lauantai 25. tammikuuta 2014

VI. Liköörikarkkeja ja pesupulveria



Ajattelin julkaista uuden jupinan, kun se kerran oli tullut valmiiksi illalla. Tein siihen viimeisiä stilistisiä hiontoja, joihin kirjoitus- ja asiavirheiden metsästäjät voisivat sitten puuttua. Mutta lähdin ennen sitä kauppaan, hieman varmaankin ajatuksella, että jospa tulisi jotain uutta sanottavaa tuohon jupinaan. Niin tulikin.

Päätin olla julkaisematta koko jupinaa. Minusta se oli laadittu hieman liian harmistuneena ja siinä oli ihan selvästi kitkerä sivumaku. Jääköön nyt julkaisematta.

Sen sijaan istuuduin tietokoneen ääreen ja kirjoitan nyt tätä aivan uutta jupinaa tässä kerralla, yhdellä istumalla, tajunnan virralla. Mikä oikeastaan laukaisi tuon ketjureaktion, joka johti tähän? Se oli tuo kauppareissu.

Olen näin vanhemmiten tullut - kuten lienen jo jossain jupinassa senkin koko maailmalle kertonut - tällaiseksi observoijaksi, tarkkailijaksi, jonka yksi ihan mieluinen askare ulkona liikkuessa on tarkkailla: ihmisiä, luontoa, tapahtumia, kasvoja, etsiä kuvauksellisia kohteita, joita sitten voin vaikka kuvata kameralla. Nyt ei ollut edes kamera mukana, paitsi puhelimessa, jolla en kuitenkaan yrittänyt edes kuvata. Piti siis observoida pelkästään silmillä

Olin mennyt kauppaan ostamaan sipuleita ja taulukoukkuja. Koukkuja tauluja varten, ne kun olivat löytäneet uudet paikat seinälläni tekemieni huonekalusiirrosten vuoksi. Ja sipulia tarvitsin luovutettujen alueiden lihapataan, joka piti tehdä jo eilen, mutta sipulit puuttuivat. Oli vain punasipuleja ja en nyt viitsinyt riskeerata hyvää ruokaa kokeilemalla, sopivatko ne lihapataan. Lisäksi minulla on tuoreita tuon saman luovutetun alueen piiraita, joita voin hyödyntää tuon valmistuvan ruuan kanssa. Siis ei kokeiluja eikä turhia riskejä.

Miten sitten kävikään? Tapasin kaupassa muutamia mukavia tuttuja, joiden kanssa tuli hyvä mieli jutellessa. Myönteisiä ihmisiä. Sekin kolmen lapsen äiti, joka niska limassa raahasi valtavaa määrää ruokapusseja ja pohti: "Mitähän unohtui?"

Minä pakkasin rauhassa reppuuni sipulit ja mukaan tarttuneet pesupulverin ja liköörikarkit. Kevyt oli kantamus kotiin mennessä, nousin vielä ne viisikymmentä rappustakin ylös kotiini päivän kuntoilun nimissä, enkä mennyt hissillä.

Mutta mikä sai aikaan tuon mielenmuutoksen? Tai kuten kreikkalainen sen sanoisi: μετἀνοια, metanoian, katumuksen, parannuksen. Raamatussa puhutaan useissa kohdissa katumuksesta. Oliko tuo minun metanoiani Matteuksen evankeliumissaan (Matt.27:3) esittämää Juudaksen katumusta? Ei, koska en kokenut, että olisin tehnyt ennen sitä jotain aivan väärää tai kauheaa. Oliko se apostoli Paavalin Apostolien teoissa (Apt.17:30) edellyttämää parannuksen tekoa? Ei tainnut olla sitäkään. Jos sille nyt jokin raamatullinen perusta pitää etsi, niin kai se oli lähinnä nimikaimani Johannes Edelläkävijän, Kastajan sanoja (Mark.1:4), että ihmisten tulee kääntyä, muuttaa tapansa.

Tuo kääntymys, parannuksen teon tarve tuli sisälleni silmistäni, kun katselin ympärilleni ja ajattelin samalla omaa elämääni. Useimpien ihmisten olemus kaupassa oli pääosin stressaava, hermostunut. He ryntäilivät - lauantainakin - paikasta toiseen ja keräilivät epätoivoissaan kaikkea krääsää ja osin tarpeellistakin ostoskärryihinsä, liiaksi. Silmissä heillä oli omituinen lähes lasittunut katse, kasvot olivat hymyttömiä. Melko monen olemuksesta paistoi läpi harmit, elämän vaikeudet ja ongelmat. Silloin ajattelin, miten hyvin itselläni on. Harmejakin toki on, minulla kuten muillakin, mutta ei ne harmit, joista ajattelin tuon jupinan tehdä, ole mitään noiden ihmisten harmien kanssa. Minähän sentään näytin kaiketi ihan iloiselta ulospäin.

Kyllä kai tuo päätös olla julkaisematta syntyi monesta pienestä efektistä, jonka tuolla kauppareissulla koin ja näin. Mutta kaiketi viimeinen pisara oli tapaaminen kadulla, kaupan nurkan takana, kun olin matkalla kävellen kotiini. Vastaani tuli äiti ja murkkuikäinen, ilmeisesti lievästi vammainen lapsi. Poika kulki edellä, jurmutti, käyttäytyi lievästi omituisesti, murisi ja jyrisi. Takana tuli hätääntynyt äiti, jonka silmissä oli tuska ja hätä. Kun hän tuli kohdalleni, katseesta löytyi jo jonkin verran häpeääkin. Ihmettelin sitä hetken ja hymyilin ja nyökkäsin päätäni hänelle ystävällisesti - tuntemattomalle ihmiselle. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja minun mieleeni uudet ajatukset.

Mutta mites sitten kävikään? Lähdin siis ostamaan sipulia ja taulukoukkuja. Sipulit ovat jo uunissa lihojen kanssa kolmen tunnin päästä valmistuvassa ruuassa. Taulukoukut jäivät kauppaa, kun en niitä muistanut ostaa. Mutta on minulla nyt pesupulveria, jotta voin pestä pyykkiä ja tätä kirjoittaessani napsin myös ihania, vanhanaikaisia, lapsuudesta asti tuttuja liköörikarkkeja. Kyllä on elämä on ihana asia!

HAP
happy

maanantai 20. tammikuuta 2014

V. Yksinäisyys on surullista

Näin vanhemmiten olen yrittänyt jättää aina joka päivälle jonkun asian kaupungilla käyntiä varten. Näin ei tule jumiuduttua kotiin ja tulee samalla hieman liikuttua ja tavattua ihmisiä. On joku "todellinen" syy lähteä ulos ja liikkeelle. Tänäänkin kävin kaupungilla kirjakaupassa ostamassa viimein - kun halvalla sain - kaksi Sofi Oksasen kirjaa.

Samalla reissulla tapasin vanhan tuttuni. Ikää jo hieman yli 80 v. Hän oli käynyt kaupassa ja istui pienen kahvilan pöydän ääressä ja lepäsi, koska raahasi mukanaan raskasta kauppakassia. Iloisena hän vilkutti minutkin istumaan pöytäänsä. Tottahan toki menin.

Paljon hänellä olikin kerrottavaa, koska olemme nähneet todella harvoin viime aikoina. Siinä tuli skannattua kaikkien tuttujenkin kuulumiset samalla kertaa. Kuinka yksi yhteinen vanha tuttu oli löytänyt noin ysikymppisen poikakaverin ja kuinka toinen, melko nuori tuttu oli yllättäen kuollut ja kolmas vakavasti sairastunut.

Kieltämättä siinä keskusteltaessa mietin, että taasko se alkaa: valitus ja vaikerrus. Ja niinhän se alkoikin. Päällimmäisenä tuntui olevan se ajatus, johon olen jo näiden iäkkäämpien tuttujeni kohdalla usein törmännyt: tuntuu niin pahalta, kun kaikki kaverit ovat kohta kuolleet ... puhumattakaan tutuista aviopareista, joiden kanssa ennen vietimme hauskoja illanistujaisia ja juhlia ... se ja sekin kulkee jo rollaattorilla ja silläkin alkaa muisti heittää, eikä enää oikein ole hauskaa tavata samanlaisissa merkeissä, kun enää eivät oikein pysty nauttimaan edes viiniä, ja niin moni on yksin, leskenä.

Jonkinlainen kauhu alkoi jo selvästi hiipiä luihini ja ytimiini. Tuoko se on minunkin kohtalo piakkoin, mahdollisesti jo muutaman vuoden kuluttua. Tuleeko minustakin tuollainen katkera valittaja ja vaikeroija. Takerrunko minäkin kaupungilla käydessäni tai liikkeellä ollessani kiinni viime hetkillä kaikkiin mahdollisiin tuttuihin tai jopa puolituttuihin, jotta saan juttuseuraa, puhua jonkun kanssa.

Vai voisimmekohan me kaikki tehdä tällekin asialle jotain? Olla aktiivisia ja ulospäinsuuntautuneita jo ajoissa - myös meitä nuorempien kanssa, niin että olisi tuttuja ja ystäviä ja "oikeaa, todella meitä, minua kuuntelevaa juttuseuraa" sitten myös vanhana, raihnaisena, yksinäisenä.


HAP
happy

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

IV. Hyvä ja paha meissä (2)

Kiinalaisessa taolaisuudessa Taiji-symboli eli Yīn ja Yáng -kuvio on yksi tämän filosofian ja uskonnon tunnuskuvista, joka kuvastaa maailman kaksinaista olemusta. Hyvää ja pahaa.
Olen viime päivinä pohdiskellut mielessäni hyvän ja pahan olemusta. En mitenkään akateemis-filosofisesti taivaita syleillen ja oppikirjoja tutkiskellen, vaan ihan jalat maassa ja mahdollisimman maanläheisesti, pers'tuntumalta - kuten olen joskus jossain toisessa yhteydessä sanonut. Se kun on minulle vanhalle miehelle tässä elämän vaiheessa - vanhuudessa - luonteenomaisempaa.

Varmaankin on niin, että hyvä tai paha tarkoittavat eri ihmisille ihan eri asioita, erilaista käyttäytymistä, erilaista suhtautumista, erilaista toimintaa. Se, mikä jollekin on hyvän tekemistä, saattaa toisen silmissä näyttää vaikka kiusanteolta, pahan teolta. Tai jopa päinvastoin. Pahakin voi siis joskus näyttäytyä hyvänä. Joskus se jopa yritetään tarkoituksella saada näyttämään hyvältä. Silloin ainakin minusta asia on jopa vaarallista ja pelottavaa.

Me ortodoksit emme - ainakaan minun mielestä - poikkea muista suomalaisista tässä suhteessa lainkaan. Samanlaisia hyvän tai pahan tekijöitä mekin olemme. Mutta se, miten nämä ominaisuudet sitten ilmenevät tässä piskuisessa porukassamme - reilun 60 000 jäsenen kirkossa - erottaakin sitten meidät muista. Silloin, kun suuressa valtakirkossa hyvän tai pahan tekijät häviävät suureen massaan, heidät voidaan panna tyylikkäästi tai sitten tyylittömästi - ihan miten vain - syrjään huutelemaan, mutta meillä nämä pysyvät ihan erilailla esillä ja julkisuudessa ja vaikuttavat mielestäni siksi voimakkaammin koko yhteisöön. Ei välttämättä koko Suomeen, siis valtaväestöönkin, sillä ei tällaisen piskuisen vähemmistön tuollaiset asian nyt niin paljon melko maallistunutta enemmistöä kiinnosta. Ihmisiä kiinnostavat asiat vain silloin, kun niihin liittyy inhimillistä hätää: tappoja, pornoa, viinaa, seksuaalisuutta tai jotain negatiivisuutta, jne. Tällaisille uutisille löytyy aina kymmenkertainen lukija- tai kuulijamäärä tavalliseen uutiseen verrattuna. Joskus suurien juhlien aikaan, pääsiäisenä, jouluna, palmusunnuntaina, jne. saattaa sitten harvakseltaan mennä läpi niin mediassa kuin myös ihmisten korvista ja silmistä myös joitain myönteisiä uutisia esimerkiksi ikoneista, suitsutuksista, kauniista kirkkolaulusta tai muusta eksoottisesta, jonka valtaväestö kokee itselleen kuitenkin vieraaksi, mutta silti kiehtovaksi.

Usein kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että meidän ortodoksien parissa olisi enemmän ja voimakkaampia vaikkapa noita pahantekijöitä, kuin sitten ihan oikeassa todellisuudessa onkaan. Siinä kun valtakirkossa vaikka pari "kaikentietävää harhaoppista hörhöprofeettaa" mekastaa koko ajan ja saa aikaan aivan valtavaa kalabaliikkia ja hajaannusta, siellä on myös runsaasti hyviä ihmisiä, jotka joko vastustavat tuollaista tai myös sanovat, kirjoittavat, toimivat tuollaista vastaan ja kertovat julkisuuteen asioiden oikean laidan. Tuolloin - toivottavasti - hörhöt joutuvat laajan yleisön suhteen usein enemmänkin sille "pelleosastolle", jossa heille vienosti vain hymyillään - suomalaiseen tapaan - ja hörhöressukat luulevat sitä hyväksymiseksi ja saavat lisää vettä myllyynsä. Niin kai se sitten menee. Surullista. Niin - ja unohtui sanoa, että kun sitten asioista uutisoidaan maallisessa mediassa, mitä uskonnollisesti lukutaidottomat toimittajat sitten kertovataan? No tietysti vain noita mediaseksikkäitä hörhöjen juttuja, sillä eihän "tylsä totuus" kiinnosta. Vai kiinnostaako? Tai pitäsikö kiinnostaa?

Meillä ortodoksisessa kirkossa melkein kaikki tuntevat melkein kaikki tai hänestä on ainakin kuultu jostain, jotain - mikäli hän toimii vähänkään aktiivisemmin kirkon piirissä. Ja siksi tuollaisissa kriittisissä tilanteissa kukaan ei kai sitten oikein uskalla nousta pahantekijöitä tai joskus mahdollisesti jopa ihan harhaoppisia vastaan. Pelko seurauksista on liian suuri. Pelko mistä seurauksista? Oman (työ-, sosiaalisen, kirkollisen, hallinnollisen) aseman muuttumisesta tai jopa katoamisesta; kaveruudesta tai sen katoamisesta; kirkolliseen kulttuuriimme kuuluvasta hierarkiasta, joka pakottaa kunnioittamaan ainakin kirkollisessa hierarkiassa korkeammalla olevaa pahantekijääkin, tai jopa olemaan lähes alamainen tälle, joka hänet on tehtäväänsä nimittänyt. Tai voi se tietysti olla myös tätä aikanaan syrjityn vähemmistön omaksumaa asennevammaa, joka on syntynyt meillä Suomessa historian saatossa valtaväestön puristuksessa ja joka on sitten kulkeutunut äidinmaidossa jälkeläisillekin ja joka saa meidät yhä vain vaikenemaan ja sitä kautta hyväksymään vääryyttäkin, vaikka syvällä sydämessämme tiedämme, ettei se ole oikein.

Osittain siihen on nykyään myös sekoittunut nykynuorten ja nuorten aikuisten välinpitämättömyys omaa ortodoksista tai laajemminkin uskonnollista (tässä tapausessa etenkin kristillistä) kulttuuria ja sen harjoittamista kohtaan. EVVK, "ei voisi vähempää kiinnostaa", on usein kommentti, kun asia liittyy jotenkin uskontoon ja sen kulttuuripiiriin.

Aadam ja Eeva syövät hyvän ja pahan tiedon puusta.
"Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi." (Monastère de la Théotokos et de Saint Martin, Ranska. Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luin aivan äskettäin erään kanadalaisen ortodoksisen papin artikkelia siitä, miten meidän tulisi kasvattaa lapsiamme, että he säilyttäisivät ortodoksisen uskonsa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä artikkeli, joka tulee kenties myöhemmin eräälle ortodoksiselle sivustolle suomennettuna. Siinä tuo kirjoittaja mainitsee sanan, jota muuten käsittelin eräässä jupinassanikin: etninen ortodoksi.

Kirjoittajan mukaan etniset ortodoksit pelkäävät nykyisin - ainakin siis tuolla rapakon takana - luovuttaa omaan uskontoonsa liittyvien asioiden, jopa katekumeenien opettamista "vieraille" - tässä sillä tarkoitettiin mielestäni muualta ortodoksisuuteen tulleille, kirkkoon liittyneille. Artikkelin kirjoittaja pelkäsi, että tällaisissa tapauksissa ortodoksisuus vesittyy tai "modernisoituu" liiaksi ja oma ortodoksinen kulttuurimme heikkenee tai jopa katoaa, kun nuo "vieraat" yrittävät tuoda omia - kirkkoon kuulumattomia - ajatuksiaan ortodoksisuuteen. Mielenkiintoista, että näin ajatellaan KanadassaKIN.


Kirjoittaja sanoo tuossa artikkelissaan: "Meidän pitää oppia menneestä, että ortodoksisuus on universaali usko kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikille kansoille, ja opettaa tämä kriittinen katsontakanta myös lapsillemme."  Tuosta kirjoittajan pelkäämästä "modernisoituneesta" ortodoksisuudesta tämä Kanadassa asuva pappismies käyttää myös nimitystä "kanadalainen ortodoksisuus".

Suomessa tuo "modernisointi" tai "suomalainen ortodoksisuus" saattaisi kai joissain tapauksissa tarkoittaa jonkinlaista maallistumista tai jopa luterilaistumista, tapojen muuttumista valtaväestön mukaisiksi ja "heidän hyväksymikseen" ns. yleisiksi, maassa vallalla oleviksi tavoiksi. Ortodoksin halutaan muuttuvan kaikilta osin - jopa ulkonäöltään ja -
tavoiltaan sekä arvoiltaan enemmän yhteiskunnan enemmistön näköiseksi. Kohta pappi tai munkki ei enää uskalla kulkea viitta päällä ja risti kaulassa kaupungilla, vaan hän laittaa mieluummin puvun takin ja leukansa alle "sokeripalan", valkoisen läpyskän ja ajaa kaiken varalta vielä partansakin pois, ettei sen perusteella paljastuisi ortodoksiksi.

Sama laimenemisilmiö on esiintynyt myös muunlaisessa muodossa, eräänlaisena uskonnollisena lukutaidottomuutena, jolloin kaikki vieraiden, ei-kristillisten uskontojen tai jopa ateistien asiat hyväksytään pureskelematta ja otetaan jopa osin käyttöön yhteiskunnan laitoksissa yhdellä "nuijan kopautuksella", mutta omia kristillisiä, perinteisiä tapojamme karsitaan pois niin kouluista kuin työpaikoilta. Ja pelottavinta siinä on se, että tämä tapahtuu lähes pelkästää meidän kantasuomalaisten jonkinlaisesta mielistelyn halusta vieraita uskontoja kohtaan, ei noiden vieraiden uskontojen edustajien ajamana ja vaatimana.

Ääritapaus tällaisesta oli jokin aika sitten, kun toisen valtionkirkkomme edustaja tarjosi kirkkojaan näiden ei-kristillisten ja kuitenkin tavallaan "ihmisten sieluista kilpailevien", suomalaiseen perinteeseemme kuulumattomien uskontojen käyttöön. Muitakin vastaavia tapauksia on ollut. Huh!

Poikkeuksen näissä muissa ryhmissä tekevät oman "ääri-uskonnollisen liikkeensä" perustaneet ateistit, joita ajavat asiassa aivan muunlaiset tarkoitusperät. Näitä sitten kaikki uskonnollisesti lukutaidottomat eivät huomaa ja lähtevät siksi mukaan tällaiseen toimintaan - niin - vaihtamaan vaikka
kadulla ihmisille Raamattuja pornolehtiin. Huh, huh!

Aihe saattoi nyt jo hieman poiketa tuosta otsikosta. Miten tällainen liittyy pahuuteen tai hyvyyteen? Jokainen voi itse kehitellä vastauksiaan tuohon kysymykseen, mutta itse ajattelen sitä niinkin, että siinä kun meitä opetetaan tai jotain toimintoja tehdään kirkon piirissä, ne voivat ihan hyvin olla joko pahoja tekoja tai - toivottavasti kuitenkin aina - hyviä tekoja. Silloin kun nuo "pahantekijät" pääsevät käyttämään äänivaltaansa joko asemansa, kovaäänisyytensä, lukumääränsä tai jonkun muun ominaisuuden vuoksi, jälki saattaa olla kauhistuttavaa omaa ortodoksista kulttuuriamme ajatellen. Kauheaa on myös se, että tekijät itse saattavat silti luulla tekevänsä pelkästään hyvää. Ja siinä se ristiriita sitten taas onkin.
Serbian edesmennyt ortodoksinen patriarkka Pavle osoitti elämällään ja omalla toiminnallaan nöyryyttä ja syvää rakkautta omaan uskontoonsa, ortodoksisuuteen ja sen arvoihin. Hän ei myöskään hävennyt kulkea vaikka kadulla viitassa ja hienojen virka-autojen ja kuljettajien sijaan  hän käytti julkisia kulkuvälineitä mahdollisimman paljon.
Toinen asia on sitten esimerkin voima. Jos sinä, minä tai vaikka oma ortodoksinen pappimme tai kuka tahansa aktiivisesti kirkon piirissä toimiva, ei omalla esimerkillään näytä, mihin kulttuuriin hän kuuluu, millaiset ovat hänen tapansa ja mitä ovat kirkon arvot, joiden mukaan hän haluaa elää, peli on melkein menetetty. Kunnioitan suunnattomasti erästä vanhaa eteläsuomalaista pappia, jota en kertaakaan ole nähnyt kodin ulkopuolella ilman papin viittaa. Pitkässä parrassa ja joskus jopa liikenteen pölyistä hieman nuhjaantuneessa viitassaan hän kulkee kadulla ja - yllätys, yllätys - saa aikaan lähes pelkästään positiivisia ajatuksia ja tekoja. Ihmiset hymyilevät, pysähtyvät ja juttelevat hänen kanssaan, koska näkevät, että hän on pappi. Näin meidän pitäisi minun mielestäni kaikkien toimia. Omalla tavallaan ja kaikki omalta osaltaan tulee aina ja joka paikassa näyttää muille: olen ortodoksi.


HAP
happy

perjantai 10. tammikuuta 2014

III. Älä mökkiydy

Lintulan joulukuusi Teofanian aattona 2014.
(Kuva © HAP)
Vuodenvaihde oli täynnä ihanaa hulinaa. Ensin oli joulu - tai sanon sen nyt ihan oikein, kun siitä kerran olen jupissut: Kristuksen syntymäjuhla - sitten heti uusivuosi ja vielä perään Teofania. Juhlaa juhlan perään, vieraita, hälinää, syömistä, juomista, seurustelua, yhdessäoloa ja vaikka mitä. Niin ja tietysti parasta tietysti oli, että vunukat olivat luonani ja sain tavata heitä myös erään valkopartaisen hahmon sisällä ja nähdä aivan uusia, ihania piirteitä näissä pienissä, rakkaissa ihmisissä. Se oli hauskaa. Ainakin aikansa tällaiselle vanhenevalle eläkeläiselle, valtion elätille. Jossakin vaiheessa se rupesi kyllä väsyttämäänkin, kun en enää ole oikein tottunut tuollaiseen menoon.

Mutta pian se jälkeen, kun vieraat olivat lähteneet ja oli tullut levättyä muutama "kunnollanukuttu" yö, huilailtu oikein kunnolla ja vietetty liian monta pyjamapäivää, alkoi hiljalleen herätä tuosta juhlahorroksesta ja miettiä, mitähän tässä taas tekisi. Ei tämä näin voi kauaa jatkua.

Siitähän tämä valtion elättinä olo on mukavaa, ettei ole ketään niskaan hengittämässä ja jos vain oma kantti kestää ja rahat riittää, saa tehdä melkein mitä vain. Matkustella, nauttia elämästä, kirjoitella, ottaa kantaa, mitä nyt sitten aina keksiikään itsensä riemuksi ja muiden - no, milloin riemuksi, milloin ei. Välillä voi huokailla, purnata ja kirjoitella vaikka jupinoita, kun maailmassa on ihan liiaksikin asioita, jotka hoituvat - siis lähinnä "muiden törttöilyjen vuoksi" - huonosti ja lohduttautua ajatuksella: kyllä silloin oli hyvin, kun oltiin itse töissä. No joo, olikohan noinkaan.

Sen voi lohdutuksesi kaikille vapaudestani kateellisille sanoa, että omalta osaltani olen tehnyt tämän oman elättinä olemisenkin kuitenkin sellaiseksi, että välillä tuumin ihan tosissani, että helpommallakin pääsisin, jos jättäisin jotain tekemättä. Kun jupisee kaikenlaista tai toimii jotenkin muuten, vaikka välittämällä tietoa, aina jäävät jonkun varpaat kengän kannan alle ja sitten kura tai ihan se ehtakin lentää. Maailma näyttää aina aika ajoin olevan täynnä katkeria tai ainakin katkeroituvia ihmisiä - usein muuten tikkapipoisia eronneita naisia tai muuten rannalle jätettyjä tai jääneitä - joiden suurin huvi on heittää törkyä toisten päälle omassa erinomaisuudessaan, joka todellisuudessa saattaakin olla suurta surkeutta. Raakaa sanoa näin, mutta usein harvinaisen totta.

Mutta minkäs itselleni mahdan, kun kerran tällainen olen, niin sitten olen. Ja toimin niin kuin itse katson ja sydän sanoo oikeaksi ja parhaaksi. Aina se ei ehkä ole kaikkien parhaaksi - ei etenkään niiden, jotka ovat toimineet väärin tai törttöilleet - mutta kunhan edes on suuren joukon parhaaksi. Se riittää minulle. En ole mikään virallinen jonkin organisaation aina oikeassa oleva äänitorvi, vaan täysin yksityinen toimija, vapaaehtoisesti näitä hommia tekevä. Jos tulos ei miellytä, niitä ei tarvitse lukea eikä olla osallisena mihinkään muihinkaan tuottamiini asioihin. Niin helppoa se on. Näin aika moni jo tekeekin. Heh!


Välillä toki sitten - ainakin tällaisena tummana ajanjaksona, kun luntakaan ei ole ollut maassa valaisemassa ympäristöä - iskee jonkinmoinen mökkihöperyys. Se saattaa pahimmillaan olla jopa orastavan masentuneisuuden alku, ellei osaa varoa ja pitää huolta itsestään. Helposti tulee oltua vain kotona, käytyä pakolliset kauppareissut tai muut asiat toimittamassa kaupungilla vain, kun on pakko. Jopa sosiaalinen elämä saattaa hieman hidastua, ainakin verratuna tuohon kiivasrytmiseen joulun loma-aikaan. Se kun täytti tuota ihmissuhdekiintiötä melkoisesti. Nyt hiljaisempina hetkinä on erittäin hyväksi ainakin minulle - ja varmasti muillekin - lähteä liikkeelle ja käydä jossakin. Liikkua. Niin minäkin tein ja teen.

Näin tapahtui aivan äskettäinkin. Istahdin autooni ja lähdin ajamaan sillä johonkin. Aluksi en ihan varmaksi tiennyt minne päin edes ajaisin, kunnes sitten huomasin yhtäkkiä ajavani kohti Varkauden kaupunkia, ohitse sen ja sitten kohti Lintulan luostaria. Sinne halusin mennä nyt. Syykin siihen on selvä. Aina siellä vieraillessani olen kokenut jotain niin rauhoittavaa, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Niinpä sitten suuntasin sinne, missä on hyvä olla, hyvä käydä ja hyvä rauhoittaa mielensä ja sielunsa. Kun kuitenkin jonkin asteisena ns. "järkevänä ihmisenä" tuntui kuitenkin "tuhlaukselta" ajella nyt ihan melkein päämäärättömästi jonnekin, itseäni lohduttaakseni ajattelin siinä ajaessani, että teen matkallani jotain "hyödyllistäkin". Teen vierailusta ainakin yhden lyhyen videon. Ja niin teinkin, mutta vierailun anti silti oli aivan jotain muuta kuin tuo video.

Lintula saa minussa aina aikaan rauhoittumisen, levollisuuden ja mielen tasapainottumisen. Ymmärrän toki, että sielläkin asuu ihmisiä omine maallisine murheineen, ongelmineen ja jopa sairauksineen, mutta silti - Lintula on minulle, luostarin ulkopuoliselle ihmiselle, ollut aina rauhoittumisen paikka, jossa kuten sanotaan "sielu lepää".

Niin kävi nytkin. Ihmettelin kyllä siinä autolla ajaessani sitä sisäistä tarvetta, joka syntyi kai heti "aamulla" herättyäni Teofanian aattona melko myöhään - eläkeläisen vapaudella, noin lähes klo 10 maissa. Ajatus oli kai itänyt jossain pään sisällä jo pitempään: nyt pitää lähteä tästä jonnekin. En sitä silloin heti aamulla oikein rekisteröinyt - miksi. Mutta puin kiltisti päälleni ja noin klo 12 jälkeen olin jo melko valmis ajamaan noin vajaan kahden tunnin rupeaman, vaikka kuten jo edellä sanoin, en aika ajoin ollut varma ollenkaan, minne olen menossa ja miksi. Välillä ajaessani ihmettelin, kun ympäristö koko ajan vain hämärtyi, lähes pimeni, kellon lähestyessä kahta, miksi oikein lähdin. Sumukin nousi ja ajamisesta tuli hieman varovaisempaa. Mutta mihinkäs sitä valtion elätillä kiire olisi! Ajelin rauhassa ja turvallisesti.

Matkalla piti sitten kehitellä ajatuksia, miksi oikein menen luostariin ja aikansa pohdittuani, loppujen lopuksi luonteeltani järkevänä, löysin jopa syitä retkelle. Teen siis joitain videoita tai ainakin otan kuvia. Kohteitteni "käsikirjoitus" hahmottui siinä rauhallisesti ajaessani niin suomalaisten kuin todella lukuisten venäläisten autojen kanssa. Turisteja tuli vastaan ja meni samaan suuntaan runsaasti. Laskeskelin jossain vaiheessa epävirallisena päässälaskuna, että liikenteessä olevista autoista oli jopa 20-25 prosenttia venäläisiä autoja ihan vain vastaan tulevien autojen rekisterikilpien perusteella.

Perille päästyäni huomasin, että hämärähän tuleekin vauhdilla ja aikaisemmin, kuin arvasinkaan, joten kaikkea sitä, mitä suunnittelin autossa, en varmaan ehdikään. Hyvä! Onpa sitten seuraavaksi kerraksi pohdittua tekemistä, kun/jos tännepäin ajelen.

Lintulassa oli menossa Teofanian aaton suuri ehtoopalvelus, jossa pappina oli isä Leo Iltola ja palvelukseen osallistuivat lähes kaikki kynnelle kykenevät sisariston jäsenet. Turisteja tai pyhiinvaeltajia ei ollut oikeastaan ollenkaan, pari venäläistä tuli pihalla vastaan, mutta hekin olivat jo menossa pois.

Palveluksen päätteeksi kuorossa laulaneet sisaret lauloivat vielä todella kauniin kirkkoveisun kirkon keskellä puolikaaressa ja kaunis jumalanpalvelus päättyi tähän. Tervehdittyäni igumeniaa ja muita tuttuja ja saatuani luvan kuvata luostarissa, pääsin kuitenkin ensin iltapäiväkahville luostarin ruokalaan - kun kerran valtion elätillä ei nyt niin kiire ollut. Eikä ollutkaan. Maittavan ja hauskan kahvihetken jälkeen igumenia Mikaelan ja palveluksen toimittaneen isä Leon kanssa, menin ulos ja sain viimein tehtyä YouTube-videon alkuaihion äiti Ksenian kanssa Lintulan kynttilätehtaalla. Lopputuloksen näet tämän jupinan lopussa.


Muutaman ulkokuvan ottamisen jälkeen kävin vielä Valamossa, koska sää oli sielläkin kuvauksellisen sumuinen ja utuisen sininen. Valamossa oli runsaasti venäläisiä matkailijoita ja pyhiinvaeltajia. Sen jälkeen ajoin sitten takaisin kotiini Mikkeliin. Mieli oli hyvä ja virkistäytynyt, vaikka olin ajanut noin kuuden-seitsemän tunnin ajomatkan Lintulaan, Valamoon ja takaisin, noin neljäsataa kilometriä, ihan vaan omaksi virkistykseksi, huvikseni - kuten joku sanoisi. Tai savolaisittain kaiketi: iliman aikojjaan.
Sininen hetki Valamossa 5.1.2014.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta mitä tästä opin ja sitä tässä nyt yritän kertoa sinullekin, jotta itsenkin sen ymmärtäisin ja sisäistäisin vielä selkeämmin: älä mökkiydy, älä jumitu. Lähde riittävän usein liikkeelle ja tapaa oikeita, eläviä ihmisiä. Siis oikeita ihmisiä, sen kaikissa merkityksissään. Ihania ihmisiä. Ei mitään tietokoneruutututtuja, facebook-kavereita, vaikka heitäkin toki saattaa siellä tavata ja ihmisiä hekin ovat, joskus jopa oikeita. Ei, vaan ihan eläviä ihmisiä. Virkisty. Ole aidolla tavalla sosiaalinen, ei tietokoneen näppäimien kautta, vaan puhumalla kasvokkain, tapaamalla toisia. Siitä saat aina eväitä elämääsi ja jaksat kulkea välillä varmaan meille kaikille raskasta ja ajoittain jopa kuoppaista taivaltamme huomattavasti iloisempana.


HAP
happy


Niin ja se video. Katso se tuosta alempaa tai tästä linkistä: "Miljoonan tuohuksen tehdas".


lauantai 4. tammikuuta 2014

II. Joko sinä erosit kirkosta? Vai jäitkö sittenkin.

Viime päivinä on melkolailla provokatoorisesti ja kovaan ääneen kohistu kirkosta eroamisesta. Syykin löytyi, miksi. Sen paljasti Suomen luterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kirjoituksessaan Suomen kuvalehden nettisivuilla olevassa bogissaan.

Pieni, mutta tehokas ja tiedottamisen ilmi selvästi hyvin hallitseva joukko vapaa-ajattelijoita lähetti Keskitalon blogissaan kertoman tiedon mukaan eroakirkosta.fi -sivuston kautta tiedotteen medialle, jossa ennakoitiin vuoden lopulla tapahtuvaa kirkosta eroamisen vyöryä. Siis ennakoitiin. Siinä vaiheessa mitään tiedotteen mukaista toimintaa ei vielä ollut siinä laajuudessa tapahtunut. Tiedotteella haluttiin luoda mielikuva ennakolta. Mielikuva eroamisbuumista, kuten silloin joskus homokeskustelun tiimoilta. Mielikuva siitä, että nyt on taas hyvä aika erota, eroa siis sinäkin vielä tämän vuoden (2013) puolella ja liity mukaan tuohon joukkoon tummaan.

Kuten Keskitalo kirjoituksessaan toteaa: suomalainen media nappasi koukun matoineen ja lukuisissa lehdissä ja sähköisissä medioissa tuo vapaa-ajattelijoiden tiedote meni läpi, että paukahti. Suuressa osassa vielä sellaisenaan sanasta sanaan.

Tuollaisesta tiedottamisesta saisi moni kirkko tai organisaatio ottaa mallia. Se on tehokasta tiedottamista. Vajaan 2000 jäsenen yhteisö saa valtaosan mediasta hyppimään pillinsä tahtiin. Tosin meillä on valitettavasti jo joukko medioita, joita ei siihen suuremmin tarvitse käskeä. Ne hyppivät lähes riemusta saadessaan tällaisia tiedotteita etenkin suurten kristillisten juhlien aikaan. Tällaisia ovat mm. Helsingin Sanomat ja vaikuttaisi, että YLEkin alkaa kohta olla samankaltaisissa asemissa kärkkymässä tämän ryhmän viralliseksi äänenkannattajaksi pääsyä. Harmi!

Keskitalo analysoi tilannetta mainiosti kirjoituksessaan. Hän toteaa lakonisesti, että on ihan oikein, että tällaisista tiedotteista tehdään uutisia, mutta, mutta, mutta ...

Tarkistettiinko noissa julkisissa ja ammttitoimittajien työstämissä medioissa tiedon oikeellisuus. Näemmä ei, vaan tiedote päästettiin läpi seulan ilman ns. journalistista arviointia ja kommentteja, vaikka journalistin ohjeissa, noissa toimittajien itse tekemissä periaatteellisissa eettisissä ohjeissa selkeästi sanotaan: ”Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.”

Keskitalo kysyykin ihan oikein, miksi media lähti mukaan tällaiseen ennakoivaan tiedottamiseen kiistanalaisessa asiassa ja miksi mediat toimivat vain - kuten hän sanoo - jonkinlaisina "mekaanisina tiedonvälittäjinä ilman kritiikkiä".

No vapaa-ajattelijat hykertelevät ja voivat todeta: "Tavoite saavutettu." Viesti toimi niin, kuin oli suunniteltu ja sai aikaan sen, mitä he halusivat. Laajaa keskustelua, hälinää ja hätäisiä ratkaisuja. Nykyiset ihmiset kun kaikesta huolimatta tällaisissakin asioissa ovat melkoisia laumasieluja. Suurelle osaa heistä kun riittää kirkosta eroamisen syyksi vaikka se, ettei jonkun naama miellytä. Nykyisin monikaan ihminen ei kuulu kirkkoon oman pelastuksen tai Jumalan vuoksi. Ei, ei, kun joku päiviräsänen ajattelee ääneen jotain homovastaista tai silloin, kun joku toinen puhuu antifeministisiä ajatuksia,  sanoo vastakkaisen mielipiteensä luterilaisten naispappeudesta tai peräti kertoo jostain Raamatussa opetetusta, vaikkapa "susiparina" elämisestä tai jostain muusta, jota kirkko nimittää synniksi. Silloin erotaan, kun joku siihen vielä kehottaa. Liittyä voi sitten takaisin lyhyeksi aikaa, jos joskus tarvitsee jotain palveluksia, avioliittoon - vai onko se enää sen niminen - vihkimistä, kastetta, hautajaisia, hautapaikkaa.

Taustalla on tietysti sekin tosiasia, että tuo esimerkiksi ottamani kirkko taitaa jo valmiiksi olla melkolailla sisäisesti hajalla, kun sen sisältä on noussut mm. erilaisia "profeettoja" kertomaan, miten uskontoa harjoitetaan ja keille sitä pitää ja saa tarjota ja keiltä se pitää kieltää kokonaan.


Edelleen tuossa blogiartikkelissaan kansliapäällikkö  Keskitalo toteaa, että tottahan toki kirkosta eroamisista ja siihen liittyvistä asioista saa ja kenties pitääkin kertoa mediassa, mutta mieluusti omien arvojensa ja etiikkansa mukaisesti, ei aivottomana megafonina.

Ei tainnut Keskitalo kuitenkaan käyttää tuota aivoton-sanaa, se lipsahti minulta, mutta menköön nyt.

Itseäni suututti tuollainen kohtuuton ja mittasuhteiltaan aivan päätön koheltaminen tuon eroamisasian tiimoilta ja päätin tehdä asialle jotain. Harmitti sekin, että kirkollinen media - etenkin tuolla toisen valtionkirkon puolella - meni koukkuun ja matoon täysillä mukaan. En ymmärtänyt, miksi. En olisi tosin ymmärtänyt sitä silloinkaan, vaikka asia olisi ollut sillä hetkellä ihan tottakin. Miksi ihmeessä kirkollisen median pitäisi mennä tuollaiseen mukaan ja toitottaa asiaa kovaan ääneen koko maailmalle? Ja lisäksi - ikään kuin rusinana pullassa - kun oman ortodoksisen kirkon tiedotus ei tiedottanut - ihan oikein muuten ja plussat siitä heille - naapurikirkon tiedotus hoiti senkin asian ortodoksien puolesta. Sanoisin, että lähes tragi-koomista.

Päätin laatia asian tiimoilta myönteisen uutisen, koska omassa kirkossamme tosiaankin tänä vuonna kirkkoon liittyneitä oli enemmän kuin siitä eronneita, mikä minusta on kaiken tämän karuuden keskellä mukava asia. Syynä tuohon niukkaan lisäykseen oli muun muassa maahanmuuttajien runsas liittyminen, ja ihmisiä hekin muuten ovat. Ihan hyviä ovatkin. Jotenkin silläkin vain haluttiin - myös ortodoksien parissa - vähätellä: "No nehän olivat vain maahanmuuttajia." Ei siis kai ihan oikeita kirkkoon liittyjiä ollenkaan, vai? Edelleen - kovin, kovin ärsyttävää, jota moni sanoja itse ei edes piilorasistiseksi kokenut.

Paikka, jonne tuon asenteellisen ja tarkoitushakuisen ja sanoisinko rehellisesti jopa provokatoorisen "uutisen" tein on onneksi ihan yksityinen sivusto, joka kaikesta huolimatta huoli sen sivuilleen. Mutta mitäpä siitä seurasikaan? Hirveä kalabaliikki siitä, että mielipide ja uutinen sekoitetaan jälleen noiden sivujen uutisissa ja monta muutakin herjaa, jotka saivat minut toki ajattelemaankin - ainakin hieman - mutta pääasiassa ne saivat minut joko hymyilemään tai ajoittain jopa tyrskähtelemään nauruunkin asti. Totesin varmaan jossain vaiheessa - sen myönnän - ilkeästi: "Osui ja upposi!" ja nautin palkaksi lasin hyvää valkoviiniä ja palan kokonaisilla hassel-pähkinöillä täydennettyä suklaata. Ne pähkinät rapistessaan hampaissa muistuttivat samalla minulle, ettei elämä ihan pelkkää suklaata ole.

No opinko kuitenkin tuosta jotain? Savolainen sanoisi, että "suattaapa ollakkii, että opin tai sitten en oppina", mutta en kai minä, kun karjalainen olen. Siis ainakaan siis sanoisi noin.

Sen nyt kuitenkin ainakin opin, että samanlaisia julkisen median koukutettavia me hurskaiksi ja kaikkitietäviksi tekeytyvät ortodoksitkin olemme. Ja samanlaisia todella asenteellisia ja jopa tarvittaessa jopa piilorasistisia kuin keskivertoihmiset yleensä ovat. 

Ja sen opin myös, että tällaisen pienen, mitättömän ihmisen ei pitäisi mennä pelleilemään eroakirkosta.fi-tiedottajien ja vapaa-ajattelijoiden huuhaa-tiedotteiden parissa ja niiden asioista. Niihin pitäisi minunkin kai näiden sekularististen ortodoksisuuden "asiantuntijoiden" mielestä suhtautua vakavasti ja pyrkiä jopa julkaisemaan noiden huuhaa-ihmisten uutisia noilla yksityisillä sivuilla. No way! Ne ovat ortodoksiset sivut ja niitä toimitetaan ensisijaisesti ortodoksisella asenteella ja vasta toissijaisesti journalistisin periaatteiden mukaisesti. Eettisesti toki, koko ajan. Pääprokuraattori ei sallisi tuollaista kirkon pilkkaamista noilla ortodoksisin periaatteiden mukaan toimivilla sivuilla. Onneksi.

Mielelläni olisin toki nähnyt sen raivon ja kiihkon, joka itseeni kohdistui, kanavoituvan mieluummin sylttytehtaalle. Mutta kuten sanoin, en toki pahoittanut mieltäni enkä repinyt ihokastani kovastakaan - hyvä etten sanoisi ansaitusta - kritiikistä, vaan enemmänkin hymähtelin tilanteelle. Ja kaikesta huolimatta pitää myös muistaa, että oli melkoinen joukko ihmisiä, jotka tajusivat asian ja pitivät (Like) vaikkapa Facebookissa - tuossa kaiken kansan "totuuden kertovassa" tiedotusvälineessä - mielipiteestäni ja tajusivat ilmeisen provokatoorisen protestikannanottoni ja tulivat siihen ilkamoiden mukaan.

Kyllähän minä tietysti siinä ohessa opin muutakin. Senkin, että miten vaikka kirkon ja seurakuntien tiedotus toimii nyt, kun arkkipiispakaan ei ole tehnyt mitään pitempiä ulkomaan matkoja, joista olisi voinut kertoa. Ja kun seurakuntien papit ovat olleet viimeaikaisten joillain paikkakunnilla paljastuneiden kauheuksien esille tultua sanan mukaisesti kuin "kusi sukassa", eikä sieltäkään oikein löydy tiedotettavaa.

Mistä siis virallisen organisaation tiedotus tässä tilanteessa kertoisi? Siitä tuli täydet plussat, kun ei mennyt lankaan ja kirjoittanut yhtään mitään tästä kirkosta eroamis-huuhaasta. Sattumalta vai tarkoituksella? En tiedä. Mutta mistä sitten kirjoitettiin? No vaikka taidenäyttelyistä, konserteista, kirkollisista muistopäivistä, jne. sillä eihän virallisen tiedottamisen työsarkaan oikein näytä kuuluvan tutkiskella, mitä muualla ortodoksisessa maailmassa tapahtuu, puhumattakaan, että siitä kerrottaisiin jotain suomalaisille. Ja kuten jo taisin jossain sanoa, kun piispatkin ovat nyt kirkolliskokouskähinöitten jälkeen keskenään kuin kissat ja koirat ja kun kunkin piispan hovi lymyilee kuka missäkin meren tai järven rannan pusikoissa, ei piispoiltakaan oikein muuta järkevää tiedotettavaa tule kuin uudelleen editoidut tai avustajien esi- ja aukikirjoittamat joulutervehdykset. Mutta eipä sekään oikein pitkälle riitä, kun tuo Kristuksen syntymäjuhlakin on vain kerran vuodessa.

Senkin melkein opin, että taitaisi olla viisautta jättää jälleen koko "Colosseum" susille (toim. huom. viittaus ilmeisesti Timo Eskolan uuteen kirjaan "Sudet saarnatuolissa") , mutta karjalaisena evakkojen lapsena en oikein siihenkään suostu. Johan 600-luvulla elänyt teologi Beda Venerabilis sanoi: "
Niin kauan kuin Colosseum pysyy, pysyy Rooma; Kun Colosseum kaatuu, kaatuu Rooma; Kun Rooma kaatuu, kaatuu maailma." Joten katsotaan nyt ainakin joku aloitettu "keissi" loppuun ja sitten saavat vaikka oman kirkkoni ammattilaiset (jos niitä nyt jostain siihen hätään löytyy) tai miksei vaikka muidenkin organisaatioiden vastaavat tehdä omia juttujaan ja yleiseen mielipiteeseen sopivia, hajuttomia ja mauttomia, näkymättömiä, laillisia tai laittomia töitään mielin määrin. Minulla kun ei tässä tämän hetkisessä elämässäni valtion elättinä suurtakaan hätää ole, kävi niin tai näin. Pomo ei hengitä niskaan, eikä potkut ole uhkana, vaikka tekisin hommiani hutiloiden, kunhan teen sitä, mitä sitten milloinkin teenkin, laillisesti ja sydämellä. Tuo ensimmäinen tuntuu aika ajoin hävinneen kirkkomme nykyisestä repertuaarista. Mutta omalla kohdalla rahaa tulee tavalliseen, normaaliin ja kohtuulliseen elämiseen tarvittava määrä ja lämpöä riittää - niin kotona kuin ihmissuhteissa siellä, missä siihen on tarvetta. Olisipa näin kirkossakin!


HAP
happy

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

I. Rehellisiä puheita ja lupauksia

Uuden vuoden alkaessa monella on tapana antaa lupauksia. Usein ne ovat jotain sellaisia, jotka koskevat omaa vartaloa, elintapoja ja vastaavia asioita. Siis asioita, joita ensin on tehty väärin, sitten kadutaan ja lopuksi vielä yritetään korjata tehtyä. Valitettavan usein huomaamme sitten, ettemme voikaan täyttää lupauksiamme ja emme pääse asetettuun tavoitteeseen ja sama "rumba" jatkuu. Tällaisia me ihmiset olemme!

Uuteen vuoteen kuuluu myös puheita tai ainakin yksi puhe, jota kuunnelleen monessa kodissa. Minäkin kuuntelin. Se on perinteinen presidentin uudenvuoden puhe ja siinäkin sitten tosin keskitytään vain siihen, toivottaako presidentti puheensa lopuksi Jumalan siunausta vai ei. Tänä vuonna toivotti. Kaikki hyvin valtakunnassa.

Presidentti puhui kaiken kaikkiaan ihan viisaita. Minua kosketti puheessa erityisesti se osuus, jossa hän käsitteli rehellisyyttä. Hän siteerasi puheessaan tuntemattomaksi jäänyttä eurooppalaista valtiomiestä, kun hän sanoi: "Unionin tulee olla rehellinen, yksinkertaisesti vain rehellinen." Tuon saman voisi siirtää ihan mihin asiaan tahansa. Omaan elämään, työpaikan elämään, kirkon elämään. Mihin vain. "Minun / työnantajan / työntekijän / kirkon tulee olla rehellinen."

Itse olen viime aikoina yrittänyt - tietenkin sen lisäksi, että olen yrittänyt olla itsekin rehellinenkin - peräänkuuluttaa rehellisyyttä joissain asioissa oman ortodoksisen kirkkoni taholta. Kirkon piirissä on näet tehty päätöksiä, joista oikeusoppineet ja jopa oikeusistuimet ovat todenneet niiden olleen laittomia. Millaisin tuloksin? Huonoin. Silloin, kun asia ei koske minua (siis sinua), se ei suuremmin liikuta minua (siis sinua). Hoitakoot asiansa niin kuin parhaaksi näkevät. Näin kai aika moni ajattelee ja se on melko normaalia nykypäivänä, jolloin ihminen hakee yksityisyyttä, oman identiteetin suojaa, rauhaa turhilta riidoilta ja kähinöiltä ja mitä kaikkea hakeekaan. Mutta se ei välttämättä ole oikein. Sillä juuri siihen nuo "väärintekijät" tähtäävätkin. Kun asiasta ei puhuta, sitä ei ole, se unohtuu ja se lakkaa olemasta. Ja ihmisiä naruista vetävät "sätkynukkien" ohjaajat hykertelevät. Kaikki toimii, niin kuin he olivat suunnitelleet. Ja tietämättömät menevät asioihin mukaan, kunhan heille vaan luvataan jotain etuja. Tämä on surullista.

Meillä on suomalaisessa yhteiskunnassa erilaisia yhteiskunnallisia ja vaikkapa kirkollisiakin organisaatioita, elimiä, joihin on valittu vaaleilla tai joillain muilla keinoilla ihmisiä hoitamaan yhteisiä asioitamme. Tosin sinnekin joskus valitettavasti kepulikonstein. Siellä olevien ihmisten tulee - mikäli he sitten hoitavat asioita hyvin ja tunnollisesti - puuttua myös ilmeneviin epäkohtiin. Ei pelkästään virallisissa kokouksissa, vaan koko toimita-aikana, siis koko ajan. Usein tosin tällaiset luottamustehtävät ovat kuitenkin joko eräänlaisia "kultapossukerhon jäsenpaikkoja", vanhojen veteraanien jäähdyttelypaikkoja tai sitten pienten piirien miehittämiä juttauspaikkoja. Silloin ei voi oikein odottaa mitään hyvää muille kuin kenties tuolle pienelle piirille ja sen lähiympäristölle.

Mutta vaalit ovat joskus edessä ja jokaisen meistä tulee tarkkailla "omaa" ehdokastamme, omaa valittuamme noissa elimissä. Toimiiko hän niin kuin pitää, uskaltaako hän avata suunsa oikeassa paikassa, paneutuuko hän hoitamiinsa asioihin? Siis - toimiiko hän, niin kuin odotetaan / pitäisi? Itse olen elämäni aikana toiminut erilaisissa organisaatioissa ja nähnyt myös sen "likaisen pelin", jota joissain - tai oikeastaan melkein kaikissa - paikoissa pelataan. Kyllästymiseni tällaiseen peliin ja samalla myös varmaan turhautumiseni onkin sitten usein johtanut siihen, että olen vapaaehtoisesti jättänyt tuollaisen organisaation. Ja syynä on usein siis ollut juuri tuo presidenttimmekin puheessaan esiin nostama ajatus: REHELLISYYS. Yritän olla rehellinen niin itselleni kuin ympäristöllekin.

Liian usein noilla paikoilla olevalle oma etu, raha, maine ja kunnia, työuralla eteneminen, taloudelliset hyödykkeet merkitsevät enemmän, kuin tuo rehellisyys ja oikea työnteko niiden ihmisten ja organisaatioiden eteen ja hyväksi, joista heidät on valittu.

Muistaakseni jossain aikaisemmassa jupinassani kirjoitin jonkin "valopään" mielipiteestä politiikassa mukana olevista ihmisistä. Sen mielipiteen mukaan meitä johtaa valtion tai kuntien piirissä kansanryhmä, joka edustaa - katseltuna asiaa ihmisten / toimijoiden älykkyyden ja todellisen toimintakyvyn kannalta - sellainen ryhmä, joka sijoittuu melko suurelta osin koko kansan älykkyyskäyrällä sen alapäähän ja edustaa sieltä ehkä noin 5 % kansan tyhmimmästä päästä olevia. Tuo saattaa olla hieman kärjistetysti sanottua, mutta jokin salattu totuus siihen saattaa toki sisältyä. Ja kyse voi silloin olla mistä julkisorganisaatiosta tahansa.

Palaan vielä tuohon taivasteluun presidentin Jumalan siunaustoivotuksesta. On todella mielenkiintoista seurata julkista keskustelua, joka syntyy siitä, että Suomessa, jossa todella laaja enemmistö kuuluu kirkkoon, joko luterilaiseen tai ortodoksiseen tai johonkin muuhun - ihmetellään, että presidentti toivottaa Jumalan siunausta kansalaisilleen puheensa lopuksi. Mistä se kertoo? Minusta se kertoo median kieroontuneesta asenteesta kirkkoa ja uskontoa kohtaan. Se ei kerro kansalaisten suhtautumisesta, sillä enemmistö suomalaisista pitää tuosta toivotuksesta.

Toinen esimerkki tästä TODELLA kieroontuneesta median asenteesta löytyy vuoden 2013 lopun Helsingin Sanomista, joka ilmiselvästi on nyt julistautunut uskontovastaiseksi mediaksi ja jopa vapaa-ajattelijoiden viralliseksi äänitorveksi. Lehti nimittäin julistaa 31.12.2013 lehdessään suurella otsikolla, että "Kirkosta erosi joulunpyhien jälkeen Ähtärin verran ihmisiä" ja tieto asiasta perustuu vajaan 2000 jäsenen yhteisöön, joka ylläpitää kirkosta eroamista tukevaa nettisivustoa, josta tämäkin joulun juhlakauteen "erittäin sopiva" tieto on saatu.

Kun vertaa vaikka palstamillimetreillä mitattuna Helsingin Sanomien julkaisemia juttuja, voisi kai noin pers'tuntumalta sanoa, että reilun 1900 jäsenen vapaa-ajattelijat saavat palstatilaa huomattavasti enemmän kuin vaikka noin reilun 60 000 ortodoksinen kirkko. Luterilaisista nyt puhumattakaan, joita kaiketi lienee Suomessa väestöstä noin 76 % väestöstä. Kummallista sanon minä. Ja jos käyttäisin myös tuota presidenttimme sanaa vastakkaisessa muodossaan, niin jopa EPÄREHELLISTÄ.

HAP
happy

Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Toivotan kaikille blogini lukijoille
Oikein Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta 2014!
Tehdään tästäkin vuodesta oikein hyvä ja mielenkiintoinen vuosi.
Yhdessä. Toisiamme tukien.


HAP
Hannu Pyykkönen