keskiviikko 30. lokakuuta 2013

98. Pullasorsakirkon ongelma: tempputeologiaa vai ero valtiosta

Viime aikoina Suomessakin on yhä enenevässä määrin alettu keskustelemaan kirkon ja valtion erosta. Aikaisemminhan meillä sanottiin olevan kaksi valtionkirkkoa: ortodoksinen kirkko ja luterilainen kirkko, jotka saivat ja saavat yhä nauttia joistain sellaisista oikeuksista, joita muilla uskonnollisilla ryhmillä ja kirkoilla ei ole. Tällaisista oikeuksista kai merkittävin on kirkollisveron kanto-oikeus. Tosin samalla näillä kirkoilla on myös joitain yhteiskunnallisia velvoitteitakin, joista yksi merkittävistä liittyy esimerkiksi hautaustoimeen.

Nyt on nostettu esiin myös mahdollisuus, että jotkut muutkin uskonnolliset ryhmät tai kirkot voisivat saada veronkanto-oikeuden jäseniensä keskuudessa. Tämä siis tarkoittaisi sitä, että kirkollisvero tai yhteisölle tarkoitettu vero kerättäisiin valtion ja kunnallisveron kannon yhteydessä ja tilitettäisiin sitten valtion toimesta kyseisille yhteisöille.

Myös Suomen ortodoksisen kirkon päämies, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, on ottanut kantaa asiaan eräässä haastattelussa, jossa hän suhtautui varovaisen myönteisesti luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkisen aiemmin esiin nostamalle ajatukselle sallia kirkollisverotuottoja myös muille kuin luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle. "Suhtautuisin myönteisesti esimerkiksi siihen, että katolinen kirkko voisi saada kirkollisverotuottoa", arkkipiispa Leo totesi tuossa haastattelussa. Kari Mäkinen haluaisi antaa verotusoikeuden ilmeisesti huomattavasti laajemmalle joukolle kuin vain katolilaisille.

Nyt kun pää on avattu keskustelulle, apajalle on ilmestynyt paljon muitakin, kuin pelkästään kirkkoja tai uskonnollisia yhteisöjä, Erilaisilla foorumeilla on jo vaadittu verotusoikeutta mm. vapaa-ajattelijoille, puolueille, Punaiselle Ristille ja tietysti monenmoiselle joukolle erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Raha on aina toiminut hyvänä haaskana. Sen äärelle kokoontuu aina suuri joukko jakajia kenellä minkäkinlaiset motiivit taustallaan.

Luterilainen kirkko on tämän "kirkko ja valtio" -keskustelun yhteydessä saanut kritiikkiä mm. siitä, että se on alkanut nimittää itseään kansankirkoksi. Mitä se sitten heidän kielenkäytössään tarkoittaakaan, en edes yritä avata tuota termiä.

Valtionkirkko, valtionuskonto on kunkin valtion virallinen, sen omassa lainsäädännössä määritelty uskonto. Suomessa tällaisia ovat toistaiseksi vain ortodoksinen kirkko ja luterilainen kirkko, vaikka mediassa puhuttaessa teologista sivistystä vaille jääneet toimittajat käytettävät sanaa 'kirkko' tarkoittamaan lähes aina luterilaista kirkkoa. "Kirkko teki sitä tai tätä", "kirkossa tapahtuu", jne. jne, siis luterilainen kirkko teki, vaikka Suomessa on toinenkin virallinen kirkko, itse asiassa suurempi kirkko, kun katsotaan sen todellista kokoa ja merkitystä maailmanlaajuisesti. Mutta tämä on ollut ortodoksisen kirkon osa koko sen historian ajan, minkä ortodoksisuus on ollut Suomessa.

Jopa aikanaan opetettiin historiassa, että kristinusko tuli Suomeen lännestä ristiretkien aikaan joskus 1100-luvulta eteenpäin. Samalla hurskaasti unohdettiin, että jo 900-1000-luvuilla tai tiedä häntä vaikka jo aikaisemminkin, ortodoksista uskontoa levitettiin Bysantista Itä-Suomeen ja sitä kautta muuallekin Novgorodin kautta. Jopa niin tehokkaasti, että moni suomenkielen kristillinen sanakin on peräisin tuolta ajalta.


Kirkkojen yhteisessä toiminnassa, ekumeniassakin tuo ortodoksien jonkinlainen vähättely näkyy esimerkiksi tavalla, josta olen jo aikaisemmin jupissut: ekumeeninen jumalanpalvelus Suomen valtiollisessa kielenkäytössä tarkoittaa melkein aina luterilaista palvelusta, luterilaisessa kirkossa, jossa sivuosan suorittajana ja lukijana toimii milloin ortodoksinen arkkipiispa, milloin katolinen piispa, milloin helluntaisaarnaaja. Ja yhden virren tilalla saatetaan joskus harvoin laulaa luikauttaa ortodoksinen helppo kirkkoveisu, jonka maallistunut enemmistökin tunnistaa ilmeisen kristityksi lauluksi.

Joillakin tahoilla - lähinnä omien piirissä tai joskus myös tietysti tuoreen suomalaisen "uususkonnon", vapaa-ajattelijoiden, mutta myös joissain vapaakirkollisissa tai muiden herätysliikkeiden piireissä - kansankirkko käsite on nostettu kriittisesti esille ja siltä taholta on kiivaasti väitetty, ettei luterilainen kirkko ole mikään kansankirkko. Näin mm. siksi - siis heidän ja joidenkin muidenkin kritisoijien mielestä - koska kansankirkkous edellyttäisi tiiviimpää seurakuntayhteyttä. Mitä silläkin sitten taas tarkoitettaneenkaan? Näiden kriittisten edustajien mielestä luterilaiset papit puhuvat kansankirkosta, vaikka edustavat julkishallinnollista yhteisöä, siis valtionkirkkoa. ”Kansankirkko” edellyttää kritisoijien mielestä siis kansan tiivistä seurakuntayhteyttä, joka heidän mielestään on lähes olematon. Tiivistä on heidän mielestään vain kirkollisvero. Todelliselle uskonyhteydelle tärkeät jumalanpalvelukset ja ehtoolliset jäävät vain harvahkoille uskovaisille käytettäväksi ja nautittavaksi.

Aivan äskettäin Suomen Vapaakirkon äänenkannattajan Suomen Viikkolehden päätoimittja Hannu Lahtinen sanoi eräässä haastattelussa, että
"uusia seurakuntia tarvitaan, koska valtaosalla suomalaisista ei ole säännöllistä seurakuntayhteyttä." Siis "ruumista" ei vielä ole, mutta perinnönjako on jo alkanut.

Kriitikot näkevät tässä asiassa saatavan parannuksia, jos kirkko ja valtio erotetaan. Ja heidän mielestään ero on myös kirkon etu. Monesti tässä samassa yhteydessä kritisoidaan koko kirkon muutakin hengellistä ja opillista tilaa ja ajoittain keskusteluissa vilahtelee myös sanat: kirkon rappio. Syy rappioon saattaa sitten tosin olla joillakin aivan päinvastainen kuin taas toisilla. Tämäkin kertonee jotain käytävän keskustelun tasosta. Mielenkiintoista on myös se, ettei keskustelu niinkään nouse kirkon sisältä, vaan täysin ulkopuolisilta tahoilta, joille ei pitäisi kirkon asioiden kuulua mitenkään. Mutta tässäkin asiassa: rahalla ja niiden käyttämisellä sekä halulla päästä käyttämään noita muilta kerättyjä rahoja omiin tarkoituksiinsa, on outoja vaikutuksia.

Viime aikoina juhlittua 1700-vuotiasta Milanon ediktiä, kirkon ja valtion tiiviin suhteen alkamista, siinä kuin myös vaikka vielä sitä vanhempia tapahtumia Rooman valtakunnassa pian Kristuksen ristinkuoleman jälkeen, onkin pidetty syinä koko kirkon ja valtion välisten suhteiden rappioon tai minkä niminen tila se nyt kenelläkin kritisoijalla puheissa onkaan.

Pääasiassa äänessä lienevät näissäkin kriittisissä keskusteluissa olleet valtiokirkkoon kuulumattomat tai ateistit ja ns. vapaa-ajattelijat. Tämä lienee luonnollista, sillä ovathan he yhdessä melko suuri ryhmä Suomessakin. Jonkin verran keskustelua lienee ollut jo luterilaisen kirkon puolella, kirkon sisällä, mutta ortodoksisen kirkon osuus keskusteluissa on jäänyt selvästi taka-alalla. Jos saan käyttää hieman roisia sanontaa, joka mielestäni kuvaa hyvin tätä tilannetta, niin ortodoksinen kirkko on seurannut "kirkko ja valtio" -asiaa kuin "kusi sukassa". Hiljaa, vähäeleisesti ja samalla pelkoa tuntien. Osittain hiljaisuus on johtunut myös tietämättömyydestä tai jopa ihan aidosta osaamattomuudesta tämän asian edessä. Kädestä syöjä, almujen noukkija ei ole historiansa saatossa oppinut potkimaan vastaan.

Itse olen vuosikausia ollut nykykäytännön, siis valtiokirkon, kannattaja. Olen ollut sitä mieltä, että oman ortodoksisen kirkkomme pelastus on ollut sen virallinen asema maamme toisena valtionkirkkona. Viime sodat tuhoineen ja sen seurauksena tapahtunut jälleenrakennus olivat todella merkittäviä ortodoksisen kirkon kohtalon ja jatkumon kannalta. Olojen rauhoituttua, valtionkirkkostatus on taannut tasaisen rahavirran ja vakaammat olot, kuin muutoin olisi ehkä ollut mahdollista. Mutta nyt enemmistön ekumenian ja tasa-arvon sekä sodanjälkeisen oikeudenmukaisuuden nimissä osoittama yhteiskunnallinen sääli meitä paljonkärsinyttä evakkokansaa ja omaisuutensa menettänyttä kansanosaa kohtaan alkaa vaihtua hiljalleen muihin tunteisiin ja tunteeton ja maallinen raha ratkaisee näissäkin asioissa.

Viime vuodet ovat selvästi alkaneet nakertaa minunkin mielipidettäni kirkon ja valtion yhteiselosta. Vakaa tulomuodostus on saanut aikaan hengellistä laiskuutta, teologista tuherrusta, suunnitelmallisuuden puutetta ja etenkin - tuhlailua. Maalliset "krumeluurit" ja rahan käyttökohteet ovat nousseet hengellisen elämän edelle. Jopa ortodoksinen kirkkokin on laitostunut ja muuttunut jopa jo hieman sekulaarimmaksi. Ortodoksinen kirkko ehkä kuitenkin vain hiljalleen, luterilainen kirkko ilmeisen pikavauhdilla. Kirkolliset, siis aidot kristilliset arvot, ovat heittäneet "härän pyllyä" suomalaisessa yhteiskunnassa ja kristillinen arvomaailma on muuttunut kohta niin, ettei sitä oikein omakseen tunnista. Näin etenkin tuolla toisen sisarkirkkomme puolella ja seurauksena siellä on ollut lisää hajaannusta, uusien kirkollisten yhteisöjen syntymisiä.

Hallinto ja byrokratia kirkoissa ovat paisuneet sellaisiin mittoihin, että pieni kirkon jäsen jää siinä helposti jalkoihin. Kuolleista pidetään hautausmailla kohta parempaa huolta kuin elävistä seurakunnissa. Hengelliseen toimintaan ja ihmisten pelastuksenturvaksi tarkoitettu kristillinen organisaatio on kuin suuri tunteeton valtionyritys erilaisine yli- ja alipäälliköineen sekä moniportaisine byrokraatisine toimielimineen. Järkevää toimintaa ja tilannetta purnaavien työskentelyä yritetään suitsia vaikka lakipykälin, jos ei muuta voida. Saadakseen verovaroin kustannettua palvelua, pitää kohta omata suhteita, tietoa, rohkeutta ja mitä lie. Pieni ihminen ei enää kohta selviä kirkonkaan rattaissa, vaan syrjäytyy pelkäksi "kaiken maksajaksi".

Yksilöllisyys on tunkenut vauhdilla päälle valtionkirkkoihinkin ja yhteisöllisyys alkaa kohta kadota kaikilta, jopa meiltä ortodokseiltakin. "Minulle - kaikki - nyt - heti" - mentaliteetti iskee narsistisen yhteiskunnan joka kolkkaan, kirkkoonkin. Vanha, tuttu ja turvallinen kirkko ei enää kelpaa, halutaan uusi, moderni ja etenkin sellainen kirkko, joka ei nimittele ihmisten pahoja tekoja synniksi eikä vaadi heiltä katumusta, vaan jossa saa pitää hauskaa ja toteuttaa itseään. Pitää olla suvaitsevainen, vaikkakaan esittäjät eivät
edes selvästikään tunne tai ovat jo unohtaneet tuon sanan oikean merkityksen, ja elämäntyylilleen uskollisina luoneet tuollaisille sanoille uusia tarkoituksia ja selityksiä omien mielihalujensa ja suuntautumiensa mukaan. Samalla tietysti he nollaavat entiset merkitykset, joita ja joiden kannattajia he sitten eivät enää vanhakantaisesti sanottuna suvaitse. 

Päinvastoin he tuomitsevat tuollaiset sanojat, luokittelevat heidät ei-toivottuihin tyyppeihin, vähentävät tai lopettavat rahoituksen heidän edustajiltaan tai taustaryhmiltään, vaikka ne edustaisivat kuinka hyvin tahansa hurskasta perinteistä kristillistä hengellisyyttä tai kirkolle aina kuulunutta hädänalaisista ihmisistä huolehtimista tai evankeliumin levittämistä. Ei, ei! He siirtävät tällaiset "vastarannan kiisket" ja uuden modernin opin purnarit syrjään valtionkirkolle ominaisin demokraattisin päätöksin, enemmistön voimin.

Ehkä noista syistä johtuen alan kohta minäkin toivoa kirkon ja valtion eroa. Kirkkoon kuuluminen tulee silloin ihmisille merkityksellisemmäksi. Siihen ei enää kuuluta silloin tavan vuoksi, tietämättä yhtään, miksi kuulutaan. Tuntematta ollenkaan sitä ideologiaa, joka on kirkon taustana. Kirkon jäsenet ovat varmasti silloin, kirkon ja valtion eron jälkeen, lähempänä toisiaan arvomaailmassa ja ideologiassaan. Tosin se samalla saattaa johtaa joihinkin lieveilmiöihin. Suomalaiset tuntien, mahdollisesti syntyy yhdenasian kirkkoja. Myös kirkosta eroaminen kenties lisääntyy ja kirkkojen taloudellinen asema heikkenee, koska niillä jo nyt on liikaa maallista omaisuutta vartioitavanaan ja huollettavanaan. Ja samalla näiden "tusinakirkkojen" ja jäljelle jäävien vanhojenkin kirkkojen yhteiskunnallinen merkitys mahdollisesti heikkenee ja vaikutusvalta vähenee.

Muttei välttämättä. Asia kun on todennäköisesti kiinni enemmänkin vanhojen kirkkojen persoonista ja ihmisistä, jotka kirkkoa johtavat ja siellä toimivat. Mutta eniten kaikki on varmasti kiinni yhteisön omasta ideologiasta, kirkon uskosta ja opista ja sen pysyvyydestä. Hetken hurmalla ja tempputeologialla ei pitkälle päästä. Pysyvyys, turvallisuus, perinteet, tuttuus, aktiivisuus, ihmisistä välittäminen ja huolehtiminen nousevat varmasti esiin, kun aikanaan ihmiset pähkäilevät, mihinkähän kirkkoon sitä nyt taas liittyisikään.

Mutta samalla tuo ero saattaa tuoda esille hurjasti uusia, hyviä asioita. Kirkon parissa työskentelevät ovat sen jälkeen toivottavasti mieluummin idealisteja kuin materialisteja. Kirkkoon kuulumiselle palaa sen alkuperäinen merkitys: halu pelastua. Noita hyviä puolia löytyy varmasti läjäpäin lisää, mutta valitettavasti myös varmaan haittojakin. Siksi asia ei ole vielä täysin kiteytynyt ajatuksissani, mutta jos pitää sanoa jokin ns. valistunut arvio, arvelen kirkon ja valtion eron olevan varsin lähellä. En ole varma ennätänkö nähdä sen, mutta lapsenlapseni näkevät sen melko varmasti.

Tällä hetkellä mielestäni kirkon ja valtion suhteissa on menossa jonkinlainen "pullasorsa-vaihe". Valtio ja tämä "hiljainen kansa", kirkkoon kuuluvat, asioista mitään tietämättömät, passiiviset jäsenet ruokkivat verovaroillaan kirkkoa kuin pullasorsaa. Seurauksena on kirkonkin osalla sama, mikä on pullasorsalla syksyllä: se ei pääse lihavana lentoon, siivet eivät kanna, eikä se enää muista, minne sen pitikään lentää.



HAP
happy

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

97. Rajojen rikkominen ekumeniaa vai ekumenismia?

Jokin aika sitten saimme lukea mediasta mielenkiintoisella otsikolla varustetun uutisen, jossa eräs luterilainen piispa ilmoitti Facebook-sivuillaan olleensa osallisena "skandaalissa". Pian tämän julkistuksen jälkeen ortodoksinen piispakin astui kaapista ja ilmoitti olleensa mukana tuossa samassa tapahtumassa. Aihe aiheutti hämmennystä toisaalla, mutta myös iloa, hurraa-huutoja ja aplodeja toisaalla.

Kaiken kaikkiaan asian julkistaminen ja esille tuominen oli minun mielestäni lapsellinen teko, jossa piispa kehuskeli, etten sanoisi rehvasteli, tehneensä jotain sellaista, jota ei todennäköisesti muualla maailmassa hyväksytä. Mutta Suomessa hyväksytään!?! Itse rinnastin tuollaisen tapahtuman ja sillä kehuskelun joskus mediasta lukemiini ns. "ehtoollisbongareihin", jotka julkisuudessa kehuskelivat kiertävänsä eri kirkkojen ja uskonnollisten ryhmien ehtoollisilla. Oli se sitten heille sallittua tai ei, he tekivät sitä joka tapauksessa uhmaten näiden uskonnollisten yhteisöjen omia sääntöjä, perinteitä ja tapoja. Minun mielestäni: pilkaten ihmisten pyhiä asioita. Tässä nyt kyseessä olevassa, ilmeisesti johonkin ekumeenisen perheen kodinsiunaukseen liittyvässä "skandaalissa" oli hieman samoja eväitä. Etenkin sen julkistamisessa ja tavassa, miten asia tuotiin esille suurelle some-kansalle.

Itse suhtaudun erityisesti ja vakavasti jopa tosikkomaisesti asioihin, jotka ovat omassa kirkossani pyhiä sakramentteja, kuten juuri ehtoollinen. Ehtoollinen ei ole minusta koskaan pelleilyn kohde, ei bongailukohde eikä tarkoitettu kenellekään muille kuin sellaisille ortodokseille, jotka ovat siihen valmistautuneet kirkon omien sääntöjen mukaisesti, katumuksella ja paastolla. Ehtoollista ei siis ole tarkoitettu edes kaikille ortodokseillekaan, ellei hän ole siihen valmistautunut.

Ekumenia on mielenkiintoinen asia. Sitä ei pidä sekoittaa kuitenkaan ekumenismiin, jota selittääkseni voisin kai lainata tähän erään melko tiukkaa linjaa edustavan suomalaisen ryhmän jäsenen tekstiä. Siinä sanotaan ekumenismista mm. näin (tosin hieman omin sanoin referoituna ja mutkia oikoen):

Ekumenismi ja ilman ennakkoehtoja tapahtuva rupattelu muunuskoisten kanssa ei ole hyödyllistä, vaan vahingollista. Se on maallista ajattelua, tavallista suhdetoimintaa, joiden tavoite ei ole ollenkaan hengellinen. Tuollainen toiminta tahraa, sekoittaa ja hämärtää ajatuksia ja on haitallista uskovaisille.
Melko tiukkaa tekstiä, jota perustellaan vielä lisää mm. näin:
Ekumenismillä ei ole mitään tekemistä ekumeenisuuden kanssa. Oikea ekumeenisuus liittyy Kirkon katolisuuteen (todellisuuteen, kokonaisuuteen, täydellisyyteen), jota ortodoksinen kirkko edustaa.
Ekumenismi ei ole tuossa mitenkään tarkasti määritelty, mutta siitä selviää, että se ei ole - ainakaan näiden ihmisten mielestä - sama asia kuin ekumenia ja että se on jossain määrin jopa vastakkainen tai ehkä enemmänkin kielteinen ilmaus ekumenisesta toiminnasta.

Ryhmä ajattelee joidenkin mielestä melko nurkkakuntaisesti, mutta ilmeisen ortodoksisesti, kun se määrittelee vielä muita kirkkoja:

Ongelmana on ortodoksinen käsitys muista kirkoista, jotka ortodoksien mielestä eivät ole aitoja paikalliskirkkoja ja eivät siis muodosta ortodoksisessa käsityksessä ymmärrettävää Kirkkoa.
Jos Suomessa olisi ihan oikeasti ja aina ajateltu noin, ortodoksien elämä olisi historian saatossa muodostunut varmasti erilaiseksi ja vieläkin kokemaamme vaikeammaksi. On ollut - käyttääkseni ihan ortodoksista termiä - ekonomista olla ekumeeninen. Ehkä siksi maatamme ja sen ortodoksista kirkkoa onkin usein sanottu - oman patriarkkammekin toimesta - ekumenian johtotähdeksi maailmassa. Tosin jotkut ovat myös nimittäneet vastaavasti kirkkoamme maailman luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi.

Mutta tuo edellä kirjattu tuon ryhmän käsitys kuvaa myös jossain määrin niitä ajatuksia, mitä ortodoksisilla kirkolla on muualla maailmassa, etenkin esimerkiksi Venäjällä, Serbiassa ja osittain myös Kreikassakin, missä ne ovat valtakirkkoja, enemmistöjä. Meillä suomalaisilla ortodokseilla ei ole varaa tuollaisiin ajatuksiin pienenä vähemmistönä ja toisena valtionkirkkona.

Huolimatta Suomessa esitetyistä myönteisistä lausunnoista, kirkkomme korkea-arvoisimmalta piispalta, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkka Bartholomeokselta on toki tullut tiukempiakin lausuntoja. Viimeksi syyskuussa tänä vuonna (2013), kun hän vastasi erääseen esitettyyn kritiikkiin ortodoksisen kirkon harjoittamasta ekumeniasta. Hän sanoi mm. "
We are not betraying Orthodoxy - We are not ecumenists." (Me emme ole pettäneet ortodoksisuutta - me emme ole ekumenisteja.)

Joitakin aikoja sitten Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi kaikki kirkolliset suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon. Prosessi kirkon piirissä eteni niin, että aivan äskettäin saimme lukea mediasta, että huipputehtävissä toiminut pappi, professori Eva Hamberg eroaa Ruotsin kirkosta.  Hän toi eronsa yhteydessä esille joitain syitä tapahtuneelle. Hänen mielestään:
- tuleva arkkipiispa Antje Jackelén ei voinut seistä apostolisen uskontunnustuksen takana vaan torjui sen;
- yksi arkkipiispaehdokas sanoi neitseestäsyntymisen olevan vain kielikuva;
- useiden arkkipiispaehdokkaiden mukaan kuoleman jälkeen ei olisi mitään kahden mahdollisuuden riskiä (taivaan ja helvetin);
- Jeesus on enimmäkseen poissa, kirkko haluaa puhua kaikesta muusta muttei enää hänestä;
- kirkon johto vainoaa ryhmiä, jotka ovat eri mieltä;
- erilaisista syistä "rangaistusluokkaan" asettaminen ei ole hänen mielestään kristillisen kirkon arvon mukaista toimintaa.

Mielenkiintoisia analyyseja meidän ortodoksienkin lukea. Onko tässäkin sitten aikanaan sama, kuin on ollut monessa muussakin asiassa: mitä iso Ruotsi edellä, sitä pieni Suomi kohta perässä. Miten käy ekumenian, jos toinen osapuoli sortuu tällaiseen harhaoppiin? Taputetaanko vain iloisesti käsiä ja huudetaan: hyvä, hyvä! Miten oma ortodoksinen kirkkomme profiloituu tässä tilanteessa? Pitäisikö ja osaako se edes profiloitua? En tiedä.


Joka tapauksessa suomalainenkin ekumenia on välillä alkanut saada joissain tilanteissa jopa noita edellä mainittuja ekumenistisia piirteitä ja ei aina ole ollut oikein samansuuntaista maailmanlaajuisen ortodoksisen ekumeniakäsityksen kanssa. Tuo "skandaali"-episodi lienee yksi ilmentymä sellaisesta.

Olen joskus joissain yhteyksissä kohdistanut jopa syyllistävän sormeni niihin joihinkin, tosin vähälukuiseen, mutta kovaääniseen, ja usein näkyvällä paikoilla olevaan, kirkkoon liittyneiden ryhmään, johon kuuluvat ihmiset eivät ole osanneet oikealla tavalla luopua vanhasta kirkostaan ja etenkään sen opeista ja ovat yrittäneet väen väkisin muuttaa ortodoksista kirkkoamme mieleiseensä suuntaan. Se ei onnistu. Se on mahdotonta. Jos se onnistuisi, ortodoksinen kirkkomme erotettaisiin ortodoksisesta maailmanlaajuisesta perheestä harhaoppisena.

Se on samalla tavalla mahdotonta maallikolle, papille tai myös piispalle. Ketkään heistä eivät voi yksinään muuttaa ortodoksista oppia, vaikka kuinka yrittäisivät. Ei vaikka kuinka samalla yrittäisivät näyttää omassa elämässään muilta kuin ortodokseilta, toimia vastoin oikeaa oppia ja puhua ei-ortodoksisesti ja uskoomme kuulumattomin termein sekä unohtaa oman kauniin liturgisen perinteemme.

Toivottavasti he eivät jälleen ryntää kädet ojossa halaamaan maahamme saapuvaa, ilmeisesti hindulaista, äiti Ammaa ekumenian nimissä. Heidänhän - papiston, siis piispojen ja pappien - pitäisi olla esikuviamme uskon tiellä. Ja vaikkapa hindulaisuuteen hakeutuminen ja sen riittien noudattaminen ei varmasti ole sitä.


Hieman huolestuneina siksi luin niitä ylistäviä ja kiittäviä lausuntoja, joita tuostakin jupinan alussa mainitusta "skandaalista" sai netistä ja sosiaalisesta mediasta lukea. Siitä oli kyllä oikea ortodoksisuus kaukana ja pitkälti nämä - mielestäni luterilaiset - kannanotot voi lukeakin edellä tässä tekstissä mainittuihin ehkä kauniisiin maallisiin ajatuksiin ja tavalliseen kirkkojen väliseen suhdetoimintaan, joilla ei ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Mutta samalla pitää sanoa kuten tuon tekstin kirjoittaja, että tällaiset asia kyllä ihan oikeasti tahraavat, sekoittavat ja hämärtävät ajatuksia ja voivat ihan oikeasti olla haitallisia ortodokseille.

Minusta rajojen rikkominen uskonnollisissa asioissa ei ole ekumeniaa. Se saattaa olla enemmän leikkimistä ekumenialla olematta sitä. Siinä kaikki tietävät (toivottavasti), mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tee niin. Kaikki leikkivät ekumeniaa ja toimivat muka-ekumeenisesti, mutta oikeasti samalla kirkot pitävät kiinni omista rajoistaan ja reviireistään, sillä heillä ei ihan oikeasti ole oikeutta rikkoa niitä, ylittää niitä.

Tuollaisilla "skandaaleilla" rohkaistaan tekemään ei-dogmaattisia palveluksia ja väärällä tavalla kirkon omia pyhiä toimituksia ja sitä kautta hämärretään omaa oikeaa oppia ja yritetään tehdä toisen oppia oikeaksi ja hyväksyttäväksi meillekin. Ekumenia voi ja saa tai jopa pitääkin toki olla toistensa rakastamista, oikeaa suvaitsevaisuutta, hyväksymistä, sietämistä, opillisia keskusteluja ja montaa muutakin positiivista toimintaa. Mutta sen pitäisi aina samalla olla muutosta - muutosta kohti yhteistä oikeaa päämäärää, kohti yhtä, pyhää ja katolista kirkkoa.

Tällaisessa toiminnassa pitäisi jo varhaisessa vaiheessa huomioida, kenen säännöillä toimitaan, kenen ehdoilla edetään, kenen opin mukaan toimitaan, millä tavalla. Tietäneekö tuota siltikään kukaan ihan oikeasti.

Jos Suomessa pidetään ns. valtiollinen ekumeeninen jumalanpalvelus, voitaisiinko se joskus pitää myös ortodoksisessa kirkossa, eikä aina luterilaisessa. Miksei joskus vaikka katolisessakin kirkossa. Onko sopivaa laittaa ortodoksinen arkkipiispa tai katolinen piispa tavalliseksi lukijaksi ja pienen sivuosan esittäjiksi, rekvisiitaksi, näihin muka-ekumeenisiin jumalanpalveluksiin. Tässä tulee mieleen eräs tapahtuma maallisesta elämästä, jossa eräs silloinen maaherra touhutessaan veteraanijärjestöjen toiminnassa pyysi erääseen suureen veteraanien juhlatilaisuuteen arvokkaiden kutsuvieraiden (joilla ei ollut mitään tekemistä veteraanien kanssa) sekaan hankkimaan ikään kuin rekvisiitaksi muutaman veteraanin. Samanlaista rekvisiittaa ovat minun mielestäni katoliset ja ortodoksiset piispat ns. valtiollisissa ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ja tuolla samalla - maaherran mentaliteetilla - sinne hankittu.

Tässä vaiheessa jo melkoinen joukkio lukijoita on leimannut tämän jupinan kirjoittajan todennäköisesti suvaitsemattomaksi tolloksi. No ehkä puoliksi totta, mutta jälleen tuo sana "suvaitsevaisuus" on mielenkiintoisessa käytössä, jos näin ajattelevat. Entinen oppilaani peruskoulun ala-asteella, nykyinen TT ja dosentti Olli-Pekka Vainio on kirjoittanut suvaitsevaisuutta käsittelevässä kolumnissaan "Mitä on olla suvaitsevainen" mm. näin:
Se on sanan turmeltunut. Sitä voidaan käyttää ilmaisemaan niin monia keskenään ristiriitaisia asenteita, että voidaan aiheellisesti kysyä, onko käsitteellä enää mitään järkevää sisältöä.
Tuota samaa voisi kai kohta kysellä toisenkin sanan kohdalla. Se sana on: ekuminismi tai vaikkapa ihan alkuperäinen ekumeniakin suomalaisen mallin mukaan toteutettuna.

Itse toivon hartaasti, että oma ortodoksinen kirkkomme ei ihan kaikessa ottaisi oppia toisesta valtionkirkostamme, jossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, ja joka kohta muistuttaa enemmän jotain kansalaisjärjestöä kuin kristillistä kirkkoa.

Ekumeniaa tarvitaan, se on hyödyllistä myös meidän kaikkien pelastuksen kannalta. Mutta sillä ei saa luoda itsellemme tai toisten kirkkojen ihmisille vääriä mielikuvia ja harhoja, jotka eivät mitenkään kuulu omaan ortodoksiseen kirkkoomme, jota edelleenkin - ekumeniankin jälkeen - saamme ja täytyy pitää ainoana oikeana kirkkona maailmassa. Ekumenian avulla teemme askelia - pitempiä tai lyhempiä - kohti yhtenäisyyttä, ei universaalisuutta vaan kohti oikeaa katolisuutta, täyteyttä ja täydellisyyttä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

”Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol.3:11)


HAP
happy

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

96. Kirkossako moraalista korruptiota?

Seurasin tässä päivänä muutamana aamutelevisiossa käytävää keskustelua, jossa helsinkiläinen museon johtokunnan puheenjohtaja kertoi moraalisesta korruptiosta museomaailmassa. Tällä kertaa tuossa jutussa ei siis tarkoitettu ortodoksista kirkkomuseota, vaan erilaisia Helsingin taidemuseoita.

Tuo keskustelu oli mielenkiintoinen. Siinä keskustelija väitti tällaisen ilmiön olevan olemassa, mutta kun kysyttiin, onko sitä Helsingin museoelämässä, hänkin ehkä hieman pelkäsi sanoa asioita suoraan ja siksi kaarteli ja kierteli vastaustaan ja päätyi lopulta ilmaisuun, että ollaan menossa sitä kohti.

Käytännöllinen ja mielenkiintoinen tapa väittää ja siinä ohessa kertoa mahdollisia tosiasioita ihmisistä ja asioista kuitenkin samalla syyllistäen ja osittain jopa tuomiten näitä tekoja. Ilman sen kummempia todisteita joistain saatiin melko nopsaan melkein rikollisia ja jos ei rikollisia niin jonkinlaisia syyllisiä kuitenkin. Sillä ainakin he olivat jotain kepulikonsteja mahdollisesti suunnitelleet tai jos ei suunnitelleet, niin ainakin saattavat suunnitella. Tuolla samalla periaatteellahan ennen muinoin isät antoivat kaiken varalta päivittäin pojilleen selkäsaunan: jos eivät ole tehneet pahojaan, niin ainakin ovat suunnitelleet tekevänsä niitä.
Mitäpä jos ajattelisimme asiaa myös kirkon piirissä? Nytkään en ajattele pelkästään kirkkomuseota. Vaan ihan koko kirkkoa. Onko kirkon piirissä moraalista korruptiota? Ainakin joku aika sitten eräs tiiviisti ja läheisesti kirkon piirissä työskennellyt väitti näin sensaatiomaisesti lehtiuutisessa, että korruptiota siis olisi kirkonkin piirissä. Tiedä häntä! Nyt tuo sanoja on joka tapauksessa sitten erotettu töistään.

Määritelläänpä ensin sana korruptio. Nykyiseen moderniin tietokoneistettuun elämäämme tunkeutunut uusi tietosanakirja, Wikipedia, määrittelee se näin:
"Korruptio, (latinaksi: corrumpere, turmelus, pahaan vietteleminen), on toimivallan väärinkäyttöä yksityisen edun tavoitteluun. Korruptiossa vastuullisessa asemassa oleva henkilö, esimerkiksi virkamies lahjotaan antamaan lahjojalle etua säännösten vastaisesti."
Korruption eräitä tunnusmerkkejä ovat varmaankin ilmaiset matkat, lounaat, lahjat ja jopa raha, jota jaetaan ns. tiskin alta, salaa, muilta piilossa. Jakajana on yleensä joku kolmas osapuoli. Korruption kohteella, korruptoituneella työntekijällä on tekemistä tämän kolmannen tahon kanssa - hän esimerkiksi ostaa työpaikalleen tai työnantajalleen jotain jostain tai hankkii muita palveluja - ja tuo kolmas osapuoli vaikuttaa noihin valintoihin, jotta hän suosisi tätä.

Mutta entäpäs jos maksajana onkin oma työnantaja? Jos työntekijä saa näin yksityistä etua säännösten vastaisesti. Jos hän toiminnallaan - vaikkapa vaikenemalla työpaikan / pomon ongelmista, väärinkäytöksistä, laittomuuksista, säädösten vastaisesta toiminnasta - vaikuttaa jotenkin siihen, että hän saa matkoja ulkomaille tai jotain muuta lähes palkaksi katsottavaa etua työssään ilman, että siihen olisi oikeastaan työnantajan taholta tai taikka etenkään hänen edustamansa yhteisön taholta sen kummempaa tarvetta. Ne eivät siis oikein satu millään työnantajan intresseihin, eivätkä palvele omaa taloa tai koko työyhteisön osaamista ja ovat siis enemmän tuota määritelmässä mainittua yksityistä etua, josta esimerkiksi pitäisi maksaa veroluonteisia maksuja. Mikkelissä verottaja puuttui näihin asioihin ihan äsken kaupungin kohdalla: liian suuriin synttäri-, läksiäis-, ym. lahjoihin, jopa joihinkin matkakorvauksiin ja muihin ns. henkilökuntaetuihin (vaikka ilmaislippuihin sporttiklubiin), jotka ovat suurelta osin veronalaista palkkaa, josta ainakin työnantajan tulee maksaa joitain maksuja.

Tuolla tavalla ajateltuna mieleeni tulee useitakin asioita, joiden voisi ajatella olevan korruptiota kirkonkin piirissä. En tosin ole oikea ihminen määrittelemään, onko se sitä oikeasti. Siltä vain minusta joskus tuntuu. Mitä nuo sitten voisivat olla? Millaisia asioita kirkon piirissä voisi katsoa olevan jonkinlaista korruptiota?

Jos asiaa ajattelee ahtaasti, niin papiston lähes kaikki työ hipoo tuota korruptiomääritelmää. Hehän kulkevat toimituksesta toimitukseen lihapatojen ääreltä täytekakkukahveille, mutta ei kai kukaan normaali ihminen voisi pitää tuota korruptiona. Voisi toki - jos omaisi samanlaisia ajatuksia, kuin tuo museon johtokunnan puheenjohtaja. Siis ajatella niin, että ainakin se voi johtaa moraaliseen korruptioon, niinhän hän ajatteli. Itse näen ongelman enemmän vain esteettisenä ongelmana: pappiressukat lihovat liikaa juostessaan (noin siis vain sanaleikkinä) noissa tilaisuuksissa hyvien ruokien, karjalanpiirakoiden ja karjalanpaistin (jota muuten nykyään nimitetään jossain eteläsuomalaisissa karjalais-ortodoksisuutta vieroksuvissa paikoissa 'luovutetun alueen lihapadaksi') sekä leivonnaisten ääressä päivät pitkät. Itse pitäisin tuollaista mässäilyä jo jossain vaiheessa jopa riesana. Syödä nyt karjalanpaistia joka päivä! Ja ongelma se on kai papille siinäkin mielessä, ettei lihava pappi ole oikein oivallinen esimerkki laumalleen paastoavasta paimenesta.

Mutta noista ilmaisista matkoista voisi löytyä enemmänkin. Muistan aikoja, jollain seurakuntien papeilla, usein kirkkoherroilla tai muuten johtavassa asemassa olevilla oli tapana tehdä oma lomamatkansa yhdessä seurakuntalaisten kanssa jonnekin kauas työmatkana, ns. seurakuntamatkana. Tai joskus se saattoi olla koulutus- ja opintomatka yhdessä kollegoiden tai muiden samanlaisten kanssa. Siinä oli monta etua: matkaa ei tarvinnut maksaa itse, siitä sai työaikaa eli usein samalla päivärahat, jotka ulkomailla ovat normaalia suuremmat. Eläminen tuli halvemmaksi ja palkkarahaa jäi käytettäväksi muuhun mukavaan. Ja mikä vielä mukavaa: oma loma-aika ei kulunut, sillä matkahan oli lähes työtä vuorotta. Päinvastoin, ylimääräisiä vapaapäiviä kertyi roppakaupalla ylitöistä, joita tosin ei kaikilla ns. työajattomilla olisi ollut edes oikeutta merkitä tai laskea hyväkseen. Vaimokin saattoi joskus päästä mukaan matkalle, jos oli kanttori (virkamatka) tai jos ryhmä oli riittävän suuri (ryhmän koosta johtuva ilmaismatka). Ja saatava hyöty sen kun vaan tuplaantui.

Moni tuollaisen matkan tehnyt saattaa nyt ärähtää, sillä eivät nuo matkat aina lomamatkoja olleet, vaan kovaa työtä matkanjohtajana ja järjestelijänä. Näin saattoivat ollakin, joitain tarinoita olemme matkoilla olleilta saattaneet kuullakin. Mutta sekin riippui varmaan ihmisestä, seurueesta ja itse matkakohteesta. Kyllä itse näkisin, että matka silloin tällöin - ehkä kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen - saattaisi olla noinkin, mutta jos - hyvä ettei - melkein joka toinen vuosi tai joka vuosi tai joskus useammankin kerran vuodessa. Silloin minulla ainakin heräisi epäilyksensä.

Kuten tuosta esimerkistä voi huomata, korruptiota saattaa olla toki kirkonkin piirissä. Se saattaa olla samanlaista kuin muualla tai omanlaistansa. Se saattaa olla pienempää rahallisessa mielessä, näpertelyä tai sitten ei, jos asiaa katsotaan pitkällä aikajänteellä. Se saattaa olla eräänlaista "suurperheisten pienipalkkaisten" (tässä tuo ilmaus tarkoittaa palkan osalta lähinnä Helsingin ulkopuolisia) veronkiertoakin - ylimääräistä palkkaa, johon verottaja ei pääse tarttumaan. Se saattaa olla vaikka mitä - siis miksei vaikka tuota alussa mainittua museon johtokunnan puheenjohtajan mainitsemaa moraalista korruptiota.

Joku voisi ajatella myös, että eräänlaista korruptiota tai ainakin moraalista korruptiota on myös ns. "hyvä-veli-järjestelmä", joka löytyy toki kirkostakin. Kaverille järjestellään suhteilla erilaisia hyödykkeitä: töitä ilman lomautuksia, muita taloudellisia etuisuuksia, vihreämmän oksan elää, alihankintoja projekteissa, mitä nyt sitten keksitäänkään ja tietysti noita edellä mainittuja rahakkaita "työmatkoja". Joskus ollaan sellaisessa asemassa organisaatiossa, että sillä voidaan vaikuttaa vahvasti vaikka erilaisiin hankintoihin tai vaikka henkilövalintoihin: mikä/kuka valitaan ja mihin valitaan ja kuka syrjäytetään, vaikka hakijoissa olisi päteväkin. Tuollainenkin varmaan olisi sitä moraalista korruptiota ellei sitten jo ihan rappiota, jos sitä kirkonkin piirissä olisi.


Ajattelin nyt tällä kertaa jättää tämän jupinan pohdinnoista pois kokonaan kirkkomuseon ja sen piirissä mahdollisesti tapahtuneet ongelmat - nimitetäänpä niitä sitten korruptioksi tai omistajan lepsuiluiksi tai miksi niitä nyt kukakin haluaa nimittääkään, joku jopa rakkaudeksi kirkkoa tai jotain muuta asiaa kohtaan. Niistä lienee kirjoitettu ja puhuttu ihan kyllin ja lopputulos on jossain mielessä ollut koko ajan sama nolla. Ainakin konkreettisten - kirkon varsinaisen perustyön, ihmisten pelastamisen, kannalta merkittävien tulosten suhteen. Sen sijaan saamme varmaankin laittaa useampia nollia ja muita numeroita, suuria lukuja, sen efektin eteen, kun puhutaan joistakin tuollaisten toimintojen taloudellisista vaikutuksista koko yhteisölle, siis tuollaisen toiminnan aiheuttamista kuluista asioiden todellisille maksajille, kirkon jäsenille, seurakuntalaisille ja seurakunnille.



HAP
happy

torstai 10. lokakuuta 2013

95. Syyllinen talousahdinkoon

Talouden tiukkeneminen näkyy nykyisin kaikessa. Päivittäin saamme kuulla ja lukea mediasta yt-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomisista. Nyt mukaan ovat tulleet jo veronkorotukset ja muutamat rankemmat rakenteelliset uudistukset, joilla yritetään saada säästöjä aikaiseksi. Ja aivan uutena kuntien yt-neuvottelut ja mahdolliset irtisanomiset. Enää ei ole valtion ja kunnan työ pitkä ja kapea, kuten ennen. Nyt sekin voi katketa lyhyeen. Ihmiset alkavat voida pahoin. Rakenteet rapistuvat. Nurina, kapinahenki ja ongelmat lisääntyvät. Moraali heikkenee. Itsekkyys nousee.

Silloin tällöin kysyn tuossa tilanteessa itseltäni "Olenko jotenkin syyllinen kuntani tai kirkkoni talousahdinkoon?" ja yleensä aina vastaus siihen on ollut: ''En ole.'' Olen omasta mielestäni kyllä yrittänyt tehdä oman osani, ettei näin pääsisi tapahtumaan, mutta se ei ole vain riittänyt. Se ei ole ollut tarpeeksi. Olen toki ollut jollakin tavoin osallisena tuossa heikkenemisprosessissa, joten osasyyllinen varmaan olen minäkin osittain. Joskus, kun olisi pitänyt puhua, olen ehkä vaiennut ja kun olisi pitänyt toimia aktiivisemmin, olen ehkä laiskotellut. Mutta yrittänyt olen kuitenkin vilpittömästi parantaa asioita, mutta se ei ole ollut riittävää.

Olen toiminut elämäni aikana niin kuntasektorilla vastuullisena viranhaltijana, samoin kuin oman kirkkonikin puolella asioihin vaikuttamassa merkittävässä luottamustehtävässä niin seurakuntatasolla kuin valtakunnallisella tasolla. Kuitenkin asiat ovat menneet huonoon suuntaan. Joten syytä löytyy varmaankin muistakin - jos lien minustakin - ja kenties myös ympäristön, kirkon ja koko maan olosuhteista.

Joskus joku "viisas" on väittänyt kunnallisissa ja valtiollisissakin luottamustehtävissä olevista ihmisistä, ettei niihin hommiin hakeudu seudun tai valtakunnan parhaat voimat. Joku on jopa laskenut, että maatamme johtaa älyllisessä mielessä kartoitettuna ja katsottuna kenties tuon "älykartan", siis ihmisjoukon, siitä surkeimmasta osasta noin viiden prosentin joukkio. Eli erilaisissa luottamustehtävissä häärää joukkio, jolla ei varsinaisesti ole oikein älyllisiä tai muitakaan edellytyksiäkään toimia noissa tehtävissä. Sinne on menty täysin itsekkäistä syistä johtuen tai jopa vanhan Postipankin mainoslauseen innoittamana: "On hauska kuulua Kultapossukerhoon." Aika rankkaa tekstiä, mutta kuten kaikessa, siinäkin saattaa olla totta toinen puoli, vaikka Postipankkikin on jo hajonnut ja jaettu vaikka keille. En muuten tiedä voiko tuota prosenttilukua ja koko asiaa edes soveltaa myös kirkon piiriin. Mutta voihan sitä ainakin yrittää.

Aloitanpa vaikka tämän oman nurinajupinani kuntapuolelta, jossa työssä ollessani toimin ison kunnallisen yksikön esimiehenä viimeiset kaksikymmentä vuotta ja sitä ennen toisen moisen työntekijänä. Eli katselen asioita noin neljänkymmenen vuoden kokemuksella kuntapuolelta. Työtehtäviäni aloittaessani kunnilla näytti olevan rahaa mihin vain. Kouluissa annettiin joka lukuvuosi oppilaille syksyisin ja keväisin uudet kirjat, jotka vuoden tai puolenvuoden käytön jälkeen vietiin kotiin ja siellä oppilaat tai heidän vanhempansa tekivät niille, mitä halusivat: osa säilöi kirjahyllyyn käyttämättöminä, osa käytti saunan sytykkeinä. Rahaa tuntui olevan vaikka mihin. Eniten kai haittasi kouluelämää ja sen rahankäyttäjiä se, ettei vielä silloin ollut kovin monimutkaisia ostettavia: ei ollut tietokoneita, kännyköitä ja muuta elektronista roinaa, johon tuhlata. Sen aikaisiin "moderneihin" opetusvälineisiin ei mennyt kauheasti rahaa ja talo oli pian täynnä noita jatkuvasti lamppujansa polttavia olan-yli-heittimiä tai muita projektoreita ja telkkareita.

Sitten tuli lama ja niukkuuden aika. Siirryin juuri silloin työntekijän roolista esimiehen rooliin ja olo oli melko erikoinen, kun kaikkea ei enää saanutkaan hankkia niin kuin ennen. Silloin mentiin ääripäästä toiseen: kaikkea mahdollista, oppikirjojakin, kierrätettiin niin, että viimeisinä viitenä vuotena kirjat olivat jo täysin irtolehtipainoksia, täyteen alleviivattuja ja jälkeen päin pyyhittyjä, repaleisia paperikasoja, joissa parhaimmillaan oli vielä muutama vuosi sitten hajonnut Neuvostoliitto tai jopa Jugoslavia jaTšekkoslovakia kartoissa ja kirjan tiedoissa mukana. Talkkari puolitti pyyhekumeja puukoilla, tilattiin sekundakyniä ja niitä annettiin oppilaille niukasti ja kehotettiin hankkimaan itse lisää omilla rahoilla. Viivaimetkin ja vihkojen muoviset suojakannet kerättiin vuoden lopussa talteen ja kierrätettiin seuraavana vuonna uusille oppilaille. Suomalaiskansalliseen tapaan virsikirjat oppilaat saivat pitää omanaan - ortodoksitkin.

Olo oli vähän samanlainen kuin itselläni joskus sotavuosien jälkeen 50- ja 60-luvuilla, jolloin en lapsena ja nuorena koskaan saanut uusia vaatteita, vaan aina vain isoveljeni pitämiä ja korjattuja, toisinaan jopa liian suuria kierrätysvaatteita. Muistan, kun sitten kerran isä päätti ostaa elämäni ensimmäisen oman ja uuden päällystakkini. Ihan nahkatakin karvakauluksella. Se ostettiinkin sitten kaiken varalta sen verran iso, että päälle se ihan oikeasti "mahtui" vasta aikuisena. Hieman oli samat tunnelmat kouluissa 80-luvun lopulla ja 90-luvulla.

Koko tuon ajan, mitä olin kuntatyönantajan palveluksessa, poliitikot eivät tuonakaan aikana johtavien ja juonivien viranhaltijoiden ohjauksessa osanneet tehdä oikeaa ja pitävää vuosittaista talousarviota kunnalle. Aina se tehtiin jotenkin pieleen ja aina runsaasti alimitoitettuna, jottei tarvinnut korottaa veroja. Sehän oli poliitikolle kuoleman paikka, suonenisku. Äänestäjät suuttuisivat ja koko kunnan maine maailmalla kärsisi.

Yleinen käytäntö oli, että koulun talousvuosi oli 8 kk ja rahahanat suljettiin kouluissa jo syys-lokakuussa ja ne rehtorit, jotka olivat eläneet säästeliäästi, menettivät loppuvuoden rahat yhdessä yössä, kun taas ne rehtorit, jotka tunsivat "talon tavat", olivat silloin tuhlanneet määrärahansa jo lähes loppuun tai jopa ylittäneet ne. Siinä, kun toinen koulu menetti rytinässä 50 000 silloista mummon markkaa (joka oli silloin iso raha), toinen oli jo ylittänyt tilinsä mahdollisesti 1000 markalla. Ja vaikutus oli sama. Kumpaakaan ei kiitetty, eikä haukuttu ja tulevana vuonna ei edellisenä vuonna säästynyttä rahaa saanut käyttää säästäjä eikä ylittänyttä rahaa otettu pois ylittäjältä. Päinvastoin, katsottiin, että toisella (säästäjällä) rahaa oli ollut liikaa, joten määrärahoja pienennettiin säästäneellä koululla 20 000 ja tuhlarikoululla lisättiin 10 000 markalla.

Hullua touhua monella tapaa. Säästämisestä rankaistiin, törsäilyä tuettiin ja heikot kyläpoliitikot lusmuilivat ylempien viranhaltijoiden selän takana ja välttelivät vastuutaan. Kuuntelivat kyllä hartaan ja keskittyneen näköisinä veronmaksajia, äänestäjiä, mutteivät ehkä aina ymmärtäneet, mistä oli puhe. Ja siinä ohessa niin helskutisti pikkupolitikoivat nippeli-nappeleilla siltarummuilla ja koulukyydeillä. Aivan kuten yhä tekevät tänäkin päivänä.

Entäs sitten kirkko. Yleensä kirkon talous kulkee aina rahoitussysteemistä eli veronkeruusta johtuen noin vuoden pari jäljessä muuta yhteiskuntaa. Kun lama iskee, se iskee kirkon piiriin ja seurakuntiin noin vuoden viiveellä. Koskaan ei ollut näkyvissä sielläkään, että olisi tosissaan valmistauduttu huonoihin aikoihin. Selitys oli usein se, että kirkon tai tässä tapauksessa seurakunnan ei ole tarkoitus tuottaa voittoa. Eli suomeksi: rahaa ei useissakaan ortodoksisissa seurakunnissa kerätty pahojen päivien varalle, korkeintaan johonkin pikkuremonttiin joskus. Yleensä vaan elettiin kuin viimeistä päivää ja jopa tuhlattiin kaikki kerätyt varat vuosittain ja maksettiin siinä ohessa keskusrahastoon mojovia maksuja kirkon "yleisiin" menoihin, kuten erilaisten keskuksien, hotellien ja museoiden perustamiseen, ylläpitoon ja käyttökuluihin.

Muutoinkin seurakuntien rahankäyttö oli vuosia ja vuosikymmeniä sitten täysin erilaista, kuin nykyään. Silloinkaan seurakuntien esimiehet, kirkkoherrat, eivät olleet saaneet minkäänlaista oikeaa ja toimivaa koulutusta seurakunnan johtamiseen tai taloudenhoitoon. Sitä tehtiin - kumpaakin - käsikopelolla ja sormituntumalla. Koska ortodoksisen kirkon puolella kyseessä oli kuitenkin pienet yksiköt, pienet rahat, yksi- tai kaksihenkiset henkilökunnat ja "mistään mitään tietämättömät" seurakunnalliset luottamuselimet, asiat saattoivat taitavan papin pyörittäessä tätä härdeliä jopa toimiakin. Tosin mahdollisuus suuriinkin väärinkäytöksiin oli olemassa päinvastaisissa tapauksissa. Mutta kaiken takasi ja turvasi silloinkin salaileva kokouskäytäntö: asioista ei kerrottu ulkopuolisille mitään ja heillä ei ollut edes oikeutta käydä katselemassa kaikkia asiakirjoja. Väärinkäytökset lakaistiin maton alle ja hyssyteltiin hiljaisiksi. Tuttua touhua - eikös. Sitä, mistä ei puhuttu, ei ollut "kirkon oikeasti" olemassakaan.

Entä sitten kirkon keskushallinto. Siitä minulla ei ole kuin muutaman vuoden - noin reilun kymmenen vuoden kokemus, joten perspektiiviä ei ole ihan niin laajaan arvioon. Mutta selvästi jossain vaiheessa keskushallinto aloitti paisumisen, joka on nyt jatkunut koko ajan. On tullut sitä ja tätä päällikköä ja tarvittaisiin vielä tuo päällikkö, jotta homma pelaisi. Pienessä noin 60 000 ihmisen ortodoksisessa kirkossa on keskushallinnossa työntekijöitä kuin suuressa kunnassa. Ja koko toiminnan painopiste on taloudessa ja hallinnossa, ei koulutuksessa, diakoniatyössä tai hengellisen elämän kohentamisessa. Paisuessaan byroossa kohta kai kirkollisella hovimestarillakin on oma hovimestarinsa ja sihteerinsä.

Silloin - siis joskus aikanaan - kirkon keskushallinnon maallikkoesimiehen, kirkollishallituksen kansliapäällikön, kirkkoneuvoksen, tuli osata sekä talous-, laki- että hallintoasiat ja osata siinä ohessa henkilöstöjohtaa koko silloista pikkuista byroota. Nyt ei enää. Nyt tuohon tehtävään riittää pelkkä hyvä kirkollinen, teologinen tuntemus, joka voinee olla vaikka kirkkomusiikin tai vaikka hymnografian alalta. Sitä en sitten tiedä riittääkö se ihan oikeasti tehtävien hyvään hoitamiseen. Sen aika näyttää! Mutta nykyään kai muut kirkon asiat eli käytännössä oleellisimmat ja tärkeimmät hoitaakin sitten se kuuluisa herra/rouva Joku Muu. Joissain tapauksissa kukin aina yhden pienen ja oman osa-alueen.

Ylimpänä johtajana kaikissa kolmessa hiippakunnallisessa byroossa onkin sitten piispa, jonka myös tulisi osata kaikki nuo osa-alueet kuin vettä vaan: talous, hallinto, henkilöstöjohtaminen ja mitähän muuta pitäneekään: markkinointi, suhdetoiminta, tiedotus, jne. Siis kaiken hengellisen johtamisen ja teologisen osaamisen, oman piispuuden, ohessa. Kumpi on ekana tärkeyslistalla (siis sillä listalla, josta poimitaan ne tehtävät, joita sitten halutaan tehdä): piispuus teologisine ja hengellisine paimentehtävineen vai piispuus muine maallisine bisnestehtävineen. Arvojärjestys ei ole minulle vielä ihan selvinnyt, mutta veikkaan valistuneesti ekaksi tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa. Sellainen - mahdollisesti vääristynyt ja värittynyt - kuva minulla vielä on asiasta, että tuolla edellä mainitulla verbillä "haluta" ei välttämättä aina ole mitään tekemistä verbin "osata" kanssa.

Rahaa kuluu nyt byrokratiaan ja kirkon tehtäviin "ei-niin-oleellisesti-kuuluviin" asioihin tuhottomasti, miljoonakaupalla. Samaan aikaan seurakunnat pohtivat, löytyisikö jostain satasta nuorten kahvimaksuihin tai eläkkeelle lähtevän työntekijän kukkavihkoon. Kukaan ei taida ymmärtää tai jos ymmärtää, ei ainakaan kerro muille, että pian ovat yhteiskunnan laman ajat myös kirkon piirissä ja sen ongelmina. Silloin ei riitä, että siirrytään pitämään viikoittaiset vigiliat ja liturgiat tai muut jumalanpalvelukset modernein av- ja tietoteknisin välinein varustettuun ja hyvin ilmastoituun, kalliisti rakennettuun museoon tai vaihtoehtoisesti lahoaviin kulttuurikeskuksiin tai hotelliin. Ei, ei! Siihen tarvitaan silloin kunnossa oleva, hengellisyyttä huokuva ja Jumalan kunniaa ylistävä kirkko ja kirkkorakennus kuin myös Hengessä sekä samalla hengissä oleva seurakunta sen ympärille.



HAP

happy

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

94. Niin kaunis on maa

Sairaalakäynti saa tämän ikäisen ihmisen - kuin minä - helposti pohtimaan elämää ja kuolemaa. Sairaalarakennuksessa kun on konkreettisesti läsnä kumpikin: niin alkava elämä, syntymä kuin loppuva elämä, kuolema. Usein kummankin voi melkein konkreettisesti nähdä kulkevan käytävillä ja siinä sitten toivoo, ettei ainakaan tuo toinen - kuolema - pysähtyisi vuoteeni äärelle.

Tiesit varmaan muuten, että tuo otsikossa oleva "Niin kaunis on maa" on Kari Rydmanin tekemä herkkä laulu. Hän teki sen erään oppilaansa hautajaislauluksi, kun tämä kuoli liikenteessä suojatielle. Laulun loppusäkeessä laulavassa lapsikuorossa on mukana tuon kuolleen lapsen kavereita. Itse en oikein enää pysty kuuntelemaan tuota laulua, etteikö silmät kostuisi. Sitäkin tämä vanhuus teettää!


Tuon laulun sanat ovat todella koskettavat ja kauniit. Kertosäkeessä sanotaan:
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Ja juuri tuon osan laulaa lapsikuoro. Kait se kaihomieli ja surullisuus puskee pintaan, kun laulussa ja siihen liityvässä asiassa, lapsen kuolemassa on niin valtava ristiriita: kuolema ja kauneus. Vaikka voiko sittenkään sanoa, että kuolemakin voisi olla kaunis.

Sanoohan toinen meidän suomalaisten hyvin tuntema laulu sanoissaan näin:
Kaunis on kuolla sun joukkosi eessä urhona kaadut,
...

Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo!...
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä

kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon;

Taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!
Eikös tuossa Viktor Rydbergin alkujaan ruotsiksi kirjoittaman ja eri lähteiden mukaan virallisesti Yrjö Weijolan, mutta joidenkin lähteiden mukaan mahdollisesti jopa Eino Leinon tekemän käännöksen ja Jean Sibeliuksen säveltämän Ateenalaisten laulun sanoissa ole ihmeellistä nuorten kuoleman ihannoimista. Siinä kuolema on isänmaallinen, mutta myös urhea ja kaunis. Onko se sitä?

Minusta kuolema on myös osa tätä elämäämme. Se seuraa meitä jokaista, halusimmepa sitä tai emme. Kohtaamme jokainen sen aikanaan. Milloin? Sitä emme yleensä itse voi päättää. Se ei välttämättä aina ole urhea tai kaunis, se voi joskus olla ihan päinvastainenkin. Kuolema ei ole minun mielestäni sen romanttisempi asia kuin syntymäkään. Kummallakin on oma merkityksensä ihmisyyden kannalta. Kuolemalla ehkä erilainen, sillä uskomme mukaan se ei ole päätös tälle kaikelle, vaan vasta alku uudelle, mahdollisesti paremmalle ja iankaikkiselle elämälle. Siinä mielessä syntymä ja kuolema ovat samanlaisia alkuja. Näin minä sitä olen pohdiskellut, kun tätä ikääkin on tullut jo sen verran, että oma hauta on lähempänä kuin äitini kohtu.

En ole kaiketi koskaan peljännyt kuolemaa. Vaikka kyllä se joskus puistattaa, jos lähellä käy. En nyt muista lapsuuteni ajatuksia siitä, pelkäsinkö, mutta ei sieltä ainakaan mitään kuolemaan liittyneitä suurempia traumoja ole jäänyt. Jos nyt ei oteta huomioon sitä tapahtumaa, mikä sattui 8-vuotiaana mummon hautajaisissa ja siitähän jo kirjoitin eräässä harhassani. Mutta ei se mitään pelkoja kai silti jättänyt kuolemaa kohtaan. Pienestä pitäen olen huomannut kuoleman kuuluvan elämään. Olen myös yrittänyt opettaa omat poikani ymmärtämän asian oikein ja myös - kohtaamaan kuoleman pelotta, katsomaan ja jopa koskettamaan kuollutta. Näin tapahtui mm. heidän isovanhempiensa hautajaisissa, jossa arkut olivat auki ja kuollut omainen kanssamme.

Kuolema on minulle niin "tuttu" tai jopa voisi sanoa niin arkipäiväinen asia, että olen jo varannut itselleni hautapaikan Joensuusta vanhempieni ja veljieni vierestä. Siitäkin taisin jo kertoa aikaisemmin, että ostaessani aikanaan itselleni hautapaikan, hankin samalla reissulla hautapaikat myös veljilleni joululahjoiksi. Ovat jo muuten käyttäneet lahjansa, joten ei ollut mikään turha lahja. Sen olen päättänyt, että minua oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukaisesti ei sitten kuolemani jälkeen tuhkata, vaan hautausmaalla on vielä riittävästi tilaa ruumiilleni ja toivottavasti tuo elopaino ei enää tästä nouse, joten kantaminenkaan ei liene ihan mahdoton urakka. Näin siis kuolema on "läsnä" jokapäiväisessä elämässäni ainakin tällaisissa ajatuksissa ja jutuissa oikealla ja luonnollisella tavalla. Toivottavasti näin on loppuun saakka.

Palaan vielä tuohon Rydmanin lauluun. Juuri tänään tapahtuneen sairaalareissuni jälkeen tuntuu taas yhä vahvemmin siltä, että meidän kaikkien tulisi joka hetki, joka päivä, elämämme elinpäivinä muistaa noiden laulun sanojen merkitys: niin kaunis on maa. Kuinka kaunis onkaan Luojamme luoma maailma, jossa saamme elää. Miten hyvä täällä on kaikista pikku murheista huolimatta elää. Nauttikaamme siitä silloin, kun se on vielä mahdollista. Siis nyt!

Kuuntele ja katsele tuo kaunis laulu: "Niin kaunis on maa" ja nauti sinäkin kauniista, lahjaksi saamastasi elämästä!



HAP
happy

tiistai 1. lokakuuta 2013

93. Vallan kahvassa vai toisten pauloissa?

Joitakin vuosia sitten kerrottiin tällaista kaupunkilegendaa:
"Opiskelijat olivat päättäneet 'opettaa' luennoitsevan professorin mieleisilleen tavoille. Puhumaan tietystä kohdasta luentosalia. Paikka merkittiin huomaamattomalla merkillä lattiaan ja koe alkoi. Aina kun professori oli merkin päällä, kuuntelijat kuuntelivat hiljaa ja mielenkiinnolla, mutta kun hän meni kauemmaksi merkistä, meteli alkoi lisääntyä. Mitä kauempana proffa oli merkistä, sitä kovempi oli meteli luentosalissa. Tarinan mukaan proffa oppi oikean paikan luennoida muutamassa päivässä tajuamatta, että se oli suunniteltu ja ohjattu teko."
Tuohon tarinaan sisältyy varmasti opiskelijoiden veitikkamaisuuden lisäksi monta opetusta. Yksi on massojen voima, ulkoisen vaikuttamisen mahti, jotka säätelevät ja vaikuttavat aina omassa elämässämmekin, halusimme sitä tai emme.

Yksi esimerkki massojen voimasta, ulkoisesta vaikuttamisesta, on ns. "neljäs valtiomahti", joka alkuaan on tarkoittanut lehdistöä, mutta joukkotiedotusvälineiden sähköistyessä sillä tarkoitetaan nyt muutakin mediaa. Kuuluisan ranskalaisen filosofin ja kirjailijan Montesquieun mukaan nimensä saanut vallan kolmijako-opin mukaan ensimmäinen valtiomahti on poliittinen päätösvalta, valtiopäivälaitos (Suomessa siis eduskunta), toinen hallinnollinen toimeenpanovalta (Suomessa se on hallitus eli valtioneuvosto) ja kolmas näitä molempia valvova tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos. Lehdistö ja media tulevat siis listalla neljäntenä, tosin epävirallisina valtiomahteina, mutta silti todellisina vaikuttajina.

Huomasin juuri tätä kirjoittaessani, että hei - ortodoksisella kirkollahan tuo mahtihierarkia, meidän oma epäpyhä kolmijakomme, on hieman erilainen. Mielenkiintoista! Lähes vallaton kirkolliskokous, lähes kaiken vallan haalinut kirkollishallitus, jota ei kontrolloi mikään oma kirkollinen oikeuselin (kuten periaatteessa ennen teki kirkolliset oikeudet) ja kirsikkana kakun päällä oma lepsu kirkollinen mediamme. Ja kaiken yläpuolella leijailevat tietysti korkeinta "todellista valtaa" käyttävät piispat. Jee! Noinko se menee?


Mutta palataanpa vielä takaisin raiteille ja maallisiin sfääreihin. Jos olisin itserakas, voisin kuvitella kuuluvani tuohon neljänteen maalliseen valtiomahtiin, kun kirjoitan ja yritän vaikuttaa täällä maallisessa mediassa. Mutta toki melko pian rauhoitun, kun juon lasillisen vettä, vedän syvään henkeä ja huomaan olevani ihan tavallinen jupisija vaan, ilman mitään sen kummempaa mahtia. Olen mieluumminkin sellainen tavis, johon tuolla neljännellä valtiomahdilla ja yleensä kaikella tällä ulkoisella vaikuttamisella vaikutetaan tai ainakin yritetään. Ja mene ja tiedä, kirjoitanko sitten näitä jupinoita tuon mahdin "vaikutuksen alaisena" vai ilman.

Joka tapauksessa itsekin olen joskus kokenut konkreettisena tuota samaa, siis ulkoapäin tulevaa vaikuttamista, jota joku voisi nimittää myös painostukseksi. Tosin se saattaa olla joskus ihan vain omaa mielikuvitustani tai ainakaan se ei välttämättä aina ole ollut kaikilta osin tietoista (siis tarkoituksella toisilta minuun päin suuntautuvaa) ja tuolla tavoin tarkoitushakuista ja harkittua käyttäytymistä. Mieluumminkin useimmiten se on jonkinlaista tapaa, opittua ja ihmisten normaalia tai epänormaalia - ihan miten vain - käyttäytymistä, jonka voi sitten halutessaan jokainen - minäkin - tulkita, miten kukakin haluaa. Ja pitää aina muistaa sekin tosiasia, että silloin kun vain kourallinen vaikkapa kritiikkini kohteeksi joutuneita ihmisiä yrittää vaikuttaa asioihin noin, se ei suinkaan vielä ole massojen vaikuttamista.

Pohdin tuota samaa asiaa itse ihan äskettäin omalla kohdallani, kun pohdiskelin jupinoitteni lopettamista. Niiden asiasisällön muuttamista toisen kerran vähälle aikaa, jälleen hieman "kiltimmäksi", vähemmän kritiikkiä sisältäviksi. Siirsin tai ainakin yritin pikkuhiljaa siirtää painopistettä jupinoitteni asiasisällöissä enemmän esimerkiksi historiallisten jupinoiden suuntaan. Kirjoitin jupinoita munkeista ja jopa Mannerheimistakin. Jotkut niistä vaativat myös melkoista asioihin paneutumista ja tutkimistakin. Mutta miten kävi?

Ei välttämättä niin hyvin. Blogikirjoittajan kirous ovat usein lukijatilastot. Joskus ne saavat vallan kirjoittajassa ja silloin hän alkaa toimia oudosti. Minäkin. Ainakin joskus.

Tällaisesta käyttäytymisestä on esimerkkejä kylliksi, kun katselet ympärillesi. Enkä nyt tarkoita pelkästään itseni tekosia. Nykyinen tietotekniikka tarjoaa monenlaisia tietoja blogin lukijoista: kuinka paljon juttuja luetaan, mistä sivuille tullaan, millaisilla hakusanoilla on sivuille jouduttu, mistä päin maailmaa lukijoita on, jne. Kaikenlaista joillekin ehkä tarpeellista, mutta mitä ilmeisimmin minulle ihan tarpeetonta tietoa. Silti sillä on vaikutuksensa ja se kai on sen tarkoituskin. Joskus joku meistä kirjoittajista voi haluta lisää ja lisää lukijoita sivuillensa ja tekee markkinointityötä toden teolla. Sijoittaa jopa rahaa sivujen markkinointiin. Miksi? Yritin miettiä sitäkin. Miksi?


Miksi minun pitäisi markkinoida kirjoittamiani hengentuotteita, jupinoitani, maksamalla siitä jollekin ylikansalliselle yhtiölle? Kohdallani ei miksikään. En tähtää elämässäni "vihreämmälle oksalle", en halua lisää julkisuutta, minulla ei toivottavasti ole isommin mitään narsistiakaan ongelmia (vaikka kaikillahan meillä kai vähän sitäkin vikaa on), en halua miellyttää ketään (mieluummin asiat kohdallani taitavat olla toisin päin, enemmän siis ärsytän). Ja eivät nämä jupinani mitään blogikirjallisuuden helmiä ole, jotta niitä edes voisi ja viitsisi jotenkin markkinoida.

Ainut asia, miksi kirjoitan, on, että haluan toki joskus muutosta yleisiin (en siis omiin yksityisiin) asioihin, joissa koen epäoikeudenmukaisuutta tai katson niiden olevan väärin ja tämä on yksi pieni tapa vaikuttaa. Tärkein syy - jonka lienen jo joskus maininnutkin - on selkeyttää omia ajatuksia kirjoittamalla ne ruudulle, ennen sanottiin paperille. Siihen liittyy monta myönteistä asiaa: näin en toivottavasti kalkkeudu ja muutu vanhuudenhöperöksi niin nopeasti, kun on ajatustyötä aina ajoittain; on tekemistä joutavina hetkinä, joita eläkeläisellä riittää; kirjoittaminen on lisäksi mukavaa puuhaa; jopaa lähipiirikin saattaa huomata, että olen vielä elossa. Jotkut - lähipiirin ulkopuoliset lähinnä - saattavat tosin todeta tuohon viimeiseen kohtaan elossa olosta: valitettavasti.


Neljännellä mahdilla vaikuttamista tapahtuu joka tapauksessa myös kirkon piirissä. Aiemmin kirkko vaikutti voimakkaasti sen avulla eräänlaisten negaatioiden kautta. Eli ei kerrottu kaikkea. Kun asioista ei sitten puhuttu, asiaa ei silloin "kirkon oikeasti" ollut olemassakaan, ja se ei silloin myöskään haitannut kirkon, eikä etenkään viitan helmoissa pyörivän hovin elämää. Mutta pian kirkonkin piirissä - tai ainakin pienessä osassa joukkoa - huomattiin, että jos kirkko ei tiedota näistä asioista, joku muu saattaa kertoa siitä ja silloin tavallinenkin asia saattaa muuttaa luonnettaan. Myönteinenkin asia saattaa muuttua kielteiseksi. Tavallinen asia skandaaliksi. Vaietusta asiasta tulee julkinen repostelun kohde. Silloin tapahtui vähäksi aikaa joitain muutoksia tiedottamisessa. Vaihdokset ja muutokset eivät kuitenkaan aina ole hyväksi, jos niitä tehdään paniikissa tai muutoin harkitsemattomasti (huomaa en sanonut ammattitaidottomasti). Kaikki kun ei aina toimi niin kuin Strömsön kirkkokuorossa.

Tosin aina aika ajoin tämänkin kirkollisen mahdin piirissä palataan vanhoihin aikoihin. Kaikkea ei edelleenkään kerrota, eikä kaikkea mahdollista tehdä hyvän tiedottamisen eteen. Kun joku vaikkapa merkkihenkilö ei tule jonnekin tilaisuuteen, jonne hänen olisi pitänyt tulla suorittamaan ohjelmanumeroaan, kukaan ei puhu: miksi, mitä on tapahtunut, miten asiaan pitäisi reagoida? Henkilöä ei vain näy missään ja tiedotus vaikenee, muut kanssakulkijat paikkaavat puutteet, miten osaavat. Tietysti kaikille ihmisillä - merkkihenkilöilläkin - on oma henkilökohtainen tietosuojansa, tosin julkisilla se on pienempi, mutta silti: jos joskus jotain merkittävää, joskus jopa huolestuttavaa, tapahtuu, siitä pitäisi varoittaa, kertoa, valmistaa ihmisiä kohtaamaan tämäkin asia ja tarvittaessa pyytää vaikka esirukouksia, jos asian tai ihmisen tila sitä edellyttää.


Kirkon tiedottaminen on todellinen taitolaji. Siinä työntekijäraukka saa taiteilla tiedottamisen veitsen terällä. Toisella puolella on vaativa ja oikeaa tietoja odottava ja haluava kansa, toisella puolella on vaikenemaan vaativa, skandaaleja pelkäävä ja kaikkialla mörköjä näkevä ja avuttomana asioita peittelevä hallinto, jolla ei useinkaan ole mitään "hajua", miten tiedotetaan tai edes miksi. "Byroosta" puuttuu vastuuhenkilöiltä kaikki todellinen ammatillinen osaaminen tiedotuksesta ja tiedottamisesta. Joskus tosin syy tiedottaa saattaa johtua pelkästään jonkun, siis korkeammalla jakkaralla istuvan ja parempaa palkkaa saavan, itsekkäästä ajatuksesta: mitenkähän tuosta saisi jotain hyötyä tai pääsisinköhän noin enemmän esille julkisuudessa. Saisikohan tuolla tiedottamisella näyttämään siltä, että a) osaan oikeasti tehdä työtäni ja b) teen sitä hyvin tuloksin.

Kirjoitin jokin aika sitten jupinassani isä Rauno Pietarisen näköisen Suomen luterilaisen kirkon Oulun piispa Samuel Salmen haastattelusta Suomen Kuvalehdessä nr. 38/ 20.9.2013. Siinä luterilainen piispa totesi mm. että ”elämä ei ole pintaliitoa.Piispa Salmen mielestä ihmisen pitää kysyä itseltään "ymmärrätkö, mitä teet?" Meidän kaikkien - minunkin - tulisi hyvä ettei joka päivä kysyä noin itseltämme ja toimia sitten oikein, vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Muutoin olemme kuten tuo alussa mainittu proffa, joka jo viikon kuluttua toimi, niin kuin toiset toivoivat.





HAP
happy