56. Opetetaanko nykyään valehtelemaan?

Minä kuulun - mitä ilmeisimmin - siihen ikäpolveen, jolloin jo lapsena meille opetettiin, että valehdella ei saa. En tiedä ihan varmaksi, miten vanhemmat tätä opettavat nykyisin. Joka tapauksessa minun lapsuudessani valehtelusta ja esimerkiksi rumista sanoista joutui aina vaikeuksiin, joista pahin oli kai suun peseminen saippualla. Pthyi! Maistuu vieläkin mielessä pahalta.

Kyllä me pojanviikarit saatoimme toki saada ns. selkäänkin. Tavallisesti jouduimme itse hakemaan pihalta taipuisan ja notkean koivuvitsan ja sillä sitten joko saimme heti pienet ripsaukset tai vitsa laitettiin seinänrakoon odottamaan harkinnan tulosta. Usein rangaistus jäi myös saamatta ja jos saatiinkin, ei se pieksämistä mielestäni ollut (siis ainakaan nyt tällä järjellä ajatellen), vaan enemmäkin rakastavaa kasvatusta. Yhtään en muistele pahalla noitakaan tapahtumia. Niistä oli kaukana nykytermin mukainen lasten "pahoinpitely".

Monet muutkin kohteliaisuuteen ja käyttäytymiseen liittyvät tiedot ja taidot opetettiin ja niitä vaadittiin myös noudatettavaksi. Tervehtiminen, kiittäminen, anteeksipyytäminen olivat ehkä tärkeimpinä. Eikä niitäkään saanut tehdä ihan miten vain, vaan siten kuin oli opetettu: oikein ja sydämestä, sitä tarkoittaen. Ja jos se ei sujunut vanhempien (pääasiassa isän) mielestä mallikkaasti tai jos se unohtui tehdä, yleensä sitä sitten harjoiteltiin peilin edessä. Kyllä minäkin monta tervehdyskumarrusta olen lapsuudenkodin eteisen peilille tehnyt ja lukemattomia kertoja nostanut sille myös hattua. Nostaako muuten nykyään kukaan enää hattua tervehtiessä? Ehkä vanhat herrasmiehet.

Lööperinpuhuminen oli myös asia, jota ei tavallisessa kanssakäymisessä suvaittu. Kun puhuttiin asiaa, niin piti puhua asiaa, eikä laverrella turhia. Kyllä oli kyllä ja ei oli ei. Totta piti puhua. Saduille ja tarinoille oli omat hetkensä. Niitäkin hetkiä myös oli ja silloin meille opetettiin tarinoita ja opimme arvostamaan ja ymmärtämään tarinoiden sisältämän opetuksen sekä niiden eron totuuden ja toden puhumisen kanssa.

Koska isäni oli kirkonkylällä kauppiaana, meidän lasten piti myös ajatella kaikessa sanomisissa ja teoissa aina kaupan asiakkaita. Siinä ei sitten suuremmin tapeltu naapurin Heikin kanssa - siis ainakaan julkisesti. Ja jos tapeltiinkin, apteekkarin Heikki tai nimismiehen Eerokaan ei siitä isommin saanut kertoilla julkisesti, ei edes vanhemmilleen, hieman samoista syistä kuin minäkin. Vaikka eihän tuohon aikaan tietysti apteekeilla kirkonkylässä ollut kilpailijoita, toisin kuin K-kauppiaalla, jolla oli ensin osuuskauppa ja jonkin aikaa vanhaan E-ketjuun - vai mikä lie ollut silloin - kuuluva toinen osuuskauppa ja myöhemmin vielä T-kauppakin.

Kyllä sitä selkään tuli, kun laitettiin tielle kahvipaketti (K-kaupan kahvipaketin kuorissa) täynnä sahanpurua, jonka sitten rehellinen löytäjä toi isälle kauppaan. Kun isä heti huomasi jekun ja arvasi syylliset, varsin konkreettiset moitteet olivat paikallaan. Siksikin, että tämä rehellinen asiakas kyseli sitten myöhemmin, onko joku noutanut paketin. Isä kasvonsa säilyttääkseen, piti antaa löytäjälle oikea kahvipaketti tilalle, kun kerran kukaan ei ollut noutanut sitä sahanpurulla täytettyä feikkipakettia.

Hieman samanlaisia kasvatusmetodeja käytettiin, kun narrasimme ihmisiä siimalla ja tyhjällä lompakolla, jonka vedimme pois, kun hän yritti nostaa sen maasta. Ja voi - siitä se vasta meteli syntyi, kun nuoremman velipoikani Markun kanssa istuimme omalla pihallamme saunarakennuksen perällä olleen ulko-WC:n eli huussin edessä ja meillä oli puinen omenalaatikko pöytänä, kun perimme kaupan asiakkailta (jotka usein tulivat pitkästä matkastakin) sisäänpääsymaksun huussiin. 50 penniä kerta. Hyvä bisnes kirkonkylällä, mutta jostain meille pojille täysin käsittämättömästä syystä isämme ei sitä ollenkaan ymmärtänyt ja vei suutuspäissään meiltä pääsymaksuilla tienatut rahatkin. Muitakin seuraamuksia siitä taisi olla.

Nykyisin valehteleminen ja palturin puhuminen on jokapäiväistä. Se alkaa usein jo lasta kasvatettaessa. Otanpa siitäkin konkreettisen esimerkin. Äiti antaa lapselleen piirustusvälineet ja pyytää piitämään jonkin aiheen. Ja voi niitä tolkuttomia maine- ja ylistyssanoja, jotka tuo seinälle kehyksiin laitettava "taideteos" saa, kun se on valmis. Kyllähän työtä ja tekemista voi ja pitää kehua, mutta miten ... Olisko paikallaan opettaakin ja valmistaa lasta tulevaan, johon kuuluvat myös oleellisena osana joskus totuus ja sen mahdollisesti tuomat pettymykset ja vastoinkäymiset, mutta toki usein myös vilpitön, rehellinen ilo ja riemu.

Kun sitten tuo sama lapsi meni kouluun ja opettaja käski piirtämään kissan. Lopputulos, parin sentin kokonen musta läjä ison paperin oikeassa nurkassa muistutti kuitenkin enemmän hiirtä tai koppakuoriaista ja opettaja tietysti mainitsi asiasta sanoen, ettei se oikein kissalta näyttänyt. Lapsi pahoitti mielensä, alkoi parkumaan, ryntäsi itkuisena kotiinsa ja kohta tuli äiti koululle ja uhkasi opettajaa erottamisella, oikeudenkäynnillä ja millä kaikella nyt uhkasikaan, kun oli tuolla tavalla lapsen mielen pahoittanut. Hirviö! - Jaa - että kumpi?

Myöhemmin meitä on omassa elämässä monella tapaa opetettu olemaan positiivisia, myönteisiä kaikessa elämässä ja työssäkin. Sanomaan asioita myönteisesti, kiittämään työstä ja antamaan arvostusta tekijälle. Näin onkin erittäin hyvä tehdä, mutta jos opetat siinä samalla valehtelemaan, kertomaan totuuden liiaksi kaunisteltuna ja valheellisena, se ei ole varmasti oikein. Siis ei ole oikein ainakaan minun mielestäni.

Sosiaalinen media onkin - ainakin minun mielestäni - sitten se oikea valehtelun pesä. Annas kun laitat sinne kuvan kodistasi, taulustasi, kotipihastasi, itsestäsi, lapsestasi tai melkeinpä mistä vain, niin voi niitä ylisanoja: iiiiihaaana, kaunis, upea, hieno, mestariteos, jne. Näin lukuisat ihmiset siitä lausuvat, vaikka se olisi miten rupunen tahansa. Pitäisiköhän meidän opetella totuuden puhumista? Se kun ei kuitenkaan ole pahasti sanomista. Asiat kun vain voidaan sanoa joko ylisanoin tai totuudellisesti - mutta myös kauniisti. Mies voi sanoa vaimolleen, että "oletpa rupsahtanut" tai myös  toisella tavoin: "kyllä sinä vanhenet kauniisti". Eikös noillä sanoilla olekin aikamoinen ero. Tosin tuo keskusteleminen naisen kanssa tällaisista ulkomuotoon tai ikään liittyvistä asioista ei ehkä ole paras opetusesimerkki tästä aiheesta, mutta menköön nyt, kun tuli kirjoitettua.

Yksi hauska tapahtuma ja esimerkki sanojen mukavasta käytöstä oli kerran, kun työntelin jompaa kumpaa omista pojistani vaunuissa kadulla ja eräs tuttu täti-ihminen tuli katsomaan häntä, kurkisti vaunuun ja sanoi: "Kumman näköinen?" Hieman hän ihmetteli vastaustani, kun sanoin: "Niin minustakin."

HAP
happy