torstai 30. toukokuuta 2013

56. Opetetaanko nykyään valehtelemaan?

Minä kuulun - mitä ilmeisimmin - siihen ikäpolveen, jolloin jo lapsena meille opetettiin, että valehdella ei saa. En tiedä ihan varmaksi, miten vanhemmat tätä opettavat nykyisin. Joka tapauksessa minun lapsuudessani valehtelusta ja esimerkiksi rumista sanoista joutui aina vaikeuksiin, joista pahin oli kai suun peseminen saippualla. Pthyi! Maistuu vieläkin mielessä pahalta.

Kyllä me pojanviikarit saatoimme toki saada ns. selkäänkin. Tavallisesti jouduimme itse hakemaan pihalta taipuisan ja notkean koivuvitsan ja sillä sitten joko saimme heti pienet ripsaukset tai vitsa laitettiin seinänrakoon odottamaan harkinnan tulosta. Usein rangaistus jäi myös saamatta ja jos saatiinkin, ei se pieksämistä mielestäni
ollut (siis ainakaan nyt tällä järjellä ajatellen), vaan enemmäkin rakastavaa kasvatusta. Yhtään en muistele pahalla noitakaan tapahtumia. Niistä oli kaukana nykytermin mukainen lasten "pahoinpitely".

Monet muutkin kohteliaisuuteen ja käyttäytymiseen liittyvät tiedot ja taidot opetettiin ja niitä vaadittiin myös noudatettavaksi. Tervehtiminen, kiittäminen, anteeksipyytäminen olivat ehkä tärkeimpinä. Eikä niitäkään saanut tehdä ihan miten vain, vaan siten kuin oli opetettu: oikein ja sydämestä, sitä tarkoittaen. Ja jos se ei sujunut vanhempien (pääasiassa isän) mielestä mallikkaasti tai jos se unohtui tehdä, yleensä sitä sitten harjoiteltiin peilin edessä. Kyllä minäkin monta tervehdyskumarrusta olen lapsuudenkodin eteisen peilille tehnyt ja lukemattomia kertoja nostanut sille myös hattua. Nostaako muuten nykyään kukaan enää hattua tervehtiessä? Ehkä vanhat herrasmiehet.

Lööperinpuhuminen oli myös asia, jota ei tavallisessa kanssakäymisessä suvaittu. Kun puhuttiin asiaa, niin piti puhua asiaa, eikä laverrella turhia. Kyllä oli kyllä ja ei oli ei. Totta piti puhua. Saduille ja tarinoille oli omat hetkensä. Niitäkin hetkiä myös oli ja silloin meille opetettiin tarinoita ja opimme arvostamaan ja ymmärtämään tarinoiden sisältämän opetuksen sekä niiden eron totuuden ja toden puhumisen kanssa.

Koska isäni oli kirkonkylällä kauppiaana, meidän lasten piti myös ajatella kaikessa sanomisissa ja teoissa aina kaupan asiakkaita. Siinä ei sitten suuremmin tapeltu naapurin Heikin kanssa - siis ainakaan julkisesti. Ja jos tapeltiinkin, apteekkarin Heikki tai nimismiehen Eerokaan ei siitä isommin saanut kertoilla julkisesti, ei edes vanhemmilleen, hieman samoista syistä kuin minäkin. Vaikka eihän tuohon aikaan tietysti apteekeilla kirkonkylässä ollut kilpailijoita, toisin kuin K-kauppiaalla, jolla oli ensin osuuskauppa ja jonkin aikaa vanhaan E-ketjuun - vai mikä lie ollut silloin - kuuluva toinen osuuskauppa ja myöhemmin vielä T-kauppakin.

Kyllä sitä selkään tuli, kun laitettiin tielle kahvipaketti (K-kaupan kahvipaketin kuorissa) täynnä sahanpurua, jonka sitten rehellinen löytäjä toi isälle kauppaan. Kun isä heti huomasi jekun ja arvasi syylliset, varsin konkreettiset moitteet olivat paikallaan. Siksikin, että tämä rehellinen asiakas kyseli sitten myöhemmin, onko joku noutanut paketin. Isä kasvonsa säilyttääkseen, piti antaa löytäjälle oikea kahvipaketti tilalle, kun kerran kukaan ei ollut noutanut sitä sahanpurulla täytettyä feikkipakettia.

Hieman samanlaisia kasvatusmetodeja käytettiin, kun narrasimme ihmisiä siimalla ja tyhjällä lompakolla, jonka vedimme pois, kun hän yritti nostaa sen maasta. Ja voi - siitä se vasta meteli syntyi, kun nuoremman velipoikani Markun kanssa istuimme omalla pihallamme saunarakennuksen perällä olleen ulko-WC:n eli huussin edessä ja meillä oli puinen omenalaatikko pöytänä, kun perimme kaupan asiakkailta (jotka usein tulivat pitkästä matkastakin) sisäänpääsymaksun huussiin. 50 penniä kerta. Hyvä bisnes kirkonkylällä, mutta jostain meille pojille täysin käsittämättömästä syystä isämme ei sitä ollenkaan ymmärtänyt ja vei suutuspäissään meiltä pääsymaksuilla tienatut rahatkin. Muitakin seuraamuksia siitä taisi olla.

Nykyisin valehteleminen ja palturin puhuminen on jokapäiväistä. Se alkaa usein jo lasta kasvatettaessa. Otanpa siitäkin konkreettisen esimerkin. Äiti antaa lapselleen piirustusvälineet ja pyytää piitämään jonkin aiheen. Ja voi niitä tolkuttomia maine- ja ylistyssanoja, jotka tuo seinälle kehyksiin laitettava "taideteos" saa, kun se on valmis. Kyllähän työtä ja tekemista voi ja pitää kehua, mutta miten ... Olisko paikallaan opettaakin ja valmistaa lasta tulevaan, johon kuuluvat myös oleellisena osana joskus totuus ja sen mahdollisesti tuomat pettymykset ja vastoinkäymiset, mutta toki usein myös vilpitön, rehellinen ilo ja riemu.

Kun sitten tuo sama lapsi meni kouluun ja opettaja käski piirtämään kissan. Lopputulos, parin sentin kokonen musta läjä ison paperin oikeassa nurkassa muistutti kuitenkin enemmän hiirtä tai koppakuoriaista ja opettaja tietysti mainitsi asiasta sanoen, ettei se oikein kissalta näyttänyt. Lapsi pahoitti mielensä, alkoi parkumaan, ryntäsi itkuisena kotiinsa ja kohta tuli äiti koululle ja uhkasi opettajaa erottamisella, oikeudenkäynnillä ja millä kaikella nyt uhkasikaan, kun oli tuolla tavalla lapsen mielen pahoittanut. Hirviö! - Jaa - että kumpi?


Myöhemmin meitä on omassa elämässä monella tapaa opetettu olemaan positiivisia, myönteisiä kaikessa elämässä ja työssäkin. Sanomaan asioita myönteisesti, kiittämään työstä ja antamaan arvostusta tekijälle. Näin onkin erittäin hyvä tehdä, mutta jos opetat siinä samalla valehtelemaan, kertomaan totuuden liiaksi kaunisteltuna ja valheellisena, se ei ole varmasti oikein. Siis ei ole oikein ainakaan minun mielestäni.

Sosiaalinen media onkin - ainakin minun mielestäni - sitten se oikea valehtelun pesä. Annas kun laitat sinne kuvan kodistasi, taulustasi, kotipihastasi, itsestäsi, lapsestasi tai melkeinpä mistä vain, niin voi niitä ylisanoja: iiiiihaaana, kaunis, upea, hieno, mestariteos, jne. Näin lukuisat ihmiset siitä lausuvat, vaikka se olisi miten rupunen tahansa.
Pitäisiköhän meidän opetella totuuden puhumista? Se kun ei kuitenkaan ole pahasti sanomista. Asiat kun vain voidaan sanoa joko ylisanoin tai totuudellisesti - mutta myös kauniisti. Mies voi sanoa vaimolleen, että "oletpa rupsahtanut" tai myös  toisella tavoin: "kyllä sinä vanhenet kauniisti". Eikös noillä sanoilla olekin aikamoinen ero. Tosin tuo keskusteleminen naisen kanssa tällaisista ulkomuotoon tai ikään liittyvistä asioista ei ehkä ole paras opetusesimerkki tästä aiheesta, mutta menköön nyt, kun tuli kirjoitettua.

Yksi hauska tapahtuma ja esimerkki sanojen mukavasta käytöstä oli kerran, kun työntelin jompaa kumpaa omista pojistani vaunuissa kadulla ja eräs tuttu täti-ihminen tuli katsomaan häntä, kurkisti vaunuun ja sanoi: "Kumman näköinen?" Hieman hän ihmetteli vastaustani, kun sanoin: "Niin minustakin."


HAP

happy

lauantai 25. toukokuuta 2013

55. Hyvän ja pahan ikuinen taistelu

Kidnapatut piispat Yohanna Ibrahim ja Boulos Yaziji.
(Photo: Facebook/Universal Syriac Orthodox Church)

Kirjoitin juuri äsken artikkelia Ortodoksi.netiin. Tai oikeammin käänsin tekstejä suomeksi ja tein synaksarion-tyyppisen elämäkerran bulgarialaisesta pyhästä Georgios Uudesta, jonka islaminuskoiset muslimit teloittivat raa'asti 1500-luvun Bulgariassa ja jonka muistopäivää ortodoksinen kirkko viettää huomenna 26.5..

Saatuani artikkelin valmiiksi, katselin uutisia netistä. Niissä oli tänään silmiini sattuvana valtavirtana kaksi kokonaisuutta: syyrialaisten taistelut ja kidnapattujen kristittyjen piispojen ahdinko sodan keskellä sekä brittisotilaan murhan aiheuttanut islaminvastaisuuden lisääntyminen Iso-Britanniassa.

Mietin: emmekö me ole oppineet mitään 500 vuodessa tai oikeastaan vielä pitemmässä ajanjaksossa? Miksi me käyttäydymme yhä näin. Tapamme toisiamme uskonnon vuoksi. Mikä on sellainen uskonto, joka sallii tuollaisen tappamisen?

Tulin surulliseksi näitä ajatellessani, sillä tappamiseen ja vihanpitoon syyllistyvät niin muslimit kuin kristitytkin. Kumpi on syyllisempi, kumpi sen aloitti, on yhtä turha ajatus kuin se, kumpi oli ensin, muna vai kana. En koskaan voi hyväksyä kummankaan osapuolen murhaamista ja tappamista, vaikka se tapahtuisi minkälaisen aatemaailman pohjalta tai takia.

Mutta tuollaiset tapahtumat osoittavat - ainakin minulle - että tietynlainen laaja ihmiskunnan hyvyys on jossain määrin kadonnut. Ihmiskunnan altistuminen pahuudelle alkoi jo kauan sitten. Jotkut sanovat sen olevan Aatamin ja Eevan syytä, kun he hylkäsivät paratiisin, söivät kiellettyä hedelmää ja aiheuttivat syntiinlankeemuksen. Ihmiskunta lankesi pahuuteen ja kaikki nykyinen pahuus on siis syntiin langenneen ihmiskunnan tekosia. Ja se on aiheuttanut paljon pahaa kaikille. Näinkin saa ajatella ja tiedä häntä, mikä on totuus. Ehkä joskus se selviää meille kaikille.

Tässä maallisessa maailmassa on ollut monenlaisia "kokeiluja", joilla on yritetty luoda parempaa maailmaa, usein tosin utopioita. Kommunismi tai sosialismi - vaikka aatteina lienevät olleet jossain määrin jopa hyviä - lankesivat ihmisten ahneuteen, vallanhimoon ja moneen muuhun inhimilliseen tekijään. Suuret valtauskonnotkaan eivät koskaan ole pystyneet toimimaan ihan oikeasti rinta rinnan, paitsi toisinaan yksilötasolla. Organisaatioina ne ovat osa maallista kilpailuyhteiskuntaa ja ovat olleet sitä jo kauan ennen koko termin - kilpailuyhteiskunta - keksimistä. Ahneet ja vallanhimoiset ihmisetkö sielläkin toimivat? Eivätkö he voi elää, kuten opettavat? Ja monia muita ajatuksia nousee päähäni väkisin ja aiheuttavat pahan mielen.

Mutta onneksi aina silloin tällöin on mahdollista tavata ihmisiä, joista huokuu hyvyys ja rakkaus. Oltuani matkalla kuukauden itäisessä Euroopassa, tapasin matkalla useita hyviä ihmisiä, jotka omalla elämällään ja teoillaan todistivat jälleen kerran, että hyvyys ei ole kadonnut maailmasta. Pahuus ja väkivalta eivät ole voittaneet kaikkea ja toivoa on vielä. Siksi meidän kaikkien pitääkin toimia koko ajan hyvän puolesta ja pahaa vastaan kaikessa, missä voimme. Mutta ei väkivallalla ja raakuudella, ei siis pahan keinoilla, vaan hyvyyden voimalla, rakkaudella ja ihmisyydellä sekä läheisyydellä ja toinen toisistamme välittämisellä.


HAP
happy

torstai 23. toukokuuta 2013

54. Elämän iradamantit

Iradamant Ogtsjn Kuusamossa

Muistatko vielä iradamantteja, elämäntapaintiaaneja? Heitä oleskeli 1990-luvun alussa Kuusamossa. Tämä varsin omituinen ryhmä edusti intiaanien elämästä kiinnostunutta liikettä ja he itse kutsuivat itseään iradamanteiksi. Liikkeen tavoitteena on jonkinlainen luonnonmukainen elämä. Syksyllä 1991 nämä iradamantit perustivat Kittilän lähelle "intiaanileirin", jossa minäkin silloin vierailin. Tosin varsin pian minullekin selvisi, etteivät iradamantit olleet etnisiä intiaaneja vaan eurooppalaisia, heitä alettiinkin siksi melko pian kutsua mediassa "elämäntapaintiaaneiksi". Iradamantit karkotettiin sittemmin Suomesta vuonna 1993.

Tämän ryhmän johtaja Apljoino eli Norman Williams lienee ollut shamaanimainen, sosiaalisesti lahjakas ja erinomaiseksi manipuloija. Hän sai puheillaan mukaansa toimintaa tukemaan aluksi jopa professori Erkki "Susi" Pulliaisen, jonka kanssa tehdyn sopimuksen mukaan ryhmä tuli Suomeen toteuttaakseen poikkitieteellistä Essoc-projektia yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Tällä perusteella heille sitten myönnettiin oleskelulupa.

Myös minä vierailin noiden iradamanttien - joista itse jossain vaiheessa käytin myös virheellistä nimitystä iridiamantit - asumuksissa, intiaanien asuinyhteisössä ja eräässä heidän tiipiissään. Se oli aika erikoinen kokemus. Tapasin siellä suomalaisen nuoren, intiaaniasuun pukeutuneen naisen, jonka kanssa riivimme nokkosia ruuaksi. Tämän askareen lomassa hän kertoili joitain asioita tästä "intiaaniheimosta". Useimmat asiat tuntuivat heti kuulemani perusteella puolitotuuksilta tai jopa voisi kai sanoa valheelta.
Iradamanttien tiipii Kuusamossa

Moni asia ihmetytti heimossa. Siellä ei ollut lapsia eikä vanhuksia, vaikka he väittivät olleen olemassa jo kauan ja että heillä oli pitkä historia takanaan. Miehet välttelivät meitä. He näyttivät ulkoiselta olemukseltaan kyllä intiaaneilta, mutta eivät he millään tavalla osallistuneet naisten kanssa yhteisiin töihin. Myöhemmin onkin selvinnyt melkoinen alistamiskulttuuri, joka vallitsi tuossa "heimossa". Naiset alistettiin kaikessa, työnteossakin, mutta heitä käytettiin hyväksi myös seksuaalisesti eli alistettiin tässäkin suhteessa. Iradamanttinainen, jonka kanssa juttelin tiipiissä, oli pidättyväinen, sanoisin jopa arka, ehkä pelokaskin.

Kaiken kaikkiaan tuo tapaaminen 90-luvun alussa on säilynyt mielessäni ja olen sen kautta pohtinut monta kertaa ihmisten alistamista, jota tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkialla. Suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa. Jossakin alistaminen on lähes valtiollista toimintaa, joissakin se kohdistuu lähinnä uskonnollisesti ajatteleviin ja erityisesti poikkeavasti ajatteleviin tai poikkeavasti käyttäytyviin tai muuten poikkeaviin ihmisiin tai ryhmiin. Uskonnollinen ja seksuaalinen alistaminen lienevät melko yleisiä ilmiöitä kaikkialla, jossain määrin jopa Suomessakin, mutta työhön pakottaminen, orjuuttaminen ja sen tyyppinen alistaminen lienee harvinaisempaa ainakin Suomessa.

Katselin eilen telkkarista ohjelmaa kartanolaisista, eräästä Suomessa vaikuttaneesta äärikiihkomielisestä uskonnollisesta hurmosliikkeestä, joka toimillaan teki asioita, jotka olivat täysin luonnon ja ihmisyyden vastaisia (Pimeän puolella: Kadotuksen uhka). Ohjelma kertoi entisen opettaja Alma Kartanon perustamasta uskonnollisesta hurmosliikkeestä, joka keräsi 1920-luvulla ympärilleen joukon jumalaa pelkääviä suomalaisia, jotka uskoivat maailmanlopun olevan ovella. Siihenkin liikeeseen liittyi myös seksuaalisuus, joka kiellettiin, mutta jota salassa ja rituaaleihin verhottuina harrastettiin etenkin manipuloijien eli johtajien keskuudessa. He alistivat halujensa uhreiksi nuoria ja viattomia lapsia.

Jälleen kerran ajattelin, miten tällainen toiminta näkyy nyky-Suomessa. Onko sitä yhä? Puhutaanko siitä? Millaista se on? Missä sitä on? En nyt aio ryhtyä kertomaan vastauksia noihin kysymyksiin täällä, kun en niitä vastauksia tiedä. Mutta ajattelin kirjoittaa tämän jupinan, jotta me kaikki pohtisimme asiaa ja katselisimme ympärillemme ja puuttuisimme asiaan, jos jotain tällaiseen viittaavaa siellä näemme. Meillä Suomessa on kuitenkin erilaisia viranomaisia, poliiseja ja sosiaaliviranomaisia, jotka voivat puuttua asioihin jo niiden alkuvaiheessa, kunhan vain he saavat siitä tiedon. Meidän kaikkien velvollisuus on myös puuttua asioihin, jos ne vaikka vain vaikuttavat oudoilta. Jos kyseessä ovat lapset ja heidän elämänsä hyvinvointi, puuttumiskynnyksen tulee olla vieläkin alempi. Mieluummin kannattaa ottaa nuhteet "turhasta" puuttumisesta kuin jättää se tekemättä, jos asia riittävästi askarruttaa ja painaa omaa mieltä.

Hieman meni vakavaksi tämänkertainen jupinani, mutta menköön. Asia on sen väärti, tosin kaikesta huolimatta harvinaista Suomessa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ulkoiset seikat ja ihmisten usein ympärilleen rakentamat kulissit peittävät, mutteivät aina ja kaikkea. Siksi kannattaa tarkkailla ja osallistua, auttaa, kaikessa, kun siihen on tarvetta.

Tässä vielä jotain niille, jotka haluavat lisää tietoa iradamanteista. Tämä linkki on Elävän arkiston videoon: "Outo joukko intiaaneja leiriytyi Suomeen".


HAP
happy

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

53. Ortodoksit ja euroviisut

Kyllä me suomalaiset olemme naiivia kansaa. Lisäksi lapsellisia ja ajoittain jopa lähes oppimattomia, uskaltaisinko sanoa: tyhmiä. Helposti haukumme vaikka amerikkalaisia siitä, että he eivät tiedä mitään maantiedosta ja entinen pressakin – se Puskan Ykä – taisi sotkea pahasti Intian sijainnin ja jopa sen valtiopäämiehen. Mutta sotkihan se Ykä paljon muutakin, joten ihan kaikkea ei voi laittaa keskivertoamerikkalaisuudenkaan tai yksin hänen syyksi. Mutta että me suomalaisetkin, minä muiden mukana, toimimme niin kuin toimimme. Sitä on vaikea sulattaa.

Nuo luonteenpiirteet tulivat vahvasti esille nyt viikonvaihteessa, kun samalla päivälle osui sekä MM-jääkiekkokisojen ratkaiseva Suomi-Ruotsi-maaottelu kuin myös Eurovision laulukilpailut. Kummassakaan lajissa – niin täydellisen erilaisia kuin ovatkin – suomalaiset syöksyivät pää edellä ruotsalaiseen tai jonkin muunmaalaiseen mäntyyn. Ja me ortodoksit siinä mukana, vaikka olisi meiltä voinut kyllä hieman odottaa ainakin toisessa asiassa edes hieman tietoa ja tunnetta asioiden oikeasta tilasta. Mutta kun ei, niin ei.

Aloitetaan nyt vaikka noista jääkiekkokisoista. Mikä meissä suomalaisissa oikein on, kun me koemme aina ja varsin pienistä signaaleista olevamme maailman napoja, parhaita maan päällä – kauneimpia, komeimpia ja osaavimpia. Kyllä suomalaiset pelasivat – kai – hyvin ennen tuota Suomi-Ruotsi-ottelua, mutta niinhän pelasi monen muunkin maan joukkue. Sokeuduimme vain omien suorituksiin ja ilmeisesti niissäkin vain joidenkin yksilöiden suorituksiin. Tuo ”kai” siksi, että minä en oman matkani vuoksi seurannut kuin aivan viime metrillä koko kisoja ja niitäkin vain jälkikäteen, ottelujen jälkeen.

Meillä suomalaisilla on näissä asioissa ja kaiketi monessa muussakin asiassa suuria itsetuntopuutteita. Luulemme muiden olevan parempia ja koemme itse olevamme niitä pahnan pohjimmaisia. Näinhän oli vuosikausia etenkin juuri ruotsalaisia kohtaan kokemissamme asioissa. Ruotsalaiset olivat etenkin sodan jälkeen aina rikkaampia, kauniimpia, parempia ja mitä kaikkea olivatkaan. Aina, kun ylitimme tuon rajan, siis olimme parempia kuin ruotsalaiset, olimme maailman parhaita, vaikka olisimme olleet kuinka kaukana todellisesta parhaasta. Näin Ruotsista ja ruotsalaisista tuli meille ”rakas vihollinen”, joka kuitenkin kaikessa rakkaudessakin oli todellinen, oikea vihollinen. Sanonta oli vain silmän lumetta, asioiden kiertelyä, selittelyä. Kuinka aina nautimmekaan, kun voitimme Ruotsin tai olimme edes parempia tai kun Ruotsi jäi jossain asiassa viimeiseksi. Voi sitä lapsellista riemua.

Mutta tunnevammaisuutta tuo on joka tapauksessa. Aivan kuten sitten toisessakin asiassa, noissa Euroviisuissa. Voi sitä turhamaista riemua, kun muutama vuosi sitten Lordi ja Suomi voitti Euroviisut. Vaikka en yhtään pitänyt koko kappaleesta, riemuitsin täydestä sydämestäni Suomen voittoa ja – kai – Ruotsin häviötä. Ajoittain tuntui varmaan koko kansasta, että tärkeämpää oli se, että voitettiin Ruotsi ja muut pohjoismaat ja tietysti se, ettemme nyt taas olleet viimeinen tai toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi viimeinen. Ei vaan ykkönen, paras. Vai onko se koskaan paras, se ykkönen Euroviisuissa?

Euroviisut ovat joskus myös areena, joka paljastaa suomalaisten osaamattomuuden ja ajoittain jopa voisi kai sanoa – tyhmyyden. Nämä viimeiset olivat melkoinen ”diplomityö” tässä suhteessa. Hiljalleen myös telkkarin kuuluttajat ovat alkaneet ymmärtää eräiden maiden keskinäisen riippuvuuden ja siitä johtuvat äänestysratkaisut. Vielä jokin aika sitten ääneen ihmeteltiin, miksi Valko-Venäjä äänestää Ukrainaa ja Venäjää, miksi Kypros Kreikkaa, mutta ei suurremmin ihmetelty, miksi Suomi äänestää Norjaa tai Viroa. Sitä pidettiin normaalina. Toista ei – siis tuota slaavien tai helleenien yhtenäisyyttä. Se ärsytti ja ärsyttää yhä.

Nyt kuuluttajat pohtivat, miten saataisiin ulos koko Euroviisuista nuo slaavilaiset – siis ortodoksiset maat – jotka noin törkeästi vetävät ”kotiinpäin” ja äänestävät toisiaan suurilla pistemäärillä. Näin parannettaisiin kepulikonsteilla Suomen ja suomalaisuuden asemaa kokonaiskisassa. Heh, heh!

Samalla etenkin tämän vuoden 2013 Euroviisuissa Suomen kilpailukappaleen esittäjä teki suuren, suuren osaamattomuudesta johtuvan mokan, jonka hän kaiken lisäksi luuli tuovan mainetta ja kunniaa ja etenkin niitä äänestyspisteitä. En tiedä, mikä viime kädessä oli pontimena Suomen euroviisuesittäjän loppusuudelmaan naisten kesken, mutta suuri virheratkaisu se tässä tilanteessa oli. Ratkaisu osoitti suurta tietämättömyyttä ja osaamattomuutta niin maantiedosta kuin historiasta kuin myös uskonnoista – etenkin juuri ortodoksisuudesta.

Suomen kilpailukappaleen esittäjä ei ymmärtänyt, että äänestysmaissa oli runsaasti maita, jotka ovat joko täysin ortodoksisia (mm. Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Kreikka, Bulgaria, Kypros, Georgia, Armenia, Romania, Moldova) tai joilla on varsin kiinteät suhteet näihin maihin joko historiallisista syistä tai noissa maissa olevien runsaiden venäläisten vuoksi (mm. Viro, Latvia, Liettua, Azerbaidžan). Tai sitten, että äänestysmaissa on paljon täysin katolisia maita (mm. Puola, Italia, Malta, Espanja) tai islamistisia maita, joiden suhtautuminen ei suuresti poikkea näissä asioissa ortodokseista, mieluummin jopa päinvastoin, siellä on usein vielä voimakkaampaa vastarintaa. Ja vielä senkin, että äänestysmaissa on todella vähän protestanttisia maita, joissa tuollainen hapatus ja liberaalisuus saattaisi mennä läpi äänestyksessä.

Näin siis jonkinlaisessa todellisuudessa uskonto ja eritoten ortodoksinen uskonto ratkaisi koko kisan – ainakin Suomen kappaleen osalta, joka jäi jälleen aivan häntäpäähän, olisiko ollut kolmanneksi viimeinen vai mikä lie. Siis toisaalta ortodoksinen uskonto ja toisaalta suuri tietämättömyys ja turha uhmakas typeryys ratkaisivat. Sillä esitetty kappale oli tasaisen huono, ei toki noin huono, kun äänimäärä osoitti, mutta ei voittaja-ainestakaan. Tosin kuuluttajat eivät sitäkään koko aikana ymmärtäneet. Syy Suomen katastrofiin oli heidän mielestään Euroopan ja eurooppalaisten tyhmyydessä, ei omassa tyhmyydessämme.

Mikäli Suomen kilpailukappaleen taustaryhmät ja neuvonantajat olisivat edes hieman seuranneet tiedotusvälineitä ja havainneet ne rajut reaktiot mm. Georgiassa tai Turkissa, minkä Suomen edustajan käyttäytyminen siellä aiheutti, he olisivat neuvoneet ja ohjeistaneet kilpailijaa toimimaan toisin. Ja – näin uskon – tulos olisi ollut hieman parempi. Mutta ei, julkisuuskikkailu ja sensaationhakuisuus voittivat järjen ja tulos on sen mukainen. Mutta saatiinhan tämän jälkeen taas vettä siihen myllyyn, joka viime vuosina on mellastanut melkoisella voimalla koko piskuisessa Suomessa. Myllyyn, jonka mukaan kirkolla on liian suuri vaikutus suomalaisiin ja siksi media pyrkii omilla toimillaan nollaamaan kirkon vaikutuksen ja merkityksen mahdollisuuksiensa mukaan. Odotan innolla, mitä tämän suuntauksen ”mediapapitar”, Helsingin Sanomat tai hyvä ”kakkonen” YLE sanoo asiasta. Se varmaan nähdään piakkoin seuraavien suurten kristillisten juhlien uutisoinnin yhteydessä, jolloin jälleen tuodaan joku yksinkertainen, julkisuutta hamuava ortodoksi selittelemään kanonista ongelmaa, jonka kirkko on hänelle tai puolisolleen aiheuttanut. Tosin näin kesällä kristillisiä juhlia ei ole paljoa, mutta tuleehan se joulukin taas kohta.


HAP
happy

lauantai 18. toukokuuta 2013

52. Teologinen jet lag

Paluu suomalaiseen arkeen on sujunut hieman nihkeästi. Tällaisen huru-ukon seikkailu omalla pikkuautolla kuukauden verran itäisessä Euroopassa ei ole enää helppo juttu tämän ikäiselle papparaiselle. Ei se olisi helppoa edes nuoremmallekaan, saatikka sitten minulle.

Yllättäen olen huomannut eräänlaisen jet lagin eli aikaerorasituksen vaikutuksia matkani jälkeen. Nyt ei ole suinkaan kysymys kelloajasta, sillä enimmillään ero taisi olla Puolassa ja Slovakiassa vain yksi tunti verrattuna Suomen aikaan. Nyt on kyse jet lagista, jolle olen antanut nimen: teologinen jet lag.

Lähdin Suomesta hieman ennen huhtikuun puolta väliä. Täällä oli vielä talvi: kylmää, järvet jäässä ja hieman luntakin maassa. Lähdin ajamaan autollani, jossa oli alla talvirenkaat tai oikeastaan kitkarenkaat – ei nastarenkaat. Olimme juuri viettäneet Suomessa pääsiäistä ja elin pääsiäisen jälkeistä elämää. Ennen pääsiäistä oli Suuri paasto ja pitkä, noin seitsemän viikon paastoaika.

Sitten yhtäkkiä, kolmessa päivässä, ajoimme läpi Euroopan ja olimme keskellä alkavaa kesää, odotimme taas pääsiäistä ja elimme uudestaan Suurta paastoa ja paastoaikaa varsin ortodoksisessa maassa, Romaniassa. Siirtyminen siihen oli varsin kivutonta. Söimme maan tavan mukaan paastoruokaa ja elimme paastoaikaa paikallisten ihmisten kanssa. Ja sitten tuli taas pääsiäinen, toukokuun viides päivä.

Olin viettänyt pääsiäisen Suomessa sairastellen, kuumeessa. En päässyt Lappeenrantaan pääsiäisyön jumalanpalvelukseen, en saanut syödä poikani perheen kanssa pääsiäislammasta, vaan kuumeilin kotona sängyssä. Pääsiäinen Suomessa lipui jotenkin käsistäni. Mutta ei hätää, pääsiäinen oli uudestaan toukokuun alussa, nyt Romaniassa ja sain olla siellä mukana. Elin romanialaisessa kirkossa pääsiäisyön jumalanpalveluksen, lähes neljätuntisen palveluksen Kristuksen käsittätehdyn ikonin kirkossa Iasissa. Menimme sen jälkeen syömään pääsiäislammasta ja sain kokea uudestaan Suomessa ”menettämäni” juhlan, nyt tosin vanhan eli juliaanisen kalenterin mukaan.

Lähdimme ajamaan kohti kotia kohta Romaniassa koetun pääsiäisen jälkeen ja matkallakin Puolassa koimme kirkkaan viikon iloisuuden ja pääsiäisen iloisen tunnelman. ”Kristus nousi kuolleista!” niin romaniaksi kuin puolaksikin kajahti monessa paikassa. Elin täysin pääsiäisaikaa, kirkasta viikkoa ja sitä seuranneita päiviä. Saavuin Suomeen toukokuun puolen välin tienoilla. Mutta, mutta … täällä olikin juuri ollut helatorstai ja odotimme helluntaita. Eihän se ollut mahdollista, vastahan oli ollut pääsiäinen. Täydellinen teologinen jet lag iski vasten kasvojani ja siihen oli vaikea sopeutua.

Sanoin ortodoksisille ystävilleni edelleen ”Kristus nousi kuolleista!”, koska pääsiäinenhän oli ollut aivan äsken. Ja täällä olikin jo vietetty pääsiäisen päätösjuhlaa ja ihmiset ihmettelivät, noudattaako Ortodoksi.net juliaanista kalenteria, kun pääsiäistervehdys oli sen etusivulla vieläkin. Huuuh!

Ensimmäisen kerran eläessäni tunsin outoutta ortodoksisuudessani ja etenkin tässä suomalaisessa ortodoksisuudessani. Pohdin pääsiäisen ajankohdan oikeellisuutta ja sitä, miksi Suomen ortodoksinen kirkko elää pääsiäistä uuden kalenterin mukaan, vaikka koko muu ortodoksinen maailma elää sitä vanhan kalenterin mukaan. Olen aina ollut uuden kalenterin kannattaja ja sanonut, ettei kalenteri koskaan voi voittaa Pyhiä kirjoituksia ja tulla niitä tärkeämmäksi. Nyt ensimmäisen kerran epäilin omaa mielipidettäni ja mietin, voisiko ortodoksinen maailma jotenkin löytää asiassa oikean ratkaisun – mikä se sitten lieneekään.

Kaiken kaikkiaan tämä tilanne on lähes absurdi. Nyt ymmärrän eri tavalla, miksi meitä suomalaisia ei aina pidetä ”oikeina ortodokseina” maailmalla ja omat aikaisemmat selitykset kalenterin merkityksestä omassa uskonnossa hieman kalpenivat. Nyt ajattelen hieman niinkin, että yhteinen pääsiäinen olisi ehkä tärkeämpi oman ortodoksisen identiteetin kannalta, kuin tällainen jakaantunut käytäntö ja Suomen erkaantuminen muista ortodoksisista maista omalla käytännöllään. En enää pidä mahdollisen tulevan oman ortodoksisen pääsiäisen viettämistä myös Suomessa ”omituisena” friikkiytenä, vaan paluuna ortodoksiseen perheeseen ja sen yhtenäiseen käytäntöön. Samalla kuitenkin toivon, että seuraava ekumeeninen, kaikkia ortodoksisia paikalliskirkkoja sitova kirkolliskokous kokoontuisi mahdollisimman pian ja tästäkin asiasta tehtäisiin siellä oikea ja ortodoksinen päätös, jota kaikki sitten noudattaisivat mukisematta. Tämä saattaa tosin olla toiveajattelua.

Tilanne, jota elämme tässä asiassa Suomessa, muistuttaa konkreettisesti siitä, että elämme läntisen ja etenkin protestanttisen yhteiskunnan paineessa monessa asiassa. Myös tässä kalenteriasiassa. Yhteiskuntamme, lomamme, vapaa-aikamme on rytmitetty läntisen, uuden kalenterin mukaan ja palaaminen vanhaan kalenteriin tai oikeammin meletiaaniseen kalenteriin, jossa vain pääsiäinen ja siitä riippuvat juhlat olisivat vanhan kalenterin mukaisia, ei varmaankaan aiheuttaisi ylitsepääsemättömiä ongelmia työelämässä tai tässä suomalaisessa elämänrytmissä.

Se, onko tuo juliaaninen eli vanha kalenteri oikea kalenteri, on sitten eri asia. Siitäkin on riittävästi näyttöä, ettei se ole, mutta se olisi tässä vaiheessa toissijainen seikka. Yhtenäisyys muun ortodoksisen maailman kanssa olisi ensisijaista. Ratkaisut tulisivat aikanaan seuraavassa yleisessä kirkolliskokouksessa, jota tosin eräät veikkaavat, että kokouksen kokoontuminen saattaa mennä aika lähelle Kristuksen toista tulemista.


HAP
happy

torstai 16. toukokuuta 2013

51. Vanhukset eduskunnassa

Skoolaus varapuhemiehen kanssa 40 vuoden kunniaksi Suomen eduskunnassa.
Kuvassa vasemmalta; Onerva, Pekka R., HAP, Markku K. ja Pekka H.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkona 15.5. oli tilaisuus, jossa jälleen kerran sai huomata olevansa vanha. Ihanaa! Tuon seikan todisti moni konkreettinen fakta, joita ei voi millään kiistää. Tärkein lienee tilaisuuden nimi. Se oli opettajanvalmistuslaitoksen kurssimme 40-vuotisjuhla. Siis valmistumisemme Joensuun yliopistosta, silloisesta korkeakoulusta, tapahtui 40 vuotta sitten. Se on muuten pitkä aika, se.

Kokoonnuimme Suomen eduskunnassa, sillä yksi meistä on siellä ”töissä”, kansanedustajana ja vieläpä varapuhemiehenä. Saimme olla puhemiehen VIP-vieraita, jotka tulivat sisään pääovesta ja saivat nauttia puhemiehen vieraanvaraisuudesta puhemiesten vastaanottotiloissa ja edustusruokasalissa.

Oli ihmeellistä tavata niitä samoja nuoria ihmisiä, joiden kanssa noin parikymppisenä opiskeltiin kuin yhtenä suurena perheenä Joensuussa ja valmistuimme sieltä ensimmäisinä peruskoulun luokanopettajina koko laitoksesta Suomessa upouuteen peruskouluun. Samalla kun olimme siis keihään kärki tai uraa uurtavia pioneereja, jotka varmasti saimme ihan omanlaisensa koulutuksen, joka vielä silloin haki varmasti muotojaan, samalla olimme myös ”kummajaisia” vanhojen perinteisen seminaarikoulutuksen saaneiden kansakoulunopettajien joukossa, yliopistollisen, akateemisen koulutuksen saaneita peruskoulun luokanopettajia.

Omissa yliopisto-opettajissamme oli suuria Persoonia, jotka vieläkin muistamme ja joiden metodeille ehkä nyt hyväntahtoisesti hymyilemme, mutta samalla olemme varmasti onnellisia, että saimme heidät opettajiksemme ja saimme tutustua heihin. Veli Nurmi, Jussi Kirves, Jouko Solonen, Paalasen pariskunta, ”Heta” Kärkkäinen, Heikki Kirkinen, isä Viktor Railas ja monet muut. Mutta oli meissä opiskelijoissakin omat ”persoonansa” ja heillä omat persoonalliset nimensä: Naru, Hassisen Kone, Ketku, jne.


Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Oli melko mystistä kohdata noita nuoria ihmisiä nyt 40 vuotta myöhemmin. Osaa heistä en ollut nähnyt tässä välillä, osan olin. Meitä saman kurssin käyneitä on kotipaikkakunnallani viisi, joten täällä on melkoinen keskittymä, kuten myös Joensuussa ja Helsingin seudulla, jossa heitä on useampia. Paikalle oli päässyt 59 valmistuneesta 32, tosin neljä meistä on jo kuollut ja yksi on pysyvästi sairaalahoidossa. Osasta emme tiedä mitään, missä he ovat ja osalla oli päteviä esteitä saapumiselle.
Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Oli jännittävää, lähes käsin kosketeltavan jännää katsella ihmisiä, jotka nousivat eduskunnan portaita ylös. Oliko hän meidän joukkoamme vai eduskunnan väkeä. Ja jos oli omia, kuka hän oli. Osan tunsin heti, osalta piti kysyä: Kuka oletkaan? Ja silti osaa en muistanut vieläkään. Armollinen tuo muisti. Kansanedustaja ”Julma” Juha Väätäinenkin kävi siinä portailla meitä tervehtimässä, hänkin entinen kansakoulunopettaja, ei tosin samoilta seuduilta.

Pitkälti syy toistemme muistamattomuuteen oli vanhuutemme ja huonomuistisuutemme lisäksi opiskelusysteemissämme, jossa meidät jaettiin pieniin ryhmiin lähinnä aakkosten perusteella. Piiroinen, Pulkkinen, Pulkkinen, Pyykkönen, Ravi olivat usein yksi ryhmä ja siksi opimme tuntemaan toisemme melko hyvinkin. Toinen, joka yhdisti joukot, oli asuinpaikka. Ne, jotka asuivat yliopiston opiskelija-asuntolassa, olivat kuin yhtä suurta perhettä huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen ja juhlineen, joihin me muualla asuvat innolla osallistuimme.

Yksi yhdistävä tekijä oli myös ortodoksinen uskonto, johon ryhmään meitä opiskellessa kuului neljä ja me kaikki erikoistuimme ortodoksiseen uskontonkin – minäkin, matematiikan ohessa. Pari kurssilaistamme tutustui tähän ortodoksiseen uskontoomme vielä erityisen läheisesti ja he kääntyivät ortodokseiksi, sillä he löysivät puolisokseen pappiskokelaat Kuopion ortodoksisesta seminaarista.

Osa meistä oli jo silloin aviossa ja saattoipa olla lapsiakin ja he erottuivat myös joukosta, sillä useinkaan he eivät olleet mukana ainakaan juhlissa. Suuresta ryhmästä löysivät toisensa ja menivät avioliittoon muutamat parit, muistan ainakin kolme tällaista paria. Ja lopuilla oli enemmän tai vähemmän erilaista vispiläkauppaa keskenään, mutta ne eivät välttämättä johtaneet heidän kohdallaan pysyvään parisuhteeseen.

Tapaaminen oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sai aikaan monenlaisia mietteitä elämästä ja vanhenemisesta. Vanha vitsi konkretisoitui todelliseksi: kun itse tunsin olevani ihan samannäköinen kuin ennen, muut olivat vanhentuneet todella paljon näiden vuosien saatossa. Moni muukin varmasti ajatteli samoin – minunkin kohdallani.

Kertomukset elämänvaiheista olivat moninaisia, useimmat olivat olleet yhdessä tai kahdessa työpaikassa koko uransa, joillakin työpaikkoja ja paikkakuntia oli useita, jotkut olivat työskennelleet myös Ruotsissa. Yllätyksekseni paikalla olevista ei tainnut olla ns. virkarehtoreita kuin isäntämme, varapuhemise Pekka Ravi ja blogisti HAP. Koulunjohtajina oli sitten toiminut kyllä useampikin, ja vt. rehtorina jokunen. Muulle kuin  opetusalalle ei ollut siirtynyt pysyvästi kukaan, vaikka osa oli hankkinut lisäkoulutusta mm. logopediasta tai jopa taidekasvatuksesta ja teatterista. Melko moni oli jatkanut opintojaan jossain vaiheessa, jotkut melko myöhäiselläkin iällä.

Oli joka tapauksessa mielenkiintoinen kohtaaminen. Ei yksin ihmisten vuoksi, vaan myös paikan vuoksi. Saimme perusteellisen opastuksen talossa ja pääsimme sellaisiin tiloihin, joihin ei aina pääse. Mutta silti tuo ihmisten kohtaaminen oli jälleen parasta. Nähdä, miten nuorista innokkaista opiskelijoista, jotka aika ajoin tekivät myös luikuria opiskeluissakin, oli tullut säntillisiä, vastuuntuntoisia, päteviä, hyviä kasvattajia, joiden kautta tuhannet lapset ovat saaneet sivistystä, oppineet lukemaan, laskemaan, puhumaan niin omaa kuin vierasta kieltä ja monia, monia muitakin tietoja ja taitoja. Kyllä opet osaavat!


HAP
happy

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

50. Romania and Poland on my mind

Väsynyt, mutta onnellinen blogisti jupinansa äärellä
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kuukauden, siis täsmälleen kolmenkymmenen päivän mittainen pyhiinvaellus on nyt takanani ja istun Mikkelissä kotona, onnellisena, mutta väsyneenä – kuten vanha sanonta kuuluu. Tämä ei tosin kohdallani ole vain sanonta. Tunnen juuri noita tuntemuksia vahvana itsessäni. Sen lisäksi tunnen ikävää ja olen hieman ”pöllähtänyt” – mitäs nyt, mitä seuraavaksi, ai eikö tänään tarvitsekaan lähteä ajamaan 400 kilometriä.

Tämän jupinani otsikko kertoo Romanian ja Puolan jääneen erityisesti mieleeni. Mieleeni jäivät erikoisesti ihmisten kohtaamiset ja se välitön ihmisten välinen vuorovaikutus, jota saimme kokea noissa maissa. Konkreettisin lienee isä Bazylin tapaaminen pienessä puolalaisessa kylässä. Tämä arvokas, vanha, yli seitsemänkymppinen pappismies elää siellä opettajavaimonsa kanssa kauniissa kodissa tosi ihanan ja kauniin kirkon vieressä. No miten tapasimme isä Bazylin? Tunnen hänen poikansa, joka kehotti meitä käymään vierailulla siellä. Näin teimme, vaikka pelkäsin tilannetta, koska meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Pelko oli turha. Puhuttua kieltä ei tarvittu keskinäiseen kommunikointiin, ainoastaan joihinkin täydentäviin ja tarkentaviin selityksiin, ja ne me teimme niillä muutamilla venäjän kielen sanoilla, jotka osasimme. Tärkein kieli oli sydämen kieli, jolla puhuimme suoraan sydämestä sydämeen.

Koin tuon saman sydämenkielellä puhumisen aikanaan asuessani Kreikassa Pendelin luostarissa. Tapasin siellä romanialaisen ystäväni isä Neculain, joka silloin osasi todella vähän englantia, aivan kuten minäkin – pitkän saksan lukija. Mutta teimme silloin hänen kanssaan matkan Athokselle – Pyhälle Vuorelle ja selvisimme kaikista sanallisista ja muista ongelmista omalla sydämenkielellämme. Ja niitä tilanteita tai jopa ongelmia oli siellä riittämiin. Tuo matka kruunasi varmasti koko elämämme ajan kestävän ystävyytemme, jonka yksi todistus oli nyt tämä vierailu hänen ja vaimonsa Christinan ja poikien Andrein ja Gheorghen luona Iasissa Romaniassa.

Eikä tuo sydämenkielen käyttäminen loppunut noihin kahteen – isiin Bazyl ja Neculai – vaan sitä samaa kieltä käytettiin muidenkin kanssa, vaikka olisimme puhuneet suomea keskenämme. Tuo sydämenkieli kun ei kysy, mitä kieltä puhutaan: suomea, englantia, romaniaa, puolaa, venäjää, vai mitä.

Moni kysyi meiltä suomlaisilta matkaajilta, miksi ihmeessä te tulitte juuri Romaniaan? Kun he kuulivat, että olemme siellä melkein kuukauden, he ihmettelivät yhä enemmän. Seisoimme kerran Sihastrian luostarin edessä olevalla parkkipaikalla pienen automme luona, kun siihen tuli kuvankaunis romanialainen nuori nainen. Hän katsoi ensin rekisterikilpeä, sitten meitä, sitten vielä autoa ja kysyi: ”Ihanko oikeasti te olette Suomesta?” Tilanne oli hauska ja toisaalta vaikuttava. Saimme selittää hänelle perusteita, miksi juuri Romaniaan ja lisäksi piti selittää sekin, miten löysimme tiemme metsäautoteitä pitkin ajaen Agapiasta Sihlan kautta Sihastriaan ja mitä me oikein haemme Sihastriasta. Vastaus oli selvä: ”Käymme isä Ilie Cleopan haudalla tervehtimässä häntä.”

Joku toinen uteli meiltä, mitä kielteistä me olemme nähneet Romaniassa? Vastasimme: ”Suunnilleen samoja ongelmia teilläkin on kuin meillä Suomessa.””Kirjoitatko niistä blogiisi?””Miksi ihmeessä kirjoittaisin, kun täällä on niin valtavasti upeita ja kauniita asioita kirjoitettavaksi.” Hän katsoi minua ja sanoi: ”Taidat pitää Romaniasta!” Oikeaan osui. Pidän kovasti.

Kuten sanoin sen lisäksi, että Romaniassa kuin myös Puolassa, joihin tutustuimme hieman muita maita enemmän, on valtavasti kauneutta, siellä on myös ihania ihmisiä. Lienen itsekin melko välitön ja helposti lähestyttävä, kuin myös otan helposti yhteyden toiseen ihmiseen, aluksi ehkä tuntemattomaankin. Siihen noissa maissa tarjoutui tilanteita toistensa perään. Kun ihan spontaanisti menimme menomatkalla erääseen kauniiseen ja melko uuteen nunnaluostariin ja kerroimme olevamme suomalaisia ortodokseja, saimmekin sitten selittää juurta jaksain suomalaista ortodoksiaa luostaria meille esitelleelle nunna Martalle. Kun kuvauskierros oli ohi, hän kutsui meidät syömään luostarin sisariston ruokalaan, jossa saimme syödäksemme yksinkertaisen, mutta maittavan paastoaterian. Elimme tuon kuukauden tuolla matkalla koko ajan maissa, joissa ortodoksinen kirkko noudattaa ns. vanhaa kalenteria ja siksi siellä oli suurimman osan ajastamme menossa paastoaika. Kunnioitimme sitä aina, kun olimme kohtaamisissa heidän kanssaan, minä tosin söin koko ajan vain kasvisruokaa, paitsi sitten pääsiäisenä ja sen jälkeen, jolloin saimme syödä pääsiäislammasta ja muita herkkuja.

Pääsiäinen oli Romaniassa – ja muissakin maissa – tänä vuonna yli kuukauden myöhempään kuin meillä Suomessa. Toukokuun 5. päivänä vietimme vanhan kalenterin mukaista pääsiäisjuhlaa Iasissa isä Neculain kirkossa hänen perheensä ja seurakuntalaistensa kanssa. Olimme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa keskiyöllä noin vajaat neljä tuntia ja pääsimme pääsiäisaterialle, jonka Christina oli laittanut kotiinsa noin klo 4 maissa aamulla. Ateria kesti pari tuntia ja uni maittoi sitten melkein iltapäivälle asti, koska klo 13 menimme taas kirkkoon ja sieltä taas syömään pääsiäislammasta. Nyt tosin useampien ystävien kanssa. Aterialla kohtasimme pienet Christinan sisaren tyttöset, nelivuotiaan Teodoran ja noin vuoden ikäisen Elenan, jotka elävyydellään ja vilkkaudellaan valloittivat sydämeni ja saivat aikaan valtaisan koti-ikävän, etenkin kun he muistuttivat minua Suomessa olevista aarteistani, vunukoista nelivuotiaasta J:stä ja sydämeni naisesta, hieman yli kaksivuotiaasta D:sta.

Niinpä sitten yhdellä vierailullani päätin ostaa heille romanialaiset tuomiset, jotka sitten löysinkin Voronetin luostarin edustalla olevasta kauppakojusta vanhalta mummolta. Mitä ne ovat, jääköön salaisuudeksi. Ehkä joskus laitan kuvan niistä, katsotaan nyt. Tuomisia meillä olikin sitten runsaasti ilman ostamistakin, vaikka sitäkin toki teimme. Saimme ystäviltämme lahjaksi kaikenlaista, ikoneja, juomisia, eväät paluumatkalla ja vaikka mitä. Nytkin istun keittiössä ja edessäni pöydällä on kaunis ikoni, joka esittää pyhittäjä Teodora de la Sihlaa eli Teodora Sihlalaista, vieressä on kassi, joka odottaa vunukoitani, joiden pitäisi tulla käymään paluumatkalla kesämökiltä kotiinsa.

Mieli on onnellinen matkasta, tapaamistani ihmisistä, vunukoiden tulosta ja siitä, että saan olla jälleen kotona tuollaisen matkan jälkeen kohtuullisen terveenä ja ilman mitään matkalla tapahtuneita ongelmia. Emme saaneet yhtään ylinopeussakkoa, vaikka ajoimme varmaan sataan tutkaan. Ei ihmisille eikä uudelle autolle sattunut mitään vahinkoa – paisi kaiketi pitää tarkistaa etupyörien aurauskulmat ja iskarien ja olkanivelien kunto, sillä ajoittain tie oli – sanoisinko mielenkiintoista – käytin jossain siitä sanontaa ”hammaslääkärin unelma” – reikiä, siis todella syviäkin reikiä, täynnä. Muutoin tiet olivat kohtuullisen hyviä tai jopa loistavia kaikissa maissa. Päätiet eivät ole niinkään ongelma, mutta kun me ajelimme ajoittain jopa metsäautoteillä ja vuoriston sivuteillä, tieongelmiakin toki oli hieman.

En laita tähän jupinaani enää kuvia. Olen laittanut niitä runsaasti aikaisempiin jupinoihin ja lisää löytyy Hap Pyykkösen Facebook-profiilista, jossa nuo kuvat ovat aivan vapaasti kaikkien katseltavissa, oli katselijalla sitten Facebook itsellään tai ei.

Matka muutti minua varmasti myös ihmisenä. Sillä oli oma vahva vaikutuksensa ystävyyteen eri ihmisten kanssa, mutta kyllä se muutti minua myös sisäisesti. En ole katsellut televisiota kuukauden aikana käytännössä yhtään, en ole lukenut sanomalehtiä, en tiedä maailman tapahtumista mitään, enkä jääkiekon MM-kisoista. Tietokonetta olen käyttänyt matkan aikana kohtuullisesti, mutta nyt tuntuu, että sekin osuutta voisin vähentää radikaalisti. Siksi olen päättänyt lopettaa lähiaikoina Facebook-kirjoittelun ja muukin kirjoittelu vähenee. Jupinoitani tänne blogiin saatan kirjoittaa, kunhan taas jaksan innostua jostain aiheesta. Jupinoitani ”mainostan” vain omilla Facebook-sivuillani ja Ortodoksi.netin etusivulla (www.ortodoksi.net), josta löytyy joitain muitakin ortodoksisia blogeja. En tee mitään blogijuttuja siksi, että saisin tilastot näyttämään komeita lukuja. Teen sen pelkästään ilosta kirjoittaa. Toivottavasti sellainen tulee aina silloin tällöin kohdalleni. Yritän kirjoittaa artikkeleja Ortodoksi.netiin vierailemistani luostareista ja mahdollisesti muistakin kohteista sitä mukaa, kun jaksan. Ne löytyvät ilmestyttyään Ortodoksi.netin etusivulta, joten jos haluat niitä lukea, vilkaise silloin tällöin etusivua.

Kiitän kaikkia teitä monia, jotka olette monella tapaa kannustaneet minua kirjoittamaan näitä jupinoitani. Jupinani ovat samalla olleet minulle sellaisia muistipisteitä, joista aina voin tarkistaa joitain asioita: mitä, missä, milloin. Moni on sanonut, että jupinoiden kautta hekin ovat saaneet olla matkalla mukana. Kiitos noista kauniista sanoista, mutta kiitos myös kritiikistä, jota sitäkin on tullut. Kritiikkikin on ihan ok, mutta en silti tee tätä ammattimaisesti tai johonkin professionaaliseen tarkoitukseen. Teen tätä täysin omaksi ja muiden iloksi ja ajanvietteeksemme. Siksi se saattaa joskus olla toimituksellisesti epä-professionaalista tai asenteellisesti itsekeskeistä. Mutta olkoon niin ja jatkossakin se on niin.

Nyt jatkan tätä pitkän kevään ja alkukesän elämääni toivottavasti monella muullakin tapaa muuttuneena – jopa niin, että saattaisin saada päätökseen monivuotisen urakkani ns. ”arkiston” selvittämisessä, noin parinkymmenen xerox-laatikon sisällön läpikäymisessä, papereiden ja esineiden poisheittämisessä, valikoinnissa, jne. Siinä minulle urakkaa kesäksi ja joutoaikana matkailen matkailuautollani. Tervehditään ja hymyillään, kun tavataan jossain!


HAP
happy

maanantai 6. toukokuuta 2013

49. Pääsiäinen Romaniassa

Hristos a înviat!

Pääsiäisen viettäminen Romaniassa on monella tapaa samanlaista kuin Suomessa, mutta myös tiettyjä kulttuurieroja ja pieniä erilaisia nyansseja vaikkapa jumalanpalveluksessa toki on. Mutta kokonaisuus on samalainen kaikkialla ortodoksisessa maailmassa.Yhtenä pienenä havaintona huomasin, että pääsiäinen ei ole sellaista kristillistä "riehumista", mitä se joskus saattaa olla Suomessa. Pääsiäisen ilo saattaa joskus pursua suomalaisten pappien toimissa melko runsaasti. Täällä juhla on selvästi vakaampi, on ehkä väärin sanoa asiallisempi, mutta jotain sellaista kuitenkin. Siinä on enemmän tiettyä kristillistä arvokkuutta, joka joskus häviää turhassa riehumisessa tai ehkä kuitenkin pitäisi sanoa kauniimmin riemuitsemisessa.

Valo tulee keskiyöllä alttarista
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Valo lisääntyy ...
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
... ja kasvaa suureksi valomereksi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Keskiyön palvelus alkaa täälläkin hieman ennen klo 12:ta yöllä ja kellon osoittaessa keskiyötä, valo syttyy alttarissa pappien suuriin tuohusnippuihin ja se tuodaan sieltä ulos kirkkokansan tuohuksiin. Tämä on todella vaikuttava tapahtuma, koska Romaniassa on tähän aikaan yöllä pimeää, kirkko on pimennetty, kansaa on paljon ja etenkin pappien tuohusniput ovat kuin suuria soihtuja, jotka valaisevat meitä maallikkoja.

Valo siirtyy ulos. Kirkkokansaa on runsaasti. Kaikki odottavat tiettyä hetkeä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Valon saamisen jälkeen kirkkokansa alkaa siirtyä ulos. Myös Romaniassa kierretään kirkko ristisaatossa, jos se vain on mahdollista. Täällä kirkon ympärillä olevat kuilkuväylät ovat melkolailla kapeat ja tällainen joukko ei mahtusi niille ja suurin osa kirkkokansasta olisi vielä kirkossa, kun alkupää olisi jo ovella kierroksen tehneenä. Kun kaikilla on vielä palavat tuohukset käsissään, se saattaisi olla myös vaarallista näin suurella joukolla. Siksi se on jäänyt pois tässä pyhälle Kristuksen käsittätehdylle ikonille pyhitetyssä kirkossa.

Hetki koittaa, kun papit tulevat ulos ja aloittavat kohta laulun:
"Kristus nousi kuolleista ja kuolemallaan kuoleman voitti ..."
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kansa odottaa malttamattomina ulkona, milloin papit, isä Neculai ja isä Georgi, tulevat ulkoeteiseen nostetun pöydän luo ja aloittavat jossain vaiheessa laulaa: "Hristos a înviat ..." - siis "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi." Laulu raikaa voimallisena, kaikki laulavat ja kovaa. Vaikuttavaa olla tämän laulumeren keskellä ja kuulla se ja yrittää laulaa itsekin mukana, siten kun osaa.

Kansa siirtyy sisälle, kaikilla on tuohus kädssä ja yhteislaulu raikaa voimallisena.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tämän aamupalveluksen alun jälkeen kaikki siirtyvät sisälle, käyvät suutelemassa papin käsiristiä ja liturgia voi kohta alkaa. Pääsiäisen kekiyönpalvelus koostuu siis aamupalvekuksesta ja liturgiasta ja se kestää täälläkin kauan. Aikaa pidentää vielä suuri kansanjoukko, joka käydessään suutelemassa ristiä ja mennessään ehtoolliselle, pidentää huomattavasti palveluksen pituutta suuren määränsä vuoksia. Kuoro, joka on melkolailla erilainen Romaniassa verrattuna Suomeen, joutuu koville, kun laulamista riittää moneksi tunniksi. Tilannetta helpottaa hieman se, että kanttori voi käyttää apunaan mikrofonia ja kaiuttimia.

Ihmiset ovat tuneet koreissa pääsiäisruokia siunattavaksi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Yksi osa pääsiäisen palvelusta on lopussa tapahtuva pääsiäisruokien siunaaminen. Ihmiset ovat tuoneet koreissaan erilaisia pääsiäisruokia ja herkkuja pappien siunattavaksi. Siunaaminen tapahtuu pyhitetyllä vedellä, jota molemmat papit vihmovat sekä ihmisten että ruokien päälle siunaten heitä. Kirkon keskelle avautuu käytävä, jonka varrelle korit laitetaan, korien reunoilla palaa tuohuksia tai kynttilöitä. Useilla oli mukanaan sellaisia suuria kannellisia kynttilöitä, jota Suomessa käytämme esimerkiksi haudoilla. Täällä ne olivat kaikki hiemen pienempiä ja punaisia pääsiäisen kunniaksi. Yksi pieni erikoinen yksityiskohta oli esimerkiksi se, että kun siunattavat ruuat ja juomat oli asetettu kauniisti esille, ihmiset avasivat vielä koreissa olevien juomapullojen korkit.

Koreissa on monenlaisia pääsiäisherkkuja ja juomia.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Koreissa oli monenlaisia pääsiäisherkkuja: värjättyjä kananmunia ja paikallista pashaa, joka poikkeaa melko paljon meidän pashasta. Minusta se oli enemmänkin pashan ja kulitsan sekoitus, mutta minä nyt en ole mikään ekspertti näissäkään asioissa sanomaan, miten on.

Kun palvelus on ohi, ihmiset tarjoavat ystävilleen näitä herkkuja jo kirkossa ja voi sitä riemua, kun otimme käteen kumpikin värjätyt kananmunat ja toivotimme pääsiäistervehdyksen: toinen romaniaksi, minä vastasin suomeksi ja sitten iskimme munat vastakkain ja katsoimme, kumpi voitti. Hävinneen munassa oli kuoppa. Muistan ainakin joskus tämän jatkuneen Suomessa niin, että voittaja sai molemmat munat, täällä jokainen sai pitää omansa.

Yöpalveluksen jälkeen syödään perinteistä pääsiäislammasta
ja monia muita ruokia, joita ei syöty paaston aikana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Palveluksen jälkeen kokoonnuimme vielä noin puoli neljän maissa aamuyöllä ystäviemme kotiin pääsiäisaterialle. Pöydässä oli samoja herkkuja, joita siunattiin kirkossa, mutta myös viiniä ja pääsiäsilammasta - siis lihaa, jota Suuren paaston ja Suuren viikon aikana, yhteensä seitsemän viikon jakson aikana, ei saanut syödä.Istuimme aterialla vielä varmaan noin pari tuntia, ennen kuin maltomme mennä nukkumaan. Ja unta sitten kyllä riittikin, tosin herätyskello herätti jo keskipäivällä, sillä klo 13 alkoi vielä ehtoopalavelus, johon osallistuimme ja sitten alkoikin vapaa päivä.

Tämä pyhiinvaelluksemme Romaniaan alkaa olla pian lopussa. Lepäämme maanatain, jotta jaksamme sitten ajaa taas muutamia satoja kilometrejä Pohjois-Romanian kapeilla serpentiiniteillä, kun ylitämme Karpaatit ja siirrymme ensin Unkariin, sieltä Slovakiaan, Puolaan ja Baltian maiden kautta kotimaahan. Matkaa on vielä runsaasti: ehkä noin 2000 km ja takana on yli 3000 km, joten matkaa on tehty kunnolla.

Tavoitteena on ajaa hieman rauhallisemmin takaisinpäin. Tullessa yövyimme vain kolme yötä hotelleissa ennen määränpäätä. Nyt ajattelimme yöpyä ehkäpä neljä yötä. Katsemme maisemia ja elämää ympärillämme paljon oppineina ja paljon kokeneina.

Tämä blogi saattaa jäädä nyt viimeiseksi jupinaksi tältä matkalta, ellei nyt paluumatkalla tapahdu jotain, josta pitää vielä kertoa. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet seurata tätä pyhiinvellustamme lukemalla näitä jupinoita. 

Niille, jotka eivät ole jaksaneet tai joita on ärsyttänyt kirjoitukseni, voin sanoa lohdutukseksi, että lopetan tämän runsaan kirjoittelemisen kotiin päästyäni. Laitan oman Facebook-profiilin lomalle, joten minua ei kohta löydä sieltä. Miten käy Ortodoksi.netin Facebook-sivujen, sitä en tiedä vielä. 

Minä keskityn nyt sulattelemaan tämän matkan antia ja nauttimaan kesästä, joka kenties saapuu Suomeenkin kohta. Kirjoittelen kyllä artikkeja Ortodoksi.netin perussivuille (www.ortodoksi.net) ja joskus ehkä jupinoitakin - katsotaan nyt. Mutta mukavaa on ollut ja toivotan kaiken varalta kaikille leppoisaa ja hyvää kesää. Nauttikaa siitä, läheistenne ja ystävien seurasta ja unohtakaa narinat - omat ja vieraiden.
Adevărat a înviat!


HAP
happy

P.S. Tässä vielä yksi YouTube-video aiheesta.

perjantai 3. toukokuuta 2013

48. Luostarin eläintarhassa

Suuri perjantai eli pitkäperjantai oli täällä Romaniassa sekä pitkä että kuuma, sanoisinpa hikinen. Aamulla isä Neculai toimitti jumalanpalvekuksen ja sen jälkeen lähdimme taas luostariretkelle.

Hadambun luostarin ikonostaasi.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Matkamme suuntaiutui ensin Hadambun munkkiluostariin, jossa sosialistisen vallan väistyttä oli tehty huomattavasti töitä luostarin kohentamiseksi. Luostarissa oli sekä vanha että uusi kirkko.

Hadambun luostarissa yhdessä isä Neculain ja hänen poikiensa Andrein ja Gheorghen kanssa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Meillä oli todella hyvä opas, ystäväni isä Neculai Dorneanu, teologian tohtori ja kirkkoherra Iasista. Hän ja hänen taitavat poikansa Andrei ja Gheorghe opastivat meitä tämänkin luostarin ihmeellisyyksiin.

Strutsi Hadambun luostarin eläintarhassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Varsinainen todellinen ihmetyksen aihe oli - yllätys, yllätys - luostarin eläintarha, josta löytyi erilaisia lintuja: joutsenia, kanoja, kukkoja, riikinkukkoja, strutseja ja mitä kaikkea siellä olikaan. Lisäksi oli joitain kotieläimiä: poneja, lampaita, pässejä ja muitakin.

Hadambun luostari eläintarhan suunnasta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Eläintarha oli rakennettu pienen lammikon ympärille ja lammikossa vilisi äänestä päätellen ainakin sammakoita, kenties siellä oli kalojakin.

Suomalaisetkin opettelivat Suuren viikon nöyryyttä Hadambussa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Koska oli Suuri perjantai ja hautakuva oli kannettu kirkkosaliin, me suomalaisetkin paikallisen tavan mukaan ryömimme tiettyjen seremonioitten jälkeen pöydän ali isäntien perässä.

Hadambun kirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Kirkko oli täynnä uusia seinämaalauksia, joita täällä Romaniassa on kirkoissa runsaasti. Monet Hadambun maalauksista esittivät paikallisia romanialaisia ja moldovalaisia pyhiä, joita lienee nykyään noin sadan tienoilla lukumääräisesti. Romanian kirkko ei ole kovin vanha, eikäs siellä ole vielä kanonisoitu hirvittävän monia vuosia. Mutta paljon noita ns. omia pyhiä ainakin tämän kirkon seinämaalauksista löytyi.


Yli 30 asteen helle väsytti. Välillä piti istahtaakin.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Helle on sekä hellinyt että ajoittain jo piinannutkin meitä. Tänäänkin oli kuumaa, suurimman osan päivää ja vielä illallakin mittari pyörii 30 asteen tienoilla, keskipäivällä ja iltapäivällä ylikin sen. Mutta eipä valiteta, kun Suomessa on kuulemma alle 10 astetta ja ainakin osassa maata ei mitenkään kelpo keli. Pohjoisessa oli kuulemma satanut luntakin. Voipa olla vaikeuksia palatessa kotiin sopeutua Suomen kevääseen.

Hlincean luostarissakin oli pöytä alitettavana.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Hadambusta siirryimme vanhaan, Hlincean luostariin, jossa oli melko tummuneet seinät täynnä erittäin kauniita ja paikallisten taiteilijoiden jo satoja vuosia sitten sinne maalaamia pyhiä kuvia.

Hlincean luostarikirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Hlinceastakin löytyi sekä uudempi että vanhempi kirkko. Ympäristöt olivat hienossa kunnossa ja koska tämä helle ei ole kestänyt vielä tolkuttoman kaunista ja parhaillaan on monien puiden ja kukkien kukinta-aika, ympäristön puut ja istutukset hivelivät suomalaistenkin silmää.

Hlincean luostarin pääkirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kunhan pääsen koto-Suomeen, kirjoitan taas uusia artikkeleita romanialaisista luostareista Ortodoksi.netiin. Jo nyt siellä on artikkeleita useista merkittävistä romanialaisista luostareista, joihin voi käydä halutessaan tutustumassa siellä. Suosittelen, ne ovat todella merkittäviä luostareita maailmanlaajuisestikin ja osa niistä on listattu myös UNESCOn maailman perintökohteiksi. Tulemme tällä matkalla mahdollisesti vierailemaan osassa niitäkin.

Tuossa jupinani lopussa on vielä videopätkä, jossa isä Neculain nuorin poika, 13-vuotias Gheorghe soittaa Suuren perjantain jumalanpalvekuksen alussa taalantoa ja romanialainen mies kelloja. Katselu saattaa vaatia hieman nopeampaa nettiyhteyttä. Jos haluat katsoa sen hieman keveämpänä YouTube-videona, sen voit tehdä tästä linkistä: "Talendotalentti".

Gheorghe Dorneanu soittaa taalandoa eli talendoa.
(Video (c) Hannu Pyykkönen)


HAP
happy

torstai 2. toukokuuta 2013

47. Pääsiäisen odotusta vapun tunnelmissa

Mietiskelyä kukkivan omenapuun alla Breazassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Pyhiinvaellusmatkamme alkaa hiljalleen kääntyä kohti kotia ajamiseen. Kävimme kuitenkin vielä kerran huuhtomassa suomalais-romanialaisessa saunassa Breazassa uusien vastojen kanssa matkamme pölyjä. Oli muuten ihana tunne istua saunan lauteilla ja kylpeä vastalla Romaniassa. Vau! Sitten alkoikin jo miettiminen, missä sitä mahdetaankaan olla seuraava yö. Vappukin oli huomaamatta päässyt yllättämään ja oli siis vappuaatto. Rauhallinen päivä muuten täällä. Ehkä siksikin, että se sattui juuri pääsiäistä edeltävälle Suurelle viikolle Suureksi keskiviikoksi. No mietiskelyjen tuloksena selvisi sitten, että yövymme vappuaaton yön Piatra Nemţissa pienessä pensionaatissa.

Auto ei tällä kertaa noussutkaan mäkeä, vaan tarvittiin vielä yksi hevosvoima lisää.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Lähtö hieman vuoristoisesta Breazasta hieman huonokuntoisella tiellä ei tällä kertaa onnistunutkaan, vaan auton omien hevosvoimien lisäksi tarvittiin vielä yhden hevosen voima. Onneksi Kostja asui lähellä ja hänellä oli hevonen ja vahva riimu, joilla auto sitten voitiin hinata ylös mäestä. Kas kun meille ei tullut mieleenkään hankkia vetoköysi matkaamme, mutta onnistuihan tuo noinkin.

Siitä sitten ajelimme melkoisessa helteessä (+32 Celsius-astetta) Breazasta vuoria ylös ja taas alas kolme, neljä kertaa ja saavuimme kiven (piatra) kaupunkiin, Piatra Neamţiin. Yö sujui lähes koomassa väsymyksestä, jonka ulkona oleva kuumuus (autossa kyllä on hyvä ilmastointi), vaikeat tieosuudet ja koko ajan tarkkana oleminen aiheutti. Parin huurteisen ohrapirtelön jälkeen uni maittoi.

Seuraava päivä, vappu vuonna 2013, olikin sitten monista aikaisimmista vapuista poikkeava päivä. Aloitimme jälleen melkoisen luostarikierroksen. Se alkoi Piatra Neamţin lähellä olevasta Bistriţan luostarista, josta lähdimme ajelemaan Iasiin päin, mutta yhtäkkiä huomasimmekin melko kuuluisien luostarien tienviittoja ja eikun sinne. Ensimmäisenä vastaan tuli Varaticin luostari.

Varaticin luostarin kirkon sisätilaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Varatic on upeasti hoidettu ja melko suuri nunnaluostari, jossa sisaristo asuu eräällä tavalla erillään pienissä taloissa, joita ympärillä on useita. Vaikutti siltä, että yhdessä talossa asui kuitenkin useampia nunnia, koska ei taloja nyt useita kymmeniä sentään ollut, mutta paljon joka tapauksessa.

Varaticin luostarin nunnien asuntoja kirkon läheisyydessä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Varatic on perustettu 1780-luvulla Neamţin kuuluisan igumenin (romanialaisittain) Paisie Velicicovschin innoittamana. Perustajana oli nunna Olimpiada, jota perustamisvaiheessa tuki taloudellisesti yksi Paisien oppilaista. Jossakin vaiheessa Varatic oli hallinnollisessa yhteistyössä vieressä olevan Agapian luostarin kanssa. Nykyään luostarissa palvelee noin viisi pappia ja nunnia lienee noin 450 sisarta, joita johtaa igumenia tai romanialaisittain stavrofora Josefina (Glosanu).

Agapian luostarin kirkon reliikkejä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Varaticista menimme melkein vieressä (n. 5 km päässä) olevaan toiseen todella kuuluisaan naisluostariin Agapiaan, jossa sisariston elämä on järjestetty samalla tavalla erillisissä pienissä taloissa. Luostari oli kuin pieni nunnakylä, jonka kaduilla kulki useita mustakaapuisia nunnia. Myös Agapia oli kauniisti laitettu, siisti, kukkakoristeita täynnä oleva luostari.

Myös Agapia on yksi suurista luostareista Romaniassa myös sisariston määrällä mitattuna. Siellä lienee suunnilleen sama määrä tai ehkä hieman vähemmän nunnia kuin Varaticissa. Alkuaan luostarissa oli munkkeja, mutta vuoden 1803 jälkeen vain nunnia. Perimätiedon mukaan luostari olisi perustettu jo 14. vuosisadalla Neamţin luostarin munkki Agapian toimesta ja alkuun se tunnettiin nimillä Agapia din Deal tai Agapoa Veche eli vanha Agapia. Luostari on tunnettu myös nimellä Agapia din Vale eli laaksossa oleva Agapia, koska luostarin asukkaiden talot sijaitsivat laaksossa. Luostarin kirkko on pyhitetty pyhille ylienkeleille Mikaelille ja Gabrielille ja luostarin tiloja on kunnostettu useita kertoja, viimeksi suuri korjaus tapahtui vuosien 1996-2004 välillä.

Kapea ja pölyinen metsätie Agapiasta Sihlaan ja Sihastriaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Tarkoitus oli lähteä Agapiasta suoraan tapaamaan toista romanialaista ystävääni, isä Dragosia, mutta huomasimme luostarin vierestä lähtevän tien Sihlan skiittaan (sivuluostariin) ja edelleen Sihastrian luostariin. Matkaa ensimmäiseen oli 8-9 kilometriä ja saman verran sitten seuraavaan. Tie kulki metsän läpi ja oli erittäin kapea, pölyinen ja paikoitellen myös huonokuntoinen. Mutta auto veti hienosti ja vei perille kumpaankin luostariin.

Sihlan skiittaluostari on kuuluisya pyhästä Teodorastaan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Ensiksi tuli siis 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu Sihlan skiitta, jossa oli pieni viehättävä puukirkko ja siellä oli juuri silloin jumalanpalvelus, jossa viivähdimme hetken. Skiitta on kuuluista omasta pyhästään, pyhäsyä Teodora Sihlalaisesta, joka asui luostarin lähellä olevassa luolassa. Luola on edelleen siellä ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Sihlan skiitta kuuluu Sihastrian luostarin alaisuuteen.

Blogisti yhden suure3n romanialaisen teologin ja ohjaajavanhuksen, Ilie Cleopan haudalla Sihastrian luostarin hautausmaalla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Samanlaista pölyävää ja huonokuntoista tietä ajelimme sitten Sihastriaan. Luostarin edessä parkkipaikalla luoksemme tuli pari kaunista romanialaista neitokaista, jotka ihmetellen kysyivät, ”olemmeko todella Suomesta, kuten auton rekisterikilpi väittää”. - ”Kyllä”. - ”Miksi ihmeessä te olette täällä, mitä varten?” - Selitimme olevamme ortodokseja ja tulimme Sihastriaan Ilie Cleopan vuoksi. ”Miten te löysitte tämän luostarin?””No se onkin sitten pitempi tarina, mutta täällä nyt ollaan. Voitteko kuitenkin neuvoa, miten pääsemme täältä pois?” Hauska tapahtuma luostarin portilla. Kävimme siis kuuluisan ohjaajavanhuksen Ilie Cleopan haudalla kuvasimme paikkoja, vierailimme melko uudessa kirkossa. Luostari sijaitsee noin 1000 metrin korkeudella Moldavian ja Neamţin vuorilla ja myös sen syntyyn on vahvasti vaikuttanut suuri ja voimakas Neamţin luostari. Luostarin lienevät perustaneen kuusi Neamţin luostarin pappisskeemamunkkia joskus 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Luostari perustettiin Jumalanäidin syntymän muistolle.

Sihastrian luostarin uusi kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Luostariin on rakennettu myös pyhälle Teodora Sihlalaiselle omistettu kirkko. Pyhän Teodoran luola, jossa hän asui 1600-1700-lukujen taitteessa kolmekymmentä vuotta, on Sihastrian alaisuudessa olevan Sihlan skiitan lähistöllä. Sihastriaan kuluu Sihlan lisäksi viisi muutakin skiittaa: pyhän Daniel Erakon, Ristin ylentämisen skiitta lähellä Sihastriaa, kuten Sihlakin sekä pyhän Minan skiitta Graşissa Târgu Neamţissa, pyhän Teodora Sihlalaisen skiitta Codrii Paşcanilorissa sekä Bourenin skiitta Moţcassa Iasissa.

Neamtin luostarin ihmeitätekevä kolmikätinen Jumalanäidin ikoni.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Sihastrian jälkeen kävimme vielä Neamţin luostarissa, sillä halusin ottaa paremman kuvan siellä olevasta ihmeitätekevästä Jumalanäidin kolmikätisestä ikonista. Kolmannen käden tarina on se, että jossain vaiheessa pyhältä Johannes Damaskolaiselta katkaistiin rangaistuksena käsi, joka rukousten ja Jumalanäidin avustuksella ihmeellisesti kasvoi takaisin. Siksi käsi on kuvattuna erillisenä kolmantena kätenä poikittain ikonin alaosassa. Neamţin luostarissa on myös keskellä kirkkoon johtavaa tietä hauta, joka ihmeellisesti kohosi maasta saven mukana ja sieltä löytyi maatumaton ruumis. Ruumiin alkuperää ihmeteltiin kauan ja alkuun ei tiedetty, kenen se oli. Myöhemmin lienee syntynyt erilaisia hurskaita tarinoita henkilöstä ja yksi tarinoista sanoo ruumiin olevan pyhittäjä Paisi Velitškovskin, joka kuoli Neamţin luostarissa ja on haudattu luostarin Kristuksen taivaaseenastumisen pääkirkkon eteläiselle seinustalle.

Vierailulla ystäväni isä Dragosin kotona Targu Neamtissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Neamţin luostarista matka jatkui viimein Târgu Neamţiin, jossa tapasin monen vuoden jälkeen jälleen ystäväni isä Dragosin ja hänen viehättävän perheensä puolison Nicoletan ja lapset Ioannan ja Mihailin. Kun viimein pääsimme hikisen päivän päätteeksi Iasiin, aiheutimme lievän hämmästyksen, kun meitä ei tarvinnutkaan noutaa joltain huoltoasemalta, vaan ajoimme ystävieni isä Neculain ja hänen vaimonsa Christinan kotiin asti ja yhtäkkiä olimmekin heidän ovellaan soittamassa ovikelloa. Hieman oli yllättynyt Christina, vaikka kyllä he tiesivät tulostamme ja päiväkin oli sovittu. Ilmeisesti hekin pitävät tätä Iasin liikennettä hieman haastavana, mutta siitäkin selvittiin, kuten joku aika sitten vielä kaoottisemmasta Bukarestin liikenteestä – ilman kommelluksia.


Pääsiäsitä edeltävään aikaan kuuluu ortodoksisessaa kirkossa kuolleiden muisteleminen ja siihen liittyy myös koliva, jota söimme Iasissa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Palais Mallin valtava ostoskeskus on rakennettu Iasissa kulttuuripalatsin kylkeen.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Neculain ja Christinan poikien, 15-vuotiaan Andrein ja 13-vuotiaan Gheorghen avulla ja opastuksella tutustuimme sitten Iasiin ja etenkin sen uuteen hulppeaan Palais Mall-ostoskeskukseen, josta muuten löysin tablettiini kauan kaivatut lisälaitteet USB:n ja puhelinkortin adapterin sekä toisen adapterin tabletin ja TV:n väliin. Niitä olin metsästellyt kuukausitolkulla Suomesta, mutta turhaan. Täältä Romaniasta ne löytyivät.


HAP
happy