tiistai 24. syyskuuta 2013

92. Uskallatkos olla kristitty vai oletko vain muuten suvaitsevainen?

Ihan isä Rauno Pietarisen näköistä Suomen luterilaisen kirkon Oulun piispaa Samuel Salmea haastateltiin 20.9.2013 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä nr. 38, jossa hän totesi mm. että "miksi kukaan ei enää uskalla puhua kristinuskon ydinasioista, miksi ei puhuta Kristuksesta?" Järkevää puhetta piispalta, jonka tehtävänä minun mielestä on juuri olla aina laumansa paimen, esikuva ja huolehtia tällaisista asioista.
Suomen Kuvalehden nr. 38/20.9.2013 kansi

Nykyisin vain liian usein tuntuu, että näiltä paimenilta, omilta piispoiltamme on unohtunut tuo perustehtävä, mihin heidät on aikanaan valittu. Monenlaiset muut asiat vievät heitä sinne ja tänne ja perusasia - tai kuten Salmi sanoo: ydinasia - unohtuu, jää pois, siitä ei jumalanpalvelusten ulkopuolella puhuta. Tilalle ovat tulleet erilaiset hallinnolliset asiat, byrokratia, bisnekset, museoiden ja kulttuurikeskusten rakentamiset ja kaikenlaiset kissanristiäiset, joissa "pitää" juosta, jotta suhteet säilyisivät ja rikkaat oligarkit löysentäisivät kukkaron nyörejään milloin mihinkin kirkollisiin tai vaikka sitten museaalisiin hankkeisiin. Siinä helposti unohtuu pieni tavallinen ihminen, se seurakuntalainen, jota varten kirkko on. Jonka pelastuksen vuoksi se on olemassa.

Samuel Salmi jatkaa haastattelussaan, että ”yhteiskunta on kuin laiva, joka vuotaa, mutta kapteenia ei näy. Valitettavasti kirkkolaivaakin riivaavat monet vuotokohdat. En syytä henkilöitä vaan ajan henkeä. Tarvittaisiin niitä, jotka haluavat näyttää suuntaa.”

Juuri niin. Tarvitaan kirkollisia esikuvia suunnan näyttäjäksi. Mutta taitavat olla harvassa niin luterilaisille kuin meillä ortodokseilla varsinkin. Tarvittaisiin myös jämäkkää kirkollista tai sanoisinpa oikeastaan uskonnollista johtajaa, joka tarvittaessa sanoisi - vaikka muusta yhteiskunnasta välittämättä - missä kirkon kaappi seisoo ja ketä sen sisällä on, jos on ja jolla olisi vakaa kristillinen ja mahdollisimman ortodoksinen näkemys asiastaan, uskostaan. Ja hänen pitäisi tuoda se esille välittämättä joidenkin painostusryhmien tai joskus jopa sekularisoituneen yhteiskunnan luomista ei-kirkollisista, ei-uskonnollisista paineista.

Samuel Salmi kiinnittää haastattelussaan huomiota yhteiskunnassa tapahtuvaan toimintaan, jota hänkin nimittää painostukseksi. Hän sanoo tuossa SK:n olevassa ja Tapani Ruokasen kirjoittamassa haastattelussa, että "yhteiskunta on haavoittunut syvästi, kun se salli nettieron kirkosta. Ravintoloissa, kouluissa, armeijassa harjoitetaan ryhmäpainostusta. Yksilöä pitäisi suojella tämmöiseltä. Oikeusoppineet ovat olleet turhan hiljaa. Kyse on kulttuurin syvärakenteesta ja arvopohjasta, jolla yhteiskuntaa viedään eteenpäin." Ai kuinka pidänkään siitä, että joku uskaltaa tuolla yhteiskunnallisella tasolla puhua asiaa ja suoraan. Milloinkahan joku julistaisi tavallisten ihmisten suojeluohjelman alkavaksi vaikkapa ensiksi kirkon piirissä!

Nykyisin kun on vaarallista puhua joistain tavallisistakin asioista ilman, että saa leiman otsaansa: suvaitsematon, tuomitseva, hiljennettävä mahdollisimman pian. Osa tällaisista asioista liittyy uskontoon, osa sen opettamiin arvoihin, osa saattaa olla kovinkin maallista asiaa, mutta siihen on ollut kuitenkin kirkolla oma kantansa jo pari tuhatta vuotta. Nyt niistä monesta on tullut "vanhaa hömppää", joka ei kuulemma enää sovi nykyaikaan. Mutta kun ne ovat silti yhä kirkon omia arvoja ja perustuvat kirkon jo parituhatta vuotta opettamiin omiin totuuksiin. Milloin niistä on tullut hömppää? Kuka sen määrittelee? Jokainen yksilö itsekö? Omien mieltymyksiensä ja suuntautumisensa mukaan?

Salmi sanookin osuvasti haastattelussaan, että "kaikesta muusta voi puhua, mutta uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai loukkaavaa. Kristillisellä uskolla on pitkä historia Suomessa. Kyllä siitä saa puhua."

Tuo negatiivinen suhtautuminen on ollut havaittavissa etenkin ns. valtamedioissa, suurissa sanomalehdissä ja radiossa sekä televisiossa. Joillekin asioille - etenkin jos ne ovat kristinuskon arvojen vastaisia - annetaan yllättävän paljon tilaa ja aikaa siihen nähden, kuinka suuri on sitä mieltä olevien joukko. Vastaavasti enemmistön mielipidettä ei tuoda ollenkaan samalla volyymillä esille, jos nyt tuodaan ollenkaan.

Tässä voisi varmaan siteerata 4.9. Aamulehteä: "Ahdasmielisyyttä vastustetaan nykyään niin ahdasmielisesti, että enää on vaikea tietää, kummat ovat ahdasmielisempiä: suvaitsevaiset vai ahdasmieliset. Samaa sakkia eri perustein."


Selvästi yhteiskunnassa on kuitenkin nyt jo noussut pientä vastarintaakin sille, että vain joistakin asioista saa puhua, toisista pitää "viisaasti" vaieta ns. suvaitsevaisuuden nimissä. Kaikki sanominen ei suinkaan ole tuomitsemista ja jos jostain asiasta kerrotaan kirkon kanta, se ei ole ihmisten tuomitsemista, vaan se on kirkon kanta tuohon asiaan ei ihmiseen. Ota tai jätä! Eihän kirkkoon kuitenkaan ole pakko kuulua, jos tuo asia tai arvo ei miellytä. Ei silti ole myöskään oikein, että väärää arvoa yritetään uittaa joidenkin taholta kirkon piiriin väenväkisin leimaamalla sen kertojat suvaitsemattomiksi ja tuomitseviksi. Tavalliset ihmiset - siis enemmistö - on herännyt huomaamaan, että heitähän sorsitaan ja he nousevat toivottavasti piakkoin suurempaankin vastarintaan. Yksi tapa vaikuttaa on jättää tilaamatta tuollaisia mediatuotteita, sanoma- ja aikakauslehtiä ja sulkea radio tai televisio ja keskittyä niiden sijasta johonkin mukavampaan. Kirjoihin, keskusteluihin, ystäviin, kuka mihinkin. Sopivaa ei ole aina vaieta viisaasti. Kun on puolustuksen paikka, oikeaa asiaa pitää puolustaa rauhallisesti ja asiallisesti.

Samuel Salmi sanoi haastattelussa myös, että ”kirkon tehtävä on vahvistaa nyt yksilöitä, joille on siirtynyt vastuu rauhan ja turvatun tulevaisuuden säilyttämiseksi. Usko ei muutu, mutta uskonnollinen kieli muuttuu. Ihmisen sydän ei muutu, kaipaus, ikävä, hyväksytyksi tulemisen tarve. Uusi maailma on tulossa, mutta vanhaakin jää.”

Tuossa luterilaisen piispan sanomisessa on vahva sanoma meille kaikille kuin myös ortodoksiselle kirkolle. Meidänkin kirkossamme pitäisi tukkia vuotokohdat, joilla en nyt tarkoita tietovuotoa, vaan jotain ihan muuta. Enemmänkin tarkoitan turhien rahareikien tukkimista ja inhimillisen "aivovuodon" lopettamista. Tarvitaan suunnannäyttäjiä, tarvitaan uskon vahvistusta muuttuneessa ympäristössä uusin tavoin, uusin menetelmin. Ei vaikenemista ja hyssyttelyä. Oma vanha ja turvallinen ortodoksinen kirkkomme ja sen vakaa usko eivät muutu, mutta uusi maailma ei vai ole tulossa, se on jo täällä.


HAP
happy

lauantai 21. syyskuuta 2013

91. Ahneuden henki - johdatko sinä meitä

Ortodoksinen kirkko on aina varoittanut ihmisiä ahneudesta. Ei liiallisesta ahneudesta, vaan ahneudesta - tavallisestakin. Ahneus saattaa liittyä moneen asiaan: rahaan, omaisuuteen, ruokaan, yhteiskunnalliseen asemaan, mihin kaikkeen liittyykään.

Ahneus on - silloin kun sitä jollakin ihmisellä ilmenee - tiukassa. Siitä luopuminen on vaikeaa. Joskus tuntuu, kuin se olisi lähes mahdotonta. Yksi alue, jossa tuota ahneutta löytyy vaikka muille jakaa, näyttäisi olevan ammattijärjestöt. Sanon näin, vaikka itsekin ole toiminut aikanaan lähemmäs parikymmentä vuotta ammattijärjestöaktiivina ja siitä suurimman osan vieläpä pääluottamusmiehenä. Katselin noita asioita jo silloin aikanaan sisältä päin. Ja tilanne ei ole mielestäni oleellisesti muuttunut järjestöissä, vaikka se on muuttunut yhteiskunnassa täysin ja vaikka samaan aikaan tarvetta järjestöjen muutokselle olisi ja pikaisesti.

Ahneus näkyy monenlaisina ammattijärjestöpomojen lähes outoina lausahduksina mediassa. Aina aika ajoin mietin noiden lausuntojen mielekkyyttä. Niitä laukovat todella kovapalkkaiset ammattiyhdistyspomot, joiden palkka on pitkälti kiinni tuloksista - siis siitä, paljonko hänen johtamansa järjestön jäsenet saavat palkankorotuksia. Ja joiden palkka tosiaan on verrattuna vaikkapa heidän oman järjestönsä jäsenien keskipalkkaan moninkertainen.

Samalla pitää muistaa, että järjestön jäsenten saadessa suuren palkankorotuksen, järjestö ottaa aina siitä oman siivunsa - usein se on prosentuaalinen osuus palkasta, jäsenmaksu ja korotuksen tullessa järjestön tulotkin kasvavat. Ja tulot kasvavat hurjasti silloin, kun kyseessä on suuri järjestö. Silloin ei puhuta kympeistä eikä aina kymppitonneistakaan, vaan todella suurista summista.

Nyt kun keskusjärjestöt ovat - kuten he itse ilmaisevat - pakon edessä joutuneet tekemään lähes nollaratkaisun, ylilyönnit pistävät silmään entistä enemmän. Eräät suuret ammattijärjestöt purnaavat jatkuvasti. Niin teki aikanaan eräskin maamme hyvinvointiin oleellisesti historian saatossa liittyvä valtava ammattijärjestö siihen saakka, kunnes työnantajat siirsivät toiminnot suureksi osaksi ulkomaille. Nyt järjestö korisee kuolonkourissa ja aina aika ajoin erottaa huonopalkkaisen johtajansa, joka ei kuulemma saa enää mitään aikaiseksi. Eikä kukaan enää muista, kuka oikein olikaan nykyisin tuon järjestön puheenjohtaja. En minäkään muista. Pian näyttäisi olevan samankaltaiset uomat odottamassa monia uusia ammattijärjestöjä. Mutta siellä ei vain näytä palavan vieläkään punainen varoitusvalo.

Tässä päivänä muutamana yksi ammattiyhdistyspomo huusi valtiota - siis meitä kaikkia apuun - kun telakka aiottiin lakkauttaa. Ja sitten lakkautettiinkin. Valtion tulisi hänen mielestään tarjota erotetuille töitä. Näinkö se menee? Kaikille erotetuille vain valtion töitä. Siis risukkoja ja pajukkoja harventamaan teiden varsille, vai tarkoittikohan hän jotain muuta? Missä on tällaisella hetkellä telakan omistajien ja miksei myös työntekijöiden vastuu omista aikaisemmista teoistaan. Missä on vastuu huonosta johtajuudesta? Missä on vastuu ahneudesta, joka vei ahdinkoon? Eikö sen vastuun omista jäsenistään pitäisi olla myös viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja oikeita ratkaisuja työssään oikeaan aikaan. Jos bisnes ei suju tai se on huono idea, ei se ole valtion syytä eikä siis meidän kaikkien vastuulla. Jos jäävuosia ei saada kaupaksi Saudi-Arabiaan, syy ei ole suomen valtion, vaan huonon liikeidean.


Ahneus näkyy monessa asiassa yhteiskunnassamme. Äskettäin kuulin uutisista, että jäänmurtajalla työskentely on erikoistyötä, josta pitää maksaa parempaa palkkaa tekijöilleen. Tavallisissa laivoissa tekevät samaa työtä tekevät eivät siis näiden jäänmurtajaihmisten mielestä ansaitse samaa palkkaa tai toisella tavalla ajatellen, jäänmurtajaihmisille ei riitä tavallinen palkka. Samalla tavalla ajattelivat jokin aika sitten viinakaupan myyjät, joilla oli ainakin silloin täysin poikkeavat työsopimukset verrattuna muihin saman tapaista myyntityötä tekeviin alan ihmisiin. Selitys oli sama: erikoistyöstä pitää maksaa erikoispalkka. Olisikohan se ollut se pitkä viinakaupan myyjien lakko, jolloin kansa yllättäen "parani" viinahimoistaan ja oli yllättävän tyytyväistä, kun viinaa ei saanutkaan lakon vuoksi kaupasta, ja työntekijöiden sopimukset alkoivat hiljalleen muuttua samanlaisiksi muiden vastaavaa työtä tekevien kanssa. En tiedä, noinko se oli, kunhan arvailen.

Luin juuri lehdestä taas yhdensortin ahneudesta. Lehden etusivulla valiteltiin, kun oman kaupunkimme johtaja ei saa riittävää palkkaa ja muut saavat enemmän. Hänelle ei riitä - en tiedä yksinkö omasta mielestään, vaan jopa joidenkin poliitikkojen mielestä - noin kymppitonnin palkka ja auto- ja puhelinetu, pitäisi saada lisää liksaa ja onhan jollakin kollegalla myös asuntoetu. Tätäkö on solidaarisuus tiukan palkkaratkaisun edessä, kun kohteena ovat hyväpalkkaiset johtajat. Hmm ... Eikö mikään riitä. Tai pitääkö se olla jotain sellaista, että jalat menevät kuulijalta ja lukijalta alta: tyyliin nokialainen 19 miljoonan palkkiopalkka, josta ei tarvitse edes maksaa normaaliveroa, vaan ihan omaa, pienempää erikoisveroa. Silloin vain kaikki pyörittelevät silmiään ja toteavat: "Kun tässä ei enää mikaan auta."


Ahneus näkyy myös kirkon työssä. Se näkyy monessa asiassa. Vaikkapa siinä, ettei malteta jäädä eläkkeelle, koska ei ole pakko. Tai jos ei saada kilometrikorvauksia, lähdetään pois siitä työstä ja muutetaan muualle töihin. Siis jonnekin, missä niitä vielä saa. Ahneus näkyy myös erilaisissa työjärjestelyissä, kun pahimmillaan pappi ja kanttori ajavat jonnekin kauempana olevalle työpaikalleen hyvä etteivät ihan peräkkäin puskuri kiinni toisen puskurissa, kumpikin omilla autoillaan. Näin kumpikin saa laskuttaa kilometrikorvaukset.

Menneinä vuosina oli muitakin varsin erikoisiakin ilmenemiä ahneudesta, joista ei aina oikein osannut sanoa, oliko se ahneutta vai vielä jotain pahempaa. Seurakuntien talouden tarkastamisessa oli ilmeisesti suuria puutteita ja monet jopa väärinkäytökset, vai pitäisikö sitä ehkä kuitenkin sanoa "paikalliset sovellutukset", olivat mahdollisia. Ja tässäkin voinee sanoa sen tosiasian, että tilaisuus tekee ihmisestä ahneenkin, silloin kun sitä kukaan ei kontrolloi. Kirkonkin piirissä.

Ahneutta saattoi olla pienissäkin asioissa, mutta niistä kasvoi helposti suurikin joki. Esimerkkinä vaikkapa kirkkokahveille (jonne tuli vain muutama ihminen) ostettavat lukuisat pullat ja muut syötävät, joista sitten runsaasti ylijäävä osuus pakastettiin ja syötiin henkilökunnan kahvitunneilla seuraavalla viikolla. Piilopalkkaa tämäkin. Tosin lapsellista näpertelyä ja pikkupuuhastelua, mutta ilmenemä ahneudesta kuitenkin.


Seurakunnissa ja hiippakunnissa olisi paljon kohennettavaa juuri taloudellisuudessa. Kuulin äskettäin leasing-autojen käytön mahdollisuudesta, jota jossain seurakunnissakin jo käytetään. Arkisin näitä liisattuja autoja käyttävät mm. kiertävät uskonnon opettajat, viikonloppuna niillä tai sillä ajavat pappi ja kanttori. En ole nähnyt mitään lukuja säästöistä, mutta puheiden mukaan toiminta olisi seurakunnalle edullisempaa kuin työntekijöiden omien autojen käyttö. Näin etenkin alueilla, missä välimatkat ovat pitkiä. Voisiko tuon käytännön ottaa käyttöön myös vaikkapa piispojen autonkäyttöön? Tai koko hiippakunnan kanslian tai vaikkapa kirkon keskushallinnon käyttöön? Piispa käyttää autoa ajoittain, muu henkilökunta tarvittaessa.

Mutta tuo kuten niin moni muukin asia liittyy kaiketi jollakin tavoin myös tuohon ahneuteen. Kilometrikorvauksista on nykyisin tullut huomattava palkanlisä, vaikka jotkut väittävät, etteivät korvaukset kata kaikkia auton kuluja. En tiedä, onko noin, mutta hieman kuitenkin epäilen. Jos asia olisi toisin, muutos olisi jo varmasti tapahtunut. Ja jos noin olisi, omat autot olisivat jotain muuta kuin mersuja, isoja audeja ja volvoja. Kateellisen puhetta - saattavat nyt jotkut sanoa, kun ajelen Kialla. Ei muuten ole.

Joskus pohdin myös tuota työssä "riippumista", vaikka työntekijä voisi siirtyä jo ikänsä puolesta - puhumattakaan terveydestä - eläkkeelle. Joskus se saattaa tietysti olla oman elämän tilanteen mukanaan tuomaa pakkoa: rahaa tarvitaan johonkin ja siksi on sinniteltävä vielä töissä. Mutta vielä useammin se ei ole ollenkaan tuota, vaan eräänlaista "riippuvuutta" ja jopa "laitostumista", jotka aiheuttavat tilanteen ajautumisen tuollaiseksi. "On mukava kuulua kultapossukerhoon", oli aikanaan Postipankin mukava mainos lapsille, joita innostettiin säästämään. Samalta tuntuu nyt, kun seuraa ihmisiä, jotka terveytensä ja jaksamisensa kustannuksella sinnittelevät yhä töissä.

Yhteiskunnallisesta asemasta - olipa se sitten kirkon piirissä tai muussa maallisessa elämässä - ja aseman mukanaan tuomista ilmaisista lounaista, ilmaisista matkoista (ja niiden runsaista päivärahoista), kaiken maailman kissanristiäisistä ja tietysti saamastaan kunnioituksesta on vaikea luopua. Sillä ei ole väliä, liittyykö se sitten kaupunginjohtajuuteen, maa- tai kirkkoherruuteen, pappeuteen yleensä, vaikkapa piispuuteen tai mihin tahansa kirkolliseen tai maalliseen asemaan. Aina näyttää joillakin olevan vaikea luopua ja siirtyä tavalliseen elämään, jossa tosiaankin - kaikki on ostettava ja tehtävä itse, ruokakin. Kutsuja ei satele päivittäin ja elämästä tulee tylsää. Vai tuleeko? Riippuu tietysti ihmisestä itsestään ja siitä, miten hän on eläkepäivänsä suunnitellut. Ja tietysti siitä onko hänellä muuta elämää työnsä ulkopuolella. Niin - ja kyllä se kai riippuu joistain muistakin henkilökohtaisista ominaisuuksista.


Aikanaan aikojen alussa pappeutemme perustui suurelta osaltaan luostaripapistoon, munkkeihin. Siitä meillä ortodokseilla on jäänteenä vielä munkkeuteen vihittävät piispat, jotka ovat joko naimattomia tai leskiä. Siinä oli sekin hyvä puolensa, että väsyttyään ja työnsä tehtyään munkkipappi tai piispa saattoi vetäytyä omaan luostariinsa lepäämään ja viettämään viimeiset vuotensa hieman helpommalla. Siellä häntä yhä edelleen palveltiin, hänen ei itse tarvinnut tehdä ruokaansa, siivota, pestä pyykkiä, käydä kaupassa ja kaikkea muuta maailmaan liittyvää. Siellä hän saattoi levätä ja nauttia tehdyn työnsä hedelmistä. Ja elää niin kuin munkin tuli elää: köyhänä, naimattomana ja kirkolle kuuliaisena.

Nyt on siirrytty toisenlaisiin järjestelmiin. Osa munkkipapistosta ja jopa jotkut nunnatkin elävät maailmassa, omissa asunnoissaan, käyvät töissä, tienaavat rahaa ja haalivat omaisuutta. Ja omistaminen, omaisuus, raha tuovat mukanaan aina ongelmia, joista yksi on: miten käyttää luotto-/pankkikorttia ja toinen: se pirskatin inhimillinen ahneus.


HAP
happy

tiistai 17. syyskuuta 2013

90. Konevitsan omenat maistuivat marsalkallekin

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin yksityiselämä on innostanut usein tutkijoita ja kirjailijoita selvittelemään hänen salaisimpia henkilökohtaisia asioitaan aina naisseikkailuja myöten. Mannerheimin suhde uskontoon on myös ollut mielenkiinnon kohteena ja monenlaisia väitteitä liikkuukin tästä aiheesta maailmalla. Ortodoksisen uskonnon merkitys marsalkan elämässä on jostain syystä jäänyt vähemmälle huomiolle ja selvitykselle, vaikka aiheesta löytyy kyllä yllättävän paljon kirjallistakin tietoa.

Mannerheimin suhde ortodoksiseen uskontoon voimistui varmasti aikana, jolloin hän palveli upseerina Venäjän tsaarin armeijassa, missä uskonnolla ja sen riiteillä oli huomattava merkitys. Toinen samoille ajoille sijoittuva huomattavampi tutustuminen tähän hänelle alkuaan vieraaseen uskontoon oli myös hänen avioliittonsa venäläisen säätyläisnaisen Anastasia Nikolajevna Arapovan kanssa v. 1892, sillä kuuluihan vaimo venäläisenä luonnollisestikin ortodoksiseen kirkkoon. Tuolta ajalta kerrotaan myös tarinaa, jonka mukaan Mannerheim olisi harkinnut jossain vaiheessa jopa uskontonsa muuttamista työnsä ja vaimonsa vuoksi ortodoksiseksi. Joidenkin lähteiden mukaan tämä kuitenkin tyssäsi morsiamen vanhempien liian voimakkaaseen "pakkokäännyttämiseen" ja Mannerheim jäi luterilaiseksi. Hänen lapsensa kastettiin kuitenkin ortodokseiksi.

Näistä merkittävistä elämänvaiheista joka tapauksessa johtuu, että Mannerheimilla näin jälkikäteenkin arvioituna on ollut erittäin myötämielinen suhtautuminen tähän nykyisin Suomen toiseen valtionkirkkoon tai kuten luterilaiset nimittävät, kansankirkkoon. Kirjallisista lähteistä saa asiaa vahvistavia tietoja mm. Mannerheimin kiinnostuksesta karjalaisiin luostareihin ja ystävyydestä niiden johtajiin. Laatokan Karjalassa sijainneen Konevitsan luostarin johtajan, igumeni Mavrikijn ja Mannerheimin ystävyydestä on jäänyt jälkeen paljon mm. kirjeitä ja valokuvia.
Igumeni Mavrikij kuvattuna arkisessa asussaan luostarissa vierailevan nunna Marielan kanssa.
(Kuva Valamon luostarin arkistosta)

Igumeni Mavrikij, siviilinimeltään Michail Jefim (s.1892, k. 1944) oli talonpoikaista säätyä oleva, kansakoulun käynyt munkki, joka aloitti luostarielämän jo v. 1910. Hän eteni munkkeuden eri asteissa pikkuhiljaa: munkiksi hän vihkiytyi v. 1918 ja munkkidiakoni hänestä tuli jo seuraavana vuonna, v. 1926 hänestä tuli pappismunkki ja igumenin eli luostarin johtajan arvonimen hän sai v. 1931, kun hän oli toiminut luostarin johtajana jo toista vuotta.

Suhde marsalkka Mannerheimiin alkoi jo melko varhain armeija-aikana. Joissain lähteissä hänen kerrotaan armeijassa ollessaan toimineen kenraali Mannerheimin taistelulähettinä. Toisessa kirjallisessa lähteessä Suomen ortodoksisen arkkipiispan Paavalin kerrotaan tavanneen Konevitsassa marsalkka Mannerheimin, joka tuli tapaamaan ystäväänsä ja osallistui siellä rukouspalvelukseen. Arkkipiispa kertoo kirjassa igumeni Mavrikijn palvelleen I maailmansodan aikana Mannerheimin pataljoonassa välskärinä.
Igumeni Mavrikij ja marsalkka Mannerheim Konevitsassa.
Joka tapauksessa ystävyys jatkui armeijapalveluksen jälkeenkin ja miehet olivat teiden erottua keskenään kirjeenvaihdossa. Näitä kirjeitä on säilynyt muutamia mm. Konevitsan luostarin arkistossa, jota säilytetään Ortodoksisen kirkkomuseon ja kirkollishallituksen tiloissa Kuopiossa. Kirjeistä henkii syvä ystävyys, joka ilmeni silloin tällöin lähetettyinä muistamisina ja pieninä lahjoinakin. Sotien vaikutus evakkoon joutuneeseen luostariväkeen huolestutti Mannerheimia ja hän edesauttoi munkkeja myös Punaisen Ristin kautta.
Mannerheimin kirje igumeni Mavrikijlle 29.8.1941.
Kirjeen suomennos löytyy tämän jupinan alaosasta.
Suurenna kuva napsauttamalla sitä hiirellä.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjeenvaihdosta voinee poimia kirjeen v. 1941 elokuulta, jossa Mannerheim vakuuttaa igumenille, että Karjalan vapautuminen neuvostovallan ikeestä on erityisen tärkeää hänelle ja hän toivoo Konevitsan luostarin veljestön pääsevän lähitulevaisuudessa palaamaan kotisaarelleen jatkamaan esi-isiensä alkamaa menestyksellistä ja Jumalalle otollista työtä kristinuskon hyväksi. Toive toteutui ja jo lokakuun alussa v. 1941 Marsalkka saattoi kirjoittaa:
”Iloitsen yhdessä Teidän kanssanne, että toivomukseni toteutui ja että saarenne on vapautettu bolshevikkien ikeestä”.
Korkea-arvoinen ystävä sai myös lahjoja luostarista, mm. suuren määrän luostarin hedelmätarhassa kasvaneita omenia, jotka v. 1942 marsalkka lahjoitti edelleen Punaisen Ristin kautta jaettavaksi invalideille ja haavoittuneille.
Postisähkeessään 16.10.1942 igumeni Mavrikijlle
marsalkka Mannerheim kiittää saamistaan omenoista.
Kirjeen suomennos löytyy tämän jupinan alaosasta.
Suurenna kuva napsauttamalla sitä hiirellä.
V. 1941 toukokuussa marsalkka Mannerheim muisti ystäväänsä merkittävällä tavalla: päiväkäskyssään n:o 182 hän palkitsi igumeni Mavrikijn kansalaisansioista 4. luokan vapaudenristillä. Samalla käskyllä palkittiin muitakin mielenkiintoisia suomalaisia mm. professori V.A. Koskenniemi ja yliopiston kansleri Viktor Suolahti.

Kunniamerkkikortissa on mainittu perusteluina
”... erittäin myötämielisestä suhtautumisesta LMeP:n joukkoihin niin YH:n kuin sodankin aikana asettamalla tähän tarkoitukseen luostarin runsaat mahdollisuudet käytettäväksi”.
Mannerheimin vierailuista luostareissa on useita kirjallisia tietoja sekä valokuvia. Arkkipiispa Paavali kertoo Mannerheimin osallistumisesta jumalanpalvelukseen Konevitsan luostarissa mm. seuraavaa:
”Muistan, että vierasta varten oli kirkkoon tuotu tuoli, mutta Mannerheim, joka oli tottunut osallistumaan ortodoksisiin palveluksiin, kieltäytyi tuolista ja seisoi palveluksen ajan”.
Tämä kommentti ja muutamat muutkin tiedot viittaavat siihen, että marsalkan suhde ortodoksiseen uskontoon oli läheinen ja hän todella tunsi kirkon tavat. On hyvinkin voinut olla mahdollista, että hän Venäjän armeijan palveluksessa ollessaan olisi todellakin harkinnut uskontonsa muuttamista käytännöllisistä syistä. Mutta ehkä jo silloin hän aavisteli Suomen tulevaa tilannetta ja kaukoviisaana ja Suomen tilannetta ajatellen sisäpoliittisesti viisaana ei tätä muutosta koskaan toteuttanut. Silti hänen suhteensa uskontoon - niin ortodoksiseen kuin myös luonnollisesti omaan luterilaiseen uskontoonsa - oli lämmin ja harras, minkä hän myös toiminnallaan usein osoitti ympäristölleen.


HAP
happy

Marsalkka Mannerheimin kirje 29.8.1041. Kirje osoitettu Korkeasti kunnioitetulle isä Igumenille:

Kiiruhdan ilmaisemaan Teille ja Konevitsan luostarin veljestölle sydämellisen kiitokseni ja syvän iloni lausumistanne ystävällisistä toivotuksista. Rohkenen vakuuttaa Teille, että Karjalan vapautuminen neuvostovallan ikeestä on erityisen tärkeää minulle ja että toivon vilpittömästi, että Te ja Konevitsan luostarin veljestö pääsette aivan lähitulevaisuudessa palaamaan kotisaarellenne jatkamaan esi-isienne alkamaa menestyksellistä ja Jumalalle otollista työtä kristinuskon hyväksi.

Pyydän Teitä, isä Igumeni, ottamaan vastaan syvän myötämielisyyden vakuutuksen.

Mannerheim

---

Postisähke 16.10.1942 klo 18:00
Nro 887

Korkeasti kunnioitettu isä Igumeni

Pyydän saada ilmaista vilpittömän kiitokseni Teille ja kaikille Konevitsan luostarin veljille niistä kuudesta laatikollisesta mitä herkullisimpia Konevitsan hedelmätarhan omenoita, jotka minulla oli ilo saada. Luovutin runsaan lahjanne Suomen Punaiselle Ristille jaettavaksi invalideille ja haavoittuneille, joille omenat epäilemättä tuottavat paljon iloa.

Mannerheim


---
(käännös: Anu Rovamo)

perjantai 13. syyskuuta 2013

89. Ekumeeninen patriarkka kävi Suomessa - Ai kuka?

HP Konstantinopolin ja Uuden Rooman arkkipiispa, Ekumeeninen patriarkka
Bartholomeos I Helsingissä 12.9.2013
(Kuva © Ekumeeninen patriarkaatti)
"Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka kävi vierailulla Suomessa". - "Ai, kuka?" - "Mikä ekumeeninen, koskeeko se siis luterilaisiakin?" - "Niin, hän on siis lähes vastaava tyyppi kuin paavi on roomalaiskatolisille. Hän on moni-sata-miljoonaisen ortodoksisen kirkon korkea-arvoinen piispa, jonka alaisuuteen myös Suomen ortodoksinen autonominen kirkko kuuluu." - "Ekumeenisuus tarkoittaa tässä lähinnä maailmanlaajuista asemaa ortodoksisen kirkon päämiehenä, siis eräänlaista asemaa ortodoksisen kirkon ja sen paikalliskirkkojen puheenjohtajana, korkeimpana piispana vertaistensa joukossa."

Tuollaista keskustelua voisi kuvitella joidenkin käyneen HP Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeos I:n Suomen vierailun yhteydessä. Ennen Suomea hän vieraili eteläisessä naapurissamme Virossa, jossa hän sai arvoisensa ja asemansa mukaisen huomion myös erilaisissa Viron medioissa, televisiossa, radiossa, lehdistössä ja tietysti Internetin monissa sosiaalisissa medioissa sekä myös muun maailman mediassa - Amerikkaa ja Aasiaa myöten - paitsi tietysti ei Suomessa. Mutta miten kävi, kun hän oli Viron jälkeen Suomessa? Suurin osa tavallisista suomalaisista (= siis luterilaisista) ei tainnut tietää tuon taivaallista koko ihmisestä ja puhumattakaan vierailusta. Tai mitähän he tietävät oikeastaan koko ortodoksisuudestakaan? Niin - ainakin sen, että eikös se ole se ryssän kirkko.

Niinpä - olemmekin Suomessa, jossa lehdistön kynnys käsitellä uskonnollisia asioita on korkea. Asioita julkistetaan usein vain periaatteella - onko siinä jotain todella suurta kansaa ( = siis luterilaisia) kiinnostavaa, skandaalimaista, kosketteleeko se homoja, naispappeutta, pedofiliaa tai jotain muuta omituisuutta? Suuri osa maamme ns. valtamediasta on mielestäni lähes uskontokielteistä. Lisäksi - ainakin siis minun mielestäni - useiden valtamedioiden toimittajien teologinen tietämys tai sanoisinko ihan teologinen sivistys lähentelee nollaa. Tässä käytännössä melkoisia suunnannäyttäjiä näyttäisivät olevan mm. Helsingin Sanomat ja yllättävä kyllä myös kansan oma media, Yleisradio.

Vaikuttaisi hieman siltä, että joillekin ei vieläkään ole selvinnyt, että tämä kotomaamme Suomi ja itse asiassa koko Eurooppa on tällainen, kun on, pitkälti kristinuskon vuoksi. Sillä on siis ollut melkoisen merkittävä rooli niin maamme kuin koko Euroopankin historiassa ja koko yhteiskunnan muokkaamisessa tällaiseksi hyvinvointi-yhteiskunnaksi, vaikka eräät yrittävät toisin väittää. Niin - ja ortodoksinen kirkko lienee toiseksi suurin yksittäisistä kristillisistä kirkoista maailmassa heti roomalaiskatolisen kirkon jälkeen siitäkin huolimatta, että meitä täällä Suomessa on vain noin reilu yksi prosentti.


Jotkut pienemmät mediat, paikallislehdet ja kaupallisetkin mediat, saattavat ajoittain kertoa ortodoksistakin asioista jotain, etenkin virpomistavoista ja pääsiäismunista sekä luterilaisten ikonimaalausharrastuksesta. YLEllä ortodoksisuutta ilmeisesti uutisoi enää vain venäläisille, siis ortodokseille, tarkoitettu venäjänkielinen YLE Novosti. Todella oli suuri hämmästykseni, kun päävierailupäivinä YLE Uutiset ei kertonut sanallakaan mitään TV-uutisissa - tai ainakaan minä en sattunut telkkarin ääreen silloin, jos nyt jotain kertoi. Novostissa oli pieni videopätkä.

Minusta tämä asia ei enää ole pelkästään uskonnollinen asia, tai edes ortodoksinen asia - kyse on jo nyt jostain aivan muusta. Väittäisinpä, että kyse saattaa jopa olla suuresta taitamattomuudesta ja tietämättömyydestä, en kuitenkaan ihan uskalla sanoa ammattitaidottomuudesta. Nyt kyseessä on kuitenkin monen kymmenen tuhannen suomalaisen kirkko ja maailmanlaajuisesti todella suuri kristillinen kirkko, jonka päämies on vierailulla Suomessa ja tapaa täällä myös mm. presidentin. Siis valtiovalta ainakin ymmärtää patriarkan vierailun arvon ja antaa sille osaltaan arvoisensa puitteet. Medialle näytti olleen tärkeämpi PMMP:n viimeinen keikka ja kulttuuriministerin sanailu kapellimestarin kanssa.


Tosin myös joidenkin ortodoksien on katsottava peiliin, sillä yleensä syytä on syyssä ja sepässä. En tiedä tarkemmin, miten ja kuinka laajalti ortodoksisen kirkon tiedotus on asioista tiedottanut, mutta hieman arveluttaa sekin asia, kun katsoo lopputulosta. Kyseessä oli kuitenkin suurimerkityksellinen asia: oman maamme ortodoksisen kirkon 90-vuotisjuhlat ja sen päävieras, maailmantason vaikuttaja ja kaikkialla maailmassa tunnettu toimija. Lähes valtionpäämieheen verrattava vieras. Siitä pitää kertoa medialle, ja laajasti. Todellista tietoa antaen - ei lepsuillen ja olettaen, että kyllä ne sen tietää, tulkoot itse katsomaan ja tekemään juttunsa. Sanon tämän kaiken tietämättä, mitä todella on tapahtunut. Sanon sen pelkästään sen vaikutuksen perusteella, mikä ortodoksisen kirkon tiedottamisesta on itselleni tästä tapahtumasta syntynyt ja miltä lopputulos vaikuttaa. Aika monesta suusta on kuulunut sama viesti: siis, ettei kirkon tiedotus nyt olisi ihan niissä kunnossa, missä sen pitäisi tuollaisessa julkisyhteisössä olla. Tähänkin voisi kai todeta ortodoksis-lakonisesti meidän kirkon päällikkötason osaamistason tietäen, että "mikä kuoroa johtaen tulee se viheltäen menee ja silloin aina rantamassa ryskyy", vai miten se nyt menikään se sananlasku. Nyt meni viheltäen todella loistavat mahdollisuudet merkittävään medianäkyvyyteen ja oikean ortodoksisen tiedon levittämiseen valtamedioissa. Harmittaa tavallisten seurakuntalaisten ja kirkon jäsenten - koko härdelin maksajien  puolesta, joille olisin mieluummin tällä tavalla suonut hieman parempaa näkyvyyttä suomalaisessa mediassa kuin iänikuisella museorahoituksella, joka sekin tuli sopivasti julki hässäkän aikana, jottei nousisi kovin korkealle tietoisuuden tasolle!

Liian avoimessa museorahoituksesta puhumisessahan on aina se sama vaara, että joutuu siihen samaan, mihin jo Valamo on tuhlailujensa kanssa joutunut. Pitäisi panna pystyyn yt-neuvottelut. Nyt tosin muutaman vuoden kiinni olleessa museossa kammioissaan työskennelleille, mutta eihän sitä voi, kun heitä on niin vähän ja kun ...



HAP

happy

torstai 12. syyskuuta 2013

88. Kuinka voit väittää, että yksinäinen oot

Tunnetko tuon laulun, johon otsikko viittaa. Se on alkuaan Ralph McTell'in tekemä ja myöhemmin mm. Cliff Richardin, Roger Whittakerin, Mary Hopkinin, Sinéad O'Connorin ja monen muun levyttämän englanninkielisen kappaleen "Streets of London"  suomenkielinen versio, jonka Hector on sanoittanut. Tuo laulu, "Kuinka voit väittää" (että yksinäinen oot), on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti, vaikka sen sanat ovat melko rosoiset. Hectorin sanoittama lauluhan kertoo sodan kokeneesta pultsarista kärryineen, prostituoidusta, joka myy itseään asemalla, homosta, joka kulkee yksinäisenä sekä nuoresta tinnerihumalassa olevasta perheensä hylkäämästä pojasta. Ei mitenkään mukavia ja mieltä ylentäviä asioita, mutta raakaa todellisuutta oikeassa elämässä.

Laulun kerosäkeessä sanotaan osuvasti:

Niin kuinka siis voit edes väittää
sä että yksinäinen oot.

Jos halki kaupunkimme kuljet
ilman että silmät suljet,
huomaat, että sentään

lähes onnellinen oot.
Olen luonteeltani tarkkailija, observoija. Lintujen tai tähtien sijaan, observoin mielelläni ihmisiä ja ilman kiikareita tai kaukoputkia, ihan vain omilla silmillä ja korvilla. Ja teen sitä usein ja joka tilanteissa, kohdatessani, kävellessäni, istuessani, kuunnellessani. Minun kesäinen suosikkipaikkani - ei suinkaan pelkästään tuon observoinnin takia, mutta toki senkin tekoon - on Mikkelin torin torikahvila. Joku niistä useista kahviloista, joita siellä on. Mikkelin torihan oli aiemmin suosittu turistikohde ja kaunis, mutta nykyilmeellä sitä on hieman haalistettu entisestään. Silti siellä edelleenkin onneksi näkee ihmisiä.
Kävi tuuri ja sain tässä päivänä eräänä viimeisen kakkupalan ja kaapia lautasen samaan rahaan.
Paikassa Mikkelin tori, Minnan kahvila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siellä istuin tänäänkin, kauniina syksyisenä päivänä, auringon paistaessa aivan kuin kesällä tai aivan kuin etelän lämpimissä maissa. Tapasin siellä vanhan ystäväni, jonka kanssa istuimme kahville rupattelemaan menneistä ja tapahtuneista. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, kun olin ollut melkein koko kesän ahkerasti reissussa eri puolilla Suomea ja muuallakin.

Tuo istuminen, tapaaminen pysäytti. Kanssani istui jonkin verran katkeroitunut ihminen, jolle oli viime aikoina tapahtunut paljon - pääasiassa huonoja asioita: ystävien kuolemaa, sairautta, kenties yksinäisyyttäkin. Samoihin asioihin ja samanlaisiin ihmisiin olen törmännyt kesän aikana muihinkin ja siksi kai tuo asia nyt taas pysäytti, kun täällä kotikentälläkin löytyy sellaisia ihmisiä. Mietin, joko minäkin kohta olen tuollainen? Vai olenkohan jo?

Itse asiassa olen kyllä jo jossain kodin huomannut itsekin, että saattaa olla perää tuossa omassakin katkeroitumisessa tai ainakin ärtyisyydessä, joka lienee esiaste katkeruudelle. Pieniä merkkejä olen huomannut itsekin, ystävät ovat ehkä huomanneet enemmänkin. Mutta tässä tapauksessa tänään, kun tuo kahvilla istunut ystäväni kertoi hyvien kavereittensa kuolemisista ja vakavista sairastumisista niin, että unohti kertoa omista vakavista sairauksistaan. Se oli kyllä selvä merkki siitä, että jotain vakavaa oli todella tapahtunut. Surimme yhdessä vakavasti sairastunutta yhteistä ystäväämme, jonka elämä kulkee nyt kodin, sairaalan ja hoitolaitoksen välillä todella äkisti muuttuneena ja aivan uutena, puskan takaa tulleena elämäntilanteena. Eikä tuo yhteinen ystävä ole kovin paljon vanhempi kuin minä. Ja vastahan minä hänet tapasin täällä torilla.

Samalla tuolla kahvilla istuessani hoidin aivan kuin sattumalta toisen ystäväni asiaa puhelimella, kun eräs henkilö soitti minulle kesken kahvin. Siinäkin oli kysymys erään toisen hyvän ystäväni masentuneisuudesta, joka johtui myös hänelle läheisten ihmisten kuolemista sekä samaan aikaan osuneesta omasta eläkkeelle siirtymisen aiheuttamasta valtavasta muutoksesta. Yksinäisyydestä.

Siksipä kotiin tultuani istuin heti koneen ääreen ja kirjoitin tämän jupinan, jotta muistaisin vielä huomennakin pohtia elämääni ja asioitani. Mitä minä voisin tehdä, etten itsekin katkeroituisi, ahdistuisi, masentuisi ja joutuisi sivuraiteille? 

Onneksi minulla on siihen vielä hyvää lääkettä riittämiin: läheisiä ihmisiä, joihin pidän yhteyttä ja jotka pitävät yhteyttä minuun sekä ystäviä, jotka välittävät. Ilman heitä, ilman lapsiani, vunukoitani, ystäviäni, hyviä naapureitakin asiat olisivat varmasti toisin. He kaikki ovat todellisia ihmisiä, lihaa ja luuta, konkreettisesti läsnä, kun siihen on tilaisuus tai tarve. 

He eivät ole 24/7-netissä roikkuvia "hyvänpäivän" virtuaalituttuja Facebookista tai muualta sosiaalisesta mediasta, joille voisin tosin valitella elämän kurjuutta, lääkeriippuvuutta, hoitajien ja lääkärien tylyyttä ja byrokraattisuutta, omaa raihnaisuuttani ja mitä kaikkea nyt sitten keksisinkään valittaa, mutta jotka eivät oikeasti auta, muuten kuin kuuntelemalla ja tietysti kertomalla minulle ja siinä ohessa puolelle maailmaa omista ongelmistaan. Helpottaahan se tietysti, kun toisillakin on ongelmia. Mutta nämä omat läheiset ihmiset ja ystävät ovat oikeita ihmisiä, jotka elävät kanssani, kulkevat tarvittaessa rinnallani ja jopa kantavat, kun en jaksa kävellä. He jopa hautaavat minut, kun kuolen ja tulevat myös hautajaisiini. Sitä eivät useimmat Facebook-kaverit tee.

Lainaan tähän vielä vanhan kuvan Nettihoukan harhoista, jossa taisin joskus käsitellä samaa asiaa hieman toisin sanoin.




Tässä vielä linkki tuohon alussa mainitsemaani lauluun, jonka tässä esittävät kaksi maanmainiota artistia, nyt jo edesmennyt Kari Tapio ja kanssamme yhä kulkeva Hector:

http://youtu.be/wKCCRAobvcU



 
 
HAP
happy

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

87. Konevitsassa saa hevoskyytiäkin

Facebookista sain katsella kuvia, kun Heinäveden Valamon luostarin veljestö teki matkan Venäjän Karjalaan, Konevitsan luostariin. Olen itsekin käynyt siellä kerran jo melko kauan sitten. Siksi kuvista nousi pintaan mukavia muistoja ja hauskoja hetkiä Konevitsassa. Sain luvan julkaista jonkun kuvan täälläkin omien kuvieni ohessa.
Valamon veljestöä Konevitsan veljestön vieraana syyskesällä 2013.
(Kuva © Valamon luostari/veli Timoteus)
Konevitsa on historiansa saatossa kokenut koviakin aikoja. Neuvostoliiton aika lienee ollut yksi kovimmista. Armeija "valtasi" alueen sotilaallisiin tarkoituksiinsa ja sananmukaisesti raiskasi pyhän alueen brutaalisti. Mielestäni yksi kauheimmista esimerkeistä oli varmaa se, kun sotilaat tasoittivat kiviaidalla aidatun luostarin hautausmaan tasaiseksi ja tekivät sinne jalkapallokentän. Kun kävin luostarissa, alue oli yhä tasaisena hiekkakenttänä. Miten lie nyt?
Yhteinen lähtöpalvelus, rukouspalvelus pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen hautamuistomerkillä pääkirkossa siperialaisten partiolaisten kanssa vuonna 2006.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailuni aikana - silloin kauan sitten - luostarin rakennukset olivat vielä melko kehnossa kunnossa, mutta niitä kunnostettiin pikkuhiljaa. Suomalaiset ja ilmeisesti myös venäläiset talkoolaiset tekivät luostarin muurien ulkopuolelle kauniin ja tuotteliaan ryytimaan, jossa kasvoi monenlaisia vihanneksia ja yrttejä. Munkeista ei vain sitten ollut sen hoitajaksi ja se pöheittyi melko pian käyttökelvottomaksi. Siinä jälleen oli oiva esimerkki siitä, mitä pitää viedä, kun teemme tällaista lähialueelle tai miksi ei kauemmaksikin menevää "lähetystyötä": älä vie valmista, vie opetusta. Älä siis tee kaikkea valmiiksi, vaan opeta ihmiset tekemään se itse, niin sillä saattaa olla jonkinlainen kantokin, se saatta kestää kauemminkin kuin yhden kesän.
Tie Kazanin skiitalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siihen aikaan luostarissa pidettiin ilmeisesti niin veljestössä kuin muissakin töissä lähialueen, mutta etenkin Pietarin (vai olikohan se silloin vielä Leningrad) huumeriippuvaisia nuoria ja vähän vanhempiakin. Minulla on tunne, että tuokaan kokeilu ei oikein onnistunut sillä lailla, kuin olisi odotettu.
Hevoskivi ja sen päällä oleva kappeli, jonne ikonit on maalannut KS Joensuun piispa Arseni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen ilmeinen ongelma, joka jollain tavoin välittyi keskusteluissa ja tapaamisissa "rivien välistä", oli talviaika luostarissa. Silloin Konevitsassa, Laatokan saaressa on kylmä. Ympärillä on laaja järvi ja kylmät tuulet. Jäätynyt järvi lisää kylmyyttä ja hankaloittaa kulkemista. Silloin helposti veljestön jäsenet johtajansa johdolla kuulemma "karkasivat" luostarista, kuka minnekin. Osa kotiseuduilleen, osa Pietariin, kuka minnekin. Tällainen hajotti varmasti veljestöä ja sen yhtenäisyyttä, jos tuo tieto oli oikea - en tiedä. Tosin vielä nytkin huhut kertovat joistain samanlaisista asioista. Kerrotaan jopa jonkun "pakenevan" yhä talvea Suomeenkin, missä kuulemma viettää pahimmat pakkaset. Tiedä häntä, jospa vain ovat puhetta ja kateellisten kaunaa.
Konevitsan skiitan kellotornissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta joka tapauksessa tuo Konevitsan vierailuni oli muistorikas ja hauska. Mukanamme oli suomalainen talkooryhmä, jonka veimme sinne töihin ja laivalla tapasimme vielä Siperiasta kotoisin olevia venäläisiä partiolaisia, jotka tekivät retken Konevitsaan. Igumenina toimi silloin nykyinen, tietääkseni Pietarissa vaikuttava piispa Nazari.

Meillä ei Nazarin kanssa ollut oikein alkuun yhteistä kieltä, mutta jossain vaiheessa selvisi, että hän oli ollut asepalveluksessa Saksassa ja osasi hieman saksaa. Se riitti ja elekielellä ja niillä harvoilla osaamillani venäjän kielen sanoilla hoidettiin sitten loput ja siinä tuli selitettyä niin Venäjän kuin Suomenkin historia Väinämöisestä Kekkoseen. Eräs ystäväni muistelee aina aika ajoin noita keskusteluja ja sanoo niiden olleen varsin havainnollisia.

Meilläkin oli autonkuljettajan muuten sama mies, joka kuljetti Valamon veljestöäkin. Muurosen Veikko, joka muuten toimi perillä myös vossikkana, kun kävin luostarin hevoskärryllä Konevitsan skiitassa. Vau - mikä retki. Maisemien ja etenkin sen hevoskyydin vuoksi. Näyttivät munkit nauttineen siitäkin nyt tällä uudella vierailulla. Kuvassa ovat ainakin nauravat munkit Herman ja Andreas.

Valamon munkit Herman ja Andreas hevoskyydissä Konevitsassa.
(Kuva © Valamon luostari/veli Timoteus)
Muistan myös matkat mantereelta luostariin ja takaisin. Niihinkin liittyi omat tragi-komediansa. Minulla oli matkassa sellainen monopodi, kameran yksijalkainen jalusta, jonka ripustin venytettynä - siis valmiina kuvaukseen - hihnalla selkääni. Kieltämättä se muistutti siellä hieman kivääriä ja ymmärrän, että se joissain paikallisissa viranomaisissa saattoi toki aiheuttaa hämminkiä. Eivät kai olleet nähneet siihen aikaan monopadia luonnossa. Luonnossa - lähinnä niissä rannan vesissä - oli enemmänkin kuin runsaasti ruostuvia ja lahoavia armeijan laivoja. Ne olivat kuulemma vieläkin siellä. Ei ilmeisesti ollut kukaan purjehtinut niillä minnekään. Kummallista.

Takaisin tullessa - ei siis samana päivänä, vaan muutaman päivän päästä - yhteyslaivamme ei tullutkaan hakemaan meitä saaresta. Kippari oli kuulemma mennyt Pietariin ryy... eikun rentoutumaan. Vanhojen YYA-aikojen tapaan ja sen innoittaman valtasimme ensimmäisen satamaan saapuneen aluksen, joka tosin sattuikin olemaan erään toisen saaressa vierailevan turistiryhmän alus. Oli melko lähellä kohtuullisen kiivas Suomi-Venäjä -maaottelu: pääsemmekö laivaan vai olisikohan se ollut enemmänkin niin, että pääsevätköhän myös he laivaan.


Valamon veljestön uusista kuvista päätellen Konevitsan luostarin rakennukset ovat nyt suurimmaksi osaksi hyvässä kunnossa ja moni asia näyttää olevan muutoinkin melko hyvissä kantamissa. Mieli tekee lähteä sinne uudestaan, joskus. Katsotaan, saanko aikaiseksi. Mutta ennen sitä kerron teille vielä seuraavassa jupinassa todella mielenkiintoisen tarinan tuosta luostarista, sen eräästä igumenista ja eräästä kuuluisasta suomalaisesta. Tarinaa ei ole kerrottu aiemmin, joten sitä kannattaa odottaa. Joten tavataan pian taas Konevitsassa.



HAP
happy

torstai 5. syyskuuta 2013

86. Omituisten ortodoksien kerho

Taiteilija Allu Tuppurainen eli Rölli-peikko on laulanut levylle mainion kappaleen "Omituisten otusten kerho". Minulla oli aikanaan töissä eräs työkaveri, joka piti yli kaiken Röllistä ja hänen filosofiastaan, joka noissa Allun lauluissa tulee hyvin ilmi kaiken lapsellisuudenkin takaa. Kuuntelepa tuo laulu kohta, kunhan ensin luet tämän jupinan ja sijoita 'otusten' paikalle vaikka 'ortojen' eli ortodoksien. Osuu aika kohdalleen tuokin uusi sanoitus.

Rölli-peikko (Kuva © YLE)
Millainen on tuo salaseura, "Omituisten ortodoksien kerho"? Tässä joitain sisäpiiritietoja, kunhan et nyt vain mene heti levittelemään tätä tietoa muualle. Mutta mihinkäs se tästä - tutusta porukasta.

Siihen kuuluu tiettävästi niin papistoa kuin maallikoita. Jäsenluetteloa ei kuitenkaan oli julkaistu. Yhtään piispaa ei ilmeisesti ole vielä saanut jäsenyyttä, sillä he eivät ole täyttäneet kaikkia valintakriteerejä tai sitten he ovat täyttäneet ne joiltain osin moninkertaisesti ja kerhon keskinäisen kateuden välttämiseksi jäsenvalintaa ei heidän osaltaan ole vahvistettu. Saattaa tietysti olla muitakin syitä, joista minä en tarkemmin tiedä.

Ensimmäinen valintakriteeri on tietysti tuo jo nimestäkin selviävä omituisuus, joka onkin melko vaikea osa arvioitavaksi nyky-yhteiskunnassa, kun täällä vaeltelee niin monia avohoidossakin olevia. Mutta kuuleman mukaan sillekin on saatu nykyaikaisen ortodoksisen hallintakulttuurin mukaiset jonkinlaiset valinta-asteikot: kriteeristö pikkupöljästä houkan kautta täyspöljään. Valintalautakunta on kuulemma halunnut väen väkisin sisällyttää valintakriteereihin tuon varsinkin aiemmin Venäjällä, mutta nykyisin jo netissäkin esiintyvän kovinkin tutun houkkuuden. Asteikolla nollasta kymmeneen, tuon omituisuuden pitää saadun tiedon mukaan ylittää nykyajan normaalipöljyys, joka kuulemma on vuosi vuodelta noussut. Siksi nykyään aletaan tiettävästi vaatia jo 7. asteen pöjyyttä, kun ennen riitti asteikolla kohta viisi.

Toinen ilmiselvä valintakriteeri kerhon jäsenyydelle on sekin kerhon nimessä, ortodoksisuus. Valintalautakunta ei välitä onko ns. äidinmaito-ortodoksi vai muualta pakoon juossut, kunhan on ortodoksi. Myöskään julkisuuteen - saati sitten sisäpiiriinkään - ei ole tihkunut tietoja, kummassa on enemmän kerhoon valittuja pöljiä, joten se jääköön jokaisen lukijan itsensä arvattavaksi.

Tuossa laulussa Rölli mainiostaa listaa niistä omituisuuksista, jotka oikeuttavat hänen kerhoonsa pääsyyn. Pitkälle niitä voi soveltaa myös tähän toiseen kerhoon. Molemmissa kerhoissa meriittinä on kovaäänisyys. Omituisten ortodoksien kerhossa se ei niinkään tarkoita fyysistä ääntä, enemmänkin sanan säilää, sitä, miten kovaäänisesti käytät sanoja puhuessasi ortodoksisuudesta. Tällainen blogikirjoittelu tai yleensäkin kriittinen netissä tai muuallakin esiintyminen on rankeerattu korkealle valintakriteereissä. Jopa niin korkealle, että kuulin kerrottavan erään kirkon hallinnossa melko korkealla oleva toimihenkilön varoittaneen uusia, kohta aloittavia kirkolliskokousedustajia olemasta liian kovaäänisiä. Hän kuulemma kehotti heitä - sikäli kun nyt oikein ymmärsin - olemaan mieluummin vaiti kaikesta siitä, mitä kokouksessa näkevät, kokevat ja kuulevat ja mitä siellä tapahtuu. Tiedottamisen kun hoitaa kirkko itse ja tiedottaa vain sen, mikä on sopivaa eikä haittaa kirkon ja etenkään sen hovin elämää. Siksi tuo kriteeri on ilmeisesti jossain Pohjois-Savossa sijaitsevassa valintalautakunnassa noteerattu melko korkealle ja takaa ainakin minulle melko varman ja nopean sisäänpääsyn kerhoon.

Noita muita Röllin laulussaan mainitsemia kriteerejä olivat ainakin isomahaisuus ja isonenäisyys, joista tuon jälkimmäisen voinee jossain tapauksessa tulkita kai nenäkkyydeksikin. Kummassakin lienen kunnostautunut ihan tarpeeksi.

No - mitä sitten tarkoittaa oikeasti tuon kerhon jäsenyys? Mihin se johtaa? Mitä sitä seuraa? Jos olisin vain minä itse, joka vastaan tuohon, sanoisin, että se johtaa vapauteen, siitä seuraa vapaus ja jäsenyys on todella suurta vapautta sanoa vaikka tarvittaessa, että keisarilla ei ole vaatteita, vaikka muut toisin väittävät. Mutta tiedän, että osa jäsenistä ei voi ajatella noin. Systeemi on ahdistanut heidät nurkkaan ja osin vaientanutkin heidät. Ei välttämättä nujertanut, mutta hiljentänyt kyllä. Monilla heistä kun on erilaisia sidonnaisuuksia valintalautakunnan yläpuolellekin ja heidän tulee elää edelleen ja saada leipää ja leivän päälle joskus makkaraakin. Siksi he eivät voi allekirjoittaa ainakaan julkisesti tuota mielipidettäni vapaudesta puhumattakaan,  että toimisivat vapaasti. Mutta mielestäni vapauden lisäksi se tarkoittaa kerholaiselle myös mahdollisuutta itsenäiseen työskentelyyn, sillä kukaan valintalautakunnan piirissä tai sen vaikutusvallan alla oleva ei oikein uskalla seurustella kerholaisten kanssa. He saavat puurtaa töitänsä - tai mitä nyt tekevätkään - ihan "omin nokkinensa", kuten murteeseeni kuuluva sanonta sen kertoo.

Heitä ei valita mihinkään tärkeään, oleelliseen eikä oikeisiin hommiin, vaan he saavat puuhastella, mitä sitten puuhastelevatkin, joku opiskelee, joku kalastaa, joku rakastuu, joku kirjoittaa aloitteita - keinoja on monia. Puuhastelua voi tietysti tehdä yksin tai sitten keskenään kerholaisten tai joidenkin ulkopuolisten, sisäpiirin asioista tietämättömien kanssa. Välillä tuo diskriminointi saattaa tuntua joistain varmasti pahalta. Itselläni sellaista tunnetta ei vielä ole tullut, mutta odotellaan, josko tulisi. Samalla on tietysti harmillista, kun tuollaisessa "älyllisessä rotusyrjinnässä" - joka siis ei millään tuon älyvaatimuksen vuoksi voi koskea minua - jää aina silloin tällöin todella hyviä tyyppejä syrjään ja pahimmillaan heidät ajetaan joko sivuraiteelle jäähdyttelemään tai jopa kokonaan syrjään kaikesta, vaikka heillä todellisuudessa olisi valtavasti annettavaa.

Itselläni on isän perintönä ollut onneksi riittävä itsetunto, ettei tuollainen diskriminointi suuremmin hätkäytä eikä varsikaan hidasta kulkuani, mieluumminkin päinvastoin. Tässä vuosien saatossa olen telminyt kyllä mielestäni ihan riittämiin tuossa p****ssa ja siksi tein noin vuosi sitten ratkaisun jäädä pois kyydistä seuraavalla pysäkillä. Näin tapahtui ja nyt paineita on ainakin minulla vähemmän. En tosin ole ihan varma, helpottaako hovin paineet. Ei ainakaan minun taholtani. Sen voin kerholaisena melkeinpä luvata.

Tässä vielä tuo mainio Röllin laulu omituisten otusten kerhosta:

http://youtu.be/cnjrZ_clghw




HAP
happy

tiistai 3. syyskuuta 2013

85. Uskommeko me tosiaan kaikki samalla tavalla?

Minun vastaukseni otsikon kysymykseen on valitettavasti: "Emme!" Ainakin minua ortodoksina hämmensi lukea jokin aika sitten julkisuudessa ollut seuraava uutinen, jossa kerrottiin tanskalaisten herätysjohtajien käsityksiä oman maansa kirkon tekemistä muutoksista joihinkin uskonopillisiin asioihin -> Seurakuntalainen.fi: Kirkollinen yhteys rakoilee Tanskassa.

Minua hämmensi se, että saman firman toisessa maassa toimiva sivukonttori voi kokea asiat täysin erilailla kuin vaikkapa oman maamme saman firman sivukonttori. Tässä tapauksessa tuon toisen maan kirkon tekemä muutos uskonopilliseen asiaan tuomitaan joidenkin taholta harhaoppiseksi, mutta samaan aikaan sama asia toisaalla - siis vaikkapa meillä Suomessa - on täysin hyväksyttyä ja kyseisen kirkon opin mukaista. Ristiriitaista - sanon minä.

Pohdiskelin olisiko sellainen mahdollista ortodoksisessa kirkossa. Toki sitä on joskus yritetty ja tulokset ovat luultavasti olleet huonot. Silloin tällöin löytyy kirkkoon liittyneitä ihmisiä, jotka oikein hartiavoimin yrittävät muuttaa suomalaista ortodoksista uskoa mieleisekseen. Heille kun on joltain unohtunut kertoa, että yksittäinen ihminen tai edes yksi paikallinen kirkko ei maailmanlaajuisessa kirkossamme voi muuttaa sen uskoa. Ortodoksinen kirkko on globaali, koko maailman kattava kirkko, jolla on yksi ja sama usko kaikkialla. Ei sen oppia Suomessa muuteta.

Uskonnon harjoittamisessa on varmasti paikallisia ja kulttuurillisia eroja eri maissa, mutta uskonoppi on kaikkialla sama. Sen sisältö ja merkitys ovat samat kaikkialla ja kaikille. Jos joku paikalliskirkko - vaikka autonominen Suomen ortodoksinen kirkko - siitä jotain muuttaisi, se samalla eroaisi harhaoppisena tai skismaattisena ortodoksisesta kirkkoperheestä. Tätä kaikki kirkkoomme liittyvät ja joskus jopa kirkossa ikänsä olleetkaan
eivät aina muista tai jopa eivät sitä tiedä ja hakkaavat siksi usein päätään ortodoksiseen mäntyyn. Sama vika löytyy usein myös toisten kirkkojen edustajilta, jotka eivät mahdollisesti ole perehtyneet ortodoksisuuteen riittävästi. 

Suomessa on uskonnonvapaus. Jokainen saa kuulua valitsemaansa kirkkoon. Mutta myös uskonnoilla on omat sääntönsä, joiden ei tarvitse aina olla kaikkia yhteiskunnan säädöksiä kaikilta osin mukailevia. Ne - kuten nyt vaikka kirkollisten juhlapäivien sijoittuminen tai naispappeusasia tasa-arvokysymyksenä - ovat kirkon omia, sisäisiä asioita, joista globaali kirkko päättää itse omalla tavallaan, ei valtion tai toisuskoisten määräyksestä, eikä työehtoneuvotteluissa. Näissä asioissa meillä ortodokseilla näyttää olevan erilainen ote asioihin, kuin valtion ohjauksessa olevalla sisarkirkollamme. Meillä suomalaisilla ortodokseilla esimerkiksi kirkolliset juhlapäivät ovat silloin kuin niiden pitääkin olla, oikeina päivinä, vaikka jotkut kyllä väittävät pääsiäisen olevan väärässä kohdassa. Ja tuossa asiassa - vaikkakin pääsiäisen ajankohta onkin meillä "oikea" - olemme antaneet pikkusormen tai jopa enemmän valtiovallan ja enemmistön mielistelyyn.

Nämä tosiasiat tuovat mukanaan myös lisävarmistuksen: kun uskonoppi on sama, sen muuttaminen ei ole mahdollista vain yhden osallisen, yhden toimijan toimesta. Jos halutaan muuttaa jotain kohtaa, se vaatii kaikkien hyväksymisen. Ja siinä se vasta urakka onkin, jos sellaista ryhtyy yrittämään. Muutos vaatii yhteisen kirkolliskokouksen, jollainen viimeisin oli joskus 700-luvun lopulla. Ortodoksien kohdalla uuden kokouksen aikaan saamista on siis yritetty jo noin reilut tuhat vuotta.

Tämä on tietysti johtanut siihen, että kirkon opin on pitänyt jo varhaisessa vaiheessa muotoutua oikeaksi. Ortodoksit sanovatkin mielestäni ihan oikeutetusti, että olemme alkukirkon, siis Kristuksen perustaman kirkon ainoita oikeita jatkajia. Ortodoksisen käsityksen mukaan kirkosta on eri aikoina eronnut ryhmiä ja he ovat tahoillaan perustaneet uusia kirkkoja, jotka kuitenkaan eivät ole jatkaneet ortodoksien mielestä alkukirkon perinteitä ja alkukirkon oikeaa uskoa, vaan ovat syntyneet joko ihmisten välisistä kiistoista tai protestina jollekin asialle.

Kiistaa on käyty vaikkapa roomalaiskatolisen kirkon kanssa siitä, kumpi oikeastaan erosi kummasta ja kumpi siis oikeastaan jatkaakaan alkukirkon perinteitä. Ottamatta suuremmin kantaa tuohon kiistaan, voi vain todeta, että katso ja lue historiaa ja sieltä tapahtumia roomalaiskatolisen kirkon piirissä, niin voit ymmärtää, kumpi on oikea ja kumpi erosi.

Joskus 1500-luvulla katolisen kirkon meno oli jo sen verran kaoottista, että siitä erosi myös protestanttinen kirkko, joka sitten onkin jatkanut pirstaloitumistaan lukemattomiin erilaisiin sivuhaaroihin ja jopa lahkoihin, etten minä ainakaan tiedä edes nimeltä niistä suurinta osaa. Samalla kuitenkin noissa rajuissa muutoksissa, jotka seurasivat noiden varmaan aikanaan asiallisten (= syystä tapahtuneiden) muutosten ketjuja, protestantismissa yksilöllisyys syrjäytti yhteisöllisyyden, tieto uskon ja liberaalisuus etiikan ja dogmatiikan.

Kun sitten olemme tuossa kehityskaaressa päässeet nykyaikaan, lopputulos kauhistuttaa joitain. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan esimerkiksi luterilaisuus lienee muuttunut jo näinä muutamina satoina vuosina niin, ettei sen perustaja Martin Luther todennäköisesti tunnistaisi sitä enää omaksi uskokseen. Samalla protestanttinen uskon tilkkutäkki on kirjavoitunut ja siihen on tullut mukaan sellaista materiaalia, että perustajia Lutheria, Calvinia ja keitä he nyt kaikki sitten olivatkaan, saattaisi  huimata, jos he katselisivat lopputulosta.

No entäs roomalaiskatolisuus. Senkin on ollut pakko muuttua. Kun se aikanaan 1000-luvun alussa syntyi Rooman piispan henkilökohtaisten valtapyrkimysten tuloksena ja sellaisena kehittyi seuraavat viisisataa vuotta ja päätyi 1500-luvulla melko kaoottiseen tilaan, jossa kauheimmillaan aidolla kirkolla ja oikealla uskolla ei ollut paljoakaan tilaa ainakaan kirkon johdossa, on nykyinen, viime vuosina esiin nostettu kurssin reivaus hengellisyyteen tosin hieman myöhässä, mutta todennäköisesti oikean suuntainen. Uudella paavilla on töitä riittämiin ja kirkon omien "syöpäkasvainten" parantamisessa riittää askaretta hänelle ja varmaan seuraajillekin. Edellinen paavi jo väsyi hommaan ja siirtyi viisaasti syrjään, mutta uudella on lähes sama - ellei jopa suurempi - urakka edessään ja lisää taakkaa ja rasitteita tulee uutisten mukaan näköjään eteen joka päivä.

Ortodoksisuudessa on ollut pelastuksena se, ettei sillä ole ollut keskitettyä yhtä johtoa, omaa paaviansa ja hänen johtamaa hovia, kuuriaa, vaan kirkko on toiminut kansallisina tai alueellisina paikalliskirkkoina ympäri maailmaa ja niitä on johtanut oma kirkon johtajansa jokaisessa paikalliskirkossa. Kirkon johtaja on paikalliskirkosta riippuen patriarkka, katolikos, arkkipiispa tai joissain tapauksissa myös paavi tai yhdistetty patriarkka ja paavi. Hänen tukenaan on sitten ollut ja on yhä kaikissa paikalliskirkoissa oma piispojen muodostama ns. Pyhä synodi, piispainkokous eli korkein kanoninen hallintoelin, joka ei kuitenkaan voi muuttaa uskon perusasioita toisiksi ilman laajan yleisortodoksisen kirkolliskokouksen päätöstä. Ja sitähän ei siis ainakaan vielä ole saatu aikaiseksi. Yritystä tosin on. Tosin pitää kai sanoa sekin, että toki noita kirkonmiesten hoveja, valtaklikkejä, on syntynyt näiden paikalliskirkkojenkin johtajien ympärille, mutta osin paikalliskirkkojen keskinäinen "rakastavainen" kyräily on pitänyt pahimmat ylilyönnit kurissa.  Ja mikäli kirkko toimii ns. länsimaissa, yhteiskunnan demokraattinen rakenne on hoitanut loput. Silti ongelmiakin on toki jäänyt etenkin, jos kirkko "veljeilee" liiaksi valtion kanssa.

Varmasti joissain tai jopa kaikissa ortodoksisissa kirkoissa on tapahtunut sellaisia muutoksia, joista sitä voidaan kritisoida, mutta oma vakaa käsitykseni on, ettei Kirkon uskonoppi, sen ydin, ole näiden parin vuosituhannen aikana suuresti muuttunut. Tavat käsitellä ja elää usko ja sen sisältö todeksi, ovat varmaan muuttuneet ja kulttuuristuneet omanlaisikseen, mutta uskon ydin on pysynyt samana koko tämän kaksi tuhatta vuotta, jonka kirkko on kohta ollut olemassa.

Itse näen suurimpana negatiivisena piirteenä oman Kirkkomme liiallisen hierarkisoitumisen ja hierarkkien liiallisen vallan tai jopa vallanhimon joissain asioissa. Uskonopillisissa asioissa hierarkinen valta on hyväksi, mutta kun sitten siirrytään näistä kanonisista asioista maallisimpiin asioihin - vaikkapa hallinnointiin, taloudenhoitoon, jne. - tuo hierarkisoituminen sielläkin on jo tuonut mukanaan monenlaisia ongelmia ja joskus jopa sekasotkua. Uskonnollisiin asioihin keskittyneiden ja ainakin teoriassa teologiansa osaavien hierarkkien siirtyminen dogmatiikasta, liturgiikasta, etiikasta, hymnografiasta ja mistä kaikesta uskonasioista siirtyvätkään talousosaajiksi, huippujohtajiksi ja hallinnonkehittäjiksi tai jossain jopa valtakunnallisen tai laajemmankin politiikan pelinappuloiksi ei olekaan enää ollut yhtä juohevaa.

Tässä pitäisi muistaa vanha - varmaankin suomalainen - sanonta: "Suutari pysyköön lestissään." Kirjoitan näin, koska itse olin mukana oman ortodoksisen kirkkomme hallinnossa melko monta vuotta ja sain maallikkona seurata sitä varsin läheltä. Asia, joka jatkuvasti ärsytti minua, oli piispojen halu tarttua joka asiaan, olla mukana jokaisessa työryhmässä ja toimikunnassa ja pyrkiä ohjailemaan kaikkia, myös uskonoppiin liittymättömiä asioita sellaisissa tilanteissa, joissa he eivät tienneet asioista todennäköisesti paljoakaan tai ainakaan riittävästi. Silloin he joutuivat toimimaan mahdollisesti lakeijoidensa tai jopa keskinäistä valtataistelua käyvän hovinsa ohjeiden mukaan, ja näin ollen usein täysin epäitsenäisinä toimijoina, osin ehkä osaamattomina,  jopa asiantuntemattomina ja monesti asioita pahasti sotkevina. "Oikeita" ko. asioiden tiimoilta kunnostautuneita asiantuntijoita ei suuremmin käytetty, ellei hän nyt sattunut ajattelemaan samalla tavalla kuin hovi tai piispa ja piispa tiesi sen ja henkilö oli siis jotenkin ohjailtavissa ja määräiltävissä. Mieluummin työryhmiin valittiin hiljaisia ja nöyriä "alamaisia" kuin oikeita osaajia.  Sellainen ei yleensä johda hyvään. Ortodoksisessa kirkossa sitä usein perustellaan ja sille yritetään saada laajempi hyväksyntä sanomalla, että tällainen toiminta edustaa vakautta ja kirkon muuttumattomuutta kaikissa tuulissa. Kirkkolaiva ei helpolla käänny eikä silloin ajaudu karillekaan. Mutta samalla laivalta tosin saattaa joissain tapauksissa puuttua päämäärän, kohteen osoite - se ei aina siis tiedä, mihin on menossa, vaikka kurssi olisi kuinka oikea tahansa.

Jokaisen tätä lukevan tulee nyt vielä muistaa, että kirjoitan tätä osin kriittistäkin jupinaani maallikkona, kylläkin ortodoksina ja ehkä aivan hieman teologiaakin tuntevana ja sitä jopa hieman opiskelleena, mutta kuitenkin sen osalta melko osaamattomana ja oman vajavuuteni tuntevana. Jotain muuta osa-aluetta saatan työni ja kokemukseni kautta toki hiukan enemmän hallitakin. Tämä jupisemiseni on jonkinmoista pohdiskelua, ääneen ajattelua, jolla osaltani yritän kyllä todennäköisesti muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta myös pääasiassa helpottaa omaa oloani. Joskus kun nuokin asiat ottivat enemmänkin päähän. Nykyisin vähemmän.

Näitä ajatuksia ja itse asiassa tämä tämänkertainen koko jupina syntyi tässä kerran, kun löysin netistä tällaisen kuvan, joka sai ajattelemaan meitä nykyihmisiä tuhansine itsekkäine vaatimuksinemme. Mitähän tosiaan mahtaisikaan Jeesus ajatella meistä nykyihmisistä tältä kantilta katsottuna.

Siispä hyvää gluteenitonta, vähälaktoosista, elohopeasta vapaata  vegaanisyksyä kaikille tämän kuvan kautta:



HAP
happy