sunnuntai 6. lokakuuta 2013

94. Niin kaunis on maa

Sairaalakäynti saa tämän ikäisen ihmisen - kuin minä - helposti pohtimaan elämää ja kuolemaa. Sairaalarakennuksessa kun on konkreettisesti läsnä kumpikin: niin alkava elämä, syntymä kuin loppuva elämä, kuolema. Usein kummankin voi melkein konkreettisesti nähdä kulkevan käytävillä ja siinä sitten toivoo, ettei ainakaan tuo toinen - kuolema - pysähtyisi vuoteeni äärelle.

Tiesit varmaan muuten, että tuo otsikossa oleva "Niin kaunis on maa" on Kari Rydmanin tekemä herkkä laulu. Hän teki sen erään oppilaansa hautajaislauluksi, kun tämä kuoli liikenteessä suojatielle. Laulun loppusäkeessä laulavassa lapsikuorossa on mukana tuon kuolleen lapsen kavereita. Itse en oikein enää pysty kuuntelemaan tuota laulua, etteikö silmät kostuisi. Sitäkin tämä vanhuus teettää!


Tuon laulun sanat ovat todella koskettavat ja kauniit. Kertosäkeessä sanotaan:
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Ja juuri tuon osan laulaa lapsikuoro. Kait se kaihomieli ja surullisuus puskee pintaan, kun laulussa ja siihen liityvässä asiassa, lapsen kuolemassa on niin valtava ristiriita: kuolema ja kauneus. Vaikka voiko sittenkään sanoa, että kuolemakin voisi olla kaunis.

Sanoohan toinen meidän suomalaisten hyvin tuntema laulu sanoissaan näin:
Kaunis on kuolla sun joukkosi eessä urhona kaadut,
...

Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo!...
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä

kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon;

Taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!
Eikös tuossa Viktor Rydbergin alkujaan ruotsiksi kirjoittaman ja eri lähteiden mukaan virallisesti Yrjö Weijolan, mutta joidenkin lähteiden mukaan mahdollisesti jopa Eino Leinon tekemän käännöksen ja Jean Sibeliuksen säveltämän Ateenalaisten laulun sanoissa ole ihmeellistä nuorten kuoleman ihannoimista. Siinä kuolema on isänmaallinen, mutta myös urhea ja kaunis. Onko se sitä?

Minusta kuolema on myös osa tätä elämäämme. Se seuraa meitä jokaista, halusimmepa sitä tai emme. Kohtaamme jokainen sen aikanaan. Milloin? Sitä emme yleensä itse voi päättää. Se ei välttämättä aina ole urhea tai kaunis, se voi joskus olla ihan päinvastainenkin. Kuolema ei ole minun mielestäni sen romanttisempi asia kuin syntymäkään. Kummallakin on oma merkityksensä ihmisyyden kannalta. Kuolemalla ehkä erilainen, sillä uskomme mukaan se ei ole päätös tälle kaikelle, vaan vasta alku uudelle, mahdollisesti paremmalle ja iankaikkiselle elämälle. Siinä mielessä syntymä ja kuolema ovat samanlaisia alkuja. Näin minä sitä olen pohdiskellut, kun tätä ikääkin on tullut jo sen verran, että oma hauta on lähempänä kuin äitini kohtu.

En ole kaiketi koskaan peljännyt kuolemaa. Vaikka kyllä se joskus puistattaa, jos lähellä käy. En nyt muista lapsuuteni ajatuksia siitä, pelkäsinkö, mutta ei sieltä ainakaan mitään kuolemaan liittyneitä suurempia traumoja ole jäänyt. Jos nyt ei oteta huomioon sitä tapahtumaa, mikä sattui 8-vuotiaana mummon hautajaisissa ja siitähän jo kirjoitin eräässä harhassani. Mutta ei se mitään pelkoja kai silti jättänyt kuolemaa kohtaan. Pienestä pitäen olen huomannut kuoleman kuuluvan elämään. Olen myös yrittänyt opettaa omat poikani ymmärtämän asian oikein ja myös - kohtaamaan kuoleman pelotta, katsomaan ja jopa koskettamaan kuollutta. Näin tapahtui mm. heidän isovanhempiensa hautajaisissa, jossa arkut olivat auki ja kuollut omainen kanssamme.

Kuolema on minulle niin "tuttu" tai jopa voisi sanoa niin arkipäiväinen asia, että olen jo varannut itselleni hautapaikan Joensuusta vanhempieni ja veljieni vierestä. Siitäkin taisin jo kertoa aikaisemmin, että ostaessani aikanaan itselleni hautapaikan, hankin samalla reissulla hautapaikat myös veljilleni joululahjoiksi. Ovat jo muuten käyttäneet lahjansa, joten ei ollut mikään turha lahja. Sen olen päättänyt, että minua oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukaisesti ei sitten kuolemani jälkeen tuhkata, vaan hautausmaalla on vielä riittävästi tilaa ruumiilleni ja toivottavasti tuo elopaino ei enää tästä nouse, joten kantaminenkaan ei liene ihan mahdoton urakka. Näin siis kuolema on "läsnä" jokapäiväisessä elämässäni ainakin tällaisissa ajatuksissa ja jutuissa oikealla ja luonnollisella tavalla. Toivottavasti näin on loppuun saakka.

Palaan vielä tuohon Rydmanin lauluun. Juuri tänään tapahtuneen sairaalareissuni jälkeen tuntuu taas yhä vahvemmin siltä, että meidän kaikkien tulisi joka hetki, joka päivä, elämämme elinpäivinä muistaa noiden laulun sanojen merkitys: niin kaunis on maa. Kuinka kaunis onkaan Luojamme luoma maailma, jossa saamme elää. Miten hyvä täällä on kaikista pikku murheista huolimatta elää. Nauttikaamme siitä silloin, kun se on vielä mahdollista. Siis nyt!

Kuuntele ja katsele tuo kaunis laulu: "Niin kaunis on maa" ja nauti sinäkin kauniista, lahjaksi saamastasi elämästä!



HAP
happy

2 kommenttia:

  1. Tuttuja ajatuksia, itsekin tässä jatkoaikani lähestyvää vuosipäivää myötäillen olen käynyt pohtimaan. Ei pidä pelätä vaan ottaa lahjana vastaan. Terv Hannele M

    VastaaPoista
  2. Lähdin maanantaina sairaalaan kuolemaan j palasin sieltä torstaina elämään. Tämä kuvaa tietenkin henkistä tilaani eikä niinkään aitoa patofysiologista tilaani. Torstain jälkeen ilma on ollut raikkaampaa, valo kirkkaampaa ja kahvi on maistunut paremmalta. Johtuuko se seurakuntani rukouksista vai jostain muusta? Nytkin katselen melkein itkuisan onnellisena Pikku Huopalahden ruskamaisemaa - senverran kuin sitä puiden raoista erottaa. Kuoleman prosessi pelottaa etukäteen mutta, roomalaisittain: Välttämättömyydestä tulee tehdä hyve!

    VastaaPoista

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.