perjantai 28. helmikuuta 2014

XI. Ukrainan ortodoksien vaikea tilanne

Palaan vielä yhdellä jupinalla tuohon Ukrainan tilanteeseen. Saa nähdä onko tämä viimeinen tätä lajia. Tämä yhteiskunnallinen sekä kirkollinen tilanne Ukrainassa saa minut voimaan melkein pahoin. En kaikesta huolimatta ole venäläisvihamielinen, mutta tällaiset teot koettelevat minua kovasti. Liian kovasti. Mutta silti en toki katso tätä tilannetta kaikkien syyksi, vain eräiden ja olosuhteiden.

Luin jokin aika sitten erään mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohdittiin mm. ideologioita ja niiden kykyä tunnustaa omat virheensä. Kuinka jotkut ideologiat eivät millään ymmärrä olevansa myös erehtyväisiä. Tällaisia ideologioita sitten tulee ja menee huolimatta niiden johtomiesten joskus rankoistakin ponnisteluista ja seuraajien ylitsepursuavista ylistyksistä. Vain todelliset, aidot ja hyvät - sanoisinko oppivat - säilyvät. Muut tuhoutuvat, mikä milloinkin, mutta aikanaan.

Jos ideologia ei sopeudu oikealla tavalla siihen historialliseen todellisuuteen, missä se on ja missä sen seuraajat elävät ja jos se on kyvytön rikkomaan sellaisia rajoja, joita pitää aika ajoin tarkistaa, ideologia on aikaa myöten tuhoon tuomittu. Ideologian tarkistaminen ei tässä tarkoita vaikkapa uskonnossa sen ytimen, uskonopin, tarkistamista, vain ja ainoastaan menettelytapojen ja käytäntöjen ja toimintaympäristön kriittistä tarkastelua.

Ymmärtämättömyys, joka tuollaiseen väärään tapaan elää sisältyy, estää todellisuuden näkymisen ja johtaa liian usein väkivaltaiseen käyttäytymiseen, jopa toisinajattelevien vainoamiseen. Joissakin se tarkoittaa panssareja, joissakin syrjintää ja halveksuntaa.

Tällaisia ajatuksia singahtelee mielessäni myös Ukrainan tilannetta ajatellessani. Jonkinlainen pansalvismin ote tuntuu siellä liian kuristavana. Kirkot sotkeutuvat liikaa politiikkaan, jopa tekevät sitä. Ne eivät suojele ihmisiä politiikalta, vaan ovat oleellinen osa sitä. Kirkolliseen terminologiaan sekoitetaan mennen tullen poliittisia ja kansallisia termejä.

Taustalla on varmaankin yhden epäonnistuneen ideologian romahdus, sen aiheuttaman tyhjiön täyttyminen ja uuden ideologian luominen entisen päälle osittain varmaan lähes entisin eväin. Jotkut eivät ilmeisesti vain ole tottuneet elämän vapaassa maassa, ajattelemaan vapaasti, toimimaan vapaasti. Kansa on tottunut siihen, että niitä johtaa tsaari tai mikä se nyt milloinkin on ja tsaarit ovat tottuneet olemaan yksinvaltiaita ja ihailtuja. Huolimatta siitä, onko heillä mitään sellaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia, joka edellyttäisi muilta tuollaista käyttäytymistä. Jos - tai paremminkin kun - ei ole, niitä tehdään keinotekoisesti ja luodaan pian erilaisia henkilöpalvonnan muotoja, joihin sitten kirkkokin menee sokeana mukaan.

Kirkonmiesten aivan käsittämätön vallanhalu ihmetyttää myös. Jos Ukrainassa on kolme ortodoksista kirkkoa ja pari katolistakin, miksi siellä ei nyt - kun tilanne on se, mikä on - voitaisi tehdä yksi yhteinen Ukrainan ortodoksinen kirkko, joka suojelee jäseniään niin kuin kirkon tulee tehdä ja samalla on uskollinen oman maansa esivallalle. Siis oman maansa esivallalle.

Kun usein syytetään kirkkoa veljeilystä vallanpitäjien kanssa, on varmasti aihetta tarkastella, ketkä siinä oikein veljeilevät. Ukrainassa tilanne on siltäkin osin mielenkiintoinen. Oman maan, mutta suurelta osin "muiden" hylkäämä autokefalinen kirkko, joka aikanaan perustettiin olosuhteiden pakosta ulkomailla, kun Neuvostoliitto ei sitä hyväksynyt, on ollut ihan hiljaa. Miksi? Mielestäni osin siksi, että se on pieni, mutta osin myös ehkä siksi, ettei se ei ole halunnut osallistua tähän kirkon harjoittamaan politikointiin.

Ketkä siihen ovat osallistuneet? Minusta se näyttää siltä, että kirkollista valtaa Ukrainassa pitävän kirkon, Moskovan patriarkaatin alaisen UOK:n edustajat, jotka eivät pääasiassa tee mitään ilman Moskovan lupaa. Ja skismaattinen, Ukrainaa EU:hun väen väkisin ajava, Kiovan patriarkaatti, aikanaan riitelyn tuloksen UOK-MP:stä eronnut joukko, jota on viime päiviin saakka lähes hyljeksitty maassa lukuun ottamatta sen joitain vahvoja alueita / kaupunkeja.

Yksi mielenkiintoinen asia tulee vielä mieleen tässäkin asiassa. Ukrainan naapurivaltio, Venäjä, on erittäin herkkä sille, jos joku muu valtio puuttuu sen sisäisiin asioihin. Mutta annapas olla, kun se puuttuu toisen maan sisäisiin asioihin; se on aina omien kansalaisten auttamista tehtiin se sitten diplomatialla tai panssareilla. Tätä en ole koskaan ymmärtänyt enkä myöskään hyväksynyt. En nytkään.

Kun vielä eilen olin melkolailla vastaan sen jonkun naispuolisen lappeenrantalaisen kansanedustajan tekemää aloitetta ulkomaalaisten maanomistuksesta Suomessa, niin tänään jo emmin: johtaako tällainen politiikka joskus samaan meilläkin, kun maata omistaa riittävän suuri joukko jostain tietystä maasta, vaikkapa Sveitsistä. Tuleeko sen maan panssarit rajalle tai peräti sen ylikin, kun Sveistin poliittinen johto katsoo kansalaistensa olevan "hädässä". Mitä tuo hätä sitten milloinkin on, siitä meillä on kylliksi esimerkkejä viime vuosilta omasta ja vaikkapa naapurimaan mediasta luettavissa ja erilaisilta "pekmanneilta" kuultavissa.

Mutta palaan vielä Ukrainaan. Minusta siellä pitäisi nyt pystyä tekemään oikeita ratkaisuja kaiken uhallakin. Paluuta ei pitäisi olla enää kolmeen ortodoksiseen kirkkoon ja skismaattiseen tilanteeseen, jossa suuri osa maan kirkoista on kirkollisessa mielessä joidenkin lahkojen alaisia ja osa maan virallisen kirkon alaisia. Kirkon, joka ei kuitenkaan ole maan oma kirkko, vaan jota johdetaan voimakkaasti toisesta maasta ja joka on täysin sen määräysvallassa. Ukrainan ortodoksisen kirkon tulee tässä tilanteessa yhdistyä jatkamaan vuosituhantista alueen kristillistä perinnettä omalla ukrainalaisella tavallaan.


HAP
happy

tiistai 25. helmikuuta 2014

X. Mikähän on Ukrainan tie?

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Näin totesi eilen eräs ystäväni, kun keskustelimme tilanteista Ukrainassa. Todellakin. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, sanoisi varmaan fakkiintunut kisaselostaja.

Monen moisia ihmetyksen aiheita on Ukrainan tilanteessa ollut viime päivinä ainakin minulle. Miksi Venäjän valtio toimii, niin kuin toimii? Päättömästi. Miksi Ukrainan Venäjän kirkkoon kuuluva ortodoksinen kirkko toimii niin kuin toimii? Eteensä katsomatta. Miksi Ukrainan toinen ortodoksinen kirkko ei näytä oikein toimivan ollenkaan? Vaikenee, viisaasti vai tyhmästi. Sen sijaan kolmas kirkko toimii melko aktiivisesti? Yrittää jopa vallata luostareita ja kirkkoja.

Itselleni on muodostunut sellainen kuva tilanteista, että suuri ja mahtava Venäjän kirkko on ajanut itsensä tai on ainakin voimalla ajautumassa siihen samaan ahtaaseen nurkkaan, missä suuri ja mahtava valtio jo on. Sieltä ei selviä muutoin kuin hampaita näyttämällä tai häpeästä punastellen, mikä jälkimmäinen vaihtoehto ei sovi ollenkaan slaavilaiseen luonteeseen.

Ukrainan kirkko on rajujen ja todellisten faktojen edessä. Jos se toimii, kuten Venäjän valtio näyttää toimivan tai jos se toimii, kuten Venäjän ortodoksinen kirkko näyttää toimivan, kirkon taru päättyy nopeasti. Ukrainan uudet vallanpitäjät eivät ihan selvästi näyttäisi pitävän vanhasta neuvostotyylistä hallinnoimisessa - ei valtiossa eikä kirkossakaan.

Ukrainan lähihistoriasta ovat tuttuja kirkkojen pakkolunastukset ja luovutukset toiselle kirkolle. Näin tehtiin neuvostoaikana mm. kreikkalaiskatolisille eli uniaattien kirkoille. Ne otettiin jossain vaiheessa Neuvostoliiton historiaa pois uniaateilta ja luovutettiin ortodokseille. Sama voi toistua tänä päivänäkin. Moskovan alaiselta kirkolta voidaan ottaa kirkkoja valtion haltuun ja luovuttaa ne jollekin toiselle kirkolle. Tällä hetkellä tuossa uuden, tulevan ukrainalaisen kirkon paikassa näyttäisi ainakin julkisuuteen annetun kuvan perusteella olevan tiukimmin kiinni entinen - tai onhan se vieläkin - skismaattinen kirkko, ns. Kiovan patriarkaatti.

Sivupöydissä kaiketi jo keskustellaan uuden ukrainalaisen kirkon perustamisesta, mutta asiasta ei varmaankaan ole syytä vielä puhua kovin julkisesti. Onko tuo kirkko Venäjän kirkon alainen? Epäilen. Onko se sitten vanhan autokefalisen Ukrainan ortodoksisen kirkon uusi ilmentymä vai Kiovan patriarkaatin muunnelma, selvinnee aikanaan. Merkittävää on valinnassa varmaan se, että miten Ukraina tulee suuntautumaan ulospäin - Eurooppaan ja Venäjään päin. Säilyykö se kaikilta osin slaavilaisena valtiona vai tuleeko siitä eurooppalainen valtio, jossa on eurooppalaiset arvot?

Joka tapauksessa syntyneestä vaikeasta tilanteesta voivat syyttää itseään vain jääräpäiset ja vanhoihin neuvostoaikoihin kangistuneet "vanhan ajan" kirkonmiehet. He olivat koko ajan nyt massamurhaajaksi leimatun entisen presidentin hännystelijöitä, heillä ei ollut todellista silmää nähdä, mitä Ukrainassa oikeasti tapahtui ja tapahtuu kansan keskuudessa, kuin korkeintaan vasta nyt, kun muutama on ensin tapettu kaduille hallinnon palkkaamien tarkka-ampujien luodeista. Saa nähdä, oliko se vain liian myöhään hoksattu. Hädästä tai jopa paniikista kertoo kuitenkin viimetipassa tehty kirkon päämiehen sivuun laittaminen lääkärintodistuksen perusteella ja uuden sijaisen valinta. Vielä muutama päivä aiemmin, kun todellisuudessa valtaa pitivätkin aivan muut kuin metropoliitta, asia ei ollut ajankohtainen, mutta nyt kun maan maallinen valta vaihtui, pelättiin, että vanha ja sairas mies rupeaa höperöimään asioiden kanssa ja päätettiin varmistaa tilanne ja valittiin uusi uskollinen. Saa nähdä oliko teko oikea. Hieman epäilen.

Samaan aikaan kun nämä kirkonmiehet paasaavat kovalla äänellä, etteivät viranomaiset saa puuttua kirkon asioihin, he itse unohtavat, että he tekivät ja tekevät yhä tuota samaa: puuttuvat valtion asioihin, politiikkaan, joka ei mitenkään kuulu kirkolle. Ei Ukrainassa, ei Venäjällä, eikä Suomessa. Muutoinkin monissa lausunnoissa on melkoinen ristiriita aiemman oman käyttäytymisen ja toiminnan kanssa suhteessa nykyhetkeen. Vaaditaan uudessa tilanteessa ihmisiltä, viranomaisilta, kirkonmiehiltä, seurakuntalaisilta jotain, jota itsekin olisi jo aikaa sitten pitänyt tehdä ja noudattaa omassa toiminnassaan. Ei anna hyvää kuvaa toiminnasta, ei todellakaan.

Tilanne kirkossa on tosin yhtä tulenarka kuin koko valtiossa. Venäjän valtaapitävät pelkäävät oman maansa kansalaisten tekevän samoin kuin ukrainalaiset ja paljastavan samanlaisen korruption ja mädännäisyyden hallinnossa, kuin oli Ukrainassa ja on yhä monessa muussa entisessä itäblokin maassa: Valko-Venäjällä, Kazaksanissa, Uzbekistanissa, Tadžikistanissa ja Moldovassa. Siellä entinen diktaattorimainen meno jatkuu vanhaan malliin niin kirkon piirissä kuin maallisissa kuvioissa, joissain rajuna joissain hieman miedompana. Siksi Venäjän on ärhenneltävä, peloteltava naapurejaan interventiolla ja oman maan kansalaisten pelastusoperaatiolla, joka toteutettaisiin ajamalla panssarit rajan yli. Näinhän tehtiin äskettäin Georgiassa EU:n seuratessa tapahtumia hampaattomana telkkarista.

Itse veikkaan, että ei ole kaukana tuo Venäjänkään seuraava vallankaappaus. Tosin asiaa mutkistaa se, että suuri osa venäläisistä alkaa saada elintasonsa melko hyvään malliin ja heistä ei silloin enää ole nousemaan barrikadeille, kuten tekivät köyhät ukrainalaiset. Kun kotona on hieno auto ja muut hörvellystä, ei niin kamalasti haittaa, vaikka viranomaiset ovat korruption pilaamia ja valtion varat hupenevat vallanpitäjien omiin eläin- ja banaanitarhoihin sekä kristallikruunuihin, jotka siis kustannetaan kalliilla ja valtion varoin. Pääasia, että itsellä menee kohtuullisesti.

Tämän kaiken yllä olevan olen kirjoittanut tietoisena siitä, että en millään muotoa ole Ukrainan enkä Venäjän asiantuntija. Kirjoitan tämän oman mielipiteeni ihan tavallisena taviksena, joka nyt vain sattumalta on viime päivinä seurannut aiempaa enemmän ja intensiivisesti tapahtumia Ukrainassa. Kaikki slavofiilit ja muut sovjetofiilit ja siinä ohessa myös muut besserwisserit voivat ihan vapaasti repiä ihokkaansa tai vaikka minkä. Se ei minua suuremmin haittaa. Olen silti tätä mieltä.


HAP
happy

maanantai 24. helmikuuta 2014

IX: Nuttu nurin ja kiireesti

Suomalainen sananlasku sanoo: "Nuttu nurin, onni oikein!" En tiedä tarkoittaako tuo sananlasku jotain samaa kuin "takinkääntäminen", mutta nyt haluan niin kyllä uskoa. Sillä mielestäni viime päivinä on monella taholla nähty noita melko vikkeliä takinkääntämisiä - mielenmuutoksia (mutta ei kuitenkaan aitoa metanoiaa) yhdestä ajatuksesta ja toiminnasta lähes päinvastaiseen tai ainakin oleellisesti toiseen.

Näin tapahtui mielestäni Kiovassa. Kiovan suurin ja mahtavin ortodoksinen kirkko, joka mm. pitää hallussaan kuuluisaa Kiovan luolaluostaria, Kiovan Petšerskajan lavraa, Ukrainan ortodoksinen kirkko (Moskovan patriarkaatti), muutti melkein yhdessä yössä ajattelutapaansa.

Kun eilen Ukrainan naapurimaan media ulkoministeriönsä suulla kertoi Maidanin mielenosoittajista terroristeina ja vallankaappaajina, lähes fasisteina ja ortodoksinen kirkko hymisteli vierellä, niin jo seuraavana päivänä kirkko kiitti uusia vallanpitäjiä suojelijoina ja hyväntekijöinä. Niin se maailma muuttuu nopeasti!

Kun eilen Venäjän ortodoksinen kirkko antoi erilaisia lausuntoja oman kirkkonsa asemasta suhteessa vaikkapa Konstantinopolin patriarkaattiin, niin tänään Venäjän kirkon päämies sanoo: "Hajaannuksesta selviytymisen tulisi aina seurata kirkollisen elämän kanonisten periaatteiden polkuja. Vain tällainen yhtenäisyys on kestävää ja pelastavaa."

Mielenkiintoista. Kanonisiin periaatteisiin kun kuuluu myös vaikkapa se, ettei toinen paikalliskirkko tule toisen paikalliskirkon "tontille". Eli se tarkoittaa, että kussakin maassa (alueella) on vain yksi ortodoksinen kirkko, jonka alaisuudessa (jurisdiktonissa) kaikki ortodoksit toimivat. Saa nyt nähdä, koskeeko tuo annettu ohje vain jotain asiaa, vain onko sillä laajempaa kantavuutta.

Aika monta kertaa Ukrainan konfliktia seuratessa tuli mieleen monenlaisia ajatuksia, joiden päälinjana oli "rusinat pullasta"-ajattelu. Kirkonmiehet seurasivat silmä tarkkana, kuka oikein pääsee niskan päälle ja kenen taakse asetutaan. Ukrainan presidentin ja EU:n kanssa solmittu "rauhansopimus" vai hämäsi kaikkea muuta kansaa . Kukaan ei arvannut, että presidentti ja hänen lähipiirinsä vain ostivat aikaa tällä sopimuksella. Aikaa selvitellä asioitaan paikalta poistumista varten. Aikaa kerätä omaisuutta, siirtää varallisuutta turvaan ja paeta.

Kun sitten todellisuus selvisi - nähtiin presidentin hulppea maaseutulinna banaani- ja eläintarhoineen sekä se suunnaton tuhlailu, johon taloudellisessa kurimuksessa elävien ukrainalaisten varat olivat huvenneet - silmät aukenivat ja ainakin toistaiseksi myös naapurimaan kritiikki on hiljentynyt ja retoriikka lieventynyt. Tunne on osittain sellainen, että ilmeisesti joku mahtava naapuri yllätettiin lähes "housut kintussa", kun selvisi todellisuus, tosiasiat Ukrainan presidentistä. Tai oikeammin pitää kai sanoa, kun ne selvisivät kansalle. Vallanpitäjät niin Ukrainassa kuin myös naapurimaassa olivat toki sen jo tienneet aikoja sitten ja eläneet mukana siinä ja osittain myös itse elävät siinä yhä. Ketjureaktio oli nopeaa: yksi jos toinen hylkäsi "hjuvan kaverinsa" Viktorin ja nyt hän oleskelee "jossakin lukuisista asunnoistaan Ukrainassa", todennäköisesti jossain Itä-Ukrainassa, Donetskin alueella.

Kammottavaa oli katsella telkkarista, kun jossain itäukrainalaisessa kaupungissa paikalliset "asukkaat" olivat menneet jollekin parvelle ja paasasivat sieltä - siis Ukrainassa - että Venäjän lippu pitää nostaa torniin liehumaan mahdollisimman pian. Kummallisinta siinä oli tietysti se, että hieman aikaisemmin nämä samat tyypit syyttivät Maidanin mielenosoittajia vallankaappaajiksi ja kapinallisiksi. Samoin paikalliset kuvernöörit - joista huhut kertovat, että he olisivat paenneet itäiseen naapurimaahan - syyttivät uusia vallanpitäjiä myös kapinallisiksi, mutta he itse kieltäytyivät noudattamasta vaaleilla valitun parlamentin päätöksiä. Mielenkiintoista retoriikkaa ja toimintaa. Saa nähdä mitä tästä kaikesta vielä seuraakaan, kun suurella naapurilla ei aika enää mene olympiakulissien ylläpitämiseen. Kirkollinen tiedottaminen siellä näyttää vielä kuitenkin suitsuttavan - Ukrainan tapahtumat sivuuttaen - olympiakisojen upeaa suorittamista ja erään henkilön suurta osuutta sen toteuttamisessa. Niin - ja kukahan oikein periikään sen Ukrainan valtiollisen banaanitarhan?

HAP
happy

torstai 20. helmikuuta 2014

VIII. Kyllästyttää tämä touhu

Tämä ei ole enää mukavaa!

Sairastelin tässä viikon verran oikein kunnon räkätautia. WC-pönttö meinasi tukkeutua nenäliinoista ja käsipyyhkeistä ja vessapaperista, joihin niistin nenääni. Ja kyllä sitä inhottavaa räkää tulikin
ihan kohtuullinen määrä. Ilmeisesti sen mukana tuli pääni sisästä jotain muutakin, koska laitoin juuri äsken elämäni ranttaliksi. Miksi? No koetanpa kertoa siitä jotain.

Olen tässä viime päivien aikana ollut ihan selvästi erittäin ärsyyntynyt monesta asiasta. En tiedä onko syynä tuo räkätauti, hormonit, ikä, pitkästyminen vai mikä lie. Mutta minua ovat pitkästä aikaa ärsyttäneet typerien asioiden ja asioiden hoitamattomuuden lisäksi myös ihmiset. Heidän - siis omasta mielestäni kummallinen, etten ihan sanoisi, outo - käyttäytyminen. Mikään ei ole ollut joidenkin ihmisten mielestä hyvin eikä riittävää. Kukaan ei osaa tehdä mitään, ei varsinkaan oikein. Kaikessa nähdään vain rumaa, väärää, paskaa ja suunnattomasti negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Tämä ei ole enää mukavaa!

Kaikesta naristaan ja valitetaan, reklamoidaan. Jopa kannellaan työnantajalle jonkun ihan viattomista tekemisistä. Mikään ei ole hyvin. Kaikki menee pieleen. Muut ihmiset toimivat väärin ja ovat törttöjä. Siis noiden valittelijoiden mielestä. Minusta asia on ihan päinvastoin: maailma on kaunis ja ihmiset pääsääntöisesti oikein mukavia. Mikä oikein saa nuo jotkut sitten narisemaan. En tiedä ja saatan tässä arvaillessani osua aivan harhaan, mutta teen sen kuitenkin, jotta joillekin on taas aihetta vaikka narinaan, jos siltä tuntuu.

Oma arvaukseni on, että nykyihminen voi useissa noissa tapauksissa vain pahoin. Se on melko yleistä tänä päivänä Suomessakin. Ihmisten oma elämä, sen perusasiat eivät ole kaikilla kunnossa. He eivät ole tyytyväisiä itseensä, perheeseensä, lapsiinsa, elämäänsä, työhönsä, ympäristöönsä, tekoihinsa, saavutuksiinsa, arvostukseensa ja mihin kaikkeen muuhun sitten ei ollakaan tyytyväinen kaiken muun tyytymättömyyden lisäksi. Tällaisen ihmisen päivään kuuluu vähintään yksi valitus, reklamaatio tai kantelu päivässä jostain asiasta, ihmisestä, teosta tai tekemättä jättämisestä. Näyttäsi kuin valituksesta olisi tullut energiaa, joka antaa edes hieman potkua tämän ihmisen päivään.

Toinen merkittävä syy tuollaiseen käyttäytymiseen voi olla yksinäisyys tai ainakin tunne siitä, että on jäänyt yksin, huomiotta. Hän kokee, ettei häntä arvosteta tai ettei hänen aikaisempia tekojaan pidetä minään. Sosiaalisessa mediasta ja etenkään Facebookista ei saa oikeita ystäviä, jotka välittäisivät tuollaisista asioista muutoin kuin päivittelemällä asioita profiilissaan tyyliin: "oi ja voi", "otan osaa", "miten sitä silleen", "kauheata". Jos ihmisen "ystäväpiiri" rajoittuu tuollaisiin somen kavereihin, ei todellakaan tarvitse syytä etsiä kaukaa vallitsevaan tyytymättömyyteen.


Mutta varmasti on muitakin syitä. Vanhuus esimerkiksi. Ei hyväksytä sitä, että minähän vanhenen, muutun raihnaisemmaksi, sairastelen ja voin ajoittain huonosti ihan vain siksi, että olen vanha ja vanhuuteen vain kuuluu tällaisetkin asiat. Joku yrittää epätoivoisesti ulkoisella olemuksellaan, pukeutumisellaan, "stailillaan", harrastuksillaan tai kuka nyt mitenkin, näyttää ja vakuuttaa muille olevansa yhä nuori, freesi ja aktiivinen, osallistuva kansalainen, mutta narina ja valitus paljastavat "todelliset karvat". Vanha, mikä vanha. Kärttyisä ukko/akka. Ainainen valittaja.

Sosiaalinen media on armoton. Jos sinulla on yhtään "sosiaalista herkkyyttä", siis jonkinlaista tajua ymmärtää toisia pienistäkin asioista ja jos seuraat jonkun ihmisen kirjoituksia somessa hiemankin pitemmän ajan, opit pian tuntemaan monenlaisia ylättäviäkin asioita hänestä. Sellaisiakin, joita hän ei ehkä itse haluaisi ulospäin näkyvän. Jostakin näkyy selvästi, että hän on yksinäinen, vaikka näyttää ulospäin muuta. Jollakin näyttää olevan taloudellisia ongelmia, vaikka näyttää ulospäin muuta. Jollakin vanhuus tuottaa jo monenlaisia vaikeuksia selvitä normaaleista arkiaskareista, vaikka näyttää ulospäin muuta. Joillakin menee avioliitossa päin prinkkalaa, vaikka näyttää ulospäin muuta. Jollakin on töissä lähes ylipääsemättömiä ongelmia, vaikka näyttää ulospäin muuta. Tärkeää näille ihmisille ovat siis kulissit.

Heistä ja meistä kaikista tulee yhtäkkiä sotamarsalkka Grigori Aleksandrovitš Potjomkinin kaltaisia, kun me omille
ympärillämme oleville "Katariina toisille", kanssaihmisille, rakennamme omia näyttäviä kulissejamme. Valitettavasti ne vain lopulta osoittautuvat varsin pahvisiksi, ja kun ne kastuva sateessa, ne hajoavat nopeasti.
 
Karmeinta tässä kuitenkin on, että - sen sijaan kun Potjomkin tiesi, mitä teki - nuo kanssaihmisemme eivät ilmeisesti itse huomaa, mitä ulospäin näkyy. Ja ainakin minusta, vanhenevasta ja päivä päivältä ilmeisesti yhä kärttyisemmäksi ja kärttyisemmäksi tulevasta ukosta tuollainen tuntuu kornilta, jopa iljettävältä. Siksi alan allergisoitua tuollaiselle ja ilmiselvästi jo nyt alan reagoida jollain tavoin tai ajoittain jopa rajustikin tuollaisiin ärsykkeisiin. Tuollainen ei tunnu hyvältä. Tämä ei ole enää mukavaa.

Siksi minun pitää nyt tehdä jotain. Mitä? Ihan tarkkaan en vielä sitä tiedä, mutta mietin sitä tässä tulevina päivinä ihan rauhassa. Vähennän joka tapauksessa noita tartunnan saamistilanteita ja vähennän olemistani sellaisessa seurassa, mikä aiheuttaa noita "henkisiä näppylöitä" ja yritän olla enemmän ihan oikeiden ihmisten kanssa.

Katsotaan riittääkö se, vai pitääkö tehdä jotain radikaalimpaa. Tänään sen joka tapauksessa aloitin ja yhtään en tiedä, mihin se johtaa, mihin olen menossa, mutta toivottavasti iloisempaan suuntaan ja iloisempien ihmisten luo, mikä samalla uskoakseni palauttaa ilon ja entisen lupsakan mukavuuden laajemmin ainakin omaan elämääni.


HAP
silti yhä happy

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

VII. Popularisoitaisiinko ortodoksisuus!

Tylsää! Ulkona on pakkasta tai pyryttää lunta. Ei sinne voi mennä. Alan taas ilmiselvästi kyllästyä. Moneen asiaan, mutta pääasiassa kahteen: itseni tekemisiin ja toisten tekemisiin tai sitten tekemättä jättämisiin. Ja ne linkittyvät ihan selvästi jotenkin toinen toisiinsa. Toiseen kyllästyminen johtuu selvästikin toisesta. Kummin päin? Mietitäänpä!

Minäkin näytän ja tunnen vanhenevani ja vanhenemiseen kai kuuluvat tällaisetkin vaihtuvat mielentilat. Kohta kai minäkin joudun sanomaan erään pitkäaikaisen presidenttimme puheensa alussa lainaaman Goethen sanoin: "Mehr Licht!" Vai sanoisinkohan minä sittenkin vain niin kauan kuin voin: "Mehr Gedanke, mehr Tätigkeit!"

Vanhuuteen kuuluvat monenlaiset oireet: ruumis muuttuu raihnaisemmaksi, sairaudet ovat jokapäiväisiä, aivosähkötoiminta heikkenee ja siinä ohessa muisti ja mitkä kaikki heikenneekään. Hieman härskin - mutta menköön nyt - sanonnan mukaan, ennen oli neljä ruumiin uloketta viidestä notkeita ja taipuisia ja vain yksi ajoittain jäykkä. Nykyisin on ihan päinvastoin.

Mutta en minä silti tuollaiseen vanhenevaan itseeni ole kyllästynyt. En missään nimessä. Pidän jollakin tavalla tästä vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta seesteisyydestä, verkkaisesta elämäntyylistä ja rauhasta. Hetkinen - rauhasta. Palataanpa siihen kohta.


Olen ilmeisesti - ainakin joissakin asioissa - ollut lähes aina luonteeltani melko laiska. Vanhana olen vielä laiskempi. Minua ei hevillä enää saisi lenkille - siis juoksulenkille, jolle en kaiketi enää fyysisiltä ominaisuuksiltakaan oikein pystyisi lähtemään, kun on nuo raajatkin - kuten tuossa yllä sanoin - jo melko jäykät. Mutta muutoin olen kyllä huomannut, että ulkoilla pitäisi paljon enemmän ja olla ihmisten kanssa. Sillä on valtava mentaalinen ja myönteinen vaikutus kaikkeen. Minuunkin. Mutta kun on pakkasta.

Sen sijaan, että olisin käynyt usein ja paljon juoksulenkillä tai tunkenut itseäni yhtenään tuonne ulos kylmään, olen yrittänyt erilaisin muunlaisin toimin - erityisesti nyt pakkaskeleillä - pitää yllä mahdollisimman vireää aivosähkötoimintaa, etten ihan niin nopsaan höperöityisi. Tuohon "pelastusoperaatioon" on kuulunut mahdollisimman aktiivinen ja tähän ikään sovelias ja monipuolinen aivotyö, kuten esimerkiksi kirjoittaminen, tietokoneitten ja nykyaikaisten kameroitten ja nauhureitten kanssa vehtaaminen ja uusien asioiden opettelu juuri noilla saroilla. Ja olen kyllä myös huomannut, että se on auttanut. Moni muukin arkinen asia sujuu siksi paremmin ja sujuvammin, kun aivot vielä tuottavat jonkin verran kaivattua sähköistä toimintaa.

Viime aikoina olen jopa innostunut laittamaan hyvää ruokaa, mikä minun elämässä - kysykää vaikka läheisimmiltäni - on ennen kuulumatonta. Mutta kauhistuttavin vai liekö vain ihmeellisin havainto oli tässä muuttuvassa maailmassa oli, kun muutama päivä sitten: ilmoitin eräälle tutulleni tyytyväisyyteni lopputulokseen siivoamisen jälkeen. Minä? Siivosin? Tiedän jonkun laittaneen seinään ison rastin, sen verran harvinainen tapahtuma tuo varmaan oli. Minulla on nimittäin käynyt siivooja kotonani jo muutaman vuoden ja ainut siivous, jonka yleensä teen, on se, että siivoilen vähän paikkoja, että siivooja pääsee siivoamaan. Nostelen siis lähinnä erilaisia alusvaatteitani ja muuta roinaa tuolien selkämyksiltä ja lattialta, jotta siellä mahtuu kulkemaan.


Olen myös huomannut joidenkin ihmisten - ei toki kaikkien - ihmettelevän tätä lisääntynyttä aktiivista toimintaani. Siis lähinnä tarkoitan ihmettelyä sillä toiminta-alueella, mikä näkyy ulospäin. Kuka ihmettelee sitten mistäkin näkövinkkelistä. Kuka (ilmeisesti lähinnä omat läheiset) tyytyväisenä tuosta samasta, kuin minä - höperyyden ja holhouksen alaiseksi joutumisen estämisestä - kuka (esim. aktiviteettieni kohteena olevat tai muut omasta mielestään muuten viisaat) vähemmän tyytyväisenä tai sanotaan nyt selvästi tyytymättömina siitä, että minä vanhuuden höperyytäni en tunne kunnioitusta heidän erinomaisia töppäilyjään kohtaan ja olen sitten vielä mennyt kertomaan mielipiteitäni noista erilaisista asioista, vaikkapa  toimimattomuuksista, kähminnöistä, ihan julkisuudessa. 

No osa saattaa olla tyytymätön ihan vain perinteisestä suomalaisesta kateudesta. Ihan aina en tosin aikuisen oikeasti tiedä - mistä, kun ei minulla nyt ainakaan omasta mielestäni mitään kadehdittavaa ole. Mutta kun keskustelin asiasta erään mukavan ihmisen kanssa, hän antoi minulle tähän aiheeseen hyvin liittyvän Raamatun lauseen, jonka liitän tuonne jupinan loppuun kommentin kera.

Eräs näkökulma etenkin näillä joillakin narisevilla ihmisillä on myös ollut se, millä ihmeen "lihaksilla" minä teen tällaisia toimia, kuin nyt teen. Millä osaamisella ja millä ammattitaidolla? Heh! Ja vielä valtion elättinä.

Selvästi heidän viestinsä ja
minulle lähettämänsä palautteen sanoma on ollut: lopeta hyvä mies jo tuollaiset touhuilut. Olisinkin jo varmaan lopettanut, jos en vastaavasti olisi saanut huomattavasti suurempaa määrää positiivista palautetta, jonka avulla on sitten taas jatkettu taas jonkin matkaa. Tai ainakin niin kauan kuin se tuntuu edes jotenkin hauskalta.

Osa tuosta esitetystä kritiikistä on esimerkiksi suoli24-keskustelupalstalla häärivien todennäköisesti jossain määrin mieleltään järkkyneiden ja elämäänsä, parisuhteisiinsa, sairauksiinsa ja kuka mihinkin pettyneiden avohoitopotilaiden lähes säälittävää hourailua, jota en koskaan ole osannut ottaa vakavasti. Siksi en niitä enää suuremmin luekaan, ehkä kerran kukaudessa. Ja silloinkin yritän tehdä sen varsin kursoorisesti ja valikoiden.

Osa saattaa
sitten olla jopa ihan terveiltä vaikuttavien entisten tai nykyisten tai vaikkapa tulevien ortodoksivaikuttajien toimeliaisuutta, jonka takana on monenlaisia henkilökohtaisia syitä - osa johtunee minusta ja toiminnastani erilaisissa aikaisemmissa rooleissani, osa mahdollisesti kritiikin esittäjästä itsestään ja todennäköisesti hänen joko toiminnastaan tai toimimattomuudestaan erilaissa rooleissa. 

Osa johtunee varmaankin minun omista epäonnistumisistani ja pettymyksistäni sekä etenkin minun henkilökohtaisesta särmäisyydestäni, mutta yllättävän moni ilmeisesti myös noiden toisten omista epäonnistumistaan ja vastoinkäymisistään sekä pettymyksistään omassa elämässään. Mutta mahtuuhan meitä maailmaan kaikenlaista, kun kerran minäkin tänne mahdun.

Aikanaan, kun valmistuin opettajaksi, minulle sanottiin, että nyt poika sinulle aukeaa eteesi koko maailma: voit hakea monenlaisia töitä, koska opettajan koulutus on niin monipuolinen ja laaja-alainen, yleissivistävä - kuten nykyisin sanotaan. Olisin voinut hakea erilaisiin henkilöstöhallinnollisiin tehtäviin, kouluttajaksi firmoihin tai kuten muutama tuttuni sitten teki, meni sanomalehteen toimittajaksi, joku meni ihan telkkariinkin. Onpa opettajista tullut myös lukuisia laulajia niin oopperaan ja muuhun ns. vakavavammin ja tosissaan otettavaan musiikkiin kuin myös viihteen puolelle, vaikkapa tanssilavoille. Opettajan koulutuksella?


No elämäni varrella tein sitten tuota opettajan työtä parikymmentä vuotta ja samaan aikaan oma ammattijärjestöni koulutti minua myös monenlaisiin muihin töihin. Toimin vajaat parikymmentä vuotta oman ammattijärjestöni ja samalla keskusjärjestöni pääluottamusmiehenä ja myös läänin alueen kattavan organisaation tiedottajana ja kouluttajana sekä monenlaisissa johto- ja luottamustehtävissä joka tasolla aina paikallisesta yhdistyksestä valtakunnalliseen organisaatioon.

Noihin tehtäviini liittyviä moninaisia ja todella monipuolisia koulutuksia oli tuiki tiheään useita kertoja vuodessa. Joskus melko pitkiäkin jaksoja kerrallaan ja siellä oli mahdollista myös käydä, koska olin osittain vapautettu varsinaisesta leipätyöstäni tuon pääluottamusmiestehtävän vuoksi. Parhaimmillaan sain ja voin olla oman järjestöni hankkimien ulkopuolisten, todella tehokkaiden alan ammattilaisten ja korkealaatuisten kouluttajien opissa - näin jälkikäteen arvioituna - todella kiitettävän usein. Ne kun olivat suureksi hyödyksi järjestölleni, eihän se sitä muuten olisi tehnytkään. Samalla ne myös olivat erittäin hyvää jatkokoulutusta omaan leipätyöhöni ja sitä seuranneeseen, tulevaan hallinnolliseen tehtävään sekä - kuten nyt huomaan - jopa tähän elämääni valtion elättinä.


Tuo koulutus ei siis mennyt hukkaan. Parinkymmenen vuoden jälkeen siirryin opettajan tehtävistä kouluni johtoon, ensin vararehtoriksi ja sitten rehtoriksi ja tuossa uudessa hallinnollisessa työssä - jota myös hoidin jälleen toiset kaksikymmentä vuotta - noista oppimistani asioista, lainsäädännöstä, tiedottamisesta, esiintymistaidoista, aikuisten kouluttamisesta ja monista muistakin asioista, oli ajoittain enemmän hyötyä kuin suuresta osasta yliopistossa oppimistani asioista. Julkishallinnossa ja etenkään koulumaailmassa ei ollut silloin eikä ole edelleenkään erilaisia tiettyyn sektoriin erikoistuneita ammattilaisia, kuten vaikka tiedottajia tai sisäisiä kouluttajia. Siksi noidenkin töiden hoitaminen tuli automaattisesti rehtorin harteille, kuten niin moni muukin asia.

Usein kuulin jonkun toisen alan ammattilaisen sanovan, kun pyysin häntä tekemään jonkun työn: "Ei kuulu minun toimenkuvaani, ei ole minun ammattityötäni." No kuka sen sitten lopulta teki - useimmiten rehtori, koska - lainaan tässä erästä kollegaani: "Kaikki paska-asiat kuuluvat rehtorin töihin" - tai sitten tilattiin jostain ulkoa kallis erikoisammattimies hoitamaan asia, jos se todellakin oli liian vaikea askare reksille.


Tapasin työelämäni varrella työni ja tehtävieni vuoksi monia esimerkiksi koulutuksen ja tiedotuksen parissa työskenteleviä. Työtehtäväni oli ajoittain melko tuulinen. Pahimmillaan sain haluamattani ja sen kummemmin minulta kyselemättä "paistatella julkisuuden kiirastulessa" eri medioiden palstoilla, kun silloista työpaikkaani, Päämajakoulua, yritettiin milloin lakkauttaa, milloin muuttaa rakennuksen käyttötarkoitusta joksikin muuksi. Usein myös noiden erilaisten luottamustehtävieni vuoksi. Silloin myös oli hyvä, kun oli saanut tuonkin verran tiedotus- ja esiintymiskoulutusta ja pystyin sanomaan julkisuuteen ajoittain oman mielipiteenikin, enkä aina vain olemaan puolustuskannalla.

Monella tuolloin tapaamallani alan ihmisellä oli tietysti ko. alan ammattitutkinto, mutta kyllä siellä edelleen oli ja yhä edelleen on runsaasti näitä "ammatinvaihtajia", ihmisiä, joilla on taustallaan aivan joku muu tutkinto: opettaja, muusikko, teologi jopa kanttorikin. Tosin löytyy sieltä edelleenkin sellaisia, jotka eivät koskaan ole saaneet mitään lopputukintoa finaaliin saakka valmiiksi. Yrittäneet ja touhunneet kyllä monessa mukana, mutta valmiiksi ei ole tullut oikein mikään. Siis jonkinlaisia valelääkäreitä, - toimittajia, -opettajia, mitä kaikkea sitä onkaan.

Mielenkiintoista oli silloin, ja miksei on ollut nytkin, havaita noiden joidenkin ammattikuntien tekijöiden tiettyjä "ortodoksisia piirteitä", samankaltaisuuksia meidän ortodoksien kanssa. Näin etenkin vaikkapa ns. ammattiylpeydessä, joka oli yleensä erikoisen suuri juuri noilla muilta aloilta tulleilla, hanslankareilla, siis ei ammattiin vartavasten valmistuneilla ja ammattitutkinnon suorittamattomilla. Ammattilaiset olivat sitten ihan erikseen, heidän ei tarvinnut pröystäillä tekemisillään. He vain olivat. Ammattilaisia.

"Ammatinvaihtajissa" oli - ja lienee yhä - jotain hieman samoja piirteitä kuin eri kirkkokuntien joissakin - mutta (HUOM!) ei siis kaikissa - käännynnäisissä: nämä jotkut kovaäänisimmät uuteen kirkkoon liittyneet tai tuolla toisen valtakirkon puolella he saattavat enemmänkin olla niitä, jotka ovat "nousseet valtaan", kuuluvat nyt joihinkin merkittäviin toimelimiin. Nämä ihmiset kun osaavat asiat suhteellisen lyhyen kirkossa tai vallassa olon jälkeen kaikki asiat paremmin kuin monet muut, etenkin verrattuina niihin ns. etnisiin, jotka ovat olleet jäseninä koko ikänsä. Tosin siellä etnisissäkin niitä tietämättömiä saattaa usein olla melko runsaasti, mutta eihän tuota suinkaan pidä yleistää kaikkiin, ei kummassakaan ryhmässä, ei missään nimessä. Mutta saattaahan se olla joskus karmaisevan tottakin jonkun kohdalla. Nyt on vain helposti niin, että ne, jotka noin julkisuudessa toimivat - siis osaavat kaiken paremmin kuin muut - ovat usein
vain todellakin niitä "kovaäänisimpiä profeettoja", joilla mahdollisesti on hieman muita suurempi ego tai he nyt vain jotenkin haluavat kertoa kaikelle maailmalle oman paremmuutensa, osaamisensa ja erinomaisuutensa, joka kaikesta huolimatta ei aina sitten ole kuitenkaan niin huikaiseva. 

Suuri enemmistö toimii toisin. Yleensä se vaikenee ja tekee työnsä kunnolla tai kuten noissa kirkon ihmisten kohdalla: rukoillaan ja opitaan päivä päivältä lisää oman uskonnon asioita ja kiitetään Jumalaa saadusta opista. Niin - ja siinä ohessa ihmetellään noiden - tai siis meidän - meuskaamista vaikka täällä somessa.

No, jos vielä palaisin tuohon meidän ei-ammattilaisten tekemän työn laatuun. Onko se kuranttia tavaraa? Riippuu taaskin siitä kuka sitä arvioi ja mistä näkökulmasta. Jos minä alkaisin tehdä vaikkapa erilaisia artikkeleja perhokalastuksesta tai lainelautailusta, joita en ole ikinä harrastanut ja joista en tiedä teoriassakaan mitään, saattaisi tulos olla varmaan epäkuranttia. Tai jos minä ryhtyisin keittämään sellua, keitos saattaisi tuottaa tuloksen, josta ei saataisi paperia. Toista on, kun keitän tällaisena itseoppineena kokkina kaalikeiton. Sen kun voi tehdä monella eri tavalla, erilaisina variaatioina ja erilaisilla mausteilla.

Mutta jos pysytellään näissä jupina-asioissa ja niissä aihepiireissä, jotka siis ovat minulle erilaisista syistä johtuen enemmän tai vähemmän tuttuja omasta elämänpiiristäni tai olen niitä joissain tapauksissa myös jopa opiskellut, asia on siis ihan toinen. Niitähän tässä viime vuosien aikana on tullut tehtyä ihan tarpeeksi. Omalla kohdallani olen melko usein kokenut sen, että nämä kriittisesti asioita katsovat arvelevat kohdallani esteenä olevan kaikesta huolimatta ammattitaidon puuttumisen niin voimakkaasti, ettei tällainen ko. alan ammatitaidoton voi tehdä ammattilaisen töitä näilläkään osaamisilla. Tarkoittanee jotain samaa, kuin että, kokemuksen kautta oppinut kokki ei osaa laittaa oikeita mausteita eikä oikeita määriä erilaisia ainaesosia keittoonsa ja lopputulos maistuu varmasti jonkun suussa kitkerältä.

Edelleen pitänee tähdentää sitä, että esimerkiksi itse en tee näitä ns. "ammattilaisen hommia" suinkaan leipä- tai edes ansiotyönäni. En saa latiakaan palkkaa noista "töistä". Enkä tee niitä minnekään virallisille tahoille ansaintamielessä, en millekään työnantajalle, virallisille organisaatioille, enkä minkäänlaisina jonkun tahon "virallisina dokumentteina". Joskus tosin jotkut tahot pyytävät tai lainaavat kuitenkin sivuilleen tai mediaansa joitain tuotoksiani. Teen näitä "hommia" ihan vain omaksi ilokseni ja etenkin yllä mainituista virkistyssyistä tänne tai eräälle toiselle yksityiselle sivustolle, jossa toimin yhtenä vapaaehtoisena toimijana.

Siis (HUOM!) yksityiselle sivustolle, joka saa ja voi pitää oman "toimituksellisen" linjansa sellaisena kuin haluaa, kunhan se on on laillista ja muullakin tavoin eettistä - miten tuon sanan nyt kukakin käsittää. Sanan syvimmässä merkityksessään sen ei tarvitse olla niinkään journalistista (mikä ei suinkaan ole pahaksi, vaikka edes joskus olisikin), vaan ehkä tässä tapauksessa riittää, kunhan se on mahdollisimman aidosti ortodoksista. Ortodoksillakin kun on lupa kertoa mielipiteensä. Kaiketi miullakin?

Viralliset tahot hoitavat aina eksaktin virallisen tiedottamisen, virallisista pönötysasioista uutisoinnin, jos hoitavat. Omalla tavallaan ja tietonsa tarkistaen. Me muut saamme tietomme nopeammin muualta ja kerromme sen nopeammin muille - hieman kevyemmin järjestelyin ja epävirallisemmin - nimitettäköön sitä tulosta sitten millä nimellä tahansa: uutisoinniksi, kolumnien kirjoittamiseksi tai mielipiteiden ilmaisemiseksi. Sama asia erilaisin käärepaperein.

Lieneekö tänä päivänä enää yhtään virallistakaan mediaa, jossa julkaistu uutinen ei olisi samalla mielipide, joka kertoo jotain julkaisijastaan tai hänen taustayhteisöstään. Media on nykyään entistä vahvemmin väline vaikuttamiselle. Voi tietysti löytyäkin joku viherpeippo-idealisti, mutta ei välttämättä sieltä, missä minä elän ja toimin. Pitää tosin sanoa, etten minä nyt ainakaan tiedä yhtään sellaista mediaa, missä näin olisi, somesta nyt puhumattakaan. Joku kirkasotsainen kukkahattutyyppi saattaa silti tosin vielä huudella tällaisenkin perään yksinäisenä äänenä korvessa. Tosin ei nytkään aina sellainenkaan ihan ns. "puhtain paperein".


Sitä on siis nykyaika ja moderni tietotekniikka ja sosiaalinen media, Eskoseni. Joku voisi vaikka sanoa, että me, jotka näin toimimme, olemme jotenkin popularisoineet ortodoksisen uskonnon tai jonkin muunkin alan tiedottamisen. Varmaankin totta. Joitakin se saattaa juuri siksi häiritä ja jopa harmittaa.

Niin se rauha, josta alussa oli puhe. Olen viime aikoina pohtinut, enkö todellakin voisi minäkin siirtyä tällaisen valtion elätin itse rankalla vuosien työllä ansaitsemaani rauhaan ja lepoon. Voisin toki. Ja pian varmasti siirrynkin. Jotkut ärsykkeet ovan vain vielä hidastaneet siirtymistä. Ihan fyysisitäkin syistä johtuen en kuitenkaan kestä enää montaakaan vuotta (tiedoksi: joillekin). Ja sitten - niin sitten - jään odottamaan, mitä nämä kaiken paremmin osaajat - "besserwisserit" - saavat aikaiseksi omissa töissään vai lienevätköhän he jo silloin ihan omilla eläkepäivillään. Ja odotan lopputulosta aivan samoin lääkkein, kuin he tekevät kohdallani: kriittisesti, suurin odotuksin, suurennuslasin kanssa tutkien. Ja auta armias, jos eivät täytä noita odotuksiani. Palaan kehiin!


Lopuksi vielä sanoisin, että en aliarvioi kenenkään kohdalla pitkäaikaisen kokemuksen mukanaan tuomaa osaamista - olipa sitten kyseessä tiedottaminen tai kirkon jäsenyys. Kokemus on pääomaa. Tai kuten joku viisas on sanonut: "Älä aliarvioi rutiineja, ne ovat suuren työn kautta ja kalliilla hankittua pääomaa." Kyllähän tuo pitkäaikainen kokemus ja erilaisten asioiden tekeminen vaikka millä ammattialalla pätevöittää useimmat ihmiset, jos he vain sitä itse haluavat. Onhan meillä tästäkin oivallinen esimerkki omasta maastamme: viimeisin nobelistimme, kansakoulunopettaja, myöhemmin presidentti, Martti Ahtisaari. Millähän "lihaksilla" hän teki sitä, mitä teki ja sitten nykyään pyörittää eläkkeellä vielä rauhantyöhön ja erilaisiin välitystehtäviin keskittynyttä organisaatiotaan? Opettajan pätevyydellä ja eläkkeellä ollessaan! Hups! Mutta, mutta ... pitää samalla muistaa, että maa on tietysti pullollaan niitäkin, jotka kyllä tekisivät tuonkin paremmin.
 ;)

Piti jo lopettaa tähän, mutta jos vielä se ystäväni Raamatun sitaatti, jotta pääsemme rauhaan. Kohta on Matteuksen evankeliumista (Matt.11:16-19):

"Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: 'Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.' Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki.' Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!"

Ja vielä se saamani kommentti: ihan kaiken lopuksi

"
Ihmiset ovat välillä lasten kaltaisia, joille mikään leikki ei kelpaa. Ei kelpaa hääleikki, eikä hautajaisleikki, vaikka ne ovat toistensa vastakohtia. Eli jos joku ei halua kuulla jotain toisen suusta, niin hän keksii vaikka millaisen tekosyyn, mikä saattaa olla täysin järjenvastainenkin. Teet asiat miten tahansa, niin nämä ovat periaatteessa sitä vastaan."

Huh! Tulipa pitkä jupina, mutta, voi kun helepotti!



HAP
happy