lauantai 21. joulukuuta 2013

maanantai 16. joulukuuta 2013

V007. Avoimesta kirkosta perheyritykseksi

video
Avoimesta kirkosta perheyritykseksi

Vjupinassa mainittu "Avoin kirkko"-blogikirjoitus löytyy Hellevin blogista:
http://salminenmathalti.blogspot.com
 
HAP
happy

perjantai 6. joulukuuta 2013

V004. Hyvää itsenäisyyspäivää!

video
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Hyvää pyhän Nikolaoksen päivää!

HAP
happy

torstai 28. marraskuuta 2013

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

100 - se on sitten täynnä

Tavoitteeni: sata Happy 1-jupinaa on nyt kasassa. Tai oikeammin niitä on yksi enemmän, koska yhtä pientä (pääsiäistervehdys) jupinaa ei ole numeroitu. Edellisessä blogissani Nettihoukan harhoissani päätin kirjoittelun sataan harhaan. Vauhti siellä alkoi olla minullekin liian luja: harhojeni kritiikki sen kun vain paisui paisumistaan. Syystä tai ei. Mutta joka tapauksessa päätin lopettaa Nettihoukan harhat, koska pelkäsin silloin muuttuvani tuon pseudotyyppini - Nettihoukan - kaltaiseksi ja päätin siirtyä kirjoittamaan siistimmin ja mahdollisesti kiltimmin näitä Happy 1-jupinoita. Ei toiminut ihan sekään niin, kuin alkuun ajattelin. Vanhan sanonnan mukaan "mitäpä se koira karvoilleen mahtaa".

Syitä siihen, että jupinani muuttuivat jälleen selvästi kriittisemmiksi, löytynee vaikka kuinka monta - riippunee varmaan etsijästä - mutta poimin itsen tähän esille vain pari.
1) Siistit blogijupinat eivät kiinnosta pintaliidossa olevaa suurempaa lukijajoukkoa. Ilmeisen tyypillinen blogikirjoittajan ahneus lukijajoukon koosta iski näemmä minuunkin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa sillä mentaliteetillä, millä alkuaan ajattelin, eikä muiden mieliksi.

2) En lisäksi ilmeisesti osaa oikein kirjoittaa mielenkiintoisia sisäsiistejä jupinoita, joita sitten luettaisiin mieluusti. En nyt tosin tiedä, osaanko ihan oikeasti edes kirjoittaa jupinoita. Olen kai parempi matematiikassa kuin äidinkielessä, koska erikoistumisaineeni on matematiikka. Näinkö se menee? Mutta joka tapauksessa niitä vähemmän matemaattisia ja rosoisempia jupinoita nyt vain sitten kuitenkin luettiin enemmän ja jopa toivotiinkin. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Sellainen on maailma tänään. Krittiikki, negatiivisuus, tuska, vääryydet, epäoikeudenmukaisuus, epäreiluus, viina, porno, seksuaaliset poikkeavuudet, taloudelliset vääryydet, hölmöily, jne. jne. myyvät hyvin - blogeissakin. Oman pahanolon keskellä on kai sitten helpottavaa lukea toisten pahanolosta. Se auttaa jaksamaan, kun huomaa, ettei ole yksin olossaan.

Tuo eka syy (ahneus) saa useissa blogikirjoittajissa aikaiseksi selvästikin erilaisia älyllisiä mutaatioita. Niin kai minussakin. Sorruin kaiketi liialliseen kritiikin esittämiseen, oli siihen sitten syytä tai ei. Kritiikin esittäminen kun on aina helppoa, mutta laitapa siihen kritiikin oheen joku parannusehdotus. Niitäkin toki yritin rehellisyyden nimissä laittaa, joskus tosin rivien väliin. En omasta mielestäni oikein edusta sellaista asiantuntijatahoa ja osaamista, jonka perusteella olisin jotenkin sertifioitu opastamaan toisia noissa asioissa ihan suoraan kädestä pitäen. Jotkut tosin sellaista usein toivoivatkin ja peräti odottivat. Hieman toki voi aina yrittää
peitellä omaa osaamattomuuttaan pitkällä elämänkokemuksella ja sen mukanaan tuomalla varmuudella, mutta ei toki ihan kaikessa.

Mutta - joka tapauksessa - niitä teksteihin laitettuja parannusehdotuksia ei monikaan
löytänyt - ei ainakaan sieltä rivien välistä, ei tosin aina riveiltäkään. Joku koki kirjoittelun vain joutavaksi narinaksi, kielteiseksi vihjailuksi, joissa ei oikein ollut mitään konkreettista. Voisin kai taas sanoa: Ai pitikö siellä olla konkreettista? Minusta näiden jupinoitten tarkoistuskaan ei alun alkaenkaan ole ollut - kuten monesti olen kirjoittanut - opastaa, neuvoa ja olla ohjeena, vaikka sitäkin siellä saattaa toki joskus olla mukana. Ei, ei. Tarkoitus näissä jupinoissa oli miettiä mielessäni ja näin julkisesti kahden kesken asioita "purkamalla joidenkin asioiden sotkuista kerää" vaikka lukijan kanssa. Kuvailla, miten itse näen joitakin asioita, millaiseksi koen ne ja tilanteet niiden ympärillä. Ja samalla tämä jupinointi oli varmaankin myös jonkilaista - urheilutermiä käyttääkseni - sparrammista, jolla testasin mielipiteitteni ja käsityksieni vahvuutta ja oikeellisuutta. Joillakin saattoi siis mahdollisesti olla jupinoistani liiallisia odotuksia. En välttämättä ymmärrä, miksi.

Mielenkiintoista oli myös havaita, että vaikka jupinoissani kritisoin, tai mieluumminkin kerroin niistä asioista, jotka olen kokenut ongelmiksi elämässä(ni), maailmassa(ni) tai vaikka kirkossa(ni), niin joku ei nähnytkään niitä ongelmina ollenkaan tai edes ymmärtänyt, että niissä voisi nyt olla mitään ongelmia. Syy on tietysti minussa, kerrontani vajavuudessa, mutta mahdollisesti myös - näin uskon, että joskus ainakin - lukijan omassa rajoittuneisuudessa, en kuitenkaan uskalla sanoa tietämättömyydessä asioiden oikeasta laidasta. Tietämättömyys kun voi johtua ihmisestä itsestään ja hänen omista toimistaan tai sitten myös vaikka asioiden salailusta ja muiden toimista. Ja tällainen tietämättömyys ei millään tavalla ole yhteydessä esimerkiksi ihmisen älylliseen suoritustasoon tai akateemiseen koulutukseen, joskus jopa päinvastoin. Varsinkin joillakin hyvinkoulutetuilla, jotka syövät toisten - siis näiden kritiikin kohteena olevien - kädestä. Tosin välillä vaikutti siltäkin, että tavallisista vaikkapa jokapäiväisistä kirkollisista asioista tietämättömyys ja konkreettinen oikean ja tavallisen (en tässä uskalla käyttää sanaa normaalin) kristillisen elämän ymmärtämättömyys saattavat pahimmillaan kulkea käsi kädessä näiden hyvin koulutettujen oman abstraktin, kirkosta vieraantuneen ajattelutavan ja sanoisinko vaikka sekularistisen teoreettisuuden ja idealismin kanssa.

Toisen valtionkirkon puolellahan näistä on esimerkkejä pilvin pimein. Jotkut kai ajattelevat jotenkin yksinkertaistettuna näin: "jos et elä, kuten hän elää, et myöskään usko, kuten hän uskoo ja uskosi on siksi väärä." Ja johtopäätös tuosta on usein näillä omaan maallistuneeseen
elämäntilanteeseen kehitellyn uuden "doktriinin" kehittäjillä: ne järjestöt/organisaatiot, joista löytyy yksikin tuollainen "epäuskova", eivät voi/saa kohdella ketään - edes järjestön/lähetystyön kohteena olevia heikkoja ja apua tarvitsevia ihmisiä - kristillisesti, humaanisti, auttaen. Syy tähän noiden kritisoijien mielestä on se, että heidän auttajansa/järjestönsä (enemmistö) eivät elä tai eivät hyväksy tuota elämäntapaa kuten nuo toiset (vähemmistö) ja siksi heiltä tulee ottaa kaikki avustamiseen tarkoitetut määrärahat pois. Huh miten itsekästä ja typerää!

Kritiikin esittäminen näyttää olevan meille ihmisille kuitenkin luontevampaa kuin kiittäminen. Niin varmaan minullekin. Aika harvoin näyttäytyy jupinoissani kiitos, kiitollisuus, hyväksyminen, myönteinen suhtautuminen kanssaihmisiin. Miksiköhän? Aina syy tässäkään (
Heh, heh!) ei ehkä ole yksin minussa. Joistakin asioista on vain ajoittain aika vaikea jupista myönteisesti. Kokeilepa joskus itse: kirjoita jotain mukavaa ja positiiivista vaikka paholaisesta. Ihan noin ääripään esimerkkinä vain. En siis tarkoita, että itse olisin jupissut tuosta inhokista, enkä suinkaan vertaa missään nimessä kritiikkini kohteena olevia paholaiseen.

Tuollainen kriittinen kirjoittelu on myös aina taiteilua veitsen terällä. Jos jupisen liian suoraan, ns. totuuden - tai ainakin sen totuuden, joka on minulle totisinta totta - se saattaa aiheuttaa sellaisia reaktioita jupinani kohteissa, että istun pian leivättömän pöydän ääressä miettimässä tekojani Siinä ei auta kuunnella lukijoita ainakaan silloin, kun huutavat kurkku suorana "barabbasta" ja vaativat verta näyttämölle. Ja näissä julkisuusasioissa kirkko tai muukaan virallinen instituutio ei eroa yksityistä henkilöistä mitenkään. Pikemminkin päinvastoin. Juristeria se vasta noissa verovaroin tuetuissa laitoksissa jyllääkin ja juristit ovat usein todellisia piilovaikuttajia, sivusta johtajia, jotka erilaisin lainpykälin ja lakitieteellisin osaamisin, pykälien tulkinnoin, ja lakikirjalla uhkailuin - mahdollisista tulevista instituution oikeudellisista vastuista - johtavat usein koko enkelikuoroa kanttoreista tai muista hierarkeista huolimatta.

Tuosta toisesta yllä mainistusta syystä vielä jotain. Voi todellakin olla, että en osaa kirjoittaa myönteisistä asioista ja myönteisesti. Lienenköhän ollut koko ikäni tällainen änkyrä! Polultani löytyy varmasti useita ihmisiä, jotka osaisivat vastata tuohon. Monet ulkoisetkin seikat kyllä viittaavat siihenkin. Vaikkapa sellainen, että ollessani jossain julkisessa (ortodoksisessa) tilaisuudessa, kaikki kunnon ortodoksit eivät uskalla aina istua viereeni. Pelkäävät leimaantuvansa vieressä istumalla ja "kaveeramisella" vielä nurisijoiksi ja toisinajattelijoiksi ja joutuvansa "Omituisten ortodoksien kerhoon". Tosin nurkan takana
jotkut rohkeimmat saattavat jopa kehua jupinoitani. Joten nyt lienee minulla joka tapauksessa jälleen paikka itsetutkiskelulle, muutenhan tässä menee kohta kaikki kaveritkin.

Yritin toki ainakin välillä
kirjoittaa omasta mielestäni ihan sisäsiistejä ja kilttejä, jopa - ainakin minusta - historiallisesti tai vaikka geo- tai kirkkopoliittisesti mielenkiintoisiakin jupinoita munkeista, Mannerheimista, matkoista, mutta eivät ne oikein kelvanneet. Lukijat tekivät minulle kuten ne opiskelijat, joista eräässä jupinassani kerroin. Hehän saivat tuossa tarinassa proffan luennoimaan käyttäytymisellään tietystä paikasta luoentosalissa. Minut saatin jupisemaan myös tietyllä tavalla.

Tällainen omien kirjoitusten itsetutkiskelu on kuitenkin jotenkin verrattavissa jojo-laihduttamiseen. Siinähän ensin laihdutetaan oikein niska limassa, kilotolkulla ja sitten aletaan taas keräämään menetettyjä kiloja takaisin syömällä jälleen epäterveellisesti ja löhöämällä entistä enemmän kotisohvalla. Niin minäkin tein, kun ensin kirjoitin Nettihoukan harhoja ja sitten lopetin ja pian taas aloitin tämän uuden Happy 1-jupinoinnin ja nyt taas pohdin: lopettaisinko. Mutta en tee enää. Nyt olen laihduttanut ja laihana pysyn, fyysisesti ja kirjallisesti. Erilaisilla tempuilla ehkä, mutta todellisilla teoilla kuitenkin ja olen niistä itseeni ihan tyytyväinen ja usein myös ylpeäkin. Siksi en aloita uutta blogia, vaan jatkan entistä, sitten kun/jos jatkan sitä joskus.

Siksi pitänee ottaa itseäni niskasta kiinni tässäkin asiassa ja pohtia ihan tosissaan tämän jupisemisenkin suhteen, mitä teen, mitä minä haluan tehdä ja miten sen sitten teen, kun/jos teen. En tiedä, miellyttääkö lopputulos sinua tai minua, mutta kokeillahan ainakin voi. Ja edelleen: lopputuloksella on kuitenkin viime kädessä enemmän merkitystä itselleni ja elämälleni.

Siksi pidän nyt pientä tuumaustaukoa. En tiedä kestääkö se päivän vai useamman. Toivon itse pitempää aikaa. Mutta tunnen myös itseni ja sen valtavan, joskus junan lailla päälle vyöryvän tarpeen jupista jotain, vaikka ei aina pitäisi, ja etenkään ei kannattaisi. Mutta en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, etenkään jos se kohdistuu minulle tärkeisiin ihmisryhmiin, vaikkapa lapsiin tai vaikkapa myös omaan kirkoonikin.

Siksi saattaa olla, että jutustelen jonkin aikaa enemmän tuolla sosiaalisen median (some) puolella. Tai sitten en, katsotaan nyt. En tosin oikein pidä noistakaan somen elottomista ja persoonattomaita ja kylmistä foorumeista, jotka aika usein ovat jopa erilaisten yksinäisten, eksyksissä olevien ratsastajien maailmaa - taisi yksi noista ratsastajista muuten somettomassa, sarjakuvien täyttämässä nuoruudessani olla nimeltään Tonto (Lone Ranger). Muistatko? En oikein osaa laittaa itseäni tuollaiseenkaan maailmanpelastaja-ratsastajan rooliin, joka ratsastaa koditonna paikasta toiseen epäoikeudenmukaisuuksia oikomassa. Tiesitkö muuten, että nimi Tonto tarkoittaa espanjassa ääliötä. Siksi ratsastajan nimi piti muuttaa Espanjassa toiseksi. Siellä se oli kuvaavasti Toro (Härkä).

Toinen mahdollisuus minulla on, että teen nyt enemmän juttuja (siis oikeita asia-artikkeleja) ja niitä mahdollisesti sekularistisesti ajattelevien, "uus-suvaitsevaisten" kritisoimia "ortodoksis-asenteellisia" uutisia tuonne eräälle sivustolle, jonka ylläpidossa olen minäkin omalta osaltani mukana ja joka ei - itseni ja muitten onneksi - mitenkään liity tähän yksityiseen blogijupinoimiseeni. Katsotaan, mitä elämä tuo. Voihan olla, että sielläkin nuo kenties omaan elämäänsä tyytymättömät ja joskus omissa toimissaan ehkä epäonnistuneet ja mitään-aikaansaamattomat kirjoitusvirheiden bongaajat ja pilkunviilaajat torppaavat kohta tuonkin ajatuksen. Piiloviestejä lopettamisen puolesta minulle on tullut ihan kylliksi. On tosin tullut muitakin. Onneksi!

Kiitän vielä tässä (jupinan) lopun lähestyessä kaikkia jotka ovat kannustaneet jupisemaan ja joskus jopa auttaneet siinä monin tavon ja lähettäneet mukavia viestejä tai kommentteja, jotka ovat suuresti ilahduttaneet ja lohduttaneet minua varsinkin sellaisina hetkinä, kun pohdin: miksikähän minä oikeastaan teen tätäkin epäkiitollista hommaa ja "otan vapaaehtoisesti turpiini" tuon tuostakin.

Kiitos myös kritisoijille, ilman teitä en olisi - ihan oikeasti - viitsinyt (eikä minun olisi edes tarvinnut) jupista ja te olette intensiivisellä työllänne varmistaneet kriittisten jupinoiden jatkumisen ja sen, että en ole lopettanut enkä lopeta tätäkään jupinoimistani. Sillä emme me ihmiset ihan helpolla toisille tavoille opi. En minä ettekä te.

Keskityn nyt mahdollisuukseni mukaan muunlaisiin mukaviin henkilökohtaiseen elämääni liittyviin asioihin, joista toki olen jo joissain yhteyksissä kertonutkin ja jotka merkitsevät ja antavat minulle paljon enemmän, kuin tämä ajoittain jonnin joutava jupiseminen. Niistä tai paremminkin heistä saan aina iloa ja patterien lataamisen. Ja mikä parasta - elämäni nainen, joka täyttää kohta kolme vee, ei vieläkään osaa pyytää minulta kuuta taivaalta. Olisi hitonmoinen homma lähteä sitä sieltä hakemaan! Mutta yrittäisin sitä kuitenkin.



HAP
happy


P.S. Kävin muuten just muutama päivä sitten ostamassa uuden nailonkielisen kitaran ja vein vanhan 12-kielisen Landolan korjattavaksi. Joten tuleen en jää makaamaan, vaan uudelleen lämmitetyistä, uudenlaisista epäsopivista teoistani voivat nyt teidän sijasta "nauttia" jonkin aikaa naapurini.

Eikohän siirrytä tästä kohta kaikki Joulun odottamiseen.

Kiittäen,
Hannu Pyykkönen
Mikkeli
happy.ykkonen@gmail.com

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

99. Etninen ortodoksi

Toisinaan minusta on hauska leikitellä erilaisten ryhmien nimien kanssa ja kuvitella mielessäni heitä, millaisia he olisivatkaan? Yksi suosikkityyppini näissä ryhmissä on "vasenkätinen suomenruotsalainen ortodoksi" tai "ruotsinkielinen kolttasaamelainen", todellisia vähemmistön vähemmistöjä. Viime päivinä olen pohtinut lyhyempää nimihirviötä: etninen ortodoksi. Tarkennuksena sanottakoon, etten siis suinkaan tarkoita tuolla sanan osalla 'hirviö' ihmistä vaan sanaa, sanaparia.

Termin alkuperä tulee toisesta samanmoisesta eli etnisestä luterilaisesta, joka heitettiin ilmaan eräässä Docventures-ohjelmassa ja josta sitten Kirkko ja kaupunki-lehden paljon kohua ja ilmeisesti myös kolhuja jutuillaan aiheuttanut päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti jutun lehteensä. Varsinaisesti termi juontanee kuitenkin juurensa vielä kauempaa eli termistä etninen juutalainen, jolla tarkoitettaneen etnisesti (rodultaan, kansaltaan, heimoltaan) juutalaista, joka ei välttämättä ole uskonnoltaan juutalainen. Usein hän on uskoltaan myös juutalainen, mutta hän voi olla vaikka kristittykin.

Mutta joka tapauksessa etninen luterilainen kuvaa ainakin Simolan kirjoittaman määritelmän mukaisesti ihmistä, joka kuuluu luterilaiseen kirkkoon ikään kuin historiallisista syistä, tavan vuoksi, koska se on osa suvun perinnettä tai suomalaisuutta. Voisi kai ajatella, että hän on "ryhmältään" tai taustaltaan luterilainen, vaikkei ihan oikein, koko elämältään ja toiminnaltaan tunnustakaan luterilaista uskoa. Ehkä.


Eli silloin etninen ortodoksi olisi vastaavasti ihminen, joka kuuluu ortodoksiseen kirkkoon historiallisista syistä, tavan vuoksi, osana suvun karjalaista perinnettä, olematta kuitenkaan sen suuremmin ortodoksi uskoltaan. Noinkohan se menisi! Määritelmä siis rajaisi ulkopuolelle kaikki kirkkoon myöhemmin liittyneet ja sellaiset ortodoksit tai liittyneet, joiden sukutausta ei ole Karjalassa. Tosin tuohon etnisten ortodoksien alueisiin voisi kai Karjalan lisäksi lisätä aivan hyvin myös muita alueita, vaikka Itä-Lapin (Sevettijärvi/Nellim) ja siellä asuvien kolttien taustan nykyisen Venäjän ja Kuolan alueella esimerkiksi Petsamon ympäristössä.

Jos soveltaisin tuota Simolan artikkelia ja hänen määritelmiänsä tähän jupinaani, niin silloin voisi kai sanoa, että tuollaisella etnisellä ortodoksilla ei välttämättä ole oikein kunnollista suhdetta omaan ortodoksiseen kirkkoonsa ja melkoinen osa heistä ei oikein edes tunne omaa ortodoksista uskoakaan. Silti etninen ortodoksi seisoo kirkon eturivissä aina, kun piispa vierailee seurakunnassa tai on oman etnisen ryhmän juhlapäivä. Traditio, perinteet, joita hän siis ei oikeastaan tunne kunnolla, merkitsevät hänelle paljon, sillä ne ovat hänen mielestään kirkon koko kivijalka. Tosin perinteiden syntymekanismikaan ei ole ihan tuttu, sillä joku juuri äsken, vaikka viime vuoden juhlassa keksittykin lasketaan helposti seuraavassa juhlassa jo ortodoksiseen perinteeseen kuuluvaksi.

Tällainen etninen ortodoksi, huolimatta, ettei hänellä oikeastaan ole kunnollista suhdetta seurakuntaansa ja kirkkoon yleensä, on kuitenkin tyytyväinen kirkon tekemään työhön. On se sitten museon rakentamista, hallinnon uudistamista, muuta strategiatyötä tai sitten sitä vanhahtavaa ja monen mielestä hieman syrjäänkin joutavaa hengellistä työtä ja diakoniaa - mitä se sitten oikeasti kenenkin mielessä onkaan.

Etninen ortodoksi antaa roponsa toisten ihmisten auttamiseen, kuhan vain ei tarvitse katsella kuvia tai kuunnella kertomuksia näiden avustettavien surkeasta elämästä. Hän on täysin tyytyväinen ja katsoo täyttävän oman kristillisen missionsa, kunhan joku hänen antamillaan rahoilla pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa tarkastelemassa erilaisia mahdollisia tai joskus toteutuvia projekteja näiden surkeiden ja kärsivien parissa. Lopputulosta - kohteen onnellisuutta tai surkua tai vaikka vain raporttia tehdystä työstä - hän ei välttämättä halua edes nähdä, jos nyt sellainen aina edes julkisuuteen saadaan.

Joissain tilanteissa tuollainen etninen ortodoksi saattaa olla jopa kiihkeä oikeaoppisuuden puolustaja joka seisoo
puolustuksen eturivissä ja sanoillaan joskus jopa teoillaankin todistaa jonkin ainakin omasta mielestään ortodoksisuuteen ja etenkin omaan ortodoksisuuteensa liittyvän asian erinomaisuutta. Hän ei välttämättä ole siinä tuomitsemassa toisia, vaikka väittää toisten tuomitsevan ja hän ei välttämättä ole siinä suvaitsematon, vaikka väittää muita suvaitsemattomiksi. Hän saattaa olla siinä pelkästään esimerkiksi vaikka rakkauden tai jonkin muun elämän detaljin vuoksi. Onko vaikkapa rakkauden kohteena sitten ortodoksinen uskonto ja sen oikea oppi vai joku muu, onkin sitten toinen asia. Hänestä kun tässä esimerkkitapauksessa rakkaus ja rakastaminen, hyväksyminen ja hänen määrittelemänsä suvaitsevaisuus menevät ylitse kaiken, jopa oikean opinkin, ortodoksisen uskon.

Etniselle ortodoksille on annettu muitakin nimiä. Tai oikeammin ne on kai alkuaan annettu etnisille luterilaisille, mutta kai niitä voi ihan hyvin soveltaa tämän toisenkin valtionkirkon jäseniin, ortodokseihin. Ne ovat mm. tapakristitty, siis tapaortodoksi ja kulttuurikristitty / kulttuuriortodoksi. Mielenkiintoisia termejä!

Minusta tuollainen kuttuuriortodoksi voisi olla vaikka sellainen kultturipersoona, jolla on aito etninen ortodoksinen tausta. Mutta todennäköisesti hän nykyään on useimmiten ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, kirkostamme narsistista liberalismia ja elämäänsä syvällisyyttä ja mystisyyttä hakeva uusortodoksi. Vaikea asetelma. Mutta löytyykö tuosta aitojen etnisten ortodoksien ryhmästä kulttuuriortodokseja? On siellä varmaan joitain, vaikka nyt ei heti montaakaan nimeä mieleen tulekaan. Ja kumma kyllä, enemmän nämä ns. "aidot" ortodoksiset kulttuurikristityt (siis etniset sellaiset) vaikuttavat ihan oikeasti enemmän aidoilta, "oikeilta" ortodokseilta, kuin liberalismia hakevilta tapakristityiltä. Sitä samaa en oikein helposti osaa sanoa muista jälkeenpäin ortodokseiksi tulleista kulttuurikristityistä. Lienenkö tässä nyt vain asenteellinen! Mahdollisesti.

Sen sijaan tavallisia tapaortodokseja (erotuksena näistä kulttuuriortodokseista) on sitten pilvin pimein meidänkin kirkossamme. Etnisiä tai vähemmän etnisiä. Myöhäsyntyisiä tai äidinmaito-ortodokseja. Kaikessa löytyy. Joskus tuntuu, kuin jopa nuo "rakastettavat", ahkerat, jopa hellyyttävät omat kirkkomummotkin olisivat sellaisia. He kun puuttuvat toisinaan - jotkut tosin aina - sellaisiin ulkoisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen uskonnollisuuden tai kristillisyyden tai niiden harjoittamisen kanssa. Kuten vaikka estävät ihmisiä istumasta kirkossa jalat ristissä tai kädet puuskassa tai
pukevat kirkkoon tulevia ihmisiä uudestaan huivein tai mekoin taikka sitten moittivat lasten vanhempia lasten luontaisesta ääntelystä kirkossa ja näin estävät näillä ns. etnisillä asenteillaan lapsiperheiden kirkkoon tulon, jne.

Tuollaiset tapaortodoksit tai laajemmin ajateltuna tapakristityt ovat varmaan - kuten Simolakin toteaa artikkelissaan - yksi syy ja hyviä "keppihevosia" ateisteille ja ns. vapaa-ajattelijoille, jotka yrittävät murtaa kirkkojen vallan Suomessa ja miksei muuallakin. He pitävät tapakristittyjä tyyppeinä, jotka eivät ole rehellisiä uskossaan ja kuuluvat kirkkoon ympäristön paineen, maineen tai kunnian tai usein jopa pelkästään kirkonmenojen kauneuden, esteettisyyden, erilaisten tapojen, tavan vuoksi. Samalla valitettavasti osa heistä ei kuitenkaan kunnioita kaikilta osin ortodoksisen kirkon uskoa ja oppia, vaan haluavat jopa muuttaa sitä joitain osia omien mielihalujensa mukaan ja itselleen paremmin sopivaksi. Esimerkkejä tällaisista löytyy vaikka kirkon kanonien soveltamisesta nykyaikaan tai vaikka siitä, ettei joku ns.
perinteinen synti olisikaan enää syntiä ja sitä voisi ilman kirkon tuomiota harrastaa vapaasti ja saada jopa sille kirkollinen hyväksyntä, jumalallinen siunaus. Vaikkapa elää ns. susiparina, avoliitossa tai mitä muita niitä vielä enemmän kohuttuja asioita tuolla saralla nyt onkaan. Niin - ja onhan siellä vielä vino pino niitä tasa-arvokysymyksiäkin vaikka naispappeudesta tai naisen alistamisesta miehen "alaisuuteen" avioliitossa.

Jälleen saattaa olla, että joidenkin lukijoiden verenpaine kohoaa  kirjoitukseni johdosta. Mikä olen minä tuomitsemaan toisten uskoa? Mikä olen minä arvostelemaan jonkun uskon syvyyttä? Mikä olen minä luokittelemaan ihmisten kunnollisuutta tai rehellisyyttä uskossaan? Ihan oikein, en mikään. Teen näitä jupinoita ihan vain pohtiakseni asioita ja selventääkseni ajatuksiani, kuten lienen jo aikaisemmin kirjoittanut.

En näillä mielipiteilläni jupinoissani halua edes kertoa, että tämä muka olisi ortodoksisen kirkon kanta ja linja. Ei. Tämä jupinoiminen on omaa yksityistä ajatteluani. En ole ortodoksisen kirkon pappi, enkä siis kuulu pappissäätyyn. Olen tavallinen ortodoksinen maallikko, nykyisin vielä valtion elätti, joka vain joutessani pohdin omana tykönäni tällaisiakin asioita.

Joskus tosin kyllä salaa mielessäni toivon, että oman kirkonkin piirissä pohdittaisiin vakavasti edes joitain näistä aiheista, sillä eiväthän ne suinkaan minun keksimiäni juttuja ole, vaan yleisesti maassamme keskusteluissa olevia asioita. Mutta tuo saattaa olla jo toiveajattelua, kun museo tai hallinnon paisuttaminen - vai sanotaanko sitä nyt
kuitenkin kiltimmin kehittämiseksi - vievät niin suuren ajan ja suuren osan toimintaan tarvittavista rahoista. Varsinaiselle kirkon työlle, niille kirkon perustyöhön kuuluville hengellisille asioille, ihmisten pelastuksesta huolehtimiselle tai edes niiden pohdinnalle, ei aina taida joillakin riittää aika, rahoista ja valitettavasti joskus jopa halusta ja taidoista nyt puhumattakaan.


HAP
happy

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

98. Pullasorsakirkon ongelma: tempputeologiaa vai ero valtiosta

Viime aikoina Suomessakin on yhä enenevässä määrin alettu keskustelemaan kirkon ja valtion erosta. Aikaisemminhan meillä sanottiin olevan kaksi valtionkirkkoa: ortodoksinen kirkko ja luterilainen kirkko, jotka saivat ja saavat yhä nauttia joistain sellaisista oikeuksista, joita muilla uskonnollisilla ryhmillä ja kirkoilla ei ole. Tällaisista oikeuksista kai merkittävin on kirkollisveron kanto-oikeus. Tosin samalla näillä kirkoilla on myös joitain yhteiskunnallisia velvoitteitakin, joista yksi merkittävistä liittyy esimerkiksi hautaustoimeen.

Nyt on nostettu esiin myös mahdollisuus, että jotkut muutkin uskonnolliset ryhmät tai kirkot voisivat saada veronkanto-oikeuden jäseniensä keskuudessa. Tämä siis tarkoittaisi sitä, että kirkollisvero tai yhteisölle tarkoitettu vero kerättäisiin valtion ja kunnallisveron kannon yhteydessä ja tilitettäisiin sitten valtion toimesta kyseisille yhteisöille.

Myös Suomen ortodoksisen kirkon päämies, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, on ottanut kantaa asiaan eräässä haastattelussa, jossa hän suhtautui varovaisen myönteisesti luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkisen aiemmin esiin nostamalle ajatukselle sallia kirkollisverotuottoja myös muille kuin luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle. "Suhtautuisin myönteisesti esimerkiksi siihen, että katolinen kirkko voisi saada kirkollisverotuottoa", arkkipiispa Leo totesi tuossa haastattelussa. Kari Mäkinen haluaisi antaa verotusoikeuden ilmeisesti huomattavasti laajemmalle joukolle kuin vain katolilaisille.

Nyt kun pää on avattu keskustelulle, apajalle on ilmestynyt paljon muitakin, kuin pelkästään kirkkoja tai uskonnollisia yhteisöjä, Erilaisilla foorumeilla on jo vaadittu verotusoikeutta mm. vapaa-ajattelijoille, puolueille, Punaiselle Ristille ja tietysti monenmoiselle joukolle erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Raha on aina toiminut hyvänä haaskana. Sen äärelle kokoontuu aina suuri joukko jakajia kenellä minkäkinlaiset motiivit taustallaan.

Luterilainen kirkko on tämän "kirkko ja valtio" -keskustelun yhteydessä saanut kritiikkiä mm. siitä, että se on alkanut nimittää itseään kansankirkoksi. Mitä se sitten heidän kielenkäytössään tarkoittaakaan, en edes yritä avata tuota termiä.

Valtionkirkko, valtionuskonto on kunkin valtion virallinen, sen omassa lainsäädännössä määritelty uskonto. Suomessa tällaisia ovat toistaiseksi vain ortodoksinen kirkko ja luterilainen kirkko, vaikka mediassa puhuttaessa teologista sivistystä vaille jääneet toimittajat käytettävät sanaa 'kirkko' tarkoittamaan lähes aina luterilaista kirkkoa. "Kirkko teki sitä tai tätä", "kirkossa tapahtuu", jne. jne, siis luterilainen kirkko teki, vaikka Suomessa on toinenkin virallinen kirkko, itse asiassa suurempi kirkko, kun katsotaan sen todellista kokoa ja merkitystä maailmanlaajuisesti. Mutta tämä on ollut ortodoksisen kirkon osa koko sen historian ajan, minkä ortodoksisuus on ollut Suomessa.

Jopa aikanaan opetettiin historiassa, että kristinusko tuli Suomeen lännestä ristiretkien aikaan joskus 1100-luvulta eteenpäin. Samalla hurskaasti unohdettiin, että jo 900-1000-luvuilla tai tiedä häntä vaikka jo aikaisemminkin, ortodoksista uskontoa levitettiin Bysantista Itä-Suomeen ja sitä kautta muuallekin Novgorodin kautta. Jopa niin tehokkaasti, että moni suomenkielen kristillinen sanakin on peräisin tuolta ajalta.


Kirkkojen yhteisessä toiminnassa, ekumeniassakin tuo ortodoksien jonkinlainen vähättely näkyy esimerkiksi tavalla, josta olen jo aikaisemmin jupissut: ekumeeninen jumalanpalvelus Suomen valtiollisessa kielenkäytössä tarkoittaa melkein aina luterilaista palvelusta, luterilaisessa kirkossa, jossa sivuosan suorittajana ja lukijana toimii milloin ortodoksinen arkkipiispa, milloin katolinen piispa, milloin helluntaisaarnaaja. Ja yhden virren tilalla saatetaan joskus harvoin laulaa luikauttaa ortodoksinen helppo kirkkoveisu, jonka maallistunut enemmistökin tunnistaa ilmeisen kristityksi lauluksi.

Joillakin tahoilla - lähinnä omien piirissä tai joskus myös tietysti tuoreen suomalaisen "uususkonnon", vapaa-ajattelijoiden, mutta myös joissain vapaakirkollisissa tai muiden herätysliikkeiden piireissä - kansankirkko käsite on nostettu kriittisesti esille ja siltä taholta on kiivaasti väitetty, ettei luterilainen kirkko ole mikään kansankirkko. Näin mm. siksi - siis heidän ja joidenkin muidenkin kritisoijien mielestä - koska kansankirkkous edellyttäisi tiiviimpää seurakuntayhteyttä. Mitä silläkin sitten taas tarkoitettaneenkaan? Näiden kriittisten edustajien mielestä luterilaiset papit puhuvat kansankirkosta, vaikka edustavat julkishallinnollista yhteisöä, siis valtionkirkkoa. ”Kansankirkko” edellyttää kritisoijien mielestä siis kansan tiivistä seurakuntayhteyttä, joka heidän mielestään on lähes olematon. Tiivistä on heidän mielestään vain kirkollisvero. Todelliselle uskonyhteydelle tärkeät jumalanpalvelukset ja ehtoolliset jäävät vain harvahkoille uskovaisille käytettäväksi ja nautittavaksi.

Aivan äskettäin Suomen Vapaakirkon äänenkannattajan Suomen Viikkolehden päätoimittja Hannu Lahtinen sanoi eräässä haastattelussa, että
"uusia seurakuntia tarvitaan, koska valtaosalla suomalaisista ei ole säännöllistä seurakuntayhteyttä." Siis "ruumista" ei vielä ole, mutta perinnönjako on jo alkanut.

Kriitikot näkevät tässä asiassa saatavan parannuksia, jos kirkko ja valtio erotetaan. Ja heidän mielestään ero on myös kirkon etu. Monesti tässä samassa yhteydessä kritisoidaan koko kirkon muutakin hengellistä ja opillista tilaa ja ajoittain keskusteluissa vilahtelee myös sanat: kirkon rappio. Syy rappioon saattaa sitten tosin olla joillakin aivan päinvastainen kuin taas toisilla. Tämäkin kertonee jotain käytävän keskustelun tasosta. Mielenkiintoista on myös se, ettei keskustelu niinkään nouse kirkon sisältä, vaan täysin ulkopuolisilta tahoilta, joille ei pitäisi kirkon asioiden kuulua mitenkään. Mutta tässäkin asiassa: rahalla ja niiden käyttämisellä sekä halulla päästä käyttämään noita muilta kerättyjä rahoja omiin tarkoituksiinsa, on outoja vaikutuksia.

Viime aikoina juhlittua 1700-vuotiasta Milanon ediktiä, kirkon ja valtion tiiviin suhteen alkamista, siinä kuin myös vaikka vielä sitä vanhempia tapahtumia Rooman valtakunnassa pian Kristuksen ristinkuoleman jälkeen, onkin pidetty syinä koko kirkon ja valtion välisten suhteiden rappioon tai minkä niminen tila se nyt kenelläkin kritisoijalla puheissa onkaan.

Pääasiassa äänessä lienevät näissäkin kriittisissä keskusteluissa olleet valtiokirkkoon kuulumattomat tai ateistit ja ns. vapaa-ajattelijat. Tämä lienee luonnollista, sillä ovathan he yhdessä melko suuri ryhmä Suomessakin. Jonkin verran keskustelua lienee ollut jo luterilaisen kirkon puolella, kirkon sisällä, mutta ortodoksisen kirkon osuus keskusteluissa on jäänyt selvästi taka-alalla. Jos saan käyttää hieman roisia sanontaa, joka mielestäni kuvaa hyvin tätä tilannetta, niin ortodoksinen kirkko on seurannut "kirkko ja valtio" -asiaa kuin "kusi sukassa". Hiljaa, vähäeleisesti ja samalla pelkoa tuntien. Osittain hiljaisuus on johtunut myös tietämättömyydestä tai jopa ihan aidosta osaamattomuudesta tämän asian edessä. Kädestä syöjä, almujen noukkija ei ole historiansa saatossa oppinut potkimaan vastaan.

Itse olen vuosikausia ollut nykykäytännön, siis valtiokirkon, kannattaja. Olen ollut sitä mieltä, että oman ortodoksisen kirkkomme pelastus on ollut sen virallinen asema maamme toisena valtionkirkkona. Viime sodat tuhoineen ja sen seurauksena tapahtunut jälleenrakennus olivat todella merkittäviä ortodoksisen kirkon kohtalon ja jatkumon kannalta. Olojen rauhoituttua, valtionkirkkostatus on taannut tasaisen rahavirran ja vakaammat olot, kuin muutoin olisi ehkä ollut mahdollista. Mutta nyt enemmistön ekumenian ja tasa-arvon sekä sodanjälkeisen oikeudenmukaisuuden nimissä osoittama yhteiskunnallinen sääli meitä paljonkärsinyttä evakkokansaa ja omaisuutensa menettänyttä kansanosaa kohtaan alkaa vaihtua hiljalleen muihin tunteisiin ja tunteeton ja maallinen raha ratkaisee näissäkin asioissa.

Viime vuodet ovat selvästi alkaneet nakertaa minunkin mielipidettäni kirkon ja valtion yhteiselosta. Vakaa tulomuodostus on saanut aikaan hengellistä laiskuutta, teologista tuherrusta, suunnitelmallisuuden puutetta ja etenkin - tuhlailua. Maalliset "krumeluurit" ja rahan käyttökohteet ovat nousseet hengellisen elämän edelle. Jopa ortodoksinen kirkkokin on laitostunut ja muuttunut jopa jo hieman sekulaarimmaksi. Ortodoksinen kirkko ehkä kuitenkin vain hiljalleen, luterilainen kirkko ilmeisen pikavauhdilla. Kirkolliset, siis aidot kristilliset arvot, ovat heittäneet "härän pyllyä" suomalaisessa yhteiskunnassa ja kristillinen arvomaailma on muuttunut kohta niin, ettei sitä oikein omakseen tunnista. Näin etenkin tuolla toisen sisarkirkkomme puolella ja seurauksena siellä on ollut lisää hajaannusta, uusien kirkollisten yhteisöjen syntymisiä.

Hallinto ja byrokratia kirkoissa ovat paisuneet sellaisiin mittoihin, että pieni kirkon jäsen jää siinä helposti jalkoihin. Kuolleista pidetään hautausmailla kohta parempaa huolta kuin elävistä seurakunnissa. Hengelliseen toimintaan ja ihmisten pelastuksenturvaksi tarkoitettu kristillinen organisaatio on kuin suuri tunteeton valtionyritys erilaisine yli- ja alipäälliköineen sekä moniportaisine byrokraatisine toimielimineen. Järkevää toimintaa ja tilannetta purnaavien työskentelyä yritetään suitsia vaikka lakipykälin, jos ei muuta voida. Saadakseen verovaroin kustannettua palvelua, pitää kohta omata suhteita, tietoa, rohkeutta ja mitä lie. Pieni ihminen ei enää kohta selviä kirkonkaan rattaissa, vaan syrjäytyy pelkäksi "kaiken maksajaksi".

Yksilöllisyys on tunkenut vauhdilla päälle valtionkirkkoihinkin ja yhteisöllisyys alkaa kohta kadota kaikilta, jopa meiltä ortodokseiltakin. "Minulle - kaikki - nyt - heti" - mentaliteetti iskee narsistisen yhteiskunnan joka kolkkaan, kirkkoonkin. Vanha, tuttu ja turvallinen kirkko ei enää kelpaa, halutaan uusi, moderni ja etenkin sellainen kirkko, joka ei nimittele ihmisten pahoja tekoja synniksi eikä vaadi heiltä katumusta, vaan jossa saa pitää hauskaa ja toteuttaa itseään. Pitää olla suvaitsevainen, vaikkakaan esittäjät eivät
edes selvästikään tunne tai ovat jo unohtaneet tuon sanan oikean merkityksen, ja elämäntyylilleen uskollisina luoneet tuollaisille sanoille uusia tarkoituksia ja selityksiä omien mielihalujensa ja suuntautumiensa mukaan. Samalla tietysti he nollaavat entiset merkitykset, joita ja joiden kannattajia he sitten eivät enää vanhakantaisesti sanottuna suvaitse. 

Päinvastoin he tuomitsevat tuollaiset sanojat, luokittelevat heidät ei-toivottuihin tyyppeihin, vähentävät tai lopettavat rahoituksen heidän edustajiltaan tai taustaryhmiltään, vaikka ne edustaisivat kuinka hyvin tahansa hurskasta perinteistä kristillistä hengellisyyttä tai kirkolle aina kuulunutta hädänalaisista ihmisistä huolehtimista tai evankeliumin levittämistä. Ei, ei! He siirtävät tällaiset "vastarannan kiisket" ja uuden modernin opin purnarit syrjään valtionkirkolle ominaisin demokraattisin päätöksin, enemmistön voimin.

Ehkä noista syistä johtuen alan kohta minäkin toivoa kirkon ja valtion eroa. Kirkkoon kuuluminen tulee silloin ihmisille merkityksellisemmäksi. Siihen ei enää kuuluta silloin tavan vuoksi, tietämättä yhtään, miksi kuulutaan. Tuntematta ollenkaan sitä ideologiaa, joka on kirkon taustana. Kirkon jäsenet ovat varmasti silloin, kirkon ja valtion eron jälkeen, lähempänä toisiaan arvomaailmassa ja ideologiassaan. Tosin se samalla saattaa johtaa joihinkin lieveilmiöihin. Suomalaiset tuntien, mahdollisesti syntyy yhdenasian kirkkoja. Myös kirkosta eroaminen kenties lisääntyy ja kirkkojen taloudellinen asema heikkenee, koska niillä jo nyt on liikaa maallista omaisuutta vartioitavanaan ja huollettavanaan. Ja samalla näiden "tusinakirkkojen" ja jäljelle jäävien vanhojenkin kirkkojen yhteiskunnallinen merkitys mahdollisesti heikkenee ja vaikutusvalta vähenee.

Muttei välttämättä. Asia kun on todennäköisesti kiinni enemmänkin vanhojen kirkkojen persoonista ja ihmisistä, jotka kirkkoa johtavat ja siellä toimivat. Mutta eniten kaikki on varmasti kiinni yhteisön omasta ideologiasta, kirkon uskosta ja opista ja sen pysyvyydestä. Hetken hurmalla ja tempputeologialla ei pitkälle päästä. Pysyvyys, turvallisuus, perinteet, tuttuus, aktiivisuus, ihmisistä välittäminen ja huolehtiminen nousevat varmasti esiin, kun aikanaan ihmiset pähkäilevät, mihinkähän kirkkoon sitä nyt taas liittyisikään.

Mutta samalla tuo ero saattaa tuoda esille hurjasti uusia, hyviä asioita. Kirkon parissa työskentelevät ovat sen jälkeen toivottavasti mieluummin idealisteja kuin materialisteja. Kirkkoon kuulumiselle palaa sen alkuperäinen merkitys: halu pelastua. Noita hyviä puolia löytyy varmasti läjäpäin lisää, mutta valitettavasti myös varmaan haittojakin. Siksi asia ei ole vielä täysin kiteytynyt ajatuksissani, mutta jos pitää sanoa jokin ns. valistunut arvio, arvelen kirkon ja valtion eron olevan varsin lähellä. En ole varma ennätänkö nähdä sen, mutta lapsenlapseni näkevät sen melko varmasti.

Tällä hetkellä mielestäni kirkon ja valtion suhteissa on menossa jonkinlainen "pullasorsa-vaihe". Valtio ja tämä "hiljainen kansa", kirkkoon kuuluvat, asioista mitään tietämättömät, passiiviset jäsenet ruokkivat verovaroillaan kirkkoa kuin pullasorsaa. Seurauksena on kirkonkin osalla sama, mikä on pullasorsalla syksyllä: se ei pääse lihavana lentoon, siivet eivät kanna, eikä se enää muista, minne sen pitikään lentää.



HAP
happy

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

97. Rajojen rikkominen ekumeniaa vai ekumenismia?

Jokin aika sitten saimme lukea mediasta mielenkiintoisella otsikolla varustetun uutisen, jossa eräs luterilainen piispa ilmoitti Facebook-sivuillaan olleensa osallisena "skandaalissa". Pian tämän julkistuksen jälkeen ortodoksinen piispakin astui kaapista ja ilmoitti olleensa mukana tuossa samassa tapahtumassa. Aihe aiheutti hämmennystä toisaalla, mutta myös iloa, hurraa-huutoja ja aplodeja toisaalla.

Kaiken kaikkiaan asian julkistaminen ja esille tuominen oli minun mielestäni lapsellinen teko, jossa piispa kehuskeli, etten sanoisi rehvasteli, tehneensä jotain sellaista, jota ei todennäköisesti muualla maailmassa hyväksytä. Mutta Suomessa hyväksytään!?! Itse rinnastin tuollaisen tapahtuman ja sillä kehuskelun joskus mediasta lukemiini ns. "ehtoollisbongareihin", jotka julkisuudessa kehuskelivat kiertävänsä eri kirkkojen ja uskonnollisten ryhmien ehtoollisilla. Oli se sitten heille sallittua tai ei, he tekivät sitä joka tapauksessa uhmaten näiden uskonnollisten yhteisöjen omia sääntöjä, perinteitä ja tapoja. Minun mielestäni: pilkaten ihmisten pyhiä asioita. Tässä nyt kyseessä olevassa, ilmeisesti johonkin ekumeenisen perheen kodinsiunaukseen liittyvässä "skandaalissa" oli hieman samoja eväitä. Etenkin sen julkistamisessa ja tavassa, miten asia tuotiin esille suurelle some-kansalle.

Itse suhtaudun erityisesti ja vakavasti jopa tosikkomaisesti asioihin, jotka ovat omassa kirkossani pyhiä sakramentteja, kuten juuri ehtoollinen. Ehtoollinen ei ole minusta koskaan pelleilyn kohde, ei bongailukohde eikä tarkoitettu kenellekään muille kuin sellaisille ortodokseille, jotka ovat siihen valmistautuneet kirkon omien sääntöjen mukaisesti, katumuksella ja paastolla. Ehtoollista ei siis ole tarkoitettu edes kaikille ortodokseillekaan, ellei hän ole siihen valmistautunut.

Ekumenia on mielenkiintoinen asia. Sitä ei pidä sekoittaa kuitenkaan ekumenismiin, jota selittääkseni voisin kai lainata tähän erään melko tiukkaa linjaa edustavan suomalaisen ryhmän jäsenen tekstiä. Siinä sanotaan ekumenismista mm. näin (tosin hieman omin sanoin referoituna ja mutkia oikoen):

Ekumenismi ja ilman ennakkoehtoja tapahtuva rupattelu muunuskoisten kanssa ei ole hyödyllistä, vaan vahingollista. Se on maallista ajattelua, tavallista suhdetoimintaa, joiden tavoite ei ole ollenkaan hengellinen. Tuollainen toiminta tahraa, sekoittaa ja hämärtää ajatuksia ja on haitallista uskovaisille.
Melko tiukkaa tekstiä, jota perustellaan vielä lisää mm. näin:
Ekumenismillä ei ole mitään tekemistä ekumeenisuuden kanssa. Oikea ekumeenisuus liittyy Kirkon katolisuuteen (todellisuuteen, kokonaisuuteen, täydellisyyteen), jota ortodoksinen kirkko edustaa.
Ekumenismi ei ole tuossa mitenkään tarkasti määritelty, mutta siitä selviää, että se ei ole - ainakaan näiden ihmisten mielestä - sama asia kuin ekumenia ja että se on jossain määrin jopa vastakkainen tai ehkä enemmänkin kielteinen ilmaus ekumenisesta toiminnasta.

Ryhmä ajattelee joidenkin mielestä melko nurkkakuntaisesti, mutta ilmeisen ortodoksisesti, kun se määrittelee vielä muita kirkkoja:

Ongelmana on ortodoksinen käsitys muista kirkoista, jotka ortodoksien mielestä eivät ole aitoja paikalliskirkkoja ja eivät siis muodosta ortodoksisessa käsityksessä ymmärrettävää Kirkkoa.
Jos Suomessa olisi ihan oikeasti ja aina ajateltu noin, ortodoksien elämä olisi historian saatossa muodostunut varmasti erilaiseksi ja vieläkin kokemaamme vaikeammaksi. On ollut - käyttääkseni ihan ortodoksista termiä - ekonomista olla ekumeeninen. Ehkä siksi maatamme ja sen ortodoksista kirkkoa onkin usein sanottu - oman patriarkkammekin toimesta - ekumenian johtotähdeksi maailmassa. Tosin jotkut ovat myös nimittäneet vastaavasti kirkkoamme maailman luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi.

Mutta tuo edellä kirjattu tuon ryhmän käsitys kuvaa myös jossain määrin niitä ajatuksia, mitä ortodoksisilla kirkolla on muualla maailmassa, etenkin esimerkiksi Venäjällä, Serbiassa ja osittain myös Kreikassakin, missä ne ovat valtakirkkoja, enemmistöjä. Meillä suomalaisilla ortodokseilla ei ole varaa tuollaisiin ajatuksiin pienenä vähemmistönä ja toisena valtionkirkkona.

Huolimatta Suomessa esitetyistä myönteisistä lausunnoista, kirkkomme korkea-arvoisimmalta piispalta, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkka Bartholomeokselta on toki tullut tiukempiakin lausuntoja. Viimeksi syyskuussa tänä vuonna (2013), kun hän vastasi erääseen esitettyyn kritiikkiin ortodoksisen kirkon harjoittamasta ekumeniasta. Hän sanoi mm. "
We are not betraying Orthodoxy - We are not ecumenists." (Me emme ole pettäneet ortodoksisuutta - me emme ole ekumenisteja.)

Joitakin aikoja sitten Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi kaikki kirkolliset suhteensa Ruotsin luterilaiseen kirkkoon. Prosessi kirkon piirissä eteni niin, että aivan äskettäin saimme lukea mediasta, että huipputehtävissä toiminut pappi, professori Eva Hamberg eroaa Ruotsin kirkosta.  Hän toi eronsa yhteydessä esille joitain syitä tapahtuneelle. Hänen mielestään:
- tuleva arkkipiispa Antje Jackelén ei voinut seistä apostolisen uskontunnustuksen takana vaan torjui sen;
- yksi arkkipiispaehdokas sanoi neitseestäsyntymisen olevan vain kielikuva;
- useiden arkkipiispaehdokkaiden mukaan kuoleman jälkeen ei olisi mitään kahden mahdollisuuden riskiä (taivaan ja helvetin);
- Jeesus on enimmäkseen poissa, kirkko haluaa puhua kaikesta muusta muttei enää hänestä;
- kirkon johto vainoaa ryhmiä, jotka ovat eri mieltä;
- erilaisista syistä "rangaistusluokkaan" asettaminen ei ole hänen mielestään kristillisen kirkon arvon mukaista toimintaa.

Mielenkiintoisia analyyseja meidän ortodoksienkin lukea. Onko tässäkin sitten aikanaan sama, kuin on ollut monessa muussakin asiassa: mitä iso Ruotsi edellä, sitä pieni Suomi kohta perässä. Miten käy ekumenian, jos toinen osapuoli sortuu tällaiseen harhaoppiin? Taputetaanko vain iloisesti käsiä ja huudetaan: hyvä, hyvä! Miten oma ortodoksinen kirkkomme profiloituu tässä tilanteessa? Pitäisikö ja osaako se edes profiloitua? En tiedä.


Joka tapauksessa suomalainenkin ekumenia on välillä alkanut saada joissain tilanteissa jopa noita edellä mainittuja ekumenistisia piirteitä ja ei aina ole ollut oikein samansuuntaista maailmanlaajuisen ortodoksisen ekumeniakäsityksen kanssa. Tuo "skandaali"-episodi lienee yksi ilmentymä sellaisesta.

Olen joskus joissain yhteyksissä kohdistanut jopa syyllistävän sormeni niihin joihinkin, tosin vähälukuiseen, mutta kovaääniseen, ja usein näkyvällä paikoilla olevaan, kirkkoon liittyneiden ryhmään, johon kuuluvat ihmiset eivät ole osanneet oikealla tavalla luopua vanhasta kirkostaan ja etenkään sen opeista ja ovat yrittäneet väen väkisin muuttaa ortodoksista kirkkoamme mieleiseensä suuntaan. Se ei onnistu. Se on mahdotonta. Jos se onnistuisi, ortodoksinen kirkkomme erotettaisiin ortodoksisesta maailmanlaajuisesta perheestä harhaoppisena.

Se on samalla tavalla mahdotonta maallikolle, papille tai myös piispalle. Ketkään heistä eivät voi yksinään muuttaa ortodoksista oppia, vaikka kuinka yrittäisivät. Ei vaikka kuinka samalla yrittäisivät näyttää omassa elämässään muilta kuin ortodokseilta, toimia vastoin oikeaa oppia ja puhua ei-ortodoksisesti ja uskoomme kuulumattomin termein sekä unohtaa oman kauniin liturgisen perinteemme.

Toivottavasti he eivät jälleen ryntää kädet ojossa halaamaan maahamme saapuvaa, ilmeisesti hindulaista, äiti Ammaa ekumenian nimissä. Heidänhän - papiston, siis piispojen ja pappien - pitäisi olla esikuviamme uskon tiellä. Ja vaikkapa hindulaisuuteen hakeutuminen ja sen riittien noudattaminen ei varmasti ole sitä.


Hieman huolestuneina siksi luin niitä ylistäviä ja kiittäviä lausuntoja, joita tuostakin jupinan alussa mainitusta "skandaalista" sai netistä ja sosiaalisesta mediasta lukea. Siitä oli kyllä oikea ortodoksisuus kaukana ja pitkälti nämä - mielestäni luterilaiset - kannanotot voi lukeakin edellä tässä tekstissä mainittuihin ehkä kauniisiin maallisiin ajatuksiin ja tavalliseen kirkkojen väliseen suhdetoimintaan, joilla ei ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Mutta samalla pitää sanoa kuten tuon tekstin kirjoittaja, että tällaiset asia kyllä ihan oikeasti tahraavat, sekoittavat ja hämärtävät ajatuksia ja voivat ihan oikeasti olla haitallisia ortodokseille.

Minusta rajojen rikkominen uskonnollisissa asioissa ei ole ekumeniaa. Se saattaa olla enemmän leikkimistä ekumenialla olematta sitä. Siinä kaikki tietävät (toivottavasti), mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tee niin. Kaikki leikkivät ekumeniaa ja toimivat muka-ekumeenisesti, mutta oikeasti samalla kirkot pitävät kiinni omista rajoistaan ja reviireistään, sillä heillä ei ihan oikeasti ole oikeutta rikkoa niitä, ylittää niitä.

Tuollaisilla "skandaaleilla" rohkaistaan tekemään ei-dogmaattisia palveluksia ja väärällä tavalla kirkon omia pyhiä toimituksia ja sitä kautta hämärretään omaa oikeaa oppia ja yritetään tehdä toisen oppia oikeaksi ja hyväksyttäväksi meillekin. Ekumenia voi ja saa tai jopa pitääkin toki olla toistensa rakastamista, oikeaa suvaitsevaisuutta, hyväksymistä, sietämistä, opillisia keskusteluja ja montaa muutakin positiivista toimintaa. Mutta sen pitäisi aina samalla olla muutosta - muutosta kohti yhteistä oikeaa päämäärää, kohti yhtä, pyhää ja katolista kirkkoa.

Tällaisessa toiminnassa pitäisi jo varhaisessa vaiheessa huomioida, kenen säännöillä toimitaan, kenen ehdoilla edetään, kenen opin mukaan toimitaan, millä tavalla. Tietäneekö tuota siltikään kukaan ihan oikeasti.

Jos Suomessa pidetään ns. valtiollinen ekumeeninen jumalanpalvelus, voitaisiinko se joskus pitää myös ortodoksisessa kirkossa, eikä aina luterilaisessa. Miksei joskus vaikka katolisessakin kirkossa. Onko sopivaa laittaa ortodoksinen arkkipiispa tai katolinen piispa tavalliseksi lukijaksi ja pienen sivuosan esittäjiksi, rekvisiitaksi, näihin muka-ekumeenisiin jumalanpalveluksiin. Tässä tulee mieleen eräs tapahtuma maallisesta elämästä, jossa eräs silloinen maaherra touhutessaan veteraanijärjestöjen toiminnassa pyysi erääseen suureen veteraanien juhlatilaisuuteen arvokkaiden kutsuvieraiden (joilla ei ollut mitään tekemistä veteraanien kanssa) sekaan hankkimaan ikään kuin rekvisiitaksi muutaman veteraanin. Samanlaista rekvisiittaa ovat minun mielestäni katoliset ja ortodoksiset piispat ns. valtiollisissa ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ja tuolla samalla - maaherran mentaliteetilla - sinne hankittu.

Tässä vaiheessa jo melkoinen joukkio lukijoita on leimannut tämän jupinan kirjoittajan todennäköisesti suvaitsemattomaksi tolloksi. No ehkä puoliksi totta, mutta jälleen tuo sana "suvaitsevaisuus" on mielenkiintoisessa käytössä, jos näin ajattelevat. Entinen oppilaani peruskoulun ala-asteella, nykyinen TT ja dosentti Olli-Pekka Vainio on kirjoittanut suvaitsevaisuutta käsittelevässä kolumnissaan "Mitä on olla suvaitsevainen" mm. näin:
Se on sanan turmeltunut. Sitä voidaan käyttää ilmaisemaan niin monia keskenään ristiriitaisia asenteita, että voidaan aiheellisesti kysyä, onko käsitteellä enää mitään järkevää sisältöä.
Tuota samaa voisi kai kohta kysellä toisenkin sanan kohdalla. Se sana on: ekuminismi tai vaikkapa ihan alkuperäinen ekumeniakin suomalaisen mallin mukaan toteutettuna.

Itse toivon hartaasti, että oma ortodoksinen kirkkomme ei ihan kaikessa ottaisi oppia toisesta valtionkirkostamme, jossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, ja joka kohta muistuttaa enemmän jotain kansalaisjärjestöä kuin kristillistä kirkkoa.

Ekumeniaa tarvitaan, se on hyödyllistä myös meidän kaikkien pelastuksen kannalta. Mutta sillä ei saa luoda itsellemme tai toisten kirkkojen ihmisille vääriä mielikuvia ja harhoja, jotka eivät mitenkään kuulu omaan ortodoksiseen kirkkoomme, jota edelleenkin - ekumeniankin jälkeen - saamme ja täytyy pitää ainoana oikeana kirkkona maailmassa. Ekumenian avulla teemme askelia - pitempiä tai lyhempiä - kohti yhtenäisyyttä, ei universaalisuutta vaan kohti oikeaa katolisuutta, täyteyttä ja täydellisyyttä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

”Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol.3:11)


HAP
happy

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

96. Kirkossako moraalista korruptiota?

Seurasin tässä päivänä muutamana aamutelevisiossa käytävää keskustelua, jossa helsinkiläinen museon johtokunnan puheenjohtaja kertoi moraalisesta korruptiosta museomaailmassa. Tällä kertaa tuossa jutussa ei siis tarkoitettu ortodoksista kirkkomuseota, vaan erilaisia Helsingin taidemuseoita.

Tuo keskustelu oli mielenkiintoinen. Siinä keskustelija väitti tällaisen ilmiön olevan olemassa, mutta kun kysyttiin, onko sitä Helsingin museoelämässä, hänkin ehkä hieman pelkäsi sanoa asioita suoraan ja siksi kaarteli ja kierteli vastaustaan ja päätyi lopulta ilmaisuun, että ollaan menossa sitä kohti.

Käytännöllinen ja mielenkiintoinen tapa väittää ja siinä ohessa kertoa mahdollisia tosiasioita ihmisistä ja asioista kuitenkin samalla syyllistäen ja osittain jopa tuomiten näitä tekoja. Ilman sen kummempia todisteita joistain saatiin melko nopsaan melkein rikollisia ja jos ei rikollisia niin jonkinlaisia syyllisiä kuitenkin. Sillä ainakin he olivat jotain kepulikonsteja mahdollisesti suunnitelleet tai jos ei suunnitelleet, niin ainakin saattavat suunnitella. Tuolla samalla periaatteellahan ennen muinoin isät antoivat kaiken varalta päivittäin pojilleen selkäsaunan: jos eivät ole tehneet pahojaan, niin ainakin ovat suunnitelleet tekevänsä niitä.
Mitäpä jos ajattelisimme asiaa myös kirkon piirissä? Nytkään en ajattele pelkästään kirkkomuseota. Vaan ihan koko kirkkoa. Onko kirkon piirissä moraalista korruptiota? Ainakin joku aika sitten eräs tiiviisti ja läheisesti kirkon piirissä työskennellyt väitti näin sensaatiomaisesti lehtiuutisessa, että korruptiota siis olisi kirkonkin piirissä. Tiedä häntä! Nyt tuo sanoja on joka tapauksessa sitten erotettu töistään.

Määritelläänpä ensin sana korruptio. Nykyiseen moderniin tietokoneistettuun elämäämme tunkeutunut uusi tietosanakirja, Wikipedia, määrittelee se näin:
"Korruptio, (latinaksi: corrumpere, turmelus, pahaan vietteleminen), on toimivallan väärinkäyttöä yksityisen edun tavoitteluun. Korruptiossa vastuullisessa asemassa oleva henkilö, esimerkiksi virkamies lahjotaan antamaan lahjojalle etua säännösten vastaisesti."
Korruption eräitä tunnusmerkkejä ovat varmaankin ilmaiset matkat, lounaat, lahjat ja jopa raha, jota jaetaan ns. tiskin alta, salaa, muilta piilossa. Jakajana on yleensä joku kolmas osapuoli. Korruption kohteella, korruptoituneella työntekijällä on tekemistä tämän kolmannen tahon kanssa - hän esimerkiksi ostaa työpaikalleen tai työnantajalleen jotain jostain tai hankkii muita palveluja - ja tuo kolmas osapuoli vaikuttaa noihin valintoihin, jotta hän suosisi tätä.

Mutta entäpäs jos maksajana onkin oma työnantaja? Jos työntekijä saa näin yksityistä etua säännösten vastaisesti. Jos hän toiminnallaan - vaikkapa vaikenemalla työpaikan / pomon ongelmista, väärinkäytöksistä, laittomuuksista, säädösten vastaisesta toiminnasta - vaikuttaa jotenkin siihen, että hän saa matkoja ulkomaille tai jotain muuta lähes palkaksi katsottavaa etua työssään ilman, että siihen olisi oikeastaan työnantajan taholta tai taikka etenkään hänen edustamansa yhteisön taholta sen kummempaa tarvetta. Ne eivät siis oikein satu millään työnantajan intresseihin, eivätkä palvele omaa taloa tai koko työyhteisön osaamista ja ovat siis enemmän tuota määritelmässä mainittua yksityistä etua, josta esimerkiksi pitäisi maksaa veroluonteisia maksuja. Mikkelissä verottaja puuttui näihin asioihin ihan äsken kaupungin kohdalla: liian suuriin synttäri-, läksiäis-, ym. lahjoihin, jopa joihinkin matkakorvauksiin ja muihin ns. henkilökuntaetuihin (vaikka ilmaislippuihin sporttiklubiin), jotka ovat suurelta osin veronalaista palkkaa, josta ainakin työnantajan tulee maksaa joitain maksuja.

Tuolla tavalla ajateltuna mieleeni tulee useitakin asioita, joiden voisi ajatella olevan korruptiota kirkonkin piirissä. En tosin ole oikea ihminen määrittelemään, onko se sitä oikeasti. Siltä vain minusta joskus tuntuu. Mitä nuo sitten voisivat olla? Millaisia asioita kirkon piirissä voisi katsoa olevan jonkinlaista korruptiota?

Jos asiaa ajattelee ahtaasti, niin papiston lähes kaikki työ hipoo tuota korruptiomääritelmää. Hehän kulkevat toimituksesta toimitukseen lihapatojen ääreltä täytekakkukahveille, mutta ei kai kukaan normaali ihminen voisi pitää tuota korruptiona. Voisi toki - jos omaisi samanlaisia ajatuksia, kuin tuo museon johtokunnan puheenjohtaja. Siis ajatella niin, että ainakin se voi johtaa moraaliseen korruptioon, niinhän hän ajatteli. Itse näen ongelman enemmän vain esteettisenä ongelmana: pappiressukat lihovat liikaa juostessaan (noin siis vain sanaleikkinä) noissa tilaisuuksissa hyvien ruokien, karjalanpiirakoiden ja karjalanpaistin (jota muuten nykyään nimitetään jossain eteläsuomalaisissa karjalais-ortodoksisuutta vieroksuvissa paikoissa 'luovutetun alueen lihapadaksi') sekä leivonnaisten ääressä päivät pitkät. Itse pitäisin tuollaista mässäilyä jo jossain vaiheessa jopa riesana. Syödä nyt karjalanpaistia joka päivä! Ja ongelma se on kai papille siinäkin mielessä, ettei lihava pappi ole oikein oivallinen esimerkki laumalleen paastoavasta paimenesta.

Mutta noista ilmaisista matkoista voisi löytyä enemmänkin. Muistan aikoja, jollain seurakuntien papeilla, usein kirkkoherroilla tai muuten johtavassa asemassa olevilla oli tapana tehdä oma lomamatkansa yhdessä seurakuntalaisten kanssa jonnekin kauas työmatkana, ns. seurakuntamatkana. Tai joskus se saattoi olla koulutus- ja opintomatka yhdessä kollegoiden tai muiden samanlaisten kanssa. Siinä oli monta etua: matkaa ei tarvinnut maksaa itse, siitä sai työaikaa eli usein samalla päivärahat, jotka ulkomailla ovat normaalia suuremmat. Eläminen tuli halvemmaksi ja palkkarahaa jäi käytettäväksi muuhun mukavaan. Ja mikä vielä mukavaa: oma loma-aika ei kulunut, sillä matkahan oli lähes työtä vuorotta. Päinvastoin, ylimääräisiä vapaapäiviä kertyi roppakaupalla ylitöistä, joita tosin ei kaikilla ns. työajattomilla olisi ollut edes oikeutta merkitä tai laskea hyväkseen. Vaimokin saattoi joskus päästä mukaan matkalle, jos oli kanttori (virkamatka) tai jos ryhmä oli riittävän suuri (ryhmän koosta johtuva ilmaismatka). Ja saatava hyöty sen kun vaan tuplaantui.

Moni tuollaisen matkan tehnyt saattaa nyt ärähtää, sillä eivät nuo matkat aina lomamatkoja olleet, vaan kovaa työtä matkanjohtajana ja järjestelijänä. Näin saattoivat ollakin, joitain tarinoita olemme matkoilla olleilta saattaneet kuullakin. Mutta sekin riippui varmaan ihmisestä, seurueesta ja itse matkakohteesta. Kyllä itse näkisin, että matka silloin tällöin - ehkä kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen - saattaisi olla noinkin, mutta jos - hyvä ettei - melkein joka toinen vuosi tai joka vuosi tai joskus useammankin kerran vuodessa. Silloin minulla ainakin heräisi epäilyksensä.

Kuten tuosta esimerkistä voi huomata, korruptiota saattaa olla toki kirkonkin piirissä. Se saattaa olla samanlaista kuin muualla tai omanlaistansa. Se saattaa olla pienempää rahallisessa mielessä, näpertelyä tai sitten ei, jos asiaa katsotaan pitkällä aikajänteellä. Se saattaa olla eräänlaista "suurperheisten pienipalkkaisten" (tässä tuo ilmaus tarkoittaa palkan osalta lähinnä Helsingin ulkopuolisia) veronkiertoakin - ylimääräistä palkkaa, johon verottaja ei pääse tarttumaan. Se saattaa olla vaikka mitä - siis miksei vaikka tuota alussa mainittua museon johtokunnan puheenjohtajan mainitsemaa moraalista korruptiota.

Joku voisi ajatella myös, että eräänlaista korruptiota tai ainakin moraalista korruptiota on myös ns. "hyvä-veli-järjestelmä", joka löytyy toki kirkostakin. Kaverille järjestellään suhteilla erilaisia hyödykkeitä: töitä ilman lomautuksia, muita taloudellisia etuisuuksia, vihreämmän oksan elää, alihankintoja projekteissa, mitä nyt sitten keksitäänkään ja tietysti noita edellä mainittuja rahakkaita "työmatkoja". Joskus ollaan sellaisessa asemassa organisaatiossa, että sillä voidaan vaikuttaa vahvasti vaikka erilaisiin hankintoihin tai vaikka henkilövalintoihin: mikä/kuka valitaan ja mihin valitaan ja kuka syrjäytetään, vaikka hakijoissa olisi päteväkin. Tuollainenkin varmaan olisi sitä moraalista korruptiota ellei sitten jo ihan rappiota, jos sitä kirkonkin piirissä olisi.


Ajattelin nyt tällä kertaa jättää tämän jupinan pohdinnoista pois kokonaan kirkkomuseon ja sen piirissä mahdollisesti tapahtuneet ongelmat - nimitetäänpä niitä sitten korruptioksi tai omistajan lepsuiluiksi tai miksi niitä nyt kukakin haluaa nimittääkään, joku jopa rakkaudeksi kirkkoa tai jotain muuta asiaa kohtaan. Niistä lienee kirjoitettu ja puhuttu ihan kyllin ja lopputulos on jossain mielessä ollut koko ajan sama nolla. Ainakin konkreettisten - kirkon varsinaisen perustyön, ihmisten pelastamisen, kannalta merkittävien tulosten suhteen. Sen sijaan saamme varmaankin laittaa useampia nollia ja muita numeroita, suuria lukuja, sen efektin eteen, kun puhutaan joistakin tuollaisten toimintojen taloudellisista vaikutuksista koko yhteisölle, siis tuollaisen toiminnan aiheuttamista kuluista asioiden todellisille maksajille, kirkon jäsenille, seurakuntalaisille ja seurakunnille.



HAP
happy

torstai 10. lokakuuta 2013

95. Syyllinen talousahdinkoon

Talouden tiukkeneminen näkyy nykyisin kaikessa. Päivittäin saamme kuulla ja lukea mediasta yt-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomisista. Nyt mukaan ovat tulleet jo veronkorotukset ja muutamat rankemmat rakenteelliset uudistukset, joilla yritetään saada säästöjä aikaiseksi. Ja aivan uutena kuntien yt-neuvottelut ja mahdolliset irtisanomiset. Enää ei ole valtion ja kunnan työ pitkä ja kapea, kuten ennen. Nyt sekin voi katketa lyhyeen. Ihmiset alkavat voida pahoin. Rakenteet rapistuvat. Nurina, kapinahenki ja ongelmat lisääntyvät. Moraali heikkenee. Itsekkyys nousee.

Silloin tällöin kysyn tuossa tilanteessa itseltäni "Olenko jotenkin syyllinen kuntani tai kirkkoni talousahdinkoon?" ja yleensä aina vastaus siihen on ollut: ''En ole.'' Olen omasta mielestäni kyllä yrittänyt tehdä oman osani, ettei näin pääsisi tapahtumaan, mutta se ei ole vain riittänyt. Se ei ole ollut tarpeeksi. Olen toki ollut jollakin tavoin osallisena tuossa heikkenemisprosessissa, joten osasyyllinen varmaan olen minäkin osittain. Joskus, kun olisi pitänyt puhua, olen ehkä vaiennut ja kun olisi pitänyt toimia aktiivisemmin, olen ehkä laiskotellut. Mutta yrittänyt olen kuitenkin vilpittömästi parantaa asioita, mutta se ei ole ollut riittävää.

Olen toiminut elämäni aikana niin kuntasektorilla vastuullisena viranhaltijana, samoin kuin oman kirkkonikin puolella asioihin vaikuttamassa merkittävässä luottamustehtävässä niin seurakuntatasolla kuin valtakunnallisella tasolla. Kuitenkin asiat ovat menneet huonoon suuntaan. Joten syytä löytyy varmaankin muistakin - jos lien minustakin - ja kenties myös ympäristön, kirkon ja koko maan olosuhteista.

Joskus joku "viisas" on väittänyt kunnallisissa ja valtiollisissakin luottamustehtävissä olevista ihmisistä, ettei niihin hommiin hakeudu seudun tai valtakunnan parhaat voimat. Joku on jopa laskenut, että maatamme johtaa älyllisessä mielessä kartoitettuna ja katsottuna kenties tuon "älykartan", siis ihmisjoukon, siitä surkeimmasta osasta noin viiden prosentin joukkio. Eli erilaisissa luottamustehtävissä häärää joukkio, jolla ei varsinaisesti ole oikein älyllisiä tai muitakaan edellytyksiäkään toimia noissa tehtävissä. Sinne on menty täysin itsekkäistä syistä johtuen tai jopa vanhan Postipankin mainoslauseen innoittamana: "On hauska kuulua Kultapossukerhoon." Aika rankkaa tekstiä, mutta kuten kaikessa, siinäkin saattaa olla totta toinen puoli, vaikka Postipankkikin on jo hajonnut ja jaettu vaikka keille. En muuten tiedä voiko tuota prosenttilukua ja koko asiaa edes soveltaa myös kirkon piiriin. Mutta voihan sitä ainakin yrittää.

Aloitanpa vaikka tämän oman nurinajupinani kuntapuolelta, jossa työssä ollessani toimin ison kunnallisen yksikön esimiehenä viimeiset kaksikymmentä vuotta ja sitä ennen toisen moisen työntekijänä. Eli katselen asioita noin neljänkymmenen vuoden kokemuksella kuntapuolelta. Työtehtäviäni aloittaessani kunnilla näytti olevan rahaa mihin vain. Kouluissa annettiin joka lukuvuosi oppilaille syksyisin ja keväisin uudet kirjat, jotka vuoden tai puolenvuoden käytön jälkeen vietiin kotiin ja siellä oppilaat tai heidän vanhempansa tekivät niille, mitä halusivat: osa säilöi kirjahyllyyn käyttämättöminä, osa käytti saunan sytykkeinä. Rahaa tuntui olevan vaikka mihin. Eniten kai haittasi kouluelämää ja sen rahankäyttäjiä se, ettei vielä silloin ollut kovin monimutkaisia ostettavia: ei ollut tietokoneita, kännyköitä ja muuta elektronista roinaa, johon tuhlata. Sen aikaisiin "moderneihin" opetusvälineisiin ei mennyt kauheasti rahaa ja talo oli pian täynnä noita jatkuvasti lamppujansa polttavia olan-yli-heittimiä tai muita projektoreita ja telkkareita.

Sitten tuli lama ja niukkuuden aika. Siirryin juuri silloin työntekijän roolista esimiehen rooliin ja olo oli melko erikoinen, kun kaikkea ei enää saanutkaan hankkia niin kuin ennen. Silloin mentiin ääripäästä toiseen: kaikkea mahdollista, oppikirjojakin, kierrätettiin niin, että viimeisinä viitenä vuotena kirjat olivat jo täysin irtolehtipainoksia, täyteen alleviivattuja ja jälkeen päin pyyhittyjä, repaleisia paperikasoja, joissa parhaimmillaan oli vielä muutama vuosi sitten hajonnut Neuvostoliitto tai jopa Jugoslavia jaTšekkoslovakia kartoissa ja kirjan tiedoissa mukana. Talkkari puolitti pyyhekumeja puukoilla, tilattiin sekundakyniä ja niitä annettiin oppilaille niukasti ja kehotettiin hankkimaan itse lisää omilla rahoilla. Viivaimetkin ja vihkojen muoviset suojakannet kerättiin vuoden lopussa talteen ja kierrätettiin seuraavana vuonna uusille oppilaille. Suomalaiskansalliseen tapaan virsikirjat oppilaat saivat pitää omanaan - ortodoksitkin.

Olo oli vähän samanlainen kuin itselläni joskus sotavuosien jälkeen 50- ja 60-luvuilla, jolloin en lapsena ja nuorena koskaan saanut uusia vaatteita, vaan aina vain isoveljeni pitämiä ja korjattuja, toisinaan jopa liian suuria kierrätysvaatteita. Muistan, kun sitten kerran isä päätti ostaa elämäni ensimmäisen oman ja uuden päällystakkini. Ihan nahkatakin karvakauluksella. Se ostettiinkin sitten kaiken varalta sen verran iso, että päälle se ihan oikeasti "mahtui" vasta aikuisena. Hieman oli samat tunnelmat kouluissa 80-luvun lopulla ja 90-luvulla.

Koko tuon ajan, mitä olin kuntatyönantajan palveluksessa, poliitikot eivät tuonakaan aikana johtavien ja juonivien viranhaltijoiden ohjauksessa osanneet tehdä oikeaa ja pitävää vuosittaista talousarviota kunnalle. Aina se tehtiin jotenkin pieleen ja aina runsaasti alimitoitettuna, jottei tarvinnut korottaa veroja. Sehän oli poliitikolle kuoleman paikka, suonenisku. Äänestäjät suuttuisivat ja koko kunnan maine maailmalla kärsisi.

Yleinen käytäntö oli, että koulun talousvuosi oli 8 kk ja rahahanat suljettiin kouluissa jo syys-lokakuussa ja ne rehtorit, jotka olivat eläneet säästeliäästi, menettivät loppuvuoden rahat yhdessä yössä, kun taas ne rehtorit, jotka tunsivat "talon tavat", olivat silloin tuhlanneet määrärahansa jo lähes loppuun tai jopa ylittäneet ne. Siinä, kun toinen koulu menetti rytinässä 50 000 silloista mummon markkaa (joka oli silloin iso raha), toinen oli jo ylittänyt tilinsä mahdollisesti 1000 markalla. Ja vaikutus oli sama. Kumpaakaan ei kiitetty, eikä haukuttu ja tulevana vuonna ei edellisenä vuonna säästynyttä rahaa saanut käyttää säästäjä eikä ylittänyttä rahaa otettu pois ylittäjältä. Päinvastoin, katsottiin, että toisella (säästäjällä) rahaa oli ollut liikaa, joten määrärahoja pienennettiin säästäneellä koululla 20 000 ja tuhlarikoululla lisättiin 10 000 markalla.

Hullua touhua monella tapaa. Säästämisestä rankaistiin, törsäilyä tuettiin ja heikot kyläpoliitikot lusmuilivat ylempien viranhaltijoiden selän takana ja välttelivät vastuutaan. Kuuntelivat kyllä hartaan ja keskittyneen näköisinä veronmaksajia, äänestäjiä, mutteivät ehkä aina ymmärtäneet, mistä oli puhe. Ja siinä ohessa niin helskutisti pikkupolitikoivat nippeli-nappeleilla siltarummuilla ja koulukyydeillä. Aivan kuten yhä tekevät tänäkin päivänä.

Entäs sitten kirkko. Yleensä kirkon talous kulkee aina rahoitussysteemistä eli veronkeruusta johtuen noin vuoden pari jäljessä muuta yhteiskuntaa. Kun lama iskee, se iskee kirkon piiriin ja seurakuntiin noin vuoden viiveellä. Koskaan ei ollut näkyvissä sielläkään, että olisi tosissaan valmistauduttu huonoihin aikoihin. Selitys oli usein se, että kirkon tai tässä tapauksessa seurakunnan ei ole tarkoitus tuottaa voittoa. Eli suomeksi: rahaa ei useissakaan ortodoksisissa seurakunnissa kerätty pahojen päivien varalle, korkeintaan johonkin pikkuremonttiin joskus. Yleensä vaan elettiin kuin viimeistä päivää ja jopa tuhlattiin kaikki kerätyt varat vuosittain ja maksettiin siinä ohessa keskusrahastoon mojovia maksuja kirkon "yleisiin" menoihin, kuten erilaisten keskuksien, hotellien ja museoiden perustamiseen, ylläpitoon ja käyttökuluihin.

Muutoinkin seurakuntien rahankäyttö oli vuosia ja vuosikymmeniä sitten täysin erilaista, kuin nykyään. Silloinkaan seurakuntien esimiehet, kirkkoherrat, eivät olleet saaneet minkäänlaista oikeaa ja toimivaa koulutusta seurakunnan johtamiseen tai taloudenhoitoon. Sitä tehtiin - kumpaakin - käsikopelolla ja sormituntumalla. Koska ortodoksisen kirkon puolella kyseessä oli kuitenkin pienet yksiköt, pienet rahat, yksi- tai kaksihenkiset henkilökunnat ja "mistään mitään tietämättömät" seurakunnalliset luottamuselimet, asiat saattoivat taitavan papin pyörittäessä tätä härdeliä jopa toimiakin. Tosin mahdollisuus suuriinkin väärinkäytöksiin oli olemassa päinvastaisissa tapauksissa. Mutta kaiken takasi ja turvasi silloinkin salaileva kokouskäytäntö: asioista ei kerrottu ulkopuolisille mitään ja heillä ei ollut edes oikeutta käydä katselemassa kaikkia asiakirjoja. Väärinkäytökset lakaistiin maton alle ja hyssyteltiin hiljaisiksi. Tuttua touhua - eikös. Sitä, mistä ei puhuttu, ei ollut "kirkon oikeasti" olemassakaan.

Entä sitten kirkon keskushallinto. Siitä minulla ei ole kuin muutaman vuoden - noin reilun kymmenen vuoden kokemus, joten perspektiiviä ei ole ihan niin laajaan arvioon. Mutta selvästi jossain vaiheessa keskushallinto aloitti paisumisen, joka on nyt jatkunut koko ajan. On tullut sitä ja tätä päällikköä ja tarvittaisiin vielä tuo päällikkö, jotta homma pelaisi. Pienessä noin 60 000 ihmisen ortodoksisessa kirkossa on keskushallinnossa työntekijöitä kuin suuressa kunnassa. Ja koko toiminnan painopiste on taloudessa ja hallinnossa, ei koulutuksessa, diakoniatyössä tai hengellisen elämän kohentamisessa. Paisuessaan byroossa kohta kai kirkollisella hovimestarillakin on oma hovimestarinsa ja sihteerinsä.

Silloin - siis joskus aikanaan - kirkon keskushallinnon maallikkoesimiehen, kirkollishallituksen kansliapäällikön, kirkkoneuvoksen, tuli osata sekä talous-, laki- että hallintoasiat ja osata siinä ohessa henkilöstöjohtaa koko silloista pikkuista byroota. Nyt ei enää. Nyt tuohon tehtävään riittää pelkkä hyvä kirkollinen, teologinen tuntemus, joka voinee olla vaikka kirkkomusiikin tai vaikka hymnografian alalta. Sitä en sitten tiedä riittääkö se ihan oikeasti tehtävien hyvään hoitamiseen. Sen aika näyttää! Mutta nykyään kai muut kirkon asiat eli käytännössä oleellisimmat ja tärkeimmät hoitaakin sitten se kuuluisa herra/rouva Joku Muu. Joissain tapauksissa kukin aina yhden pienen ja oman osa-alueen.

Ylimpänä johtajana kaikissa kolmessa hiippakunnallisessa byroossa onkin sitten piispa, jonka myös tulisi osata kaikki nuo osa-alueet kuin vettä vaan: talous, hallinto, henkilöstöjohtaminen ja mitähän muuta pitäneekään: markkinointi, suhdetoiminta, tiedotus, jne. Siis kaiken hengellisen johtamisen ja teologisen osaamisen, oman piispuuden, ohessa. Kumpi on ekana tärkeyslistalla (siis sillä listalla, josta poimitaan ne tehtävät, joita sitten halutaan tehdä): piispuus teologisine ja hengellisine paimentehtävineen vai piispuus muine maallisine bisnestehtävineen. Arvojärjestys ei ole minulle vielä ihan selvinnyt, mutta veikkaan valistuneesti ekaksi tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa. Sellainen - mahdollisesti vääristynyt ja värittynyt - kuva minulla vielä on asiasta, että tuolla edellä mainitulla verbillä "haluta" ei välttämättä aina ole mitään tekemistä verbin "osata" kanssa.

Rahaa kuluu nyt byrokratiaan ja kirkon tehtäviin "ei-niin-oleellisesti-kuuluviin" asioihin tuhottomasti, miljoonakaupalla. Samaan aikaan seurakunnat pohtivat, löytyisikö jostain satasta nuorten kahvimaksuihin tai eläkkeelle lähtevän työntekijän kukkavihkoon. Kukaan ei taida ymmärtää tai jos ymmärtää, ei ainakaan kerro muille, että pian ovat yhteiskunnan laman ajat myös kirkon piirissä ja sen ongelmina. Silloin ei riitä, että siirrytään pitämään viikoittaiset vigiliat ja liturgiat tai muut jumalanpalvelukset modernein av- ja tietoteknisin välinein varustettuun ja hyvin ilmastoituun, kalliisti rakennettuun museoon tai vaihtoehtoisesti lahoaviin kulttuurikeskuksiin tai hotelliin. Ei, ei! Siihen tarvitaan silloin kunnossa oleva, hengellisyyttä huokuva ja Jumalan kunniaa ylistävä kirkko ja kirkkorakennus kuin myös Hengessä sekä samalla hengissä oleva seurakunta sen ympärille.



HAP

happy

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

94. Niin kaunis on maa

Sairaalakäynti saa tämän ikäisen ihmisen - kuin minä - helposti pohtimaan elämää ja kuolemaa. Sairaalarakennuksessa kun on konkreettisesti läsnä kumpikin: niin alkava elämä, syntymä kuin loppuva elämä, kuolema. Usein kummankin voi melkein konkreettisesti nähdä kulkevan käytävillä ja siinä sitten toivoo, ettei ainakaan tuo toinen - kuolema - pysähtyisi vuoteeni äärelle.

Tiesit varmaan muuten, että tuo otsikossa oleva "Niin kaunis on maa" on Kari Rydmanin tekemä herkkä laulu. Hän teki sen erään oppilaansa hautajaislauluksi, kun tämä kuoli liikenteessä suojatielle. Laulun loppusäkeessä laulavassa lapsikuorossa on mukana tuon kuolleen lapsen kavereita. Itse en oikein enää pysty kuuntelemaan tuota laulua, etteikö silmät kostuisi. Sitäkin tämä vanhuus teettää!


Tuon laulun sanat ovat todella koskettavat ja kauniit. Kertosäkeessä sanotaan:
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Ja juuri tuon osan laulaa lapsikuoro. Kait se kaihomieli ja surullisuus puskee pintaan, kun laulussa ja siihen liityvässä asiassa, lapsen kuolemassa on niin valtava ristiriita: kuolema ja kauneus. Vaikka voiko sittenkään sanoa, että kuolemakin voisi olla kaunis.

Sanoohan toinen meidän suomalaisten hyvin tuntema laulu sanoissaan näin:
Kaunis on kuolla sun joukkosi eessä urhona kaadut,
...

Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo!...
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä

kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon;

Taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!
Eikös tuossa Viktor Rydbergin alkujaan ruotsiksi kirjoittaman ja eri lähteiden mukaan virallisesti Yrjö Weijolan, mutta joidenkin lähteiden mukaan mahdollisesti jopa Eino Leinon tekemän käännöksen ja Jean Sibeliuksen säveltämän Ateenalaisten laulun sanoissa ole ihmeellistä nuorten kuoleman ihannoimista. Siinä kuolema on isänmaallinen, mutta myös urhea ja kaunis. Onko se sitä?

Minusta kuolema on myös osa tätä elämäämme. Se seuraa meitä jokaista, halusimmepa sitä tai emme. Kohtaamme jokainen sen aikanaan. Milloin? Sitä emme yleensä itse voi päättää. Se ei välttämättä aina ole urhea tai kaunis, se voi joskus olla ihan päinvastainenkin. Kuolema ei ole minun mielestäni sen romanttisempi asia kuin syntymäkään. Kummallakin on oma merkityksensä ihmisyyden kannalta. Kuolemalla ehkä erilainen, sillä uskomme mukaan se ei ole päätös tälle kaikelle, vaan vasta alku uudelle, mahdollisesti paremmalle ja iankaikkiselle elämälle. Siinä mielessä syntymä ja kuolema ovat samanlaisia alkuja. Näin minä sitä olen pohdiskellut, kun tätä ikääkin on tullut jo sen verran, että oma hauta on lähempänä kuin äitini kohtu.

En ole kaiketi koskaan peljännyt kuolemaa. Vaikka kyllä se joskus puistattaa, jos lähellä käy. En nyt muista lapsuuteni ajatuksia siitä, pelkäsinkö, mutta ei sieltä ainakaan mitään kuolemaan liittyneitä suurempia traumoja ole jäänyt. Jos nyt ei oteta huomioon sitä tapahtumaa, mikä sattui 8-vuotiaana mummon hautajaisissa ja siitähän jo kirjoitin eräässä harhassani. Mutta ei se mitään pelkoja kai silti jättänyt kuolemaa kohtaan. Pienestä pitäen olen huomannut kuoleman kuuluvan elämään. Olen myös yrittänyt opettaa omat poikani ymmärtämän asian oikein ja myös - kohtaamaan kuoleman pelotta, katsomaan ja jopa koskettamaan kuollutta. Näin tapahtui mm. heidän isovanhempiensa hautajaisissa, jossa arkut olivat auki ja kuollut omainen kanssamme.

Kuolema on minulle niin "tuttu" tai jopa voisi sanoa niin arkipäiväinen asia, että olen jo varannut itselleni hautapaikan Joensuusta vanhempieni ja veljieni vierestä. Siitäkin taisin jo kertoa aikaisemmin, että ostaessani aikanaan itselleni hautapaikan, hankin samalla reissulla hautapaikat myös veljilleni joululahjoiksi. Ovat jo muuten käyttäneet lahjansa, joten ei ollut mikään turha lahja. Sen olen päättänyt, että minua oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukaisesti ei sitten kuolemani jälkeen tuhkata, vaan hautausmaalla on vielä riittävästi tilaa ruumiilleni ja toivottavasti tuo elopaino ei enää tästä nouse, joten kantaminenkaan ei liene ihan mahdoton urakka. Näin siis kuolema on "läsnä" jokapäiväisessä elämässäni ainakin tällaisissa ajatuksissa ja jutuissa oikealla ja luonnollisella tavalla. Toivottavasti näin on loppuun saakka.

Palaan vielä tuohon Rydmanin lauluun. Juuri tänään tapahtuneen sairaalareissuni jälkeen tuntuu taas yhä vahvemmin siltä, että meidän kaikkien tulisi joka hetki, joka päivä, elämämme elinpäivinä muistaa noiden laulun sanojen merkitys: niin kaunis on maa. Kuinka kaunis onkaan Luojamme luoma maailma, jossa saamme elää. Miten hyvä täällä on kaikista pikku murheista huolimatta elää. Nauttikaamme siitä silloin, kun se on vielä mahdollista. Siis nyt!

Kuuntele ja katsele tuo kaunis laulu: "Niin kaunis on maa" ja nauti sinäkin kauniista, lahjaksi saamastasi elämästä!



HAP
happy