailulta, haikailulta jonnekin, joka jo meni. Katso sinäkin, ettet jää oikeasta junasta! Niin - ja auta sinä minuakin, että pääsen mukaan siihen junaan, jos näyttää siltä, että jostain syystä jään nuokkumaan aseman penkille.


HAP
happy

tiistai 11. maaliskuuta 2014

XIV. Maailmasta vieraantuminen

Viime päivinä on monelta taholta - erikoisesti mediasta - kuulunut kommentteja ihmisistä, joiden sanotaan menettäneen todellisuuden tajunsa ja elävän toisessa maailmassa, "toisessa ulottuvuudessa". Entäs me itse, olemmeko me sitten jossain oikeassa totuudessa, oikeassa ulottuvuudessa, josta ymmärrämme kaiken oikein ja ainoalla ymmärrettävällä tavalla. Epäilen. Epäilen ajoittain jopa itseänikin.

Tarina kai alkoi viimeksi siitä, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel ilmoitti keskustelleensa puhelimessa Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa ja ilmoittaneensa sitten USA:n presidentti Barack Obamalle, että Putinin ote todellisuudesta on heikentynyt ja että hän elää "toisessa maailmassa". Varmaan melko oikea analyysi, mutta analyysin oikeus riippuu ehkä hieman siitäkin, miten tuon kerrotun viestin ymmärrämme itse kukin.

Mutta mennäänpä ensin noihin muihin, joilla mahdollisesti on "tajunta jossain muualla todellisuudessa". Vastikään Istanbulissa tai oikeastaan se on Konstantinopoli, missä kokoontui suuri joukko ortodoksisia kirkkojen päämiehiä. Muuten ihan sovussa, paitsi yhden kirkon johto ei ollut paikalla "tässä todellisuudessa" riideltyään jo jonkin aikaa, kuka sitä kirkkoa oikein oikeassa todellisuudessa johtaa.

Toisen kirkon johto kadotti todellisuuden tajunsa kokouksessa silloin, kun se ryhtyi pohtimaan termejä "Buenos Airesin piispa" vs. "piispa Buenos Airesissa" ja laittoi koko tuon muuten niin hienon kokoontumisen ja sen herkät tulokset ja päätökset vaakalaudalle ja jättäytyi pois allekirjoitusseremonioista ja jopa yhteisestä jumalanpalveluksesta, kiukutellen siis Jumalallekin. Siis ihan loppujen lopuksi vain yhden piispan tittelin vuoksi, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Osoittaa melkoista "toisessa todellisuudessa" elämistä. Ja osoittaa se minusta tosin aika lailla muutakin.

Tämä vieraantuminen ei nyt noilla ortodoksisilla piispoilla ole oikeastaan mikään ihme. Kun heti piispaksi valintansa jälkeen he ovat saaneet kokea koko ajan melkoista kirkollista "hulabaloota" ja henkilöön käypää palvontaa, jollaisen kohteeksi ortodoksisessa kirkossa sen vanhan, hierarkisen perinteen vuoksi piispa aina joutuu. Piispalla pitää olla melkoisen "terve pää", jotta kestää kaiken tuon. Niin - ja muistaa, että hänkin on ihan samanlainen kuolevainen kuin me muutkin, eikä suinkaan seuraava Jumalasta. Tai kuten tuolla erään toisen kirkon piirissä - peräti Kristuksen sijainen maan päällä. Eipä todellakaan, vaikka mukava mies onkin.

Kun katseli noita vanhoja parrakkaita patriarkkoja ja arkkipiispoja Konstantinopolin kokouksessa, aika moni alkoi ilmiselvästi olla jo "siinä iässä", että tavallisimmin tuon ikäinen ihminen siirtyy johonkin hoitolaitokseen ja sivuun omilta töiltään muiden huollettavaksi. Näillä piispoilla kun ei kuitenkaan ole virallista eläkkeelle siirtymisikää ja useimmat eivät ole tehneet sitä kuuluisaa "vesilasitestiä" ja kokeilleet, jättääkö sormi vesilasiin kuopan, niin vaatii melkoista itsetutkistelua tehdä tuollaisia päätöksiä. Sellaisiakin tosin onneksi on. Tuossa Konstantinopolin kokouksessakin joku vanhimmista ja sairaimmista taisi jopa jo nukahtaa mitra päässään kirkon tuolille. Erottui rivistöstä, mutta onneksi ei pudonnut tuolilta. Liekö ollut sidottu varmuuden vuoksi tuoliinsa.

Eli melko perustellusti voinee sanoa, että aikamoinen joukko noista pyramidin huipulla olevista, nokkimisjärjestyksessä ensimmäisinä olevista piispoista on poissa tästä todellisuudesta - kuka minkäkin syyn vuoksi.

Tänään saimme lukea taas keltaisesta mediasta, että yksi entinen presidentti ei ole vielä - ainakaan omissa puheissaan - huomannut, että hänet on laitettu syrjään maan johdosta ja jopa etsintäkuulutettu. Puheet ovat todella jostain kaukaisesta satumaailmasta, jollaista ei onneksi ole ollut olemassa enää miesmuistiin. Paitsi tietysti joidenkin toisten lähes samassa todellisuudessa elävien mielessä - mutta vain mielessä - siis ei oikeasti tai ainakaan pysyvästi.

No entäs se meidän oma todellisuutemme. Olen seuraillut erilaisista syistä johtuen viime aikoina ahkerasti mm. joidenkin suomalaisten uskonnollisten medioiden tiedotusta, ja tekeepä melkein mieleni väittää, että sielläkin löytyy melkoinen joukko tiedotuksen kanssa hääriviä - muitakin kuin ehkä meikäläinen - joilta tuo oikea tai edes mahdollisimman todellinen todellisuus on hämärtymässä tai jo kokonaan mennyt. Asia saikin minut silloin pohtimaan tilannetta ihan tosissaan. Pitäisikö tässä huolestua?

Oma analyysini on - kaikesta huolimatta ja samalla pyydän anteeksi kritiikkini kohteeksi joutuvilta - että ainakin eräiden vapaakirkollisten ja lahkojen uskonnollinen todellisuus on karannut jo aikaa sitten jonnekin ja organisaatio porskuttelee täyttä päätä hengissä vain noiden "todellisuutensa menettäneiden" ihmisten voimalla. Asia samalla kauhistuttaa minua, mutta samalla se tuo mieleeni jonkinlaisen karmaisevan säälinkin tunteen. Miksi heille ei voisi kertoa totuutta?

No - menepä kertomaan totuus putineille, janukovitšeille, patriarkoille tai vaikka lahkolaisille saarnamiehille, joka kertoo ympärilleen kokoontuneelle hurmioituneelle, todellisuudesta erkaantuneelle kansalle - ihan tosissaan vielä - että Jumala sanoo sinulle kyllä, pitääkö haaviin laittaa rahaa vai jättää laittamatta. Luuletko tosissaan, että hän uskoo sinua? Tai minua? Tai meitä - oman todellisuutemme kadottaneita, oikeasta maailmastamme vieraantuneita.


HAP
happy

maanantai 3. maaliskuuta 2014

XIII: Voi, mihin olet menossa Ukrainan ortodoksinen kirkko!

Virhearvioita toisensa perään. Siltä se ainakin minusta tuntuu, kun katselen venäläisten viime päivien tekoja Ukrainassa. Itsestäni ne vaikuttavat melko päättömiltä ja jollain tavalla loppujen lopuksi "itsetuhoisilta". Yritän selittää, mitä tarkoitan. Ja muistutan heti, että tämä on minun henkilökohtaista ajatteluani, josta varmaan moni on eri mieltä. Saa olla, sillä asummehan ainakin vielä vapaassa Suomessa.

Suuri osa tuon iljettävän invaasion tekijöistä - tai tarkennan: linnoissaan ja norsunluutorneissaan asuvista päättäjistä - ei ole osannut siirtyä kylmän sodan ja vastakkainasettelun aikakaudesta ja Neuvostoliiton metodeista tähän päivään. Tuntuu ihan siltä, että he eivät ole tajunneet, että oman maan kansalaiset ovat jo saaneet vihdoinkin maistaa vapautta ja sen mukanaan tuomia hienoja asioita niin paljon, ettei paluuta takaisin entiseen ole. Kun katselee niitä ihmisiä, jotka haikailevat tuon vanhan, menetetyn, perään, he itsekin ovat vanhoja, eläkeläisiä, joiden vanha fraasi "ennen oli töitä, ruokaa, rahaa ja kaupassa kaikkea", "nyt ei ole mitään", ei kerro oikeasta todellisuudesta vaan ehkä enemmän heille (eläkeläisille) tehdystä sosialistisen ihannevaltion jälkeisestä sosiaalisesta helvetistä, jokaa kuulostaa kuitenkin kokonaisuutta ja koko yhteiskunnan tilaa katsellen ontolta ja oudolta. Siinä on jotain samaa kuin vanhoissa karjalaisissa, joiden mielestä kaikki Karjalassa oli kaunista, paskakasatkin.

Kun samalla - siis myös edelleen minun mielestäni - Venäjällä on suuria sisäpoliittisia piileviä ongelmia, joiden pintaan pulpahtamista ilmeisesti pelätään kuin ruttoa ja omallekin kansalle pitää näyttää valtion sotilasmahtia, joka ei pelkää mitään ja joka voi tehdä, mitä haluaa - omillekin kansalaisille. Tämä on seurausta kaikesta tuostakin. Katsokaapa niitä henkilöitä, joita poliisit vievät raa'asti niskasta retuuttaen väkivalloin busseihinsa, he ovat kaikki nuoria, ei siellä vanhoja nähdä. Nuoret haluavat muutosta. Ja näillä vanhan liiton miesten ihmeellisillä tempuilla - vaikka ne maksavat Venäjälle maltaita - vaikutetaan sisäpolitiikkaan ja oligarkkien vallan ja rahojen säilymiseen. Siinä on kevyttä tavaraa sitten ihmiset, kansainvälisen oikeus ja ulkosuhteet muihin maihin.

Se, mikä kenties vaikuttaa, on taloudelliset seuraukset, joita nuo vanhan liiton miehet eivät näyttäsi vielä täysin ymmärtävän tai sitten eivät vain siitä välitä, kun itsellä ja perheellä on kuitenkin rahaa riittävästi vaikkä millaiseen rälläämiseen. Kun viikonlopun jälkeen korko nousi pari prosenttia ja rupla heikkeni silmissä, ja kun uhkana on ulkomaille rekkalasteittain rahdattujen kansalta ryöstettyjen rahojen jäädyttäminen ja muut taloudelliset sanktiot, sillä voi ehkä jo olla vaikutustakin, mene ja tiedä. Ei kuitenkaan sillä, että siinä ohessa muutama ihminen tapetaan.

Entäs ortodoksinen kirkko. Se on ollut noilla alueilla liian kauan oleellinen ja elimellinen osa hallintoa ja vanhaa liittoa, että varmaa on, että sekin joutuu syntyneistä tilanteista jatkossa kärsimään. Merkkejä jo on. Ukrainassa Moskovan patriarkaatti saattaa hyvinkin menettää otteensa maan kirkosta. Kyllä sinne jonkinlainen osasto jää, mutta maan valtakirkko siirtyy ukrainalaiseksi. Ja - yllätys, yllätys - siihen on tällä hetkellä tyrkyllä näkyvimmin skismaatinen Kiovan patriarkaatti. Enpä olisi vielä kuukausi sitten uskonut.

Kirkkojen ja luostarien siirtymisestä yhden patriarkaatin omistuksesta toisen omistukseen on mediassa puhuttu jo päiviä. Jossain on jo tapeltukin asian puolesta. Mutta mikä merkittävintä - siis ainakin minusta - sympatiat Moskovan alaisen ortodoksisen kirkon suuntaan alkavat olla vähissä niin ukrainalaisten keskuudessa kuin muuallakin maailmassa. Enää ei minustakaan tunnu maailman lopulta, jos Kiovan luolaluostari siirtyykin ensin valtiolle ja sitten jollekin toiselle, oman maan kirkolle.

Hassuinta tässä on ollut se, että kirkon ihmiset eivät ole nähneet metsää puilta. Moskovassa kirkon miehet puhuvat yhä poliittisin ja nationalistisin termein, siunaavat Ukrainaan meneviä tai siellä olevia valtaajasotilaitaan ja heidän aseitaan ja haukkuvat muita toisinajattelijoita suvaitsemattomiksi. Kuulostaa muuten kovin tutulta, meillähän vain tuo suvaitsemattomuuden kohde on ollut toinen.

Ukrainassa aletaan jo hieman nähdä todellisuutta, sitä, mitä on tulossa ja sanakäänteet ovat siksi jo diplomaattisempia ja maltillisempia. Väärillä henkilökohtaisilla ratkaisuilla joudutaan kirkonkin piirissä jatkossa outoihin tilanteisiin, kuten vaikka sellaisiin kuin Krimin ukrainalaisen laivastopäällikön kohdalla: maanpetossyytteeseen ja mahdottomuuteen palata koskaan takaisin Ukrainaan.


Aika moni luottaa sokeasti Venäläisten voimaan ja oman arvaukseni mukaan tulevat aikanaan pettymään pahasti. He jäävät syrjään, kun tilanne laukeaa ja heidän maailmansa muuttuu kovasti, osalta se romahtaa - köyhimmiltä, ei rikkailta. Heistä tulee hyljeksittyjä kansalaisia, joiden elämä Ukrainassa on lähes mahdotonta. Maassa, jossa he kuitenkin ovat asuneet ilmeisesti suurimman osan elämästään. Nyt - siis ehkä jopa melko pian - he joutuvat tyhjän päälle, jopa pakenemaan maasta. Ne, jotka eivät voi paeta, joutuvat kokemaan jotain sellaista, jota he eivät kuvitelleet voivan tapahtua. Ja mielenkiintoista nähdä, onko oligarkkien hallitsema Venäjä silloin näiden köyhien takana, kun heistä ei enää ole mitään hyötyä.

Tämä kaikki - minun mielestäni - tapahtuu aikanaan tuolla jossain niin siviilielämässä kuin kirkonkin piirissä. Kaikki johtuu virheratkaisuista, joiden taustalla on aatemaailma, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Eikä ymmärtänyt isänikään.

HAP
happy

lauantai 1. maaliskuuta 2014

XII. Suomalainen vai ryssä

Kuulun siihen ns. suureen ikäluokkaan, joka syntyi pian sodan jälkeen. Osa tämänkin jupinan lukijoista saattaa nyt jopa kysyä: "Minkä ihmeen sodan?" No tietysti talvi- ja jatkosodan jälkeen, sodan, jossa taistelimme Neuvostoliiton miehitystä vastaan itsenäisyytemme puolesta. Ja voitimme sodan tuolta kannalta katsoen.

Olen myös sen sukupolven vanhempien kasvattama, jotka kokivat nuo sodat todella konkreettisesti, lähes inhorealistisesti. Isäni taisteli sodassa monta vuotta. Äitini menetti ensin isänsä - oman ukkini - ja sitten veljensä - minun setäni - sodan seurauksina ja kaiken tämän lisäksi vielä ollessaan evakossa ja toisen lapsen juuri syntyessä jossain Tervossa, Pohjois-Savossa, hän hieman yli kaksikymppisenä menetti ensimmäisen aviopuolisonsa sodassa kaatuneena. Venäläiset tai oikeammin neuvostoliittolaiset olivat kauan kotikylässäni epäsuosittuja näistä syistä ja se opetus siirrettiin kyllä tehokkaasti meille lapsillekin.

Itselläni asiaa hieman mutkisti se, että olin ja olen yhä ortodoksi. Sodan jälkeen meistä ortodokseista käytettiin sanontaa "ryssä" tai "ryssänuskoiset", kun tuon ajan ihmisillä ei ollut tarvittavaa sielunsivistystä eikä muutakaan  sivistystä oikeaan tietoon. Ortodoksisuushan ei ole peräisin Venäjältä, vaan Bysantista, josta se tuli Venäjälle ja sieltä sitten meillekin tänne Suomeen. Tuo haukkuminen koski pieneen poikaan kovasti. Kävin usein taistelua lapsuudessani siitä, mikä minä olen: suomalainen vai ryssä. Ihan alkuun en edes ymmärtänyt tuota ryssä-sanaa. Ja sitten kun ymmärsin, mietin, mikä saa ihmiset sanomaan minulle - pienelle suomalaiselle pojalle - noin. Sitä en ymmärtänyt silloin, enkä nytkään. Enhän minä ollut tehnyt heille mitään, eikä isäni tai äitinikään ollut. Päinvastoin, taistelivat sodassa suurin menetyksin. Mutta olin silloin ja olen yhä myös suomalainen.

Vielä varsin myöhään aikuisiälle saakka sain myös toisen valtionkirkkomme edustajilta, jopa nuoruudessani opettajiltani koulussa, aina aika ajoin kuulla olevani ryssä, vääräuskoinen, harhauskoinen, kuvienpalvoja. Luulen, että noiden kuuleminen vahvisti omaa ortodoksista uskoani enemmän kuin mikään muu. Olen kyllä - ainakin omasta mielestäni - yhä vakaumuksellinen ortodoksi.

Viime päivinä olen joutunut jälleen painimaan tuon venäläisyyden kanssa. Olen omasta mielestäni jo aikoja sitten päässyt sopuun tuon vanhan venäläisyyden, siis oikeammin neuvostoliittolaisuuden kanssa. En syytä ketään nykyistä venäläistä - enkä ehkä kuolluttakaan neuvostoliittolaista - oman ukkini tai kenenkään muun tappamisesta sodassa. Venäläisyydellä on ollut ja toivottavasti on edelleenkin oma paikkansa sydämessäni. Olenhan karjalaista - siis slaavilaista - sukujuurta, mummoni sukunimi oli Kononoff, suvussani on paljon muitakin, joilla on samanlaisia sukunimiä: Hodijeff, Agipoff. Puhumattakaan etunimistä, joissa on paljon slaavilaisuutta. Niin aikaisempien sukupolvien ihmisillä, kuin vaikkapa yhä vielä omilla lapsillani.

Mutta silti viime päivien tapahtumat nostavat mieleeni monia lapsuuden aikana kuulemiani fraaseja ja epämiellyttäviä heittoja venäläisyydestä, jopa mahdollisesti traumojakin. Kuten sanontoja sopimusten pitämisestä, sanansa pitämisestä, vallanhalusta, luotettavuudesta, jne.

Ymmärrän kyllä, että tuollaisiin ajatuksiini ovat syynä nykyiset Ukrainan ja erikoisesti Krimin tapahtumat. Itse olen kasvanut sellaiseen arvomaailmaan, että se, mitä Krimillä nyt tapahtuu, on minun sanastossani maanpetturuutta ja kapinaa laillista esivaltaa kohtaan. Ja toisen osapuolen toiminta valehtelua ja provaaktiota tilanteessa, jossa Ukrainan valtio jo muutenkin on heikoilla.

Toisaalta olen pohtinut median ja jopa joidenkin suomalaisten politikkojen, lähinnä joidenkin jokapuolelle kumartavien kansanedustajien antamaa hyssyttelevää kuvaa Venäjän osuudesta kaikkeen tuohon ja kuinka meidän tulisi suhtautua positiivisesti naapumaahamme ja naapureihimme, jotka suurin joukoin muuttavat maahamme.

Jos asia on niin, kuin vaikka mediassa annetaan ymmärtää, silloin on kaksi vaihtoehtoa - ja vain kaksi: Venäjä on joko niin heikko valtiona, ettei se voi mitään noille Krimin kapinallisille tai sitten se toinen - mahdollisesti oikeampi ja todellisempi - Venäjä on mukana noissa Krimin kuvioissa inhottavalla tavalla: valehtelemalla ja peittämällä omilta sotilailtaan uniformuista kansalliset tunnukset ja tehden heistä näin kansainvälisen lain mukaan lainsuojattomia vakoilijoita, maahantunkeutujia, valloittajia, jotka sotatilan aikana ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Juuri tämän jupinan kirjoittamisen aikaan TV kertoi viimein totuuden. Venäjän parlamentin ylähuone, liittoneuvosto, antoi avoimesti kaikille televisioidussa kokouksessaan (normaalisti ovat salaisia) yksimielisesti oikeuden sotaan Ukrainassa. Se ehkä sanottiin jotenkin toisin, mutta tarkoitus oli juuri tuo: sota, aggressio.


Yritän silti pitää pääni kylmänä ja olla syyttämättä tapahtuneista kaikkia venäläisiä. Ne venäläiset, jotka edes jotenkin tunnen, eivät mielestäni ole tuollaisia. En tosin ole uskaltanut kysyä heiltä itseltään, mitä mieltä he ovat asioista.

Mutta tällainen kalvava ajattelu alkoi jo muutama vuosi sitten Georgian sodan aikana, kun suurvaltio tappoi mahtavalla sotakoneella pienen ortodoksisen valtion ihmisiä mennen tullen ja noin pääsääntöisesti maan oma ortodoksinen kirkko suunnilleen siunasi kaikki teot ja syytti ja nöyryytti naapurimaan sisarkirkkoa ja sen vanhaa ja sairasta patriarkka-katolikosta, milloin mistäkin ja milloin milläkin tavalla.

Kauheaa oli minusta sekin, että täältä Suomesta löytyi - jopa omia suomalaisia ortodokseja - jotka ymmärsivät tuossakin tilanteessa "silmät sokeina" Venäjää ja heidän tarkoitusperiään ja puolustivat noita hirmutekoja. Kylmäsi silloin ja kylmää yhä. Emmekö todellakaan ole oppineet mitää viimeisen sadan vuoden aikana.


Entä sitten oma kirkko tai oikeammin Venäjän ortodoksinen kirkko. Nytkin - tämän Ukrainan kriisin aikana - Venäjän ortodoksinen kirkko on ollut liian hiljaa. Tai onhan se jotain sanonut ja kerännyt mm. rahaa Krimin venäläisille ja kauhistellut joitain tapahtuneita, hyvä ettei keinotekoisia ja tilautöinä tehtyjä provokaatioita Ukrainan kirkon piirissä. Ihan ei ainakaan minulle selvinnyt, mihin tarkoitukseen Pyhän Vasilin säätiö rahaa kerää, mutta toivottavasti ei kuitenkaan taisteluun ja tappamiseen. Kirkon pitäisi aina ja kaikissa tilanteissa olla heikomman puolella, vahvoja vastaan, ilman kansallismielisyyttä ja politikointia. Venäjän kirkko ei ole nyt, eikä aiemminkaan siihen pystynyt. Se on tuhon tie.


HAP
happy