tiistai 1. lokakuuta 2013

93. Vallan kahvassa vai toisten pauloissa?

Joitakin vuosia sitten kerrottiin tällaista kaupunkilegendaa:
"Opiskelijat olivat päättäneet 'opettaa' luennoitsevan professorin mieleisilleen tavoille. Puhumaan tietystä kohdasta luentosalia. Paikka merkittiin huomaamattomalla merkillä lattiaan ja koe alkoi. Aina kun professori oli merkin päällä, kuuntelijat kuuntelivat hiljaa ja mielenkiinnolla, mutta kun hän meni kauemmaksi merkistä, meteli alkoi lisääntyä. Mitä kauempana proffa oli merkistä, sitä kovempi oli meteli luentosalissa. Tarinan mukaan proffa oppi oikean paikan luennoida muutamassa päivässä tajuamatta, että se oli suunniteltu ja ohjattu teko."
Tuohon tarinaan sisältyy varmasti opiskelijoiden veitikkamaisuuden lisäksi monta opetusta. Yksi on massojen voima, ulkoisen vaikuttamisen mahti, jotka säätelevät ja vaikuttavat aina omassa elämässämmekin, halusimme sitä tai emme.

Yksi esimerkki massojen voimasta, ulkoisesta vaikuttamisesta, on ns. "neljäs valtiomahti", joka alkuaan on tarkoittanut lehdistöä, mutta joukkotiedotusvälineiden sähköistyessä sillä tarkoitetaan nyt muutakin mediaa. Kuuluisan ranskalaisen filosofin ja kirjailijan Montesquieun mukaan nimensä saanut vallan kolmijako-opin mukaan ensimmäinen valtiomahti on poliittinen päätösvalta, valtiopäivälaitos (Suomessa siis eduskunta), toinen hallinnollinen toimeenpanovalta (Suomessa se on hallitus eli valtioneuvosto) ja kolmas näitä molempia valvova tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos. Lehdistö ja media tulevat siis listalla neljäntenä, tosin epävirallisina valtiomahteina, mutta silti todellisina vaikuttajina.

Huomasin juuri tätä kirjoittaessani, että hei - ortodoksisella kirkollahan tuo mahtihierarkia, meidän oma epäpyhä kolmijakomme, on hieman erilainen. Mielenkiintoista! Lähes vallaton kirkolliskokous, lähes kaiken vallan haalinut kirkollishallitus, jota ei kontrolloi mikään oma kirkollinen oikeuselin (kuten periaatteessa ennen teki kirkolliset oikeudet) ja kirsikkana kakun päällä oma lepsu kirkollinen mediamme. Ja kaiken yläpuolella leijailevat tietysti korkeinta "todellista valtaa" käyttävät piispat. Jee! Noinko se menee?


Mutta palataanpa vielä takaisin raiteille ja maallisiin sfääreihin. Jos olisin itserakas, voisin kuvitella kuuluvani tuohon neljänteen maalliseen valtiomahtiin, kun kirjoitan ja yritän vaikuttaa täällä maallisessa mediassa. Mutta toki melko pian rauhoitun, kun juon lasillisen vettä, vedän syvään henkeä ja huomaan olevani ihan tavallinen jupisija vaan, ilman mitään sen kummempaa mahtia. Olen mieluumminkin sellainen tavis, johon tuolla neljännellä valtiomahdilla ja yleensä kaikella tällä ulkoisella vaikuttamisella vaikutetaan tai ainakin yritetään. Ja mene ja tiedä, kirjoitanko sitten näitä jupinoita tuon mahdin "vaikutuksen alaisena" vai ilman.

Joka tapauksessa itsekin olen joskus kokenut konkreettisena tuota samaa, siis ulkoapäin tulevaa vaikuttamista, jota joku voisi nimittää myös painostukseksi. Tosin se saattaa olla joskus ihan vain omaa mielikuvitustani tai ainakaan se ei välttämättä aina ole ollut kaikilta osin tietoista (siis tarkoituksella toisilta minuun päin suuntautuvaa) ja tuolla tavoin tarkoitushakuista ja harkittua käyttäytymistä. Mieluumminkin useimmiten se on jonkinlaista tapaa, opittua ja ihmisten normaalia tai epänormaalia - ihan miten vain - käyttäytymistä, jonka voi sitten halutessaan jokainen - minäkin - tulkita, miten kukakin haluaa. Ja pitää aina muistaa sekin tosiasia, että silloin kun vain kourallinen vaikkapa kritiikkini kohteeksi joutuneita ihmisiä yrittää vaikuttaa asioihin noin, se ei suinkaan vielä ole massojen vaikuttamista.

Pohdin tuota samaa asiaa itse ihan äskettäin omalla kohdallani, kun pohdiskelin jupinoitteni lopettamista. Niiden asiasisällön muuttamista toisen kerran vähälle aikaa, jälleen hieman "kiltimmäksi", vähemmän kritiikkiä sisältäviksi. Siirsin tai ainakin yritin pikkuhiljaa siirtää painopistettä jupinoitteni asiasisällöissä enemmän esimerkiksi historiallisten jupinoiden suuntaan. Kirjoitin jupinoita munkeista ja jopa Mannerheimistakin. Jotkut niistä vaativat myös melkoista asioihin paneutumista ja tutkimistakin. Mutta miten kävi?

Ei välttämättä niin hyvin. Blogikirjoittajan kirous ovat usein lukijatilastot. Joskus ne saavat vallan kirjoittajassa ja silloin hän alkaa toimia oudosti. Minäkin. Ainakin joskus.

Tällaisesta käyttäytymisestä on esimerkkejä kylliksi, kun katselet ympärillesi. Enkä nyt tarkoita pelkästään itseni tekosia. Nykyinen tietotekniikka tarjoaa monenlaisia tietoja blogin lukijoista: kuinka paljon juttuja luetaan, mistä sivuille tullaan, millaisilla hakusanoilla on sivuille jouduttu, mistä päin maailmaa lukijoita on, jne. Kaikenlaista joillekin ehkä tarpeellista, mutta mitä ilmeisimmin minulle ihan tarpeetonta tietoa. Silti sillä on vaikutuksensa ja se kai on sen tarkoituskin. Joskus joku meistä kirjoittajista voi haluta lisää ja lisää lukijoita sivuillensa ja tekee markkinointityötä toden teolla. Sijoittaa jopa rahaa sivujen markkinointiin. Miksi? Yritin miettiä sitäkin. Miksi?


Miksi minun pitäisi markkinoida kirjoittamiani hengentuotteita, jupinoitani, maksamalla siitä jollekin ylikansalliselle yhtiölle? Kohdallani ei miksikään. En tähtää elämässäni "vihreämmälle oksalle", en halua lisää julkisuutta, minulla ei toivottavasti ole isommin mitään narsistiakaan ongelmia (vaikka kaikillahan meillä kai vähän sitäkin vikaa on), en halua miellyttää ketään (mieluummin asiat kohdallani taitavat olla toisin päin, enemmän siis ärsytän). Ja eivät nämä jupinani mitään blogikirjallisuuden helmiä ole, jotta niitä edes voisi ja viitsisi jotenkin markkinoida.

Ainut asia, miksi kirjoitan, on, että haluan toki joskus muutosta yleisiin (en siis omiin yksityisiin) asioihin, joissa koen epäoikeudenmukaisuutta tai katson niiden olevan väärin ja tämä on yksi pieni tapa vaikuttaa. Tärkein syy - jonka lienen jo joskus maininnutkin - on selkeyttää omia ajatuksia kirjoittamalla ne ruudulle, ennen sanottiin paperille. Siihen liittyy monta myönteistä asiaa: näin en toivottavasti kalkkeudu ja muutu vanhuudenhöperöksi niin nopeasti, kun on ajatustyötä aina ajoittain; on tekemistä joutavina hetkinä, joita eläkeläisellä riittää; kirjoittaminen on lisäksi mukavaa puuhaa; jopaa lähipiirikin saattaa huomata, että olen vielä elossa. Jotkut - lähipiirin ulkopuoliset lähinnä - saattavat tosin todeta tuohon viimeiseen kohtaan elossa olosta: valitettavasti.


Neljännellä mahdilla vaikuttamista tapahtuu joka tapauksessa myös kirkon piirissä. Aiemmin kirkko vaikutti voimakkaasti sen avulla eräänlaisten negaatioiden kautta. Eli ei kerrottu kaikkea. Kun asioista ei sitten puhuttu, asiaa ei silloin "kirkon oikeasti" ollut olemassakaan, ja se ei silloin myöskään haitannut kirkon, eikä etenkään viitan helmoissa pyörivän hovin elämää. Mutta pian kirkonkin piirissä - tai ainakin pienessä osassa joukkoa - huomattiin, että jos kirkko ei tiedota näistä asioista, joku muu saattaa kertoa siitä ja silloin tavallinenkin asia saattaa muuttaa luonnettaan. Myönteinenkin asia saattaa muuttua kielteiseksi. Tavallinen asia skandaaliksi. Vaietusta asiasta tulee julkinen repostelun kohde. Silloin tapahtui vähäksi aikaa joitain muutoksia tiedottamisessa. Vaihdokset ja muutokset eivät kuitenkaan aina ole hyväksi, jos niitä tehdään paniikissa tai muutoin harkitsemattomasti (huomaa en sanonut ammattitaidottomasti). Kaikki kun ei aina toimi niin kuin Strömsön kirkkokuorossa.

Tosin aina aika ajoin tämänkin kirkollisen mahdin piirissä palataan vanhoihin aikoihin. Kaikkea ei edelleenkään kerrota, eikä kaikkea mahdollista tehdä hyvän tiedottamisen eteen. Kun joku vaikkapa merkkihenkilö ei tule jonnekin tilaisuuteen, jonne hänen olisi pitänyt tulla suorittamaan ohjelmanumeroaan, kukaan ei puhu: miksi, mitä on tapahtunut, miten asiaan pitäisi reagoida? Henkilöä ei vain näy missään ja tiedotus vaikenee, muut kanssakulkijat paikkaavat puutteet, miten osaavat. Tietysti kaikille ihmisillä - merkkihenkilöilläkin - on oma henkilökohtainen tietosuojansa, tosin julkisilla se on pienempi, mutta silti: jos joskus jotain merkittävää, joskus jopa huolestuttavaa, tapahtuu, siitä pitäisi varoittaa, kertoa, valmistaa ihmisiä kohtaamaan tämäkin asia ja tarvittaessa pyytää vaikka esirukouksia, jos asian tai ihmisen tila sitä edellyttää.


Kirkon tiedottaminen on todellinen taitolaji. Siinä työntekijäraukka saa taiteilla tiedottamisen veitsen terällä. Toisella puolella on vaativa ja oikeaa tietoja odottava ja haluava kansa, toisella puolella on vaikenemaan vaativa, skandaaleja pelkäävä ja kaikkialla mörköjä näkevä ja avuttomana asioita peittelevä hallinto, jolla ei useinkaan ole mitään "hajua", miten tiedotetaan tai edes miksi. "Byroosta" puuttuu vastuuhenkilöiltä kaikki todellinen ammatillinen osaaminen tiedotuksesta ja tiedottamisesta. Joskus tosin syy tiedottaa saattaa johtua pelkästään jonkun, siis korkeammalla jakkaralla istuvan ja parempaa palkkaa saavan, itsekkäästä ajatuksesta: mitenkähän tuosta saisi jotain hyötyä tai pääsisinköhän noin enemmän esille julkisuudessa. Saisikohan tuolla tiedottamisella näyttämään siltä, että a) osaan oikeasti tehdä työtäni ja b) teen sitä hyvin tuloksin.

Kirjoitin jokin aika sitten jupinassani isä Rauno Pietarisen näköisen Suomen luterilaisen kirkon Oulun piispa Samuel Salmen haastattelusta Suomen Kuvalehdessä nr. 38/ 20.9.2013. Siinä luterilainen piispa totesi mm. että ”elämä ei ole pintaliitoa.Piispa Salmen mielestä ihmisen pitää kysyä itseltään "ymmärrätkö, mitä teet?" Meidän kaikkien - minunkin - tulisi hyvä ettei joka päivä kysyä noin itseltämme ja toimia sitten oikein, vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Muutoin olemme kuten tuo alussa mainittu proffa, joka jo viikon kuluttua toimi, niin kuin toiset toivoivat.





HAP
happy
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.