keskiviikko 27. helmikuuta 2013

26. Vanheneminen on taidetta

Kohtele minua hyvin.
Aikaisemmin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan teologisena sihteerinä toiminut, nykyisin arkkipiispan ylidiakoni (oto), slavisti ja kulttuurimatkaopas (kuten hän itse itseään blogissaan nimittää), mm. kanttorikoulutuksen saanut teologian maisteri pohti tuoreessa blogikirjoituksessaan erilaisten järjestöjen, liittojen, yhdistysten ja säätiöiden roolia kirkossa ja kysyi huolestuneena: "Missä on kirkon ääni, sen kollektiivinen viisaus?" Eikös tuo kollektiivinen viisaus jotenkin liity myös vanhenemiseen?

Mielenkiintoista! Muistelen erään itselleni läheisen blogistin kirjoittaneen harhoissaan jo vuonna 2012 hieman samanlaisia ajatuksia sisältäneitä juttuja. Siis silloin, kun tämä toinen blogisti (slavisti) oli aktiivitoimessa kirkon piirissä ja tämä toinen blogisti (mulkvisti) hääräsi muuten vain aktiivisesti kirkon piirissä. Silloin tämän harhailijan (siis tämän minullekin tutun blogistin) ajatuksissa pyöri mm. kirkon sisällä olevan valtatyhjiön täyttyminen erilaisilla hännystelijöillä ja muulla hoviväellä. Aika rumaa tekstiä näin jälkeenpäin ajatellen tuolta tutulta sukulaissielulta. Mutta valitettavasti niin totta.

Se, mitä noissa harhoissa oli samanlaista ylidiakonin juttujen kanssa oli se, että jos valtaa ei käytä se, jolla se on ja jolle se oikeasti kuuluu, sen ottaa joku muu, sellainen jolle se ei kuulu. Harhailija henkilöi sen lähipiiriin, kun taas ilmeisesti ylidiakoni ajattelee - bloginsa tekstin perusteella arvioituna - vallan siirtyneen erilaisille maallisille organisaatioille: järjestöille, liitoille, yhdistyksille ja säätiöille. Minusta tuossa ajattelutavassa ei ole suurta eroa, etenkin kun pienessä kirkossa on vähän aktiiveja toimijoita, jotka kaikki tavalla tai toisella hääräävät monissa eri organisaatiossa ja vaikuttavat niiden kautta melkein joka paikassa kirkkoamme. Yhdet ja samat tyypit kaikkialla. Ja kellä minkäkinlaiset ajatukset ja ambitiot, kunnianhimot, hääräämisien taustalla. Kellä vallanhimo, kellä työpaikka, kellä "kuuluminen kultapossukerhoon" - mikä se "kerho" sitten milloinkin lienee (oma ompelukerho, yksityinen sateenkaariseura, salainen kirjallisuuspiiri, heh heh, mikä lie), varmaan muitakin henkilökohtaisia syitä löytyy, jos niitä hakee tai yrittää muutoin keksiä.

Tähän ehkä jotenkin löysästi liittyy erään entisen kirkkoherramme aika osuva sanonta sosiaalisen median kirjoituksessaan. Hän kirjoitti, että "on hyvin surullista jos kirkon sisällä hyväksytään korruptiota, nepotismia, rasismia, syrjintää... Jos niin on, on sellainen poistettava kirkosta tai vaihdettava uudet toimijat, jotka ne poistavat." Hän lisäsi vielä, että "jokainen soveltakoon [tätä] itseensä. Patriarkka Bartholomeus sanoi Istanbulissa minulle, että on oltava rohkea eikä pidä pelätä. Kirkon työssä ei pidä pelätä vaikka näkisi kuulisi tietäisi mitä tahansa. Kun on aika toimia - silloin toimitaan." Viisaita sanoja niin kirkkoherralta kuin patriarkaltakin.

Ortodoksisessa kirkossa kaikkialla - myös Suomessa - on iso ongelma tai miksi sitä nyt oikein nimittäisi, ettei syyllistyisi ikärasismiin. No joka tapauksessa, se, että vallan huipulla olevat henkilöt vanhenevat. Kummallista - hekinkö vanhenevat? Toisen suuren kirkon päämies, roomalaiskatolisen kirkon paavi, Benedictus, havaitsi vanhenemisensa ja siitä johtuvan päätöksien tekemisen heikkenemisen ja niiden mahdollisesti vahingoittavan vaikutuksen rakastamalleen kirkolle. Hän päätti kaikille ulkopuolisille yllätyksenä erota. Tai itse asiassa myös niille sisäpuolisille, jotka jo olivat valmistautuneet ottamaan vallan käsiinsä. Mutta eihän tällainen ole tavallista niissä piireissä. Edellinen ero tapahtui monta sataa vuotta sitten suunnilleen pakon edessä. Koska vanhuuden takia eroaminen ei siis ole yleistä niissä piireissä, alkoivat heti jyllätä maailmalla kaikenlaiset huhut ja salaliittoteoriat paavin eron "todellisista syistä". Eihän kukaan voi erota rakkaudesta kirkkoon, eihän! Vai voiko?

Jotkut suomalaiset irvileuat vitsailivat, että nykyistä edeltävä paavi kuoli pian sen jälkeen kun eräs piispamme vieraili siellä ja nykyinen paavi ilmoitti jäävänsä pian tämän saman piispan vierailun jälkeen eläkkeelle. Onko noilla tapahtumilla mitään yhteistä? Siis syy-yhteyttä? Heh, heh! Kaikkea se tuo mielikuvitus tuottaakin vitseissäkin. Ei varmasti ole. Mutta samalla tuossa asiassa on se oma, ehkä samalla vitsin karuun kaapuun puettu viestinsä ja viehätyksensä siltä osin, että olisi nyt meidänkin piispa edes ottanut oppia suuremman kirkon päämiehestä, miten tällaisia vaikeita päätöksiä tehdään.

Kirkkomme nuorin hiippakuntapiispa, Oulun metropoliitta, osasi tehdä päätöksensä ajoissa ja ilmeisen selväjärkisenä. Hän jää nuorimpana hiippakuntapiispana eläkkeelle kesällä 2013 ja siirtyy asumaan Kuopioon, muuttaa siis pois hiippakuntansa alueelta, mutta ei kuitenkaan mene enää luostariin, josta hän piispaksi ryhtyi. Muualla maailmassa piispat yleensä menevät luostariin eläkepäivillään tai kun ovat riittävän vanhoja ja huonokuntoisia, kirkon ylläpitämään vanhainkotiin. Näin heidän vanhenemistaan ja sen mukanaan tuomia muita henkisiä ja fyysisiä ongelmia ei huomata ja piispan hengellinen karisma säilyy kuolemaan saakka moitteettomana. Meillä ei tuollaista perinnettä ole ollut. Tarkoitan siis lähinnä siirtymistä luostariin.

Kun kyselin kerran ihan kaikessa rauhassa eräältä piispaltamme hänen aikomuksiaan näissä asioissa, hän kertoi asuvansa nykyisessä asuinpaikassaan siihen saakka, kunnes siirtyy Taivaaseen. Sitä en enää tosin uskaltanut kysyä, mistä hän tiesi noinkin tarkkaan tuon seuraavan muuttamisensa osoitteen. Minulle ainakin on vielä täysin epäselvä tämä tuleva osoite, ainoastaan maallisen tomumajan loppusijoituspaikka on tiedossa: Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle isän ja äidin sekä veljieni viereen.


Meillä nyt kuitenkin alkavat kaikki kolme hiippakuntapiispaa olla eläkeiässä ja hieman on vaikuttanut, kun on seurannut yleistä keskustelua kirkon piirissä, että toiveet ja puheet heidän eläkkeelle siirtymisestä sen kun kasvavat. Mitkä sitten lienevät todelliset syyt näille toiveille, mene ja tiedä? Ehkä pelätään vanhenevien hierarkkien mokaavan entistä pahemmin erilaisissa julkisissakin tilanteissa, päästelevän sammakoita suustaan, nukahtelevan jo yleisötilaisuuksissakin, luovuttavan kanonista valtaansa sellaisille, joille se ei kuulu ja mitä kaikkea sitten pelättäneenkään. Osa varmaan ihan aiheellista pelkäämistä.

Nykyisillä hiippakuntapiispoilla ei ole lakisääteistä eläkeikää (eroamisikää), mutta tulevilla piispoilla se jatkossa on. Muistaakseni se on jotain alle 70 vuotta, ihan tarkkaan en muista, mutta muistelisin sen olevan ehkä 67 vuotta, joka sekin on kohtuullisen korkea ikä joillekin. Maailmalta olemme saaneet lukea viime vuosina korkean, yli 90 vuoden iän saavuttaneiden paikalliskirkkojen päämiesten kuolemista (mm. Bulgariasta ja aiemmin Serbiasta) ns. "saappaat jalassa", siis nimellisesti yhä kirkollisessa tehtävässään olevina. Usein tosin sairaalassa makaavina hauraina vanhuksina, joiden valtaa oli jo kauan käyttänyt tosiasiallisesti joku tai jotkut muut.


Vanheneminen on kuitenkin ihana asia, kun sen osaa sellaisena ottaa. Olen itse sen huomannut. Tosin se on näin ilmeisesti vain, jos ja kun saa tehdä sen rauhassa ja ilman stressiä ja turhia paineita. Stressi ja paineet varmasti haittaavat vanhenemistakin. Stressittömästi vanheneva on aarreaitta. Hänestä huokuu osaaminen ja vanhuuden viisaus, rauha ja rakkaus. Tunnistat varmasti tästä kuvauksesta vanhan harmaahapsisen, ihanan mummon, jollaista jokainen toivoisi omista vanhemmistaan. Kumma, kun kuvitelmissa se on usein siis nainen, mummo, ei ukki tai vaari - hmm... Miksiköhän?

Tällaisen toteutumisen voivat kuitenkin tehokkaasti vaimentaa ja heikentää erilaiset asiat. Tästä karusta todellisuudesta voisi poimia joitain: edellä jo mainittu stressi ja paineet jokapäiväisessä elämässä heikentävät noita piirteitä, samoin laitostuminen, onpa sitten kyseessä vanhainkoti tai organisaatio, joka myös laitostaa. Vanhuuden väkisin mukanaan tuomat sairaudet ja huono fyysinen kunto heikentävät kaikkea toimintaa, myös henkistä vireyttä. Virikkeettömyys ja yksitoikkoinen elämä, yksinäisyys, opponenttien, siis vastaan väittäjien puute ja joskus jopa kaiken sujuminen liian helposti, tylsistyttää, haurastuttaa ja valitettavasti tekee meistä myös joskus jääräpäisiä ja pitkävihaisia kaikentietäjiä, jotka eivät kritiikkiä siedä ja joiden osaamista ja tietämistä ei saa kukaan arvostella. Vanheneminen on siis taidetta.



HAP
happy

Kts.

-> Slavistin blogi:
Ortodoksin kotimaa
(kyseinen juttu: Järjestöjä, liittoja, yhdistyksiä, säätiötä – mutta missä on kirkko?

 -> Mulkvistin blogi:
Nettihoukan harhoja
(kyseistä aihetta jotenkin sivuavia harhoja:
49 [Sopiva vai pätevä] ,
57 [Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut] ja 

64 [Paaviakin paavillisempi] )

tiistai 26. helmikuuta 2013

25. Demonit ortodoksisessa kirkossa

Saatana Codex Gigasissa.

Viime aikoina on vilkkaasti keskustelut YLEn MOT -ohjelman tiimoilta demoneista ja niiden karkottamisesta. Luterilaisessa kirkossa ollaan melko ymmällään syntyneestä tilanteesta ja kirkkokansa - tai ainakin jotkut - syyttävät kirkkoa siitä, että se on katsonut toiseen suuntaan, kun kirkossa on samaan aikaan häärätty tällaisten asioiden parissa. Toisaalta on päivitelty sitäkin, että jos erilaiset herätysliikkeet - joissa mahdollisesti tällaista toimintaa esiintyy tai on esiintynyt - kaikki kannattajineen karkotettaisiin luterilaisesta kirkoista, kirkkoihin ei jäisi ketään muita jumalanpalveluksiin kuin pappi ja kanttori. Tuo voi olla melko rankka yleistys, mutta vihjannee hieman monenlaisista ongelmista toisessa kansalliskirkossamme, joka viime aikoina on kamppaillut voimakkaasti mm. kirkosta eroamisien kanssa. Tässä pitää kuitenkin samalla sanoa, etten minä suinkaan ortodoksina tunne tätäkään puolta luterilaisesta kirkosta tarkasti, joten jokainen voi jättää tämän arvioni siitä tuon tosiseikan varaan.

Mutta onko demoneja ja voiko niitä karkottaa?

Ortodoksisena maallikkona minulla on varsin kapea teologinen käsitys asiasta, vaikka teologiaakin olen yliopistossa toki opiskellut. Mutta laitan ainakin sen vähäisen tietoni tähän esille, josko joku viisaampi selittäisi joskus jossain lisää. Minä en parempaan pysty, joten ota tämä jupina sellaisena, ei siis missään nimessä ortodoksisen kirkon virallisena kannanottona.


Demoni on ortodoksisen opetuksen mukaan langennut enkeli, paha henki (Luuk.7:21). Muita nimityksiä demoneille ovat: saastainen henki (Matt.10:1) ja riivaaja (vanha käännös, Mark.6:13). Demonit työskentelevät ihmisten parissa Jumalan työtä vastustaen ja yrittävät saada ihmiset tekemään Jumalan vastaisia tekoja. Raamatussa ei ole sanottu demonien määrää, mutta se antaa ymmärtää, että lukumäärä on suuri. (Luuk.8:30, 11:18)

Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa on mainittu demonit (pahat henget). Mm. 1. Kor. 10:20-21, Matt. 8:28-34 ja Luuk. 9:37-43. Näissä esimerkeissä demonit aiheuttivat ihmisille väkivaltaisuutta ja sairautta, mutta Jeesus pelasti heidät näiltä vitsauksilta. Jeesuksella oli ja on valta ylitse demonien jopa niin, että ne tunnustavat Jeesuksen jumaluuden.

Ortodoksisessa kirkossa on käytössä ns. eksorkismi ja pahojen henkien karkottamiseksi tarkoitettu rukouspalvelus, johon yhdistetään pyhitetyllä vedellä vihmominen. Eksorkismia ei kuitenkaan käytetä kovinkaan usein Suomen ortodoksisessa kirkossa, mutta muualla, esimerkiksi Venäjällä ja Romaniassa, sitä käytetään huomattavasti useammin.

Pahat henget vaikuttavat ihmisen sieluun ja suurimmaksi osaksi ihmisen siveelliseen puoleen. Ne ottavat toisinaan valtaansa, kirkon opetuksen mukaan, koko ihmisen ruumiin ja aiheuttavat erilaisia häiriöitä ja kärsimyksiä sekä ohjaavat ihmistä ilkeän mielivaltansa mukaisesti. Jumala rajoittaa pahojen henkien vaikutusta osin viisaalla kaitselmuksellaan, mutta pääasiassa ihmisten lunastustoimenpiteellä Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta (kts. 1. Joh. 3:8).

Demonien hävittämisen Jumala on jättänyt Jumalan Pojan toiseen tulemiseen ja silloin Saatanan valtakunta hävitetään kokonaan ja hyvä saavuttaa täydellisen ja lopullisen voiton kaikesta pahasta.

Tässä siis jotain poimintoja demoneista, mutta entäs sitten niiden torjuminen. Tästä käytetään ortodoksisessa kirkossa - kuten jo edellä mainittiin - nimitystä eksorkismi tai eksorkismirukoukset, joita toki voidaan toimittaa tarvittaessa, muttei puoskaroiden eikä lääkkeiden sijaan, kuten nyt ilmenneissä tuossa MOT-ohjelmassa esiintuoduissa tapauksissa vaikutti tapahtuneen. Pientä lasta (tai miksei myös aikuistakin) kastettaessa on joskus luettu erilaisia eksorkismeja ja kuvainnollisesti syljetty (nykyään vain sivistyneesti puhallettu) kuviteltuun paholaisen suuntaan.

Suomalaisten ortodoksisten pappien länsimaistuminen on usein jättänyt eksorkismit pois kastetoimituksesta, mikä toisaalta on huono asia. Ei tällainen pahojen voimien karkottaminen rukouksella ole puoskarointia, se on rukoilemista kastettavan puolesta. Sillä ortodoksisen käsityksen mukaan pahoja voimia - nimitetään niitä nyt sitten vaikka demoneiksi - siis on ja niitä vastaan pitää taistella rukouksella ja Jumalan avulla.

Varmasti ylilyöntejä on ortodoksisen kirkonkin piirissä joskus tapahtunut. Olen itsekin niistä kuullut etenkin Venäjältä ja Romaniasta, jossa demonien karkottaminen on mennyt ns. "yli hyvän". Mutta Suomessa en ole kuullut näin koskaan tapahtuneen. Papistomme on aina ollut tarpeeksi järkevää ymmärtämään eron lääketieteellisen lääkitsemisen kautta tapahtuvan parantamisen ja uskonnon ja rukouksen kautta tapahtuvan parantamisen välillä. Ja maallikothan eivät ortodoksisessa kirkossa saisi tällaisia toimituksia edes yrittääkään.

Huonoa siis tässä MOT -ohjelman aiheuttamassa keskustelussa saattaa olla se, että nyt yritetään todistaa jos jollakin tapaa, ettei demoneja, pahuutta, ole olemassa. Se on! Ja se vaikuttaa maailmassa koko ajan ja sitä vastaan pitää taistella yhdessä ja yksin, muiden kanssa ja Jumalan avulla. Mutta ei puoskaroiden, ei niin, että pappi asettuu psykologin tai psykiatrin asemaan, vaan pappi toimii välikätenä rukouksessa, joka kohdistuu Jumalan puoleen. Ihmistä pitää hoitaa ihmisenä, kokonaisuutena, ei vain yhtä osaa hänestä, jos koko ihminen on sairas. Lääkehoito on tarvittaessa tärkeä osa hoitoa, osa voi olla rukouksellistakin hoitoa. Kaikki on kuitenkin viime kädessä Korkeammassa kädessä, eikä meillä ihmisinä - ei edes papeilla - ole ymmärrystä tai ohjailu- ja määräysvaltaa kaikkeen tai edes pieneen osaan siihen, mitä Jumala tekee. Eksorkismi tai edes tavallinenkaan rukous ei ole puoskaroivaa Jumalan tahdon muutostyötä, Jumala tekee niin kuin tekee, meistä riippumatta ja meiltä kysymättä. Muun uskotteleminen on raakaa henkistä tai jopa hengellistä väkivaltaa etenkin silloin, kun ihminen on puolustuskyvytön, hädissään, heikoilla ja avun tarpeessa sairautensa tai muiden ongelmiensa keskellä.

Minusta näin maallikkona on paljon hyödyllisempää ja tärkeämpää puhua Jumalasta ja hänen hyvistä töistään, kuin elämöidä pahuudella ja Saatanan töillä. Tällaisen MOT ohjelmassa esiintyneen toiminnan fokuksena, tarkastelun kohteena, oli mielestäni liikaa demonit, Saatana ja pahuus, kun fokuksena pitäisi mielestäni olla enkelit, Jumala ja hyvyys.


HAP
happy

Kts. lisää Ortodoksi.netistä:
-> Saatana  
-> Demoni  
-> Eksorkismi  
-> -> Rukoukset kasteen edellä (ja siinä kolme eksorkismia) 
-> -> Kaste  

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

24. Negatiivisuus myy hyvin

Vunukkani J. - 4 vuotta - menossa ensimmäistä kertaa Tornimäen isoon mutkamäkeen ankkurihissillä isänsä kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muistan aikaa hieman taaksepäin, kun rakas sukulaissieluni Nettihoukka kirjoitteli harhojaan. Pääasiassa ne olivat jonkin sortin kritiikkiä tai purnausta asioiden huonosta hoitamisesta. Nyt, Nettihoukka on lopettanut harhailunsa ja hän on maannut jo muutaman kuukauden (ainakin väliaikaisessa) haudassa [siis odottaen pääsyä Elmeri-kanin ja Manta-kissan viereen]. Kun katselee tuon Nettihoukan blogin "myyvimpiä juttuja" - siis harhoja, joita on luettu ja luetaan yhä eniten - kärjessä ovat navan alusjutut, kuolema, riitely ja negatiiviset jutut. Negatiivisuus yleensä ja etenkin luostarin tai kirkon riidat, ne myyvät hyvin.

Muistan toisen blogistin - erään oululaisen - kertoneen jossain yhteydssä saman suuntaisia ajatuksia, Hän sanoi sen muistaakseni jotenkin niin, että kun kirkonmiehen kirjoittaman blogin otsikoissa on viinaa, olutta, tupakkaa tai muuta vastaavaa, lukijoita riittää.

Mistähän tämä tällainen negatiivisuuteen ja laitailmiöihin kohdistuva kiinnostus ilmiönä oikein kertoo?


Minusta se saattaa kertoa yhteiskuntamme yleisestä pahoinvoinnista. Se voi hyvinkin kertoa siitä, että omaa oloa hieman helpottaa, kun saa lukea myös omiensa (siis tässä tapauksessa ortodoksien tai kristittyjen yleensä - siis muiden ihmisten) voivan pahoin, mokailevan, kärsivän, olevan huonon kohtelun uhreja ja mitä kaikkea ovatakaan. Helpottaa, kun joku muukin kärsii, kuin itse kärsii samaan aikaan. Tosin mahdollisesti eri syistä kuitenkin. Kuka mistäkin, syitä nykymaailmassa riittää: sairaudet, työttömyys, huono puoliso, byrokraatit, vanhuus, Kela, kaupanmyyjät, taksikuskit, huono palvelu yleensä, hevosenliha, jne.

Kiinnostus moiseen saattaa kertoa myös yksinäisyydestä ja monesta muustakin yhteiskuntamme lieveilmiöstä ja sosiaalisesta ongelmasta, jotka muhivat meidän julkisivumme tasaisen, tyynen pinnan alla. Sosiaalinen media on tuonut esille asioita, joista ennen puhui vain sisäpiiri ja asiaan muutoin vihkiytyneet. Nyt kaikki tietävät kaiken ja tosi nopeasti kaiken lisäksi. Kun julkisuuden henkilö X informatiivisesti "pieraisee" väärällä tavalla väärässä paikassa, kaikki tietävät sen muutaman minuutin kuluttua - paitsi tietysti tuon henkilön oman organisaation oma tiedotus - se ei tiedä eikä tunnista mitään outoa tapahtuneen. Ja heti, kun se saa tietää - eli joku muu, joka on tunnistanut asian, kertoo siitä heille - sitä kielletään kertomasta siitä kenellekään tai ainakin kehotetaan kieltämään, että mitään "pieraisua" olisi ollenkaan tapahtunut tai jos on, joku muu on "pieraissut" ei suinkaan kukaan sisäpiirin kuuluva.

Anteeksi tuo brutaali "pieru"-sanankäyttö, mutta senkin tarkoitushan on varmaan vain myydä tätäkin jupinaa. Aika ajoin tästä omien "pieraisujen" myyntityöstä, blogikirjoittelusta näyttää meillä blogisteilla tulevan lähes himo. Silmät sihrullaan seuraamme blogin katsojatilastoja ja miettimme epätoivoisesti, miten saisi sen kasvamaan. Yleensä ei kuitenkaan pohdita niitä katsellessa sitä oleellisinta asiaa: MIKSI? Miksi sen pitäisi kasvaa? Ja miksi kirjoitan? Kirjoitanko tosiaan muille vai ihan huvikseni? Minä kyllä aloitin ihan oikeasti joskus kirjoittamaan ihan huvikseni ja omia tuntojani purkaakseni, mutta kummasti se on ilmeisesti viime aikoina muuttunut muille kirjoittamiseksi. Sekin hieman ilmeisesti jurppii. Siksi kirjoitan tätä nyt ihan vain itselleni. Lukekoot muutkin tätä, jos huvittaa. Minä kirjoitan, mitä huvittaa ja mikä nyt painaa.

Tämäkin on muuten mielenkiintoinen ilmiö - tämä blogien kirjoittaminen. Silloin kun tällaisessa kirjoitushommassa yhdistyy narsismi, epäsosiaalisuus ja monenlaiset muut henkiset tai hengelliset lieveilmiöt blogikirjoittamiseen, tulos on tai ainakin saattaa olla todella mielenkiintoista. Välillä se tosin saattaa varmasti olla lukijoita kauhistuttavaakin. Ei niinkään tekstin sisällön vuoksi, vaan kirjoittajan mielentilan vuoksi, joka pursuu yli tekstireunojen ja näkyy rivien väleissä. Huomaa, että käytin sanaa tilan, en siis terveyden. Niillä kuitenkin onneksi on tässäkin yhteydessä usein suuri ero. Tila voi olla häilyvä, epävakaa, narsistinen, paniikissa tai mitä se nyt milloin saattaa olla. Terveys tai sen puuttuminen on enemmän ja pysyvämpää olomuotoa ja vaatii usein lääkitystä. Tilaa voi toki - ainakin yrittää - vaihdella. Omasta tai toisten toimesta.

Minun piti kirjoittaa tässä yhteydessä ihan erilainen jupina. Tai itse asiassa se on jo melkein valmiskin. Se kertoo - kuinkas muuten - munkeista, nyt tosin jälleen muualta maailmasta. Omistahan ei saa kertoa, kun niistä ei mitään tiedä - näin minulle on sanottu. Mutta kun rupesi kovasti jurppimaan, jätin aiheen toiseen kertaan. Poikani ja vunukat tulivat eilen kylään hiihtolomailemaan. Nyt poika on hiihtämässä ja vukukat mummon kanssa ulkona, joten jäi aikaa ennen päiväsaunaa ja lounasta kirjoittaa vaikka tämä. Tuo vunukoiden vierailu ei siis suinkaan jurpi, vaan viimeaikaiset tapahtumat ne jurppivat. Tuo vunukoiden vierailu on parasta mahdollista balsamia jurppimiseen ja saa varmasti ajatukset muualle ja näköjään näinä hiljaisina, sanoisinko toimettomina hetkinä sormetkin toimimaan näppiksellä.


Olin lisäksi eilen illalla poikani kanssa teatterissa katsomassa kun mummon saappaissa soi fox. Sai nauraa makoisasti opettajille ja heidän ajatusmaailmalleen. Jälleen muuten sama ilmiö, kuin mistä tuossa edellä jupisin - muillakin opettajilla menee ajoittain heikosti - se helpottaa kummasti omaa mahdollista pahaakin oloa (kas kun kumpikin olemme alan miehiä, isä ja poika).

Vunukat vievät kyllä sen ajan, kun heidän kanssaan leikin ja olen mukana heidän elämässään, totaalisesti eli noin 110 prosenttisesti. Silloin ei tarvitse ajatella yhtään negatiivisia ajatuksia. Aivan päin vastoin. Rakkautta ja haleja riittää ja ne antavat voimaa pitkäksi aikaa eteenpäinkin. Sitähän minä alkuun halusin tällä uudella jupinapalstallanikin välittää. Kuten tuolla ylhäällä tähän seikkaan viittaavan blogini nimen alla
sanon (ja onhan siitä viitettä myös blogini osoitteessa):
Yritän saada ja antaa iloa, ettemme tukehtuisi.


Siispä hengitetään kaikki nyt ilon ja rakkauden ja kaikenlaisen hyvänmielen ilmaa, sen sijaan, että rypisimme negatiivisuudessa ja kaikenlaisessa roskassa. Konnat meillä on silti aina keskuudessamme ja heitä riittää joka junaan, emme heidän
loskassaan touhutessa saa silti unohtaa rakkaitamme. Pidetään heistä ja toisitamme hyvää huolta. Minä lähden iltapäivällä vielä laskettelurinteeseen, ja laitan siitä kuvankin tuonne ylös, heti kun saan sen valmiiksi.
HAP
happy

torstai 21. helmikuuta 2013

23. Yllättävät tapaamiset metropoliitan kanssa

Olen saanut ja voinut elämäni aikanan matkustaa melko paljon. En silti ole käynyt Amerikassa enkä Australiassa, mutta Euroopan olen jo aika tarkkaan kolunnut - melkein joka nurkan. Vaikka on siellä vielä lukuisia upeita paikkoja näkemättä - jopa kokonaisia maita - kuten vaikka Bulgaria tai Albania.
Matkalla olevat  vaillinaisesti pukeutunut blogisti ja oikein pukeutunut metropoliitta
kaukana ulkomailla kerran.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matkoillani siellä ja kotonakin olen tavannut paljon ihmisiä. Minun on jokseenkin helppo tutustua toisiin ihmisiin. Se on varmaan osin karjalaisuuttani ja osin oman isäni perintöä, isältä opittua. Jos isäni matkusti hiemankaan pitemmän matkan jollain julkisella kulkuvälineellä - junalla tai linja-autolla - viimeistään perillä hän huomasi olevansa matkakaverin kanssa lähes sukulaisia. Tällainen käyttäytyminen tuli minulle kovin tutuksi jo lapsena. Ja jotta siitä selvisi kunnialla, turhia häpeilemättä, oli viisainta omaksua samat tavat isän kanssa. Näin olen sitten tehnyt taipaleellani ja tutustunut ihmisiin, joita elämän varrella olen kohdannut ja yhä kohtaan ja joiden kanssa polut risteävät.

Olen aikaisemmissa jupinoissani kertonut jo joistain mielenkiintoisista ihmisistä ja kohtaamisistani ja ajattelin nyt kertoa taas yhden lisää. Muitakin varmasti vielä tulee, joten yritä kestää tai lopeta lukeminen, jos et kestä. Tämän henkilön tapaaminen tapahtui ensimmäisen kerran reilut kolme vuotta sitten Mikkelissä, jossa asun ja olen asunut jo vuodesta 1975 saakka.

Puhelimeni soi ja linjan toisessa päässä oli ystäväni, ortodoksinen pappi, joka oli poikansa kanssa tulossa autolla Etelä-Suomesta ja matkalla Itä-Suomeen. Mukanaan heillä oli korkea-arvoinen vieras, jonka he aikoivat syöttää mahdollisuuksiensa mukaan Mikkelissä. Siispä soitto minulle, josko voisin auttaa. Lähes puolimatkassa kun asun.

Kello oli noin kuusi lauantaina illalla. Ei niitä parhaita aikoja etsiä ruokailupaikkaa tällaiselle vierailulle. Kyllähän meillä Mikkelissä löytyy "ministeritason" ruokapaikkoja, mutta kaikki olivat siihen aikaan kiinni tai niissä oli jokin yksityistilaisuus. Suuremmissa ravitsemusliikkeissä taas oli alkamassa sellainen lauantai-illan meno ja meininki, ettei sinne oikein voinut tällaista kirkollista vierasta viedä.

Mikä avuksi?

Kuulun kotipaikkakunnallani pariin ns. "herraklubiin". Toinen on maineikas Marskin klubi eli Mikkelin klubi, jossa marsalkka Carl Gustav Mannerheim ruokaili sota-aikana, kun hänen Päämajansa oli Mikkelissä. Koska itsekin olen tehnyt työurani tuossa samaisessa Päämajassa, nykyisessä Päämajakoulussa, klubi olisi ollut oivallinen pysähdyspaikka monessa mielessä, mutta sinne ei nyt jostain syystä päässyt. Joten seuraava.

Torin toisella laidalla on toinen klubi, Mikkelin liikemiestenseura. Soitto sinne ja apu löytyi. Sain varattua kabinetin, kokin jäämään vielä hetkeksi töihin ja kielitaitoisen tarjoilijan. Mitä sitä nyt enää muuta olisi tarvinnutkaan, kuin hyvää ruokaa.

Keskustelumme puhelimessa ystäväni kanssa ennen kaikkea tätä oli mielenkiintoinen. Kysyin "kuka vieras on?" Hän vastasi: "ulkomaalainen, en nyt viitsi sanoa ääneen, minkämaalainen, muutoin hän arvaa, että puhumme hänestä." Kysyin - kun siis jo tiesin, että kyseessä on korkea-arvoinen kirkollinen henkilö - "onko hän kreikkalainen?" - "Ei." "Onko venäläinen?" - "Kyllä." Silloin jo arvasinkin, kun tunsin tämän ystäväni hieman tarkemmin ja tiesin hänen elämänsä vaiheista jotain. Sanoin "onko Ilarion?" - "Kyllä." Huh, huh - ajattelin, mitenkähän tästä selviän.

Vieras oli siis Venäjän ortodoksisen kirkon ns. kakkosmies, siis heti seuraava kirkon päämiehen, patriarkka Kirillin (Gundjajev) jälkeen. Hän oli Volokolamskin metropoliitta, Venäjän kirkon ulkoasioiden suhteiden osaston päällikkö, piispa Ilarion (Alfejev), Venäjän kirkon ns. ulkoministeri, Moskovassa ja Oxfordissa opiskellut, korkeasti koulutettu tohtorismies, älymystösuvun vesa, säveltäjä ja monitoiminen kielimies ja moniosaaja. Kaiken kaikkiaan: mielenkiintoinen ihminen!

Olin siis järjestelemässä ruokailua metropoliitta Ilarionille. Piti ihan istahtaa hetkeksi ja huokaista. Kaikkeen sitä lähteekin ja suostuu, mutta sellaista tuo elämäni usein on ollut. Jos et ota askelta eteenpäin, pysyt paikallasi. Ja jos et mene sellaisen asian perässä ja ole siinä mukana, mitä haluat, et koskaan saa sitä. Jos et toimi nyt, etkä tee ja kysy mitään, saat vastaukseksi aina EI. Näin ajattelen usein elämässäni. Siksi TOIMI Hannu! Toinen ajatus, joka tuossa välähti mielessäni oli Steve Marabolin masinoima: "Meillä on vain tämä hetki elämässämme, muu on mielikuvitusta tai muistoja." Siispä eteenpäin, kuin ukki lumihangessa.

Pikainen tiedustelu ruuan laadusta - pitääkö olla kasvisruokaa vai käykö liha? Liha kävi? Runsaasti vai vähän, pihvi vai jotain muuta, jne? Kaikki järjestyi ja ruuaksi saatiin suunnilleen sitä, mitä haluttiinkin. Todella maukas pihvi, jota saattoi juoksuttaa alas paikallisella, juuri tuossa ravaintolassa pannulla omalla, melkoisen hyvällä oluella. Kokki pani parastaan ja tarjoilija toimi mallikkasti - englanniksi. Siinähän ne eväät mukavaan kohtaamiseen jo olivatkin.

Kirja "Uskon mysteeri" - kirjoittajana silloinen pappismunkki, nykyinen metropoliitta Ilarion.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Olin kaiken kiireeni ja hämminkini keskellä muistanut myös napata kirjahyllystä mukaani metropoliitta Ilarionin kirjoittaman kirjan, joka on suomennettu nimellä "Uskon mysteeri" (venäläiseltä alkuperäiseltä nimeltään: "Таинство веры. Введение в православное догматическое богословие") - mainio kirja, oivallinen opas kaikille ortodokseille ja ortodokseiksi aikovillekin. Siispä kirja mukaan, jos vaikka saisin siihen omistuskirjoituksen. Ja sainkin. Nyt sen ensi lehdillä lukee kirjailijan omistuskirjoitus minulle. Vau!

Omistuskirjoitus kirjassani
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tapaaminen oli monella tapaa mielenkiintoinen. Sain jälleen kerran huomata, että pyramidin huipullakin olevat ihmiset ovat samanlaisia kuin me kaikki. Kivoja tai ei, mielenkiintoisia tai tylsiä, omia inhimillisiä ihmisiä kuitenkin kaikki. Tämä ihminen ei ollut tylsä eikä mielenkiinnoton. Hän osasi oman äidinkielensä lisäksi useita kielia ja kysyikin minulta, millä kielellä kommunikoisimme. Vastasin, että englanniksi ja kun sen sanat minulta loppuvat, jatketaan saksaksi. Hän kertoi jotain valmisteilla olevasta laajasta trilogiastaan, joka käsittelee ortodoksista uskoa ja josta nyt tätä kirjoittaessani on jo ilmestynyt ainakin eka osa ja se on jo käännetty englanniksikin. Toivottavasti saadaan pian suomeksikin.

Jotain jäi harmittamaan tuossa tapaamisessa. Piispa oli liikkeellä diakoninsa kanssa ns. in cognito, epäviralliseseti, julkisuutta vältellen. Hän oli kaiken lisäksi siviilivaatteissa, joten en saanut ottaa tilaisuudesta yhtään kuvaa, vaikka sitä kyllä pyytelin kovasti. Ymmärrän toki, miksi ei. Kuvan otto tosin sitten myöhemmin onnistui. Siitä kohta lisää.

Polkumme ovat kohdanneet tämän ihmisen kanssa jo kolme kertaa. Seuraava kertakin oli täysin suunnittelematon ja tapahtui ulkomailla, Italiassa. Olin juuri jäänyt eläkkeelle ja toteutin yhtä haavettani, olin poikani perheen kanssa matkailuautollani Euroopassa. He olivat olleet siellä ensin oman perheensä voimin kuukauden ja sitten lensin Milanon lähistölle Bergamoon, missä tapasin heidät ja jatkoimme matkaa toisen kuukauden. Pääkohteemme oli Ravenna ja sen bysanttilaiset mosaiikkikirkot.

Kiertelimme mosaiikkikirkkoja muutaman päivän ja olimme jo aikeissa lähteä pois Ravennasta ja jatkaa matkaa etelään. Mutta vielä oli yksi kirkko käymättä, Apollinare in Classe, hieman sivussa Ravennasta, mutta tosi upea kirkko. Auto parkkiin ja poikani meni katsomaan, pääsemmekö sisälle. Ei, ei onnistu. Poikani palasi ja kertoi, ettei sinne pääse, kun siellä on kuulemma kreikkalainen jumalanpalvelus. Katsoin häntä ja sanoin, että "hei 'komoon' poikani, mehän ollaan niitä "kreikkalaisia", siis ortodokseja, mennään vaan mukaan". Niinpä johdollani menimme vanhan rouvan luo ja kerroimme olevamme ortodokseja ja menevämme jumalanpalvelukseen. Ei mitään ongelmia, sisälle vain.

Liturgia Ravennassa, Apollinare in Classe 15.5.2010
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Melko nopeasti sisälle päästyäni, ymmärsin, että kyse ei ollut muuten kreikkalaisesta jumalanpalveluksesta. Olen nimittän elämäni varrella ollut muutamssa sellaisessa, kun asuin Kreikassa Pendelin luostarissa. Hieman hämäsi myös ympäristö, joka ei suinkaan ollut mitenkään ortodoksisen kirkon tyypillinen kirkkomiljöö, vaan enemmänkin jälkeenpäin roomalaiskatoliseksi muutetun kirkon miljöö, jossa kuitenkin oli runsaasti ortodoksisia elementtejä juuri niissä mosaiikeissa. Kirkon etuosassa oli varmaan yli metrin korkea koroke, lava, jossa papisto toimitti jumalanpalvelusta. Kansa seisoi tai istui salissa, jossa siis oli runsaasti roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvia penkkejä.

Kirkon nykyinen "isäntäkin" kävi tervehtimässä palveluksen toimittanutta metropoliittaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aikani kuunneltuani ja katseltuani, totesin pojalleni ja miniälleni, ettei tuo toimitusta johtava mitrapäinen piispa ole kreikkalainen ja taidan kaiken lisäksi "tuntea" hänet. Menin lähemmäksi ja näin oli, hän oli Volokolamskin metropoliitta Ilarion. Olimme liturgian loppuun ja lopussa menimme joukolla suutelemaan ristiä.

Siinä vaiheessa ennätin pikaisesti sanoa piispalle englanniksi: "Terveisiä Suomesta!" ja hän vastasi suomeksi "Kiitoksia!" Käväisin loppuselvittelyjen aikana tapaamassa myös hänen diakoniaan, joka oli hieman ihmeissään: "Mitä te täällä teette, Ravennassa, Italiassa?" Lopuksi vielä tapasin metropoliitan ja esittelin poikani perheen hänelle. Hänkin - maailmanmatkaaja - ihmetteli samaa: "Mitä te nyt täällä Ravennassa?" - "No mosaiikkeja katselemassa" - hulluja me suomalaiset ortodoksit. Vihdoinkin sain sitten ottaa kuvan, jossa olimme yhdessä hänen kanssaan. Nyt siis virallisissa kuvioissa vain.

Blogisti (tilanteeseen sopimattomasti pukeutunut) ja Volokolamskin metropoliitta Ilarion (tilanteeseen oikein pukeutunut) Ravennassa Apollinare in Classe -kirkossa liturgian jälkeen
kesällä 2010.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolmannen kerran tapasin metropoliitan Valamossa, jossa oli kesällä menossa suuret juhlallisuudet. Kirkko oli ääriään myöten täynnä ja pappeja oli alttarissa "vino pino". Hieman väsyneenä istuin sivupenkillä Matsin Jussin kanssa, kun yhtäkkiä ovi avautui ja sisään astui "nuori mies" nahkatakki päällä. Hieraisin silmiäni ja annoin sontikkani Jussille: "Pidä tuota" ja menin Jussin ihmetellessä miehen luo pyytämään häneltä siunauksen. Hän oli metropoliitta Ilarion - jälleen in cognito - mutta hän antoi toki siunauksen ja tervehti parilla sanalla muutenkin. Pari muutakin tunnisti hänet: Helena Pavinskij ja Mihail Shiskov - Konevitsa ry:n touhutäti ja Laatokan Valamon luostarin tiedotuspäällikkö, jotka myös hakivat siunauksen metropoliitalta. Samalla Helena sai häneltä viestin välitettäväksi arkkimandriitta Sergeille, joka juuri palveli jumalanpalveluksessa.

Volokolamskin metropoliitta Ilarion (Alfejev)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ei papisto eikä kuoro huomanneet, että piispa vieraili näin jumalanpalveluksessa eikä luonnollisesti hänkään sitä mitenkään julki tuonut. Mutta tämä lienee hänelle melko tyypillistä. Hän pitää Suomesta ja suomalaisesta luonnosta ja tietääkseni myös kalastamisesta rauhallisessa järviympäristössä. Siksi hän aina aika ajoin tulee Suomeen, josta löytyy joitain hänen ystäviään, jotka sitten pitävät huolta asioista. Tällainen ei varmaankaan onnistuisi missään muualla kuin Suomessa. Ei ainakaan Venäjällä, missä metropoliitta Ilarion on julkisuuden henkilö ja kaikkien tuntema, mediasta ja julkisuudesta erittäin tuttu kirkonmies.

HAP
happy

perjantai 15. helmikuuta 2013

22. Minä ja roomalaiskatolinen kirkko

Château de Bossey asuinpaikkani tukikohta Sveitsissä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Viime päivinä on ollut paljon esillä roomalaiskatolinen kirkko ja sen päämies, paavi Benedictus, joka yllättäen päätti erota merkittävästä tehtävästään suurimman, yli miljardin jäsenen kristillisen kirkon päämiehenä.

Minulle roomalaiskatolisuus oli kauan melko kaukainen, lähes tuntematon ja osin on sitä toki yhä. Tosin olenhan minä opiskellut siitä jotain yliopistossakin, jossa ns. vieraat uskonnot kuuluivat opintosuunnitelmaani - ainakin silloin joskus "vuonna käpy". Mutta silti minulla kesti kuitenkin kokonaista viisikymmentä vuotta, ennen kuin ensimmäistä kertaa olin koko palveluksen ajan mukana roomalaiskatolisessa jumalanpalveluksessa. Se, miten tähän päädyin, on oman jupinansa arvoinen asia. Siispä kerron nyt siitä. 


Olin vuonna 2000 melko väsynyt ihminen. Olin rämpinyt edeltävien vuosien aikana läpi monenlaisten ryteikköjen ja selvinnyt kuitenkin hengissä, vaikkakin hieman naarmuuntuneena. Työssä oli melko rankkaa, rankka vastuu painoi 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena seitsemänä päivänä. Päätin hieman irrottautua tuosta oravanpyörästä ja lähdin vuorotteluvapaalle kokonaiseksi vuodeksi. 

Ostin ns. tax free -auton ja ajelin sen kanssa - koska ohjeiden mukaan oli pakko hävitä Suomesta vuorokauden sisällä - ensiksi Ruotsiin, jossa kirjaudun kyseisen maan asukkaaksi Tukholmassa. Se oli mielenkiintoinen vaihe elämässäni, joka toisin jäi vain melko lyhyeksi. Vain pariin viikkoon tuossa kansankodissa, myöhemmin asuin siellä hieman pitempäänkin, mutta silloin siis vain lyhyesti. En nimittäin vielä päässyt varsinaiseen ensimmäiseen kohteeseeni Sveitsiin, Kirkkojen maailmanneuvoston omistamaan ja ylläpitämään Bosseyn ekumeeniseen instituuttiin ja Suomesta piti tuon auton vuoksi joka tapauksessa lähteä. 

No, aikanaan pääsin sitten lähtemään Sveitsiinkin. Vanhin poikani oli mukanani, kun ajelimme läpi Skandinavian ja Pohjois-Euroopan lähelle Geneveä, Bogis-Bosseyn kylään ja majoituin siellä instituutin henkilökunnan asuntoon. Siinä ennen minua oli asunut kreikkalainen pappi, instituutin opettaja. Mukava asunto yksinelävälle - paritalon puolikas kahdessa kerroksessa tai oikeammin 2/3 talosta, sillä toinen talon asunnoista asunto oli huomattavasti pienempi. Minulla oli alhaalla olohuone, keittiö ja toiletti sekä ulkona terassi ja autotalli, toisessa kerroksessa kylppärin lisäksi kolme makuuhuonetta. Tilaa siis riitti yhdelle ihmiselle.

Saatan kertoa
myöhemmin jupeissani jotain lisää tuosta ajastani Bosseyssa, mikä oli todella kansainvälistä aikaa elämässäni. Sain tuttuja ympäri maailmaa, Georgiasta, Saksasta, Ecuadorista, Romaniasta, Ruandasta, Kamerunista, Sveitsistä, Tansaniasta ja sain puhua kaikkia kieliä, mitä suinkin osasin tai sitten en ja loput käsillä.
Ihmisiä ympäri maailman juhlistamassa Christinan - saksalaisen luterilaisen papin - synttäreitä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta nyt keskityn vain yhteen osaan tuosta ajasta. Siihen periodiin liittyi läheisesti naapurini, toisessa asunnossa taloa, Petit Bosseyta, asuva roomalaiskatolinen pappi ja professori, myöhemmin hyvä ystäväni isä Gosbert Byamungu, Tansaniasta, läheltä Ugandaa kotoisin oleva kosmopoliitti, joka oli elänyt, opiskellut ja työskennellyt kotimaansa lisäksi mm. papillisissa tehtävissä Saksassa, Vatikaanissa ja nyt oli opetustehtävissä Sveitsissä sekä Geneven yliopistossa että Bosseyn ekumeenisessa instituutissa. Hän muuten oli opiskellut samassa opinahjossa Vatikaanissa, missä meidän oman kirkkomme päämies Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeoskin opiskeli aikanaan eli Rooman piispallisessa orientaalisessa instituuttissa (Gregoriaanisessa yliopistossa / Pontificia Universita Gregoriana) ja sinne hän teki myös väitöskirjansa. Nykyisin hänen kirkollinen, paavilta saamansa titteli on monsignore. Viimeksi, kun kuulin hänestä, hän toimi Paavillisessa kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostossa (Pontificio Consiglio per la Promozione dell'Unità dei Cristiani) Vatikaanissa.

Isä Gosbert tuli Sveisiin ja Bosseyhin suunnilleen samoihin aikoihin kuin minäkin ja hänellä oli ensi alkuun hieman vaikeuksia oman "huushollinsa" järjestelyissä, sillä aikaisemmissa papillisissa tehtävissään niistä yleensä oli huolehtinut joku muu, esimerkiksi taloudenhoitaja. Niinpä me kaksi melko lailla huonot ruuanlaitto- ja muut kodinhoitotaidot omaavat miestä "löysimme" pian toisemme ja alkoimme antaa konsulttiapua erilaisiin käytännön asioihin: mistä löytää ruokaa, edullisesti, hyvää, syötävää, miten sitä tehdään, jne. Olin ehtinyt tutustua autoni kanssa lähiympäristööni ja huomannut, että ruoka kannatti käydä ostamassa Ranskan puolelta, läheltä Divonnea sijaitsevasta edullisesta Champinionin kaupasta, kun sinne oli vain muutama kilometri ja rajamuodollisuudet helpot.

Niinpä sitten kerran ajelimme kohti Ranskaa ja en tietenkään tajunnut, että isä Gosbert oli ei-eu-kansalainen, joka tarvitsi Schengen-viisumin rajan ylitykseen. No, ei hätää, se hänellä toki oli ja muutoinkin muodollisuudet sujuivat mallikkaasti. Kaupassa kaikki sitten sujuikin juohevasti, kun Gosbert osasi ranskaa, minä en, ja nyt kerrankin tiesin, mitä ostin. Ei tullut vahingossa ostettua litraa iskukuumennettua kestokermaa, kuten poikani kanssa hieman aikaisemmin.

Isä Gorbert signeeraa ystävilleni Jopelle ja Riitalle lahjaksi antaamaansa kirahvia asunnossani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tästä kauppareissusta alkoi pitkä ystävyytemme. Autoimme aina niissä asioissa, josta toinen tiesi enemmän ja toinen tarvitsi apua. Taisimmepa laittaa muutaman kerran omia kansallisia tai muita ruokiamme ja tarjosimme niitä toisillemme. En muista, mikä oli minun suomalainen ruokani, mutta sen muistan, että kerran syötiin sveitsiläisittäin raclettea. Suuri oli hämmästys isä Gosbertille, kuinka oikein osasin tehdä tuon juustoruuan ja mistä sain sen tarvitsemat erikoisvälineet. Salaisuus oli Sveitsin suomalaiset ystäväni: Anu ja Jukka, joilta sain opetuksen ja välineet. Isä Gosbert taas tarjosi kerran varsin erikoisen, mutta todella maukkaan afrikkalaisen ruuan, josta muistan, että siinä oli ainakin kuskusta (couscous) ja suikaloitua lihaa. Tuolloin aloittelin varmaan ensi kertaa elämässäni tätä nykyistä "kokkiuraani", joka sitten jatkui myöhemmin Kreikassakin - siellä tosin tarkkailijana ja syöjänä luostarin keittiössä. Nykyäänhän ruuan teko sujuukin sitten jo kuin leikki.
Valkoinen Salonki - Salon Blanc
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Gosbert yritti aina silloin tällöin opettaa minullekin roomalaiskatolista uskontoa, kun istuimme iltaa instituutin lokoisissa oleskeluhuoneissa tai jossain muualla todella mainion sveitsiläisen viinilasin äärellä. Kun toukokuun lähestyessä alkoi lähestyä myös muuttoni Kreikkaan, olimme kerran hänen pyynnöstään Bosseyn instituutin viinitorniin rakennetussa kauniissa ekumeenisessa kappelissa, jossa hän toimitti - niin kuin joka päivä, silloin kun oli siellä - roomalaiskatolisen jumalanpalveluksen. Tällä kertaa olimme hieman kaihomielisiä, koska lähtöni lähestyi. Siksipä isä Gosbert pyysi minut mukaansa palvelukseen.
Bosseyn päärakennus, Château de Bossey. Oikealla olevassa viinitornissa on kappeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paljoa en ymmärtänyt latinankielisestä palveluksesta, mutta eräässä vaiheessa isä Gorbert kysyi, haluaisinko osallistua ehtoolliseen. Kun vastasin kieltävästi ja sanoin, ettei se meille ortodokseille ole mahdollista, hän sanoi kyllä tietävänsä sen, mutta hänen tuli kuitenkin kysyä asiaa tuossa vaiheessa. Messu sujui sitten loppuun ja niin tuli oltua ensimmäisen kerran koko roomalaiskatolinen jumalanpalvelus läsnä. Aikaisemmin olin kai joskus jollain turistireissulla pikaisesti saattanut viivähtää kirkossa, jossa oli palvelus menossa. Nyt näin ja koin kaiken todelta läheltä ja läheisesti. Palveluksessa ei ollut läsnä muita eläviä kuin me kaksi.

Niinpä sitten koht'puoliin pakkasin "kimpsuni ja kampsuni" kasaan ja lensin Genevestä Ateenaan ja muutin siellä asumaan pienessä Palio Pedelin kylässä, parikymmentä kilometriä Ateenasta Marathoniin päin, vuoren rinteillä olevaan Moni Pendeliin eli Pendelin Jumalansynnyttäjän kuolonuneennukkumisen luostariin. Auton oli jättänyt säilöön Sveistiin, mukaan sitä en uskaltanut ruuhkaiseen Ateenaan ottaa.

Luostarini, Moni Pendelin, pääkirkon ikonostaasia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Gosbert jäi vielä joksikin aikaa opettajaksi Bosseyhin ja Geneveen. Pidimme yhteyttä aika ajoin - siihen aikaan ei vielä ollut sosiaalista mediaa, eikä tällaisia nettipalveluja kuin nykyään, niinpä hiljalleen nyky-yhteyksin on yhteydenottomme hiljalleen hiipunut, ja emme ole enää moneen vuoteen nähneet toisiamme. Viimeksi tapasin hänet joskus 2000-luvun alkuvuosina, olisiko ollut joskus 2005 tai 2006 Sveitsissä.

HAP
happy

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

21. Rasimäen erakko - ikonimaalari

Tämä kaksiosainen jupina poikkeaa hieman aiemmista. Jupinan teksti on pääasiassa toisen ihmisen kertomaa; hänen, josta jupinakin kertoo: Rasimäen erakon. Olen vain toimittanut tekstin tänne sopivaan muotoon. Tässä toinen tarina Rasimäen erakosta, ikonimaalarista. Edellinen osa on ennen tätä jupinaa julkaistu "Rasimäen erakko - elämää ja opettelua". Rasimäen erakolla avautuu maanantaina 11.2.2013 omien sanojensa mukaan viimeinen ikoninäyttely. Se on Nurmeksessa. Lue uutinen näyttelystä ja katso siihen liittyvä autuaan Ksenia Pietarilaisen ikonin kuva Ortodoksi.netistä:
"Harri Stefaniuksen juhlanäyttely Nurmeksessa."
----

Ikonimaalauksen opettajana olenkin sitten toiminut ja opettanut myös sadoille muille maalauksen alkeita.

Toimin myös aiemmin vapaa-ajalla Porin lastenhuollon tukihenkilönä ja kerho-ohjaajana turvattomille lapsille ja nuorille. 1970-80 -lukujen aikakausi oli rankkaa, mutta nuoruuden innolla jaksoin, kunnes työparini lähti jatko-opiskelemaan. Kun sopivaa työparia löytynyt, lopetin.

Valamon luostarin talkootyö vei sitten kaikki loma-aikani vuosien ajan. Valamossa työskentelin keittiössä leipomassa. Työ alkoi jo klo 3-4 aikaan aamulla, jotta kuumat sämpylät olisivat valmiina ruokailijoille. Sain myös kehitellä Valamon omaa pashaa ja kulitsaa ja teinkin niitä monta vuotta, Huippuhetki oli, kun sain yksin palvella eri kirkkojen välisessä dialogiatapahtumassa ympäri maailmaa tulleita osallistujia. Huolehdin heidän ruokailustaan aamusta myöhään iltaan. Työ oli aina hauskaa, kunnes taloudellinen tilanne muuttui ja talkoolaisia väheksyvä mieliala sai yhä näkyvämmän osan jopa luostariin palkattujen työtekijöiden puolelta. Niinpä siirryin kansanopiston siivousryhmään juhlapyhien ajaksi.

Valamo-aika talkoolaisena sai minut näkemään asioita monelta kantilta. Myös asuminen siellä houkutteli ja tietysti luostarielämä. Silloinen igumeni Panteleimon ei asiaa hyväksynyt. Hän piti minua liian maallisena, ja siksi se haave jäi. Onneksi - nyt kun sitä ajattelen. Isä Efraim pyysi puhumaan arkkipiispa Johannekselle asiasta, mutta ajattelin, kun igumeni ei halua, niin varmaan olisi vaikeaa olla siellä, ja hylkäsin siis ajatuksen.
Porin Pyhän Johannes Teologin kirkko.
(Kuva © Jarmo Huttu)
Porissa toimin 1986 vuoden ortodoksisen kirkon isännöitsijänä. Tänä aikana tehtiin rukoushuoneen laajennus ja muutenkin kaikki, siis myös kirkollinen elämä muuttui avoimeksi, mikä kauhistutti vanhempaa seurakunnan väkeä. Olisi pitänyt olla hiljaa, muistissa oli sodanjälkeiset ajat. Poriin haluttiin oma kirkko. Tie oli mutkainen, mutta vuonna 2002 uusi kirkko lopulta vihittiin käyttöönsä. Olisin halunnut maalata ilmaiseksi kaikki ikonit kirkkoon - miksi olisin ottanut rahaa, kun vuosikymmenen olin tehnyt jo muutenkin ilmaista työtä kirkon hyväksi - mutta hyvin usein ilmaista työtä pidetään arvottomana. Sain kuitenkin maalata muutaman työn kotikirkkooni. Kirkko vihittiin pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistolle 29.9.2002.

Vuosia kului ja koitti päivä jolloin aloitin Valtimon rukoushuoneen muutostöiden suunnittelun ja ikonien maalaustyöt. Sain toteuttaa suunnittelussa ja toteutuksessa kaiken, kuten halusin. Minua oli aina vaivannut kirkkaat valot kirkossa. Sellaisissa ollessa tuntui, kuin marketissa olisi ollut. Siellä ei päässyt omaan maailmaan, jossa ei olisi tarvinnut pukeutua aina niin tyylikkäästi. Siellä piti edustaa. Halusin hämärän tilan, jossa vain ikonit tulevat esille ja tuovat valon. Kun olin tulossa kesäksi maalaamaan ikoneita, pysähdyin Valamon konservointilaitoksella ja kun olin innoissani maalannut muutaman työn etukäteen, näytin niitä johtavalle konservaattorille Helena Nikkaselle. Hänen kommenttinsa olivat tyrmäävän huonot: tuhoan koko ikonimaalausperinteen. Todella pahoin mielin aloitin työt. Asuin kolme kuukautta asuntovaunussa rukoushuoneen hautausmaalla. Kesä oli sateinen ja vettä, hometta oli joka päiväksi. Mutta valtimolaisille lahjoittamani työt kelpasivat ja ystävällisiä kyläläisiä kävi joka päivä luonani. Minua hemmoteltiin mansikoilla, lakoilla ja paistoksilla. Rukoushuone oli koko ajan auki ja kesän aikana kävi noin 700 henkeä katsomassa. Työn kuluessa tapahtui ihmeitä, kuten se, että ykskaks osasinkin maalata tai kun sain kirkkoon erään ikonin lahjoituksena ja se ikoni ratkaisi Aleksanteri Syväriläisen ikonin tulon kirkkoon. Vihkiäisiin mennessä suunnitellut työt valmistuivat ja rukoushuone vihittiin kirkoksi 15.5.2005 Pyhän Kolminaisuuden nimelle.
Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisätilaa.
(Valokuva © Ortodoksi.net)

10.2.2005 ollessani matkalla Valtimolle kirkon työmaakokoukseen pysähdyin yöksi Jyväskylään kummipoikani luokse. Illalla soi puhelin ja puhelimessa oli arkkipiispa Leo. Apua! En ollut koskaan hänen kanssaan puhunut ja ajattelin, mitä kauheata olen mahtanutkaan tehdä. Hän ei kertonut mitään muuta, kuin että haluaa tavata minut Kuopiossa. Sovimme tapaamisen kevääksi. Pitkä oli kevättalvi. Keväällä 24.3.2006 sitten tapasimme ja hän pyysi minua maalaamaan kotitilalleen rakennettavan tšasounan ikonit. Suostuin, koska työ vaikutti mielenkiintoiselta. Kotimatkalla keksin, josko tekstit olisivatkin karjalankielellä, kun hän oli kielestä kiinnostunut. Näin sovittiin ja yhteistyö alkoi. Hän käänsi tekstit ja minä maalasin. Peruskiven muuraus oli vaikuttava tilaisuus, kun sain kuulla oman nimeni, joka suljettiin muiden nimien kanssa lieriöön kivijalkaan muurattuna. Tätä iloa en saanut Porin kirkon muuraustilaisuudessa kokea. Tšasouna vihittiin 4.6.2008,mutta maalaustyö jatkuu edelleen (2012).
Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)

Valtimon kirkon vihkiäisissä tapasin Leena ja Pentti Nevalaisen, jotka toivoivat minun maalaavan heidän kotitšasounaansa ikonit, paikkana Paalasmaa. Mielenkiintoista. Lupasin miettiä ja otettuani selvää Paalasmaan historiasta, näin siellä vaikuttaneiden vanhauskoisten silmin uutta ja suostuin työhön. Käytin aivan erilaista värimaailmaa kuin aiemmin. Lisäksi Pielisellä tapahtunut laivaonnettomuus ja sen seuraukset aiheuttivat halun maalata votiivi-ikoni tapahtuneesta. Tšasouna vihittiin 9.8.2008, maalaustyö jatkuu edelleen (2012).

Rippi-isäni alussa oli igumeni Panteleimon, mutta hän ilmoitti ettei voisi enää vasta kirjeisiin työkiireidensä takia. Olin lähestynyt häntä pääsiskortein ja muutamilla kirjeillä lähinnä tiedustellen talkooaikoja. Kerran tapasin sattumalta kansanopiston opettajan, isä Kosti Heikkisen ja puhuin ongelmastani, koska tunsin, että minulla pitää olla rippi-isä, jolla on joskus aikaa. Niinpä sovittiin, että hän jatkossa huolehtii asiasta. Asioiden mennessä vuosia eteenpäin, olin tilanteessa, jossa sain viitan käyttöoikeuden 25.11.2007 liturgian yhteydessä Valtimon kirkossa. Ja lopulta 29.3.2010 minut vihittiin Kuopiossa munkiksi nimellä Stefanos, pyhittäjä Stefanos Tunnustajan mukaan.

Rasimäen pt. Stefanos Tunnustajan erakkolan vierastila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin ostanut talon Valtimon Rasimäen kylästä 30.7.2004, alkuun ihan vain maisemien takia. Mutta pikkuhiljaa siitä on muodostunut eräänlainen erakkola ja myytyäni Porin Vanhakoivistontien talon 2.8.2011, olen kunnostanut Rasimäen erakkolan taloa uusimalla ikkunat, ulkoseinät,ym. Pihaan (2011) on tuotu palaneesta Harakan Veikon talosta jääneet hirret sekä muita lahjotuksena saatuja. Tarkoitus on rakentaa pihaan pieni tšasouna, jonka paikka on jo siunattu ja merkitty. Luoja yksin tietää, koska sen olemme ansainneet.
Rasimäen erakkolan omenatarha. Etualalla matkamiehen risti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Käydessäni äskettäin Italiassa, näin eräässä luostarissa oliivitarhoja, joista sai hankkia oman puun. Tästä sain idean perustaa omenapuutarhan mailleni niin, että kyläyhdistys tulisi mukaan sekä yksityiset tukijat pienellä summalla (50€). Sillä summalla saa oman omenapuun sekä joka talo kylässä ilmaisen puun, jos haluaa. Työ alkoi vuonna 2012, puita istutettiin 100 kpl. Työ tehdään ammattimaisesti Pro Agrian ja Hirvisalmen puutarhan ohjeilla. Alue on aidattu, puut numeroitu ja myyräsuojattu, lajikkeita on neljä ja niiden pitäisi kestää kovaa pakkasta. Tarkoitus on, että jokainen puun omistaja saa 5 kg vuodessa omenia ja loput myydään kylän hyväksi ja erakkolan puista erakkolan kunnostamiseksi niin, että jonain päivänä liittyisi joku muu veljestöön ja jatkaisi täällä hiljaisesti kilvoitteluaan.
Pyhä Fiachra, Meauxin erakko, omenatarhan suojeluspyhä.
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)

35 vuotta (2013) on kulunut ensimmäisistä haparoivista ikonimaalausyrityksistä ja nyt on juhlavuoden aika ja samalla ortodoksiseen kirkkoon liittymiseni 30-vuotisjuhla. Tyylini ei edelleenkään kaikkia miellytä, kun ovat kehyksettömiä ikoneita. Mutta mielestäni ne kertovat yhteisöllissyydestä. Yksinäisyyttä haluan torjua, kukaan ei saa olla ikkunan takana yksin, vaan ikonin pitää olla ovi, avoinna pyhien maailmaan. Tumma indigoväri ei peilaa aikaamme kullan tavoin, vaan tuo esiin Jumalan äärettömän valon, jonka voi nähdä vain rukouksen kautta. Kun se pieni Harri-poika ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan jäi eloon, oli tarkoitus selvä, tehdä työtä Jumalan kunniaksi.


Blogissaan julkaissut ja toimittanut:
HAP
happy

Kummassakin tekstissä mukana olevat kaikki ikonit ovat munkki Stefanoksen (Harri Stefaniuksen) maalamia ja hän omistaa kaikkien niiden ikonikuvien tekijänoikeudet.

torstai 7. helmikuuta 2013

20. Rasimäen erakko - elämää ja opettelua

Tämä kaksiosainen jupina poikkeaa hieman aiemmista. Jupinan teksti on pääasiassa toisen ihmisen kertomaa, hänen, josta tämä jupinan eka ja piakkoin ilmestyvä toka osa kertovat: Rasimäen erakon. Olen vain toimittanut tekstin tänne sopivaan muotoon. Tässä siis ensimmäinen tarina Rasimäen erakosta. Toinen tulee julki aivan pian.

Suomessa on menneinä vuosikymmeninä tiettävästi ollut joitain erakkomunkkeja, jotka ovat kuuluneet ainakin jossain vaiheessa Valamon veljestöön ja joko lähteneet tai joutuneet lähtemään luostarista ja sitten jossain vaiheessa eläneet erakkoina. Joitain tarinoita on myös ns. vanhauskoisista erakkomunkeista, joita mahdollisesti on elänyt esimerkiksi jossain Juuan salomailla tai Outokummun seudulla Pohjois-Karjalassa.

Kysymykseni erakkomunkeista aiheutti keskustelua Facebookissa. Siellä mietittiin myös, onko Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa professorina elävä pappismunkki, joka elää yksinään kaupungissa, nykyaikainen, urbaani erakkomunkki vai ei? Siinäpä kysymys mietittäväksi.

Mutta tämä jupina nyt joka tapauksessa kertoo nykyisestä ja yhä elävästä erakkomunkista, joka par' aikaa elää pt. Stefanoksen erakkolassa Valtimolla. Kiitos hänelle tästä jupinan aiheesta ja tekstistä sekä kiitos myös noista taustatiedoista erakkomunkkiasiassa Facebookin kavereille: Jarille ja Juhanille sekä Timolle, tulevalle uudelle noviisille ja toivottavasti sitten aikanaan Valamon munkille.
----

Vanha lehtileike kertoo:

"Pikkupoika juoksi auton alle Vanhallakoivistolla Kun Mikko Salmivallin rakennusliikkeen kuorma-auto oli eilen klo 10.45 autonkuljettaja Lasse Lehden ohjaamana tulossa Friitalasta Poriin, juoksi Vanhallakoivistolla auton eteen viisivuotias Harri Stefanius -niminen poikanen. Liukkaan kelin vuoksi kuljettaja ei kyennyt heti pysäyttämään autoaan, vaan Harri-poika joutui sen alle. Pojalla oli sikäli onnea matkassa, ettei hän jäänyt pyörien ruhjottavaksi. Hän sai kuitenkin vähäisiä vammoja ja kuljetettiin ambulanssilla Porin yleiseen sairaalaan hoitoa saamaan. Onnettomuus aiheutui Harri-pojan varomattomuudesta."


Onnettomuudessa mukana ollut Harri-poika kertoo tapahtuneesta kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin:


Olin raivoa täynnä sairaalaan viennistä, sillä minut oli puettu vaarivainaan perintövaatteisiin, jotka olivat kuminauhoilla kiristetty "sopiviksi". 1950-luku oli köyhää aikaa: sikuri, Majesteetti-margariini ja Vuokko-kermavastike olivat arkipäivää, samoin vaatteet käytettiin loppuun ja paikattiin loppuun asti. Tunsin siis, etten ollut sairaalaan vietäessä asiallisesti puettu. Kivut, jos niitä nyt oli, jäivät toiseksi. Viisivuotiaskin voi olla turhamainen.

Miksi jäin auton alle? Juoksin irtipäässeen koirani perässä. Koira kuoli onnettomuudessa. Olin matkalla tien toiselle puolelle kauppaan. Ainoana kylän alle kouluikäisenä olin Kansan kaupan suloinen ruskeasilmäinen pullukka, lemmikki ja siellä minut nostettiin tiskille nauttimaan päivittäistä vanhaa pullaa ja siinä sitten viihdytin myyjättäriä.

Olin aina yksin ja puhe jäi jonnekin. Vasta koulussa aloitettiin puuttuvan puheeni muokkaus ja korjaus. Kylässämme ei ollut muita samanikäisiä, joten mitään puhuttavaakaan ei ollut. Tämä aika on tuonut esiin myös sen, että olen tajunnut olleeni koulukiusattu. Ihan väkivaltaan asti ja pelko oli läsnä joka päivä. Lisäksi hammaslääkäri, terveydenhoitajan rokotukset ja hernesoppa-allergia tekivät päivistä välillä todella rankkoja. Onneksi opettaja oli neutraali ja ystävällinen jatkuvien mielikuvitukseni tuottamien tarmonpuuskien toppuuttelemisessa.


Mielikuvitukseni sai pontta myös perheeni teatterityöstä ja maskeerausvärituubien tuoksu oli kiehtova ja värit lumoavia. Aina sain tukea ja tarvikkeita, vaikka tärkeämpäänkin varten rahoja olisi kotona tarvittu. Asuimme vanhassa talossa, jossa korjaamista riitti.


Toisinaan kotiin tuotiin kovalevyjä, tosi isoja. 1960-luvulla lateksimaalit tulivat ja valloittivat. Niitä saattoi käyttää taiteiluun ja kun kovalevyt olivat 120x250 cm kokoisia ja näitä naulasin sitten seiniin, niin ei kun maalaamaan erilaisia kuvia: Havaijin auringonlaskusta Japanin geishoihin asti.

Äitini ja sukulaiset olivat ortodokseja, joten ortodoksisuus oli esillä huomaamattomasti joka päivä. Eräänä päivänä näin Ilja Glazunovin töitä ja olin myyty ortodoksisuudelle ja mystiikalle. Upeita töitä, pidän niistä edelleen niiden tuoreuden vuoksi.

Ulkomaat kiehtoivat ja eräs sukulaiseni oli espanjalainen. Halusin siksi matkustaa Mallorcalle. Ruinasin töihin K-kauppaan pussittamaan perunoita, siis kesäksi kellariin, välillä tavaroita kuljetellen. Seuraavana vuonna matkustin sinne yksin. Olin 12-vuotias. Upeata! Sieltä sain uusia ajatuksia ja uskonvahvistusta tutustuessani roomalaiskatoliseen kirkkoon ja asuessani mm. Monseratin luostarissa Barcelonan lähellä.


Suoritettuani armeijan Niinisalon esikuntakomppaniassa, jatkoin maalausharrastustani, kunnes äitini - joka ortodoksiperheessä on matriarkka - ilmoitti minut ikonimaalauskerhoon Porissa, missä opettajana oli Maila Mäkinen Tampereelta. Olin jo yksinäni maalannut ikoneja, mutta Maila vei tiedot ihan uusille urille ja tämän jälkeen en ole maalannut mitään muuta.

Kävimme Maila Mäkisen oppilaiden kanssa Pariisissa ja Moskovassa tutustumassa ikonien maalaukseen. Nuoruudesta ja tietämättömyydestä johtuen vasta vuosia myöhemmin osasin arvostaa sitä, mitä olin nähnyt.

4.9.1983 liityin ortodoksiseen kirkkoon Valamon luostarissa. Mirhavoitelun suoritti Kisamoksen ja Selinon metropoliitta Irineos (Galanakis) yhdessä piispa Aleksin kanssa. Aleksi menehtyi myöhemmin seuraavana keväänä syöpään. Kahvitilaisuudessa igumenin tiloissa piispa Aleksi toivotteli monia vuosia ja tervetulleeksi muiden syntisten joukkoon. Läsnä liittymistilaisuudessa oli myös Porin tiistaiseuran pyhiinvaellusryhmä. Tilanne oli jännittävä koska paikalla oli myös muuta papistoa mirhavoitelun yhteydessä. Voitelun ja liturgian jälkeen igumeni Panteleimon siunasi luostarin käyttöön 28 Kristus-ikonia, jotka lahjoitin Valamon vierashuoneisiin.

Kun Valamon kansanopisto aloitti toimintansa, kävin monia kursseja siellä. Opettajina olivat Tuula Murtola ja Pekka Tuovinen.
Rasimäen erakon alkuajan ikoni, outojen holhooja pyhittäjä Samson.
(Valokuva © Ortodoksi.net)
1984 kävin ryhmän mukana Jugoslavian Kurpinovon kylässä ja sen pyhän Georgios Voittajalle pyhitetyssä kirkossa, jossa oli freskot vuodelta 1191. Täällä tunsin kotieläinten kellojen soidessa vuorilla, että tänne tulen takaisin. Mietin, jos Jumala olisi lomalla, Hän viettäisi sen varmaan täällä.

Aloitin kotiin päästyäni freskoista ottamieni valokuvien ja piirustusten perusteella maalata niistä toisintoja ikoneiksi. Vuosittain kävin kylässä piirtämässä uusia kuvia ja tämä työ kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Vuonna 2002 kävin viimeisen kerran, kun sota Jugoslaviassa oli alkanut.
Rasimäen erakon alkuajan ikoni, palkattaparantajat Kosmas ja Damianos Arabialaiset
(Valokuva © Ortodoksi.net)
Maalaamani ikonit saivat murska-arvostelut. Lahjoitin ne kaikki 28 kpl Hyvinkään kirkkoon, koska isä Aki Leskinen avarakatseisena hyväksyi ne. En koskaan ole ollut huippumaalari, joten sen puutteen korvasin ja korvaan edelleen tekemällä työt huolellisesti. Värimaailmani oli outo, mutta jääräpäisesti pidin värit sellaisina, kuin ne näin.
Rasimäen erakon alkuajan ikoni, marttyyrit Fotios ja Aniketos
(Valokuva © Ortodoksi.net)
Työelämäni kului Rautatie-kirjakaupassa ja Rautakirjan R-kioskeissa lähes 30 vuoden ajan. Kaikki ylimääräiset tulot kuluivat kulkemiseen maailmalla ikonien perässä ja oppia hakemassa. Kunnes 1997 elämäni mullistui kirjaimellisesti muutamassa tunnissa ja minusta tuli ikonimaalari, jolla siitä asti olen elättänyt itseäni.
---
(Jupinan toinen osa: "Rasimäen erakko - ikonimaalari" on seuraava Happy 1-jupina.)


HAP
happy

lauantai 2. helmikuuta 2013

19. Athoksen erakkomunkki

Tämä on toinen osa kaksiosaisesta Athoksen matkakertomuksesta. Edellisessä osassa olin Prodromon skiitassa ja tapasin sen ihmeellisen, pyhyyttä ympärilleen jakavan igumeni Petroniun. Lue teksti uudestaan, jos et muista: .-> "Onko joukossamme pyhiä?"
----

Aivan Athoksen pyhiinvaelluksen alussa, kun olimme menneet yöksi satamaa lähinnä olevaan Xeropotamoun luostariin, kävimme myös luostarin lähistöllä elävän romanialaisen erakon, isä Spiridoun luona vierailulla.


Vieraat isä Neculai (keskellä) ja blogisti (oikealla) ja majan isäntä isä Spiridou vasemmalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Athoksellahan on monenlaisia kilvoittelumuotoja. Siellä on parikymmentä isompaa luostaria, jotka ovat vanhastaan saaneet itselleen erityisaseman alueen hallinnossa. Ne ovat kuin kiinteitä tukipisteitä, jotka kannattelevat koko organisaatiota. Sitten siellä on näiden "isompien" perusluostarien alaisia sivuluostareita eli skiittoja, jotka saattavat kooltaan olla ison luostarin kokoisia. Sitten on vielä pienempiä yhteisöjä, erakkoloita, joissa asuu yksi tai useampi erakko lähellä tai kauempana omasta luostaristaan.

Tällaisessa erakkolassa asui isä Spridoukin yksinään noin ehkä kilometrin päässä emoluostaristaan Xeropotamousta, jyrkällä rinteellä, vaikean ja hankalasti kuljettavan polun päässä. Sinne ei mene tietä, vain mutkitteleva polku kallioiden kupeessa.

Hänellä oli siellä oma asuinrakennus, jonka yhteydessä oli pieni tila, missä voi laittaa ruokaa ja vaikka ottaa vastaan tällaisia vieraita, jotka sinne eksyvät. Tämän rakennuksen vieressä oli hieman suurempi tila, oma kappeli, missä erakko toimitti säännöllisesti voimiensa mukaan jumalanpalvelukset yksinään tai jos joku oli käymässä, heidän kanssaan.

Erakon ikää oli vaikea arvioida. Vanhempi hän oli joka tapauksessa kuin minä eli tuolloin arviolta 60-70 vuotias ja jos nyt vielä elää, on siis hieman yli kymmenen vuotta vanhempi. Minulle ei selvinnyt, milloin ja mistä päin Romaniaa hän oli Athokselle tullut, mutta arvelen sen tapahtuneen joskus toisen maailman sodan jälkeen. Oma äidinkieli, romania, oli hyvin hallussa ja hän mieluusti puhui sitä isä Neculain kanssa. Kreikkaakin hän tietysti osasi.

Jälleen ensimmäiseksi, kun astuimme hänen erakkolaansa, saimme eteemme paikallisen snapsin, tällä kertaa se olikin ouzoa, anisviinaa, jota juodaan joko sellaisenaan tai kylmän veden kera. Ja tietysti mukana oli myös lukumia. Ei sitä ouzoa pullotolkulla tarjoiltu, yksi tai korkeintaan kaksi pientä snapsia. Pahimpaan uupumukseen.

Pienet ouzo-snapsit isä Neculain kanssa. Kuvan otti muuten isä Spiridou.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun kiertelimme katselemassa erakkolaa, eräässä varaston nurkassa oli viinanpolttolaitteet rakin tai ouzon valmistukseen. Näin suomalaisena se alkuun tuntui hassulta, mutta kun olin kuitenkin asunut jo melko kauan Kreikassa, ymmärsin kuitenkin sen perinteisen tarkoituksen. Voisikohan sitä verrata vaikka näin: meillä Suomessa tehdään mustaherukkamehua talven varalle, siellä rakia tai ouzoa.

Ei Athoksella silti ryypiskellä ja lotrata viinan kanssa, sellaista tapahtuu vain Suomessa, jossa viinakulttuuri on humalahakuista. Keskieurooppalainen tai tässä tapauksessa paremminkin eteläeurooppalainen suhtautuu väkeviin juomiin ihan eri tavalla kuin me tiukkapipoisessa protestanttis-äärimmäiskultturisessa Suomessa elävät ja siksi kai meille - ortodokseillekin - joskus tuottaa vaikeuksia ymmärtää tuota kulttuuria. Hiljalleen tuokin asia tosin alkaa muuttua myös meillä, onneksi. Tosin täällä Suomessa - jos lie muuallakin - juopot ovat aina meidän seuranamme.

"Erakkomajakompleksi", jossa oikealla tiilinen kappeli 
ja sen edellä edellisen kilvoittelijan hautaristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Isä Spiridoulla oli siis keljansa yhteydessä pieni kappeli, joka oli olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvässä kunnossa ja melko siistikin. Isä Spiridou oli "perinyt" erakkolan joltain edelliseltä erakolta, jonka hauta oli pihalla. Hänen nimeään en muista varmaksi, saattoi olla mahdollisesti isä Aleksander. Muistelin, että he olisivat asuneet mahdollisesti jonkin aikaa yhdessä erakkolassa ennen edellisen kilvoittelijan kuolemaa ja isä Spiridou oli luvannut haudata erakon ja hoitaa hänen erakkolaansa jatkossa. Näinhän nuo maalliset puitteet kai siirtyvät veljestön kesken toisen kuoltua toiselle. Elämästä Athoksella on muuten kirjoitettu todella mainio kirja. Sen on kirjoittanut Athoksella asunut munkki, arkkimandriitta Kerubim ja kirjan nimi on "Jumalanäidin puutarha". Kannattaa lukea, jos munkkien elämä Athoksella kiinnostaa. Kirjasta selviää, ettei elämä siellä todellakaan ole helppoa, vaan tiukkaa kilvoittelua.

Erakolla ei ollut kaverinaan ketään muuta ihmistä erakkolassa, vaikka sinne kai olisi joku mahtunutkin asumaan. Ainut seuralainen oli vanha aasi, joka auttoi isä Spiridouta kantamaan elintarvikkeita ja muuta tärkeää tavaraa Xeropotamoun luostarista erakkolaan. Erakot kuuluvat aina johonkin emoluostariin, sen veljestöön ja tämä emoluostari sitten huolehtii joistain erakon perustarvikkeista mahdollisuuksiensa mukaan.

Luostarin vihannesmaata Prodromon skiitassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Isä Spiridoulla oli pihalla, karuissa maisemissa, myös pieni ryytimaa, jossa hän kasvatti joitain syötäväksi tarkoitettuja elintarvikkeita. Se ei ollut suuren suuri, mutta eipä ollut erakkokaan lihava. Tuo edellä mainittu arkkimandriitta Kerubimin kirja kertoo karulla tavallaan myös Athoksella elävien munkkien ruuasta, joka on niukkaa ja paastoaikana erittäin niukkaa. Tämä yhdistettynä askeettiseen kilvoitukseen verottaa kyllä jokaista siellä asuvaa moella tavalla.Myöskin esimerkiksi nukkuminen, sänky, vuodevaatteet, peseytyminen, pyykinpesu ja monet muut tuollaiset arkisetkin asiat ovat Athoksen erakkolaissa "hieman" eri tavalla järjestettyjä, kuin meillä länsimaisissa mukavissa kerrostalokoloissamme. Nirppanokille suosittelen lämpimästi - sanan varsinaisessa merkityksessä - vierailua vaikkapa erakkolan toilettiin. Selviytyminen sieltä "hengissä" antaa eväitä selviytyä jatkossakin vaikka mistä omassa elämässä.

Kerron tässä sivujuonteena yhden tarinan, joka hieman liittyy tähän kokonaiskuvaankin. Olimme käymässä isä Neculain kanssa Suuressa Lavrassa, alueen suurimmassa ja ensimmäisessä luostarissa, josta muuten myös löytyi taas romanialaisia munkkeja. Tietysti menimme heitä tapaamaan. He olivat silloin työssä luostarin sairatuvalla, eräänlaisessa luostarin omassa yhdistetyssä sairaalassa ja vanhainkodissa. Siellä tapasin omassa pikkuhuoneessaan yhden viimeisiä päiviään elävän munkin, joka jätti minuun pysyvän muistijäljen Athokselta. Munkilla oli päällään niukasti melko risoja alusvaatteita, hänellä oli todella pitkät harmaat hiukset ja valtavan suuri sauva, johon hän sänkynsä reunalla istuessaan nojasi. Huone oli täynnä jotain sellaista, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, mitä ne olivat. Ne olivat eräänlaisia vaatesuikaleita, tai ehkä jopa voisi sanoa rättejä, joita oli joka paikassa solmittuina, sauvassa, sängyssä, kaikessa, mihin sellaisen saattoi vain solmia. Huone oli kuin juhlaliputettu potilashuone.

Sairastuvan romanialaiset hoitajamunkit Suuressa Lavrassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toisaalta kaikki tämä antoi ehkä törkyisän yleisvaikutelman, vaikka siellä muuten oli tosi siistiä. Toisaalta siinä oli jotain äärettömän mystistä, jota en osaa tarkemmin eritellä. Sen muistan, kun ovella - varmaankin omin länsimaisin silmin - katselin säälien häntä ja hänen huonettaan ja ajattelin: "Tietävätköhän tämänkään miehen sukulaiset, missä hän on ja missä tilassa hän on nyt ja mihin hänet piakkoin haudataan, kun hän kohta kuolee?" Nyt, kun tapahtumasta on kulunut jo vuosia, ajattelen aivan toisin. Ja oma suhteeni kuolemaankin on toisenlainen, johtuneeko siitä, että minulla itsellänikin hautaus on lähempänä kuin syntymä.

Kuoleman läheisyys oli Athoksella läsnä erikoisella tavalla lähes kaikkialla. Kaikkien munkkien suhtautuminen siihen vaikutti luontevalta, luonnolliselta, voisi kai sanoa ortodoksisen normaalilta. Ehkä joskus jopa välinpitämättömältä. Sairastuvan hoitajamunkeltakaan ei isommin liiennyt sääliä kuolevaa kohtaan. Enemmänkin huumoria ja hieman sitäkin, että etkö siitä jo kohta kuolisi, niin elämäsi helpottuisi, veli hyvä. Kuolema ei ollut jonkun loppu, vaan toisen, paremman alku.

Myös suhtautuminen kuolevaan ja jo kuolleisiin oli varmaan erilainen kuin meillä Suomessa, jossa kuolemaa pelätään, surraan suremisesta päästyään ja joskus jopa piilotellaan. Yksi erikoisimmista tavoista Athoksella, kuten muuallakin Etelä-Euroopassa, kohdata kuollut ovat luuhuoneet.


Luuhuone Athoksella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luuhuoneissa kuolleiden luut on kerätty kootusti eri paikkoihin. Pääkallot hyllyille, pitkät sääriluut tai muut luut omiin paikkoihinsa, omille hyllyilleen. Osaan kalloja on otsaan piirretty risti, numero tai jopa kuolleen nimi. Luut kerätään vainajien haudoista, jotka ovat enemmänkin eräänlaisia kannellisia sementtilaatikoita maassa. Haudassa ollaan muutama vuosi, ja kun ruumis on maatunut, luut pestään ja siirretään luuhuoneisiin ja hauta käytetään uudelleen seuraavalle vainajalle. Käytännöllistä maassa ja alueella, jossa ei ole suuria tiloja hautausmaille ja hautojen kaivaminen kallioon vaikeaa. Mutta samalla tietysti hieman ajatuksia herättävää meille maallistuneille ja normaalista kuolemasta eraantuneille länsimaalaisille.

Athosella moni asia on toisin kuin muualla, jopa aika ja nyt en tarkoita suinkaan kalenteria (siis vanhaa tai uutta ajanlaskua) vaan kelloaikaa. Athoksella eletään Bysantin ajassa ja muistelen, että ajan määrittelee siellä auringon nousun ja laskun perusteella venäläinen Panteleimonin luostari. Tuo kelloaika saattaa monelle siellä vierailevalle tuoda yllätyksen.

Jumalanpalvelukset alkavat aikaisin aamulla - se tarkoittaa siellä siis aamuyöllä, mutta heidän kellonsa mukaan juuri oikeaan aikaan. Hieman luostarista ja palveluksesta riippuen joskus kello kahden ja viiden välillä. Itse kömmin "silmät ristissä" joskus kahdelta joskus kolmelta palvelukseen, joka sitten kesti noin neljä-viisi tuntia. Onneksi kirkoissa on sellaiset tyypilliset kreikkalaiset seisomatuolit - mikä lienee niiden oikea nimi - joissa voi tarvittaessa vaikka hieman torkahtaa pahinta väsyä pois.

Aamuisen palveluksen jälkeen on sitten tietysti lounasaika. Se sattuu siellä meidän noin kello seitsemään tai kahdeksaan ja siitä päivärytmi menee aivan kuin muuallakin - lounaan jälkeen päivälepo, työtä ja mitä siinä sitten aina onkaan ja tietysti illalla aikaisin nukkumaan, jotta jaksaa herätä taas aamuyöllä. Tosin valvominen on myös yksi kilvoittelumuoto, jota siellä harrastetaan. Nukutaan siis mahdollisimman vähän ja valveilla oloaika käytetään tehokkaasti rukoilemiseen ja työhön. Joku onkin sanonut, että päivä on jaettu luostarissa kolmeen jaksoon: 8 tuntia rukousta, 8 tuntia työtä ja 8 tuntia lepoa.

"Pääkaupunki" Kariaksen katuja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Athoksen matkamme päättyi sen "pääkaupunkiin" Kariekseen, jossa kävimme katsomassa joitain luostareja ja olimme mukana kahvitilaisuudessa hallintokeskuksessa. Alueen ylintä valtaa käyttää suuri Pyhä Epistasia, pääluostarien edustajista koottu hallintoelin. Alueella on melko laaja autonomia, ja tämän erityisaseman ovat laajalti tunnustaneet eri valtiot mm. emämaa Kreikka.

Lautalla takaisin Uranopoliin. Etualalla isä Neculai keskustelee Athoksen munkin kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Athokselta sitten lautalla takaisin Uranopoliin ja sieltä taas linja-autolla Thessalonikiin, jossa onneksemme saimme vaihdettua junalippumme aikaisempaan junaan ja pääsimme hieman aikaisemmin kotiin Ateenaan taikka oikeammin Palio Pendeliin nukkumaan "omaan luostariimme" Moni Pendeliin pois matkan rasituksia huomattavasti kokeneempina ja rikkaampina, kuin ennen matkaan.

Seuraava tarina, joka ilmestyy myös kaksiosaisena, kertookin sitten suomalaisesta erakosta ja hänen erakkolastaan.



HAP
happy