lauantai 24. toukokuuta 2014

XXV. Kyllähän mölyä maailmaan mahtuu - kait minultakin

Tämän jupinan alkuperäinen nimi, jolla aioin sen ensin julkaista oli "Ärsyttävät navanalusmeuhkaajat".  Mutta sitten huomasin - onneksi - että itsekin sorrun tuohon samaan populismiin, josta nyt purnaan ja muutin nimen inhimillisemmäksi. Jätin siitä ensin tuon 'navanalustan' pois. Jäi "Ärsyttävät meuhkaajat". Mutta myös tuo 'ärsyttävät' alkoi vielä ärsyttää, joten muutin koko otsikon. Jos se ei jotain houkuttele lukemaan, jääköön lukematta.

Mutta joka tapauksessa tällä hetkellä olen itse ärsyyntynyt ja kyllästynyt jälleen moniin asioihin. Tarvitsen kunnon breikin.  Mm. olen lopen väsynyt noihin navanalusasioista ylikorostuneesti kiinnostunisiin sukupuolimeuhkaajiin, vaikka mahtuuhan noitakin maailmaan.
Joka tapauksessa homma sen kun kiihtyi entisestään tuon Euroviisujen voittajan vuoksi. Kisojen jälkeen kansa joko hurrasi tai buuasi, repi tai ylisti jopa kirosi tai rukoili asian tiimoilta. Hullua!

Lienen jo liian moneen kertaan sanonut, että itselleni on aivan samantekevää, millainen ihminen on ominaispiirteiltään, joihin lasken myös seksuaalisuuden. Ihminen saa olla mielestäni ihan mitä haluaa, kunhan ei vain kulje maailmalla siitä asiasta metelöiden, provosoiden tai jotenkin ylikorostuneesti suhtautuen ja aatettaan - onpa se sitten puoluepolitiikkaa tai seksuaalisuutta - tuputtaen tai asiallaan jotain ulkopuolista, sivullista, toisenlaista vahingoittaen. Samalla tähän asiaan jälleen liittyy varsin oleellisena suvaitsevaisuus, josta - kuten jo edellisessä jupinassani sanoin - olen kirjoittanut itseni väsyksiin. Mielestäni jotkut ihmiset ovat omineet termin "suvaitsevaisuus" omakseen ja jakavat sen jälkeen sertifikaatteja niille, jotka heidän mielestään ovat suvaitsevaisia. Ja sen jälkeen he eivät sitten suvaitse toisinajattelijoita ja tuomitsevat nämä syvimpään helvettiin - näin tekevät siis suvaitsevaiset. Siinä tuo dilemma.

Mikä se saa ihmiset tulemaan raivoiksi, hulluiksi, kiihkoilijoiksi, provokaattoreiksi ja miksi kaikiksi he tulevatkaan, kun kyse on ihmisen seksuaalisuudesta ja navan alapuolen asioista. Kaiketi taustalla on jokin alkukantainen sukupuoliviettimme, kivikaudelta peräisin oleva elämästä selviytymisstrategiamme, joka saa meidät ihmiset käyttäytymään näin. En tiedä, mutta rehellisesti sanottuna, minua tämä meuhkaaminen kyllästyttää ja ärsyttää.

Varsin älykkäinäkin pitämäni tutut ihmiset - käytin osasta heitä jossain edellisessä jupinassani, taisi olla se "Ylpeys"-jupina, termiä "kristillis-akateemisesti viisaat" - menevät hyvä etteivät päivittäin - ja etenkin tuolla henkisessä Molokin kidassa, somessa - mielestäni lankaan ja jauhavat tuota iänikuista potaskaa päivät pääksytysten. Pitkiä keskusteluketjuja, joissa todistellaan milloin mitäkin em.  asiaa, mutta pääasiassa sitä, että "kyllä minä tiedän" ja "sinä se et tiedä siitä mitään" ja "minä olen oikeassa, sinä väärässä". Tai jopa hellevigiläisittäin: "Kyllähän minä tarkoitin tuolla sanalla X aivan jotain muuta, sinä et vain sitä nyt omassa rajoittuneisuudessasi ymmärtänyt." Kun väsyn johonkin asiaan ja etenkin tuollaiseen turhan jauhamiseen sitten riittävästi, huomaan, että helposti alan itsekin sortua diskriminointiin ja alan pohtimaan, miksi ihmeessä tuo ja tuokin jaksaa yhä edelleen ja edelleen jauhaa tuota asiaa. Mikä sitä vaivaa? Tämä tunnetila on tietysti täysin omaa syytäni. Miksi ihmeessä menen ja luen noita tekstejä! Pitää tehdä parannus.

Onneksi en tiedä vastausta tuohon em. vaivaamiskysymykseen, sillä sekään ei todellakaan kuulu minulle. Mutta - ihminen kun olen - ainahan arvailla voi. Jos ei muuten niin toisten kiusaksi ja omaa kiukkua purkaen. Luulen, että mahdollisesti jollakin voi olla omia piilotettuja, syvällisempiä syitä, joku on vain muutoin tuollainen "kukkahattu-humaani" ja haluaa omaa suvaitsevaisuuttaan korostaen tehdä maailmasta tällä tavalla paremman - siis tavalla tai toisella, vaikka homo kerrallaan. Ymmärrän kyllä, jos vaikka omassa perheessä tai lähisuvussa, -piirissä on sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva. Ei silloin ole järkevää eikä oikeastaan luonnollistakaan lähteä tuomitsemisen tiellä. Silloin tuomitsisi oman lapsensa, veljensä, siskonsa. Mutta ei kaikilla varmaankaan ole tuollaiset syyt taustalla, ehkä siellä on ihan tuota ajalle niin ominaista trendikästä taivaita syleilevää kukkahattuisuuttakin - ainakin joillakin.

Miksi itse sitten meuhkaan asialla. Hyvä kysymys! Varmaan siksi, että kyllä tässä maailmassa olisi monta muuta asiaa, joiden puolesta kannattaisi meuhkata huomattavasti enemmän kuin tämän asian puolesta. Asia on saanut aivan liian suuret mittasuhteet varmaan siksi, että se on ollut kauan jollain asteikolla mitattuna tuomittavaa, väärää, syntistä, kiellettyä, piiloteltua tai jopa muutamia vuosia sitten rikollista. Nyt kun tuollaiset esteet ovat poistuneet, käynnissä on maanvyöry, joka on saanut aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Nyt alkaa jo olla tositrendikästä tulla ulos kaapistaan ja jostain kumman syytä se pitää heti kuuluttaa koko maailmalle Ilta-Sanomissa. Ja kuukausittain pidettävillä kuolleitten homojen muistoillallisilla muistellaan, miten ihana ihminen joku homo olikaan. Eikös ne kaikki ole sitä! Siis ihmiset. Ainakin yleensä kuoleman jälkeen ovat. Varsinkin muistopuheissa.

Miten olisi, jos seuraavaksi käytettäisiin vastaava energiamäärä syrjäytyneitä nuoria, heitteillä olevia lapsia, ikärasismin vuoksi työttömiä viisikymppisiä tai vaikka rotunsa vuoksi työsyrjintää kokevia maahanmuuttajia puolustamaan. Onhan noita erilaisten vähemmistöjen asioita vaikka millä mitalla lisääkin puolustettavaksi.


Moni saattaa tämä jupinan jälkeen pitää minua jälleen suvaitsemattomana - mutta se on kuultu jo - vihamielisesti joihinkin asioihin suhtautuvana - siitäkin on kuultu - tuomitsevana ja mitähän muita mahdollisesti uusia laatusanoja nyt joku löytääkään. Pitäköön minua minä vain, sillä en todellakaan ole välttämättä sellainen. Ne, jotka todella tuntevat minut, tietävät ja tuntevat minut. Jokainen saa tuon alkuperäisen ajatukseni mukaisesti olla tässäkin ajattelutavassaan ja toiminnassaan sellainen kun haluaa. Minua se ei nykyään tällaisena villinä ja vapaana valtion elättinä enää suuremmin haittaa. Vanha suomalainen sananlasku: "Talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan", sopinee tähänkin. Jos joku ei tykkää tyylistäni, niin ei ole mikään pakko vapaassa Suomessa lukea jupinoitani. Niin helppoa se on.


HAP
happy

perjantai 16. toukokuuta 2014

XXIV. Väl'vouhkantaa

Savossa on aika hyvä murresana: väl'vouhka. Kun en itse ole savolainen, en ihan tarkaan tiedä, mitä tuo sana oikeasti merkitsee. Mutta selvästi se muodostuu kahdesta osasta:  "väl" eli "väli" ja "vouhka". Jos ajattelisi ihan näin karjalaispojan huomattavasti suoraviivaisemmalla loogikalla, se voisi olla siis vaikka "väliin, silloin tällöin, toisinaan vouhkaava" tai "välissä siis kahden ihmisen tai asian välissä vouhkaava". En tiedä.

Sitten on tietysti tuo sana "vouhka", joka voinee tarkoittaa joko myönteistä tai kielteistä ihmistä. Turhaan vouhkaajaa tai asiasta, pyydettäessä vouhkaajaa. Näin luulen. Mitä tuo vouhkaaminen sitten on, sen saat itse kuvitella.

Siis melko savolainen ilmaus. Sukua sille vastaukselle, jonka matkustaja sai kysyessään: "Onko ravintolavaunu junan etupäässä vai takapäässä?" Konduktööri vastasi: "Etupiässä takapiässä." Tai toisessa jutussa, kun vieras tuli taloon ja kysyi rappusilta istuvalta rengiltä: "Onko isäntä kotona?" hän sai vastaukseksi: "Suattaapa ollakkii."

Kun nyt tässä kuitenkin olen asunut Savossa jo kohta 40 vuotta, ajattelin rohkeasti käyttää tuota ilmausta kertoakseni tässä muiden jupinoiden välissä, siis väl'vouhkana, että olen avannut toisen blogin - oikeammin matkablogin, jossa saa nyt sitten lukea erilaisia matkajorinoita reissuiltani.

Pari jorinaa siellä jo onkin ja katsotaan, josko saisin niitä lisää jossain vaiheessa.

Kirjoittelen kyllä tännekin, mutta en noita matkakertomuksia tai matkoihin liittyviä tarinoita. Olkoot siellä ja lukekoot niitä ne, joita kiinnostaa. Pääasiassa kirjoittelen niitä tutuille, jotta tietävät missä menen.

Matkablogini nimi on "Matkalla jonnekin" ja sen nimen alkuperä selviää ensimmäisestä jorinasta. Toisessa alkaa sitten jo olla hieman kuumeiluakin. Matkablogi löytyy osoitteesta: http://hapinmatkat.blogsopt.com

Lue sitä, jos kiinnostaa, mutta omalla vastuullasi. Sekin on muuten Savosta oppimaani: "Kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla." (vaikken nyt siis savolainen olekaan, mutta Savossa asuva kuitenkin.)

HAP
happy

maanantai 12. toukokuuta 2014

XXIII. Parrakas nainen yhden ortodoksisin silmin

Taas olivat Euroviisut jälleen samaan aikaan jääkiekon MM-kisojen kanssa. Yritin katsoa toista, toista en. Ajattelin, että saattaisi olla ihan mielenkiinnosta katsella, millaisia euroviisuja tänä vuonna on. Ja olihan siellä monenlaisia, jopa sellaisia, joista saattaisin tykätä enemmänkin. Tosin piti alkukarsinoja katsella ilman suomenkielistä selostusta - kiitos modernin tv-tekniikan - kun YLE oli löytänyt josakin sinne todella oudon selostajatyypin, jota en jaksanut pitkään kuunnella. Naistoimittaja  onneksi pysyi suurimmaksi osaksi asiassa, mutta miehellä ote lipsui ajoittain pahasti.

Kirjoitin vuosi sitten jupinassani ortodoksisuudesta ja euroviisuista (kts. jupina 53) ja ihmettelin suomalaisten tilannetajun puuttumista. Nyt huomasin, että saatankin olla itse, jolta tuo taju puuttuu. Se, mitä vuosi sitten ihmettelin, nostettiin nyt ryminällä framille ja ihan ekasijalle vielä. Mutta silti kysyn - vaikka turpiin saattaa tulla - onko se nyt niin viisasta.

Sanottakoon nyt heti alkuun, että ihminen saa minun mielestäni olla homo, transsu, blondi, laiha, lihava tai mikä vain, kunhan ei sillä suuremmin elämöi ja muille ajatuksiaan pakkosyötä. Ihan sama kaikenlaisten ihmisen piirteiden ja ominaisuuksien kanssa. En pidä, että jollain erikoisuudella tai poikkeavuudella elämöidään. Oli se sitten sukupuolisuus tai joku vähemmän mediaseksikäs aihe. Tuollaiset asiat ovat noiden ihmisten omia asioita, eivätkä ne kuulu minulle.

Mutta kun joku ominaisuus tai ilmiö - olkoon vaikka parrakas nainen - transvestiitti (suomeksi muuten ristiinpukeutuja, heh) tai mikä hän nyt sitten lie - en ole tässä nimenomaisessa tapauksessa asiaa sen tarkemmin selvittänyt - kun siis tuollainen ilmiö nostetaan markkinakeinoksi laulukilpailussa, niin mielestäni ollaan pahasti hakoteillä. Minusta tärkein kriteeri valinnalle pitäisi olla musiikki itse, sen kauneus, vaikuttavuus, tehokkuus, monipuolisuus, mitä kaikkia nyansseja siitä sitten haluaakaan esille nostaa. Jos tällainen meno jatkuu, olisi viisasta siirtää koko laulukilpailu vain radiosta kuunneltavaksi kisaksi.

Kyllä tuo voittanut laulu oli koululaisten väsyksiin asti käyttämin termein sanottuna "ihan hyvä", mutta ei minusta kuitenkaan paras.  Montenegrollakin oli parempi, tai Norjalla ja ne edustivat ilmeisesti lähes samaa "genreä". Joten paras ei minun mielestäni voittanut. Lisäksi laululla aiheutetaan ilmeisen paljon pahaa monessa muussa asiassa mahdollisen hyvän lisäksi.

Olen joskus kirjoittanut itseni väsyksiin suvaitsevaisuudesta tai oikealta nimeltään rajoitetusta ja yhteiskuntapoliittisesti oikeasta suvaitsevaisuudesta, jolla siis määritellään suvaitsevaisuus vain joidenkin oikeudeksi ja ei suvaita toisin suvaitsevia. Tämä sama fenomeeni, ilmiö, nosti jälleen päätään. Haluttiin tehdä maailmanlaajuinen "seksuaalinen jytky" erään puolueen termiä lainatakseni. Ja kaiketi siinä onnistuttiinkin - ainakin jollakin tasolla.

Samalla kuitenkin työnnettiin tyylikkäästi syrjään mahdolliset huonot puolet tässä jytkyssä: tiettyjen valtioiden lisääntyneen länsivastaisuuden ja siihen yhdistyneen dekandessi- eli rappiovastaisuuden. Tällainen toiminta tuo lisää vettä vaikkapa herra Putinin myllyyn, millä hän jauhaa maailmalle homovastasuuttaan ja lännen rappiotilaa. Tuo Venäjän lainsäädännöllinen tilannehan on kuin keskiajalta noitavainoineen ja rovioineen. Miksi ihmeessä tällaista toimintaa pitää vahvistaa omilla lännen anti-venäläisillä valinnoillaan Euroviisuissa ja varsinkin, kun tuo toiminta samalla pulppusi ihan muista syistä kuin vapaasta seksuaalisuudesta. Se, siis lännen provokatoorinen toiminta voittaneen laulun valinnassa, pulppusi minun mielestäni Ukrainan kriisistä. Haluttiin näyttää Venäjälle oikein kunnolla keskisormea. Mutta mahdollisesti epäonnistuttiin pahasti.

Toinen mielenkiintonen piirre oli Euroviisuissa jälleen ylikorostunut seksuaalisuuden ilmeneminen. Kun alkuvuosia - siis entisten neuvostovaltioiden esiin tullessa 1990-luvun mullistusten jälkeen - yksi ja toinen entisen itäblokin maan esiintyjä - yleensä todella kuvankaunis meikattu nainen - esiintyi sellaisissa vaatteissa, ettei niihin ollut paljoa kangasta tuhlattu, niin nyt maailma oli noissa maissa kierähtänyt ympäri-ämpäri ja oltiin niin korrekteja että. Paitsi Puola. Mutta heillähän taas oli omat tarpeensa näyttää jotain joillekin. Kyllähän me miehet pidämme tuollaisten kauniiden suurikeuhkoisten naisten katselusta ja siihen se kai jälleen tuonkin laulun markkinointi perustui, mutta unohtuiko joku - se, että oltiin LAULUkilpailussa.

Minua tuo Puolan esitys hävetti tuntemieni puolalaisten vuoksi. Se oli - minusta - melkoinen riman alitus isokeuhkoisine laulajattarineen ja pyykinpesijättärineen. Ja laulun sanat - kuumista, kiihkeistä slaavittarista - sopi hyvin tuohon hirveään muottiin. En tiedä halusivatko puolalaiset näyttää tällä, ettei Putinin homolait ja pornovastaisuus koske heitä ja samalla  he kuitenkin halusivat olla slaavilaisen perheen jäseniä, vai mitä he halusivat. Sitä en tiedä.

Mutta joka tapauksessa, kun katselin lauantain loppukisaa, minulle kävi melko onnellisesti. Pian Suomen esityksen jälkeen nukahdin olohuoneen sohvalle ja telkkarin automatiikka sammutti sen aikanaan ja minäkin heräsin jossain vaiheessa aamuyöllä ja kömmin omaan sänkyyni. Eikä minua suuremmin kiinnostanut, kuka voitti ja monesko oli Suomi. Se selvisi sitten aikanaan aamulla, kun kaikki tuutit työnsivät ulos tuota itävaltalaista wurstia, joka tällä kertaa oli sitten parempi kuin something better.


HAP
happy

lauantai 10. toukokuuta 2014

XXII: Äiti

En ole kirjoittanutkaan pitkään aikaan äidilleni, joten nyt varmaan on hyvä aika tehdä se. Tosin äitini ei enää useaan vuoteen ole ollut lukemassa mahdollisia kirjeitäni, mutta mistä sitä tietää, jos hän vaikka jotenkin näistäkin tiedon saa.

Oma äitini Siiri Johanna syntyi ihan kohta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sota päättyi marraskuussa, äitini syntyi tammikuussa. Ja tuo sota - eri nimillä vain - seurasikin häntä sitten pitkän osa elämää ja vaikutti merkittävästi hänen elämänkaareensa.

Äitini syntyi pienessä Tuupovaaran kylässä ihan tavallisen työmiehen lapsena. Perheessä oli lapsia, ruokittavia suita ihan riittävästi. Kaksi tyttöä, äiti oli kolmas ja kaksi poikaa, joista toinen kuoli nuorena. Äitini äiti - mummoni Iida Maria - oli kotona, hoiti taloa ja perhettä, äitini isä, Antti, kävi satunnaisesti - silloin kun sitä oli tarjolla - erilaisissa töissä kylällä. Elo oli niukkaa, usein jopa köyhää.

Äitini oli kerrotun mukaan aikanaan aika välkky oppilas koulussa. Oppi helposti ja osasi asioita, lauloi kauniisti. Opettaja olisi toivonut hänen jatkavan opiskeluaan ja sanotaan, että hän toivoi, että äidistäni olisi tullut opettaja. Ei tullut.

Elämä vei eri tavalla. Siskot lähtivät melko pian muualle töihin ja elämän perään. Kumpikin muutti Helsinkiin ja toinen otti puolisokseen - kaiken lisäksi - suomenruotsalaisen Wikstömin, jonka suvusta osa ei suomea osannut lainkaan. Toinen sen sijaan Kalle Aaltosen. Äiti jäi nuorimpana omalle kylälle ja jo alle parikymppisenä hän pääsi, joutui tai mikä sitten olisikaan oikea verbi silloin, hyviin naimisiin talollisen pojan kanssa. Ja jo kahden kymmenen vuoden iässä hän pyöräytti ensimmäisen tytön. Mutta samalla alkoi sota. Toisen maailmansodan mainingit ulottuivat Suomeenkin ja täällä alkoi enimmäinen noin 100 päivää kestänyt Talvisota venäläisiä tai oikeammin Neuvostoliittoa vastaan.

Talvisota ja sitä seurannut pitempi Jatkosota vaikuttivat paljon - tai oikeastaan ihan ratkaisevasti äitini elämään. Sodan melskeissä, evakossa jossain Savossa, Tervossa, syntyi toinen tytär, joka sitten ei koskaan ennättänyt nähdä isäänsä, sillä isä kaatui sodassa. Myös muita läheisiä meni sodan seurauksena: äitini isä ja äitini veli. Siinä sitten äitini yritti selvitä sodasta ja sen seurauksista sotaleskenä kahden pienen lapsen kanssa leskeksi jäänen mummoni ja kaatuneen veljen perheen kanssa. Siinäkin perheessä lapsia riitti.

Pelastajaksi ilmestyi sitten isäni Viktor Aleksandrovitš, sodan seurauksena rajan taakse Venäjälle jääneen Korpiselän oma poika, paikallisen kauppiaan nuorempi vesa, itsekin kauppias jo melko monessa polvessa. Raikulipoika, joka oli myös häneen jälkiä jättäneen rankan sodan läpi käynyt, opiskellut kaupan alaa sen jälkeen ja viettänyt siinä ohessa sodan aina elämättä jäänyttä myöhäsyntyistä railakasta elämää, jonka seurauksina sitten ilmeisesti löysi äitinikin. Niinpä jo vuonna 1946 he enemmän tai vähemmän pakon ja rakkauden yhteen nivomassa sodan jälkeisessä uusrealismissaan solmivat avioliiton, kun vanhin veljeni Vesa ilmoitti maailmaan tulostaan.

Sen seurauksena sodan jälkeinen elämä osittain tasaantui, osittain ehkä ei. Ei siihen aikaan ollut Suomessakaan helppoa olla sotaleski, jolla oli kaksi pientä lasta huolettavanaan ja uudessa avioliitossa kylän kauppiaan kanssa, jonka kanssa oli myös yksi lapsi. Maamme oli tuolloin vielä jossain määrin sääty-yhteiskunta ja kyllähän tässä tapauksessa rajoja oli rikottu säätyjen välillä ja kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät sitä ehkä täysin hyväksyneet. Mutta elämä jatkui. Sen  piti jatkua. Ei ollut vaihtoehtoa. Suomea rakennettiin taas sodan jälkeen, vaikkakin suurimmalla osalla ihmisiä olo oli yhä veresnahalla ja painajaisunet jokaöisiä.

Metsään, korpeen, erämaihin, tiettömien taipaleiden taaksekin rakennettiin uudistiloja, kansaa asutettiin Vennamon voimalla ja osin pakolla. Olot olivat ajoittain erittäin sekavia, pelottavia. Neuvostoliiton uutta invaasiota pelättiin yhä. Rahaa oli vähän, tarvikkeita vielä vähemmän. Kulutustavarat tehtiin itse. Siinä ei ollut mahdollista päivitellä aspartaamin haittoja, kun ei ollut edes sokeriakaan.

Nuo sodan jälkeiset vuodet olivat varmasti hirveitä lähes kaikille ihmisille - ainakin uskon niiden olleen sitä vanhemmilleni. Mutta elämä jatkui kotikylällänikin ja uuden vuosikymmenen alussa putkahdin minä maailmaan ja siitä viiden vuoden kuluttua vielä nuorin veljeni Markku. 36-vuotiaana äitini oli jo synnyttänyt viisi lasta, käynyt läpi sodat ja se mukanaan tuomat kauhut ja kuolemat.

Kaikki lapset koulutettiin ja aikanaan hekin löysivät paikkansa elämässä. Kuka Suomessa kuka muualla.

Jälkeen päin olen pohtinut omaa äitiäni äitinä. Millainen äiti hän oli? Läheinen vai kaukainen? Rakastava? Hellä? Huolehtiva? Varmasti monta noista, mutta kun huomioi tuon historiallisen ajankohdan: sodan jälkeisen Suomen, ei siinä koko ajaksi hellyyttä ja läheisyyttä riittänyt. Mutta en valita. Sain kaikkea sitä kuitenkin mielestäni riittävästi.

Ei tuon ajan kasvatukseen kuulunut päivittäinen paapominen ja päänsilittely, jokailtainen satujen luku ja kysely: "Onhan sulla muruseni kaikki hyvin?" Eipä totisesti kuulunut. Jo varsin pienestä pitäen piti olla "tuottava osa" omassa perheessä. Piti tehdä oma, vaikka pienikin osansa. Pilkkoa puita tai jos ei siihen kyennyt, hakea niitä liiteristä. Kerätä marjoja. Talvella haimme vettä lähteestä, kun putket jäätyivät pakkasella. Vedimme perässämme puolitoista metristä puista vesikelkkaa, jossa oli maitotonkka vettä varten. Kun meillä ei ollut kotieläimiä ja omassa kaupassakaan ei silloin ollut maitoa myynnissä, haimme sitä perheellemme sellaisesta perheestä, missä oli lehmä tai useampi.

Talvilauantai-iltaisin juoksimme hihkuen lumista polkua pitkin - joskus tosin huopikaat jalassa joskus paljain jaloin
kilpaa - saunaan, jossa nurkassa pihisi ja sihisi vanha pönttöuuni ja antoi meille makoisat löylyt koko perheelle.

Jo varsin nuorena sain - huomaa sain - olla työssä kaupassa, missä isäni ja äitinikin oli. Isä laittoi siihen aikaan tavallisen, puisen omena- tai appelsiinilaatikon pieneksi pöydäksi kaupan myyntitiskin jatkeeksi ja siinä oli sitten myynnissä nuoremman polven kauppiaan "sisäänheittotuotteita" mm. K-kahvia. Myymään ei päässyt, ellei osannut vastata rahasta eli antaa takaisin oikeat vaihtorahat myynnissä. Sitä harjoiteltiin isän tai äidin kanssa usein - oikeilla rahoilla. Vasta kun se sujui, pääsi myymään kauppaan. Muutoin siellä ei saanut turhaan lorvia, puhumattakaan, että olisi saanut ottaa vaikka laatikosta irtosuklaanappeja tai soikeita, valkoisia piparmininttukarkkeja tai pumpernikkeleitä. Ei missään nimessä. Sormille tuli, jos niin teimme ja sormille saivat antaa meille pojille kaupassa muutkin perheen ulkopuoliset myyjät.

Mutta kotona äiti oli äiti. Ja äiti on se, joka teki kaiken ja tiesi kaiken: missä mikäkin on ja miten sen pitää olla. Äitini äiti, oma mummini asui jonkin aikaa meillä ja hän oli se, jolta saimme sen mahdollisesti puuttuvan hellyyden ja halaukset ja muun läheisyyden, johon aina omilla vanhemmilla ei ollut voimia ja usein edes aikaakaan. Hänestä ystäväni isä Matti sanoi kerran osuvasti minulle, että hän oli minun elämäni starets - ohjaajavanhus. Ruuan meille tekivät taitavat kotiapulaiset, jotka tosin vaihtuivat usein, kun eivät kestäneet aina kolmea tosi villiä poikaa ja heidän iänikuisia temppujaan.

Millainen kuva minulla nyt on äidistäni, jota kaiken tuon pitkän yhteisen historian jälkeen viimeisinä vuosina hoidin - lähinnä käytännön asioiden tasolla - parin sadan kilometrin päästä, kun hän hiljalleen hiipui ja dementoitui ensin vanhainkodilla sitten vuodeosastolla sellaiseen kuntoon, että alkuun hän lopetti minun tuntemisen ja jossain vaiheessa olin hänen puolisonsa tai kuka nyt sitten aina milloinkin satuin olemaankaan ja sitten puhekin hävisi ja kohta hän nukkui pois.

Oli tietysti hirveää katsoa itselle läheistä ja rakasta ihmistä, jonka oli oppinut tuntemaan aikaansaavana tehopakkauksena, kun hän hiipui pikkuhiljaa pois, katosi jonnekin kaukaisuuteen taivaanrantaan, josta ajoittain tuntui, ettei äänikään sinne päässyt. Mutta laulutaito säilyi melkein loppuun saakka. Siihen saakka, kun puhetta vielä tuli, hän lauloi ulkomuistista hyvän ystävänsä Hilkan kanssa virsiä ja muita tuttuja lauluja. Ja lisäksi hyvällä lauluäänellä. Ja mitä tulee tuohon puhutun viestin perille menoon, minusta - näin minä uskoin ja uskon yhä - viestit menivät perille ihan loppuun saakka, vaikka hän ei niihin enää lopussa vastannutkaan tai näytti, ettei reagoinut mitenkään. Minusta hän kuunteli ja perille meni. Kerroin siksi hänelle aina tapaamisissani, mitä minulle ja perheelleni ja hänen tutuilleen ja ystävilleen kuuluu. Olihan se kummallista yksinpuhelua joidenkin mielstä, mutta samalla niin terapeuttista - kummallekin.


Kävin hoitamassa vanhempiani noin kerran viikossa. Ajoin ensin kaksi sataa kaksikymmentä kilometriä sinne ja usein yön yli nukuttuani joskus saman päivänä sitten saman verran takaisin. Loppuaikoina usein itkin ensin pois lähtiessäni autossa, jotta pystyin edes joten kuten ajamaan, sen verran tiukkaa se joskus teki. Isä kuoli ensin, äiti muutaman vuoden kuluttua.

Yhä edelleen äiti on minulle merkittävä henkilö. Isä piti kurin, äiti hoiti meitä. Näinhän se ennen meni. Jos vaikka tuntuisi siltä, että sitä hellyyttä olisi ollut vähänlaisesti, se lienee vain optinen harha. Tuohon aikaan kun ei ollut tapana näyttää niitä hellyydenosoituksia niin julkisesti. Ja vapaa-aikaakin oli varsin vähän, jolloin sitä olisi voinut osoittaa. Muu aika meni työssä, työssä ja työssä ja sitten levossa, jotta jaksaisi taas seuraavana päivänä tehdä tuota samaa työtä, työtä ja työtä.

Äidiltä olen aivan selvästi perinyt joitain ominaisuuksia, hyviä ja huonoja. Hyviin kuuluu varmasti tietynlainen sitkeys ja omanlainen pitkäjännitteisyys, huonoihin pitkävihaisuus ja toisenlaisen pitkäjännitteisyyden ja suunnitelmallisuuden puuttuminen.

Äitini muistoksi kuuntelen aina aika ajoin armenialaisen, tosin ranskalaistuneen, laulajan Charles Aznavourin oikealta nimeltään Shahnour Vaghenag Aznavourianin laulua "La Mamma". Sen sanat - ainakin siis suomalaiset, joita paremmin ymmärtää - koskettavat aina:
Kun joskus varjoon taivaltaa ja loiste lämmin kaikkoaa,
niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin,
voi lapsein, katso valoon päin
sen loisteen huomaat ymmärtäin
käy hohde siivin myötätuuleen

Kai joskus tuntuu elo tää,
jää aivan ilman sävelmää,
sä etsi jälleen soinnut nää
ne lapsein löytävän sun luulen

Niin kaukaa takaa tähtien
mua ohjaa ääni lämpöinen
kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
kun maailmalla samoaa
sua kenties joku rakastaa
pois lähde tyhjyys palajaa
on rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen

en sua mä nää mut säilyvää
on rakkaus tää
se sieluun jää
pois katoaa
yön musta maa
sun muistossa sen kirkastaa.

Unholaan et jää
et jää
oi äiti milloinkaan.

Kuuntelepa se vielä ranskaksi:
La Mamma (Charles Aznavour)

tai vaikka sitten suomeksi:
Äiti (Pepe Willberg).



HAP
happy

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

XXI: Seitsemän kuolemansyntiä: Ylpeys

Löytyihän sitä Raamatustakin kohta, jossa noita syntejä oikein luetellaan. Mutta ei se silti taida olla "kuolemansyntiluettelo", koska tämä meidän kristinusko tai ainakaan ortodoksisuus ei sellaista ymmärtääkseni oikein tunnustakaan. Muistelen lukeneeni jostain, että ortodoksisen käsityksen mukaan on olemassa vain yksi synti, jota ei katumalla saa anteeksi, kaikki muut saa. Mutta ei nyt mennä siihen, kun pitäisi ylpeydestä kertoa.

Otetaanpa tähän alkuun se Raamatun kohta: (Sananlaskut 6:16-19)

Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.
Jotenkin tuon listan luettuani väkisin mieleeni tuli tämän hetken Ukraina. Niin monta asiaa sattui sinne juuri tuosta sitaatista. Mutta olihan siellä se tämän jupinan aihe, ylpeyskin: ylpeät silmät - niitä Herra vihaa eikä sananlaskun mukaan edessään siedä.

Näkeekö muuten ylpeyden silmistä? Varmaankin, jos on harjaantunut tarkkailija. Onko ylpeydellä joitain muita muotoja? Nimitetäänkö sitä joskus joksikin muuksi? Miten olisi turhamaisuus, kopeus, ylimielisyys ...

Mietin, milloin minä itse olen tuntenut olevani ylpeä? Varmaankin ainakin silloin, kun olen onnistunut jossain vaikeassa asiassa. Olen minä myös ollut ylpeä lapsistani, kun hekin ovat onnistuneet jossakin asiassa. Tai olen minä heistä ollut ylpeä ihan muutenkin. Niin ja lapsenlapsista, vaikkapa heidän kävelemään oppimisesta, ensimmäisistä sanoista, ihan kuin omien lapsienikin kohdalla oli. Onko tuollainen ylpeys sitten syntiä ja vielä "kuolemansyntiä"? Minusta ei ole, koska olen ollut ylpeä pääasiassa "itsekseni". En ole - toivottavasti ainakaan hirveästi - retostellut noista asioista maailmalla. Kertoen siis kaikille: katsokaa kuinka hyvin minulla on. Jos niin tekisin, se olisi jo vaikka sitten syntiä, jos sitä nimeä halutaan nyt käyttää.

Muistan, kun pienenä - siis kun minä olin lapsi - vanhempani puhuivat meille lapsille ylpistymisestä. Sanottiin, että ei saa ylpistyä. En varmaan tainnut silloin edes ymmärtää mitä tuollakin sanalla tarkoitettiin. Mutta kasvatus jättää aina jälkensä, ja nyt sitten muistelen, että taisihan tuostakin olla puhetta. Kai sitä lapsen leikeissä jotenkin tuo ylpistyminen saattoi näkyäkin, jos joku ei leikkinyt meidän kanssamme tai ei huolinut kaverikseen. Paitsi että olimme kauppiaan lapsia, joilla oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Se toi luontaisetuna kavereita, kun heillä kaikilla ei ollut noita vempaimia sodan jälkeisiä niukkuuden vuosina. Mutta ylpistyinkö silloin? Olinko parempi kuin nuo toiset? Mielestäni en, vaikka mikä minä itse olen sen sanomaan.

Toinen asia, joka muutti omaa elämääni jo ihan lapsena, oli oma uskontoni: ortodoksisuus. Se oli jopa Pohjois-Karjalassakin, jossa sentään ortodokseja oli ja on yhä paljon, joissain paikoissa outo asia. Jopa niin outo, että se antoi aiheen pilkata: ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja. Ihan pienenä en muista kokeneeni tai ainakaan ymmärtäneeni tuollaisia asioita, mutta jo koulussa siitä alkoi olla merkkejä. Kansakoulussa - millä nimellä alakoulua tuolloin kutsuttiin - se ei ollut ongelma, kun lähes kaikki opettajani olivat myös ortodokseja. Mutta oppikoulussa - koulussa, jonne pyrittiin kansakoulun 4. luokan jälkeen - asiat muuttuivat täysin. Sain yhdeksi opettajakseni oikean "ortodoksisyömärin", totaalisen ortodoksien vihaajan, jonka ortodoksinen aviomies oli ottanut tästä sijaisopettajasta hatkat ja karannut kotiapulaisen kanssa. Ja minä ortodoksina olin sitten yksi sijaiskärsijä.

Silloin ylpistyin ihan tietoisesti. Olin ylpeä omasta uskonnostani. Olin ylpeä ortodoksi. Kannoin ominaisuuteni pää pystyssä, vaikka opettajanikin pilkkasi minua. Oliko se kuolemansyntiä? Taaskaan ei mielestäni ollut. Tukea ajatukselleni sain myöhemmin herra Aristoteleeltä, joka kaiketi sanoi jossain etiikan teoksessaan, että ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus. Mutta eihän nuo antiikin ajattelijat tainneet mitään oikeita kristittyjä ollakaan.

Miten tässä nyt oikein näin kävi? Minunhan piti kirjoittaa ylpeydestä syntinä ja alkaa tuo jupinan teksti olla enemmän tai vähemmän ylpeyden ylistämistä. Onko sitä ylpeyden syntiä olemassa ollenkaan? Varmasti on, sillä olihan se tuossa Danten listalla ensimmäisenä, siis pahimpana syntinä, niin eiköhän sekin ehkä kerro siitä, että sen huomaaminen - ainakin itsessään - onkin sitten aika vaikeata.

Olin jo melkein valmis päättäämään tämän jupinan, kun mieleeni nousi jotain, joka sai aikaiseksi suoltaa ainakin vielä hieman tekstiä. Tuli nimittäin väkisin sellainen tunne, että taitaa meissä ortodokseissa - kun asiaa hieman tarkemmin ajattelee - sittenkin olla melkoinen yliedustus noita ylpeitä. Itsekin sillä ylpeydellä tuossa yllä lähes huomaamatta retostelin, mutta muitakin merkkejä ilmassa on.

Meillä on kirkon sisään syntynyt eräänlainen - sanoisinko sen jotenkin näin nätisi: kultturellisesti itsetietoinen, itseään kristillis-akateemisen viisaana, hyvä ettei neroina, pitävä joukko tai jopa joukkoja. Nuoria ja vanhoja. Ja niissä joukoissa, jos missä, asuu suuri ylpeys. Ne tuomitsevat somessa tai muutoin puheissa päivittäin useita asioita ja ihmisiä ja hylkivät, vieroksuvat muita, alempiälysiä. Joskus tuntuu, että ne vieroksuvat jopa pelokkaina itseään älykkäämpiäkin. Ne keräilevät omaan galleriaansa tyhmien, alempiarvoisten ihmisten kassakuitteja, joissa on kirjoitusvirheitä tai seurustelevat omalla jargonillaan somessa taiteellisin tai kirjallisin, lähes snobbailevin, termein. Ne tekevät kaikki mahdolliset nettitestit, selvittääkseen omaa erinomaisuuttansa ja ainutlaatuisuuttansa. Paljon muutakin ne tekevät, mutta jääköön tuo pahansuopainen lista nyt tuohon.

Kauhistuttavinta on, että niitä kasvaa ja sikiää lisää omissa "ortodoksisissa kultapossukerhoissamme", jopa joissain muodollisesti kaikille avoimissa, mutta sisäiseltä hengeltään ja kulttuuriltaan suljetuissa yhteisöissä, myös seurakunnallisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, "kuppikunnissa", joiden "omaan porukkaa" pääsee vain tietyt, luotettavat tyypit, jotka osaavat ajatella "sillä tavalla oikein". Kauheinta tietysti on tietysti sekin, että siellä on mukana touhuamassa sekä maallikkoja että kleerusta. Selkeästi siellä jaetaan ihmiset vuohiiin ja lampaisiin, joka jo tuolla tavalla tehtynä asetteluna kasvattaa heitä tuohon "älykäs~tyhmä" -ajattelutapaan. Mikä ne "kuppikunnat" ovat, jääköön nyt sanomatta, etten enää enempää ketään loukkaisi, mutta tämä kokonaisuus olisi joskus ihan oman jupinan arvoinen, joten voihan olla, että palaan siihen - ehkä - katsotaan.

Joten löysinhän minä sitä ylpeyttä. Mutta kuten kunnon suomalainen, en niinkään itsestäni vaan muista. Ympäriltäni.


Minun itseni mielestäni sopivampia synonyymejä ylpeydelle olisivat: turhamaisuus, itsensä tärkeäksi tai jopa korvaamattomaksi tekeminen, vihainen kopeus ja häikäilemättömyys, tosista välittämättömyys, "elämän jonossa etuilu". Ne ovat jo pelkästään sanoina konkreettisimpia ja paremmin havaittavia. Jos olen turhamainen ja lisäksi vielä kopea, tärkeilevä ja häikäilemätön, se se vasta on syntiä. Mutta jos olen oikeassa paikassa ja oikeasta asiasta ylpeä, se ei välttämättä olekaan syntiä, vaan jopa hyve. Ei näytä muuten olevan helppoa olla ihminen.


HAP
happy

torstai 1. toukokuuta 2014

XX. Seitsemän kuolemansyntiä

Minua on usein mietityttänyt lista seitsemästä kuolemansynnistä. Nehän ovat peräisin 1300-luvulla vaikuttaneen Dante Alighierin "Jumalaisesta näytelmästä" - "La Divina Commediasta" - monen mielestä yhdestä maailmanhistorian maineikkaimmasta kirjallisesta tuotoksesta.

Ilmeisesti jonkinlaista listaa noista kuolemansynneistä on toki ollut jo ennen Dantea, mutta hän listasi ne teokseensa, josta ne sitten ovat levinneet ympäri maailman ihmisten tietoisuuteen. Ja taitaapa jo aika moni uskoakin, että ne ovat Danten keksimiä.


Nuo seitsemän - sekin muuten salaperäinen ja mystinen luku - kuolemansyntiä tai pahetta, ovat lueteltuina "pahimmasta miedoimpaan":

1. ylpeys ja turhamaisuus
2. kateus
3. viha
4. laiskuus
5. ahneus
6. ylensyönti
7. himo

Paheita, joihin jokaiseen - ainakin kai minä - lienen ollut osallisena vaikka kuinka monta kertaa. Mutta mitä sitten tarkoittaneekaan tuo sana "kuolemansynti"? Onko siis tuollainen pahe kuolemaksi?

Ajattelin, että voisin itse tällaisena ihan tavallisena maallikkona pohtia omalta kannaltani noita kuolemansyntejä tai itse sanoisin mieluummin paheita. Miten minä itse ne näen, koen tai olen kokenut?

En edes yritä olla tässä jupinassani mitenkään teologisesti tai edes filosofisesti pohdiskeleva kirjoittaja. Yritän vain selvittää itselleni, mitä minusta tuollaiset paheet ovat ja miten ne omassa elämässäni tai ympäristössäni ilmenevät ja näkyvät. Ja miten minä suhtaudun noihin paheisiin. Joten jos odotat otain korkealentoista akateemista blogitekstiä, on vamaan hyvä lopettaa lukeminen viimeistään tähän.

Löysin jostain Internetin ihmeellisistä sokkeloista selityksen tuolle sanalle kuolemansynti (latinaksi peccata mortalia). Sellainen synti johtaa hengelliseen kuolemaan, eroon Jumalasta. Ne eivät siis ole varsinaisesti "kuolemaksi" ja kuten jo edellä sanoin, enemmänkin niitä voitaisiin kai nimittää pääpaheiksi.

Erikoisesti katolinen kirkko - siis tarkennettuna roomalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen kirkko on katolinen kirkko - on noilla paheilla "leikitellyt" koko ajan. Tosin ovat ne jo jakamattoman kirkon ajan kirkkoisätkin asioita omana aikanaan pohdiskelleet, mm. Rooman paavina 500-600-luvuilla toiminut ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (EPL) ylöskirjoittaja pyhä Gregorios I eli Gregorios Suuri tai ortodoksisesti Gregorios Dialogos sekä toinen 300-400 luvulla elänyt ja karkauspäiväksi 29.2. muistopäivänsä saanut pyhä Johannes Cassianus eli Johannes Askeetti ovat asiaa myös pohdiskelleet.

Pyhällä Johanneksella noita paheita oli yksi enemmän eli kahdeksan ja hän esittelee ne teoksessaan "Kinobialuostarien säädöksiä" (engl. The Twelve Books of John Cassian on the Institutes of the Cœnobia, and the Remedies for the Eight Principal Faults) Johanneksen listaamat paheet ne olivat (ilman ilmeistä pahuusjärjestystä):

* vatsanpalvonta
* haureus
* rahanhimo
* viha
* murehtiminen
* alakuloisuus
* turhamaisuus
* ylpeys

Samojakin paheita tuossa Johanneksen listassa on Danten listan kanssa, mm. ylpeys, viha, ylensyönti (vatsanpalvonta) ja ahneus (rahanhimo), mutta oli siinä jotain "uuttakin". Tai miten sen nyt ottaa, kun jonkun asian voi toki ilmaista eri tavoilla, eri sanoilla.

Mutta palataanpa tuohon Danten listaan. Koko tuo hänen kirjoittamansa runoteos on täynnä merkillistä numerosymboliikkaa. Siinä menee helposti tavallinen ihminen pian sekaisin, kun kaikessa teoksen osien määrässä, osien lauluissa, kaikessa, on monenlaista rytmiikkaa ja symboliikkaa. Luvut kolme, kymmenen ja 33 toistuvat eri yhteyksissä ja erilaisina kombinaatioina ja luovat omalta osaltaan lisää mystiikkaa koko teoksen ympärille.

Jumalainen näytelmä on suomennettu kaksi kertaa. Ensimmäisenä sen teki Eino Leino jo 1912 ja toinen suomennos on Elina Vaaran ja se on vuodelta 1963. Jälimmäisessä kieltä on "korjailtu" enemmän nykysuomeksi. Esimerkkinä vaikka teksti ihan teoksen alusta.

Tässä Leinon suomennos:

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ja tässä tuo sama kohta Vaaran suomennoksena:

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

En nyt ryhdy kertomaan sen enempää Danten teoksen juonesta, joka on minulle aivan liian monisäikeinen ja mystinen. Joka tapauksessa siinä vilahtelee useita tuon ajan kuuluisuuksia ja Dante kuvaa teoksessaan helvettiä, kiirastulta ja paratiisia. Joidenkin lähteiden mukaan teksti voidaan tulkita neljällä eri tavalla: kirjaimellisesti, allegorisesti (vertauskuvallisesti), analogisesti (yhdenmukaisesti, pelastusta kokevasti) ja tropologisesti (moraalisesti).

Tuolla samalla "nelikentällä" tulkittiin keskiajalla myös Raamattua. Metodia nimitettiin silloin Quardigaksi, mutta myöhemmin luterilaisen kirkon perustaja Martin Luther laajensi nelikentän kahdeksaan. Mukaan tuli edellisten lisäksi tulkinnat kirjaimellis-historiallisesti, hengellis-profeetallisesti, vanhatestamentillisesti ja Uuden testamentin lupauksen valossa. Huh!

Erään tulkinnan mukaan teosta kuvataan Danten matkana, omana tienä puhdistautumiseen, synnistä täydellisyyteen. Jos joku kirjoittaisi tällaisen teoksen nykypäivänä, hänen epäiltäisiin helposti varmaankin käyttävän jotain huumeita. Niin se maailma on muuttunut.

Tuosta Danten teoksesta muuten löytyy laajalti siteerattu lause, jonka voin nyt liittää tähänkin valmistelevan jupinani loppuun. En nimittän ollenkaan tiedä, syntyykö ihan oikeassti noita jatkotarinoita noista kuolemansynneistä, mutta lupaan edes yrittää. Kirjoitan niitä silloin, kun sattuu siltä tuntumaan tai jokin synneistä aktivoituu erikoisen paljon ja jotain sitten ruudulle syntyy. Ja kuten edellä jo sanoin, älä odota paljoa, vaan lohduttaudu sinäkin Danten sanoin: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää."



HAP
happy