51. Vanhukset eduskunnassa

Skoolaus varapuhemiehen kanssa 40 vuoden kunniaksi Suomen eduskunnassa.
Kuvassa vasemmalta; Onerva, Pekka R., HAP, Markku K. ja Pekka H.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Keskiviikkona 15.5. oli tilaisuus, jossa jälleen kerran sai huomata olevansa vanha. Ihanaa! Tuon seikan todisti moni konkreettinen fakta, joita ei voi millään kiistää. Tärkein lienee tilaisuuden nimi. Se oli opettajanvalmistuslaitoksen kurssimme 40-vuotisjuhla. Siis valmistumisemme Joensuun yliopistosta, silloisesta korkeakoulusta, tapahtui 40 vuotta sitten. Se on muuten pitkä aika, se.

Kokoonnuimme Suomen eduskunnassa, sillä yksi meistä on siellä ”töissä”, kansanedustajana ja vieläpä varapuhemiehenä. Saimme olla puhemiehen VIP-vieraita, jotka tulivat sisään pääovesta ja saivat nauttia puhemiehen vieraanvaraisuudesta puhemiesten vastaanottotiloissa ja edustusruokasalissa.

Oli ihmeellistä tavata niitä samoja nuoria ihmisiä, joiden kanssa noin parikymppisenä opiskeltiin kuin yhtenä suurena perheenä Joensuussa ja valmistuimme sieltä ensimmäisinä peruskoulun luokanopettajina koko laitoksesta Suomessa upouuteen peruskouluun. Samalla kun olimme siis keihään kärki tai uraa uurtavia pioneereja, jotka varmasti saimme ihan omanlaisensa koulutuksen, joka vielä silloin haki varmasti muotojaan, samalla olimme myös ”kummajaisia” vanhojen perinteisen seminaarikoulutuksen saaneiden kansakoulunopettajien joukossa, yliopistollisen, akateemisen koulutuksen saaneita peruskoulun luokanopettajia.

Omissa yliopisto-opettajissamme oli suuria Persoonia, jotka vieläkin muistamme ja joiden metodeille ehkä nyt hyväntahtoisesti hymyilemme, mutta samalla olemme varmasti onnellisia, että saimme heidät opettajiksemme ja saimme tutustua heihin. Veli Nurmi, Jussi Kirves, Jouko Solonen, Paalasen pariskunta, ”Heta” Kärkkäinen, Heikki Kirkinen, isä Viktor Railas ja monet muut. Mutta oli meissä opiskelijoissakin omat ”persoonansa” ja heillä omat persoonalliset nimensä: Naru, Hassisen Kone, Ketku, jne.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli melko mystistä kohdata noita nuoria ihmisiä nyt 40 vuotta myöhemmin. Osaa heistä en ollut nähnyt tässä välillä, osan olin. Meitä saman kurssin käyneitä on kotipaikkakunnallani viisi, joten täällä on melkoinen keskittymä, kuten myös Joensuussa ja Helsingin seudulla, jossa heitä on useampia. Paikalle oli päässyt 59 valmistuneesta 32, tosin neljä meistä on jo kuollut ja yksi on pysyvästi sairaalahoidossa. Osasta emme tiedä mitään, missä he ovat ja osalla oli päteviä esteitä saapumiselle.

Opet eduskunnassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli jännittävää, lähes käsin kosketeltavan jännää katsella ihmisiä, jotka nousivat eduskunnan portaita ylös. Oliko hän meidän joukkoamme vai eduskunnan väkeä. Ja jos oli omia, kuka hän oli. Osan tunsin heti, osalta piti kysyä: Kuka oletkaan? Ja silti osaa en muistanut vieläkään. Armollinen tuo muisti. Kansanedustaja ”Julma” Juha Väätäinenkin kävi siinä portailla meitä tervehtimässä, hänkin entinen kansakoulunopettaja, ei tosin samoilta seuduilta.

Pitkälti syy toistemme muistamattomuuteen oli vanhuutemme ja huonomuistisuutemme lisäksi opiskelusysteemissämme, jossa meidät jaettiin pieniin ryhmiin lähinnä aakkosten perusteella. Piiroinen, Pulkkinen, Pulkkinen, Pyykkönen, Ravi olivat usein yksi ryhmä ja siksi opimme tuntemaan toisemme melko hyvinkin. Toinen, joka yhdisti joukot, oli asuinpaikka. Ne, jotka asuivat yliopiston opiskelija-asuntolassa, olivat kuin yhtä suurta perhettä huolineen ja murheineen, mutta myös iloineen ja juhlineen, joihin me muualla asuvat innolla osallistuimme.

Yksi yhdistävä tekijä oli myös ortodoksinen uskonto, johon ryhmään meitä opiskellessa kuului neljä ja me kaikki erikoistuimme ortodoksiseen uskontonkin – minäkin, matematiikan ohessa. Pari kurssilaistamme tutustui tähän ortodoksiseen uskontoomme vielä erityisen läheisesti ja he kääntyivät ortodokseiksi, sillä he löysivät puolisokseen pappiskokelaat Kuopion ortodoksisesta seminaarista.

Osa meistä oli jo silloin aviossa ja saattoipa olla lapsiakin ja he erottuivat myös joukosta, sillä useinkaan he eivät olleet mukana ainakaan juhlissa. Suuresta ryhmästä löysivät toisensa ja menivät avioliittoon muutamat parit, muistan ainakin kolme tällaista paria. Ja lopuilla oli enemmän tai vähemmän erilaista vispiläkauppaa keskenään, mutta ne eivät välttämättä johtaneet heidän kohdallaan pysyvään parisuhteeseen.

Tapaaminen oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sai aikaan monenlaisia mietteitä elämästä ja vanhenemisesta. Vanha vitsi konkretisoitui todelliseksi: kun itse tunsin olevani ihan samannäköinen kuin ennen, muut olivat vanhentuneet todella paljon näiden vuosien saatossa. Moni muukin varmasti ajatteli samoin – minunkin kohdallani.

Kertomukset elämänvaiheista olivat moninaisia, useimmat olivat olleet yhdessä tai kahdessa työpaikassa koko uransa, joillakin työpaikkoja ja paikkakuntia oli useita, jotkut olivat työskennelleet myös Ruotsissa. Yllätyksekseni paikalla olevista ei tainnut olla ns. virkarehtoreita kuin isäntämme, varapuhemise Pekka Ravi ja blogisti HAP. Koulunjohtajina oli sitten toiminut kyllä useampikin, ja vt. rehtorina jokunen. Muulle kuin  opetusalalle ei ollut siirtynyt pysyvästi kukaan, vaikka osa oli hankkinut lisäkoulutusta mm. logopediasta tai jopa taidekasvatuksesta ja teatterista. Melko moni oli jatkanut opintojaan jossain vaiheessa, jotkut melko myöhäiselläkin iällä.

Oli joka tapauksessa mielenkiintoinen kohtaaminen. Ei yksin ihmisten vuoksi, vaan myös paikan vuoksi. Saimme perusteellisen opastuksen talossa ja pääsimme sellaisiin tiloihin, joihin ei aina pääse. Mutta silti tuo ihmisten kohtaaminen oli jälleen parasta. Nähdä, miten nuorista innokkaista opiskelijoista, jotka aika ajoin tekivät myös luikuria opiskeluissakin, oli tullut säntillisiä, vastuuntuntoisia, päteviä, hyviä kasvattajia, joiden kautta tuhannet lapset ovat saaneet sivistystä, oppineet lukemaan, laskemaan, puhumaan niin omaa kuin vierasta kieltä ja monia, monia muitakin tietoja ja taitoja. Kyllä opet osaavat!


HAP
happy