keskiviikko 26. joulukuuta 2012

12. He ovat tämän maailman todellinen ihme

Pian on viattomien lasten päivä. Päivä, jonka viettäminen perustuu raamatunhistorialliseen tapahtumaan, kun kuningas Herodes tapatti 14 000 pyhää pikkulasta Betlehemissä Jeesuksen syntymän tienoilla. Luku 14 000 on symbolinen, ei kirjaimellisesti tarkka luku. Tuota juhlaa on ortodoksisessa kirkossa vietetty jo 400-luvulta lähtien. Ruotsissa ja Suomessa viattomien lasten päivä oli ennen vuotta 1774 pyhäpäivä (neljäs joulupäivä), joten kauan se on ollut meidänkin maamme luterilaisessa kalenterissa.

Viime päivinä koko maailma on ajatellut viattomia lapsia myös amerikkalaisen Newtownin järkyttävien lapsimurhien kautta. Mutta kyllä me olemme saaneet kuulla mediasta monenlaisista lasten pahoinpitelyistä ja jopa murhista täällä omassa lintukodossammekin. Mutta joka tapauksessa pahuus tuli konkreettisella ja hirvittävällä tavalla läsnä olevaksi tuolla amerikkalaisessa koulussa. Amerikan historiassa on paljon väkivaltaa ja loppua ei näköjään näy - ainakaan jos on uskomista kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) johtomiestä, varapuheenjohtaja Wayne LaPierreä, joka sanoi äskettäin, että "kouluja voi suojella pahoilta asemiehiltä vain hyvillä asemiehillä". Huh!

Vuonna 1928 St.Louisissa syntynyt amerikkalainen kirjailija Maya Angelou eli Marguerite Annie Johnson koki myös omassa lapsuudessaan hirvittävää väkivaltaa. Kokemuksistaan hän julkaisi mm. omaelämäkerrallisen teoksen I Know Why the Caged Bird Sings (Tiedän, miksi häkkilintu laulaa).

Maya joutui jo kolmevuotiaana muuttamaan pois kotoaan vanhempiensa avioeron vuoksi ja joutui kotoa poissaolonsa aikana 7-vuotiaana kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Hän koki myös tuon väkivallan tekijän väkivaltaisen kuoleman, kun hänen setänsä tappoi tämän. Kaikista näistä tapatumista johtuen hän traumatisoitui ja se ilmeni puhumattomuutena viiden vuoden ajan. Hirvittävä alku pienen ihmisen elämälle, mikä sitten tosin myöhemmin on tuonut meille monenlaista pohdittavaa ja luettavaa, kun hän on kirjoittanut kokemuksistaan ja elämästään runoja, muistelmia, näytelmiä, lastenkirjoja ja esseitä sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia.
Hän on joskus sanonut viisaasti:

"Jos saat, anna. Jos osaat, opeta."



Runoteoksessaan Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Die (Anna minulle kylmää vettä juodakseni ennen kuin kuolen) hän runossaan A Brave and Startling Truth (Uljas ja hätkähdyttävä totuus) kirjoittaa mm. näin:

"We must confess that we are the possible.
We are the miraculous, the true wonder of this world."


(vapaasti suomennettuna)
"Meidän on tunnustettava, että olemme mahdollisuus.
Olemme käsittämättömiä, tämän maailman todellinen ihme."


Olen itse aikaisemmassa leipätyössäni kohdannut myös tuollaisia Mayan kaltaisia lapsia. Monella tapaa rikkirevittyjä, hajotettuja ja traumatisoituja. Heidän elämänsä seuraaminen ja kanssakulkeminen koulussa oli välistä tuskaisaa, välistä haastavaa ja aina kovin surullista. Kuten jossain jupinassani mainitsin, työ parkkiinnutti minua kestämään kyllä aikuisten iskemät "veitset", mutta lasten kokemien kohtalojen osalta oli toisin. Kun kohtasin tuollaista suunnatonta pahuutta, jonka kohteeksi lapsi oli joutunut, tunsin suurta tuskaa, raivoa ja vihaa.

Usein jouduin silloin pohtimaan ihmisten vanhemmuutta. Miksi lapsi oli saanut tuollaiset vanhemmat? Miksi lapsi ei saanut olla lapsi? Miksi tuollaiset vanhemmat ovat tehneet lapsia? Miksi, miksi, miksi? En löytänyt yleensä vastauksia noihin kysymyksiini ja se lisäsi tuskaa ja pahaa oloa. Yritin opetella laittamaan asioita omiin "lokeroihinsa", unohtamaan ne ja vaihtamaan roolini "työ-minusta" toisenlaiseksi "koti-minäksi". Kun otin kotona puvun takin ja kravatin, univormun, pois ja laitoin päälleni oman "kotisika-asun", toivon pahojen asioiden jäävän "naulakkoon". Ei se kuitenkaan aina auttanut. Siksi kai minusta tuli tällainen, kun olen, ja elämäni on kulkenut sillä tavalla, kun on kulkenut. Ei aina helpointa tietä minulle eikä läheisellenikään.

Mutta opin tuon kautta myös paljon. Minusta tuli työssäni lähes kiihkomielinen lasten puolustaja. Lasten etu oli aina Nr. 1, mikään ei saanut, eikä mennyt sen ohi. Ei vanhempien etu, ei opettajien etu, ei koulun etu, eikä edes oma etu. Sekin saattoi aiheuttaa joskus ongelmia, mutta niitä piti aina yrittää ratkaista ja toki niin yritin. Joskus onnistuin, joskus en. Vanhemmuus oli kuitenkin usein ylittämätön asia. Se voitti yleensä kaiken - järjen ja todellisuudenkin. Ja jälleen ajattelin: "Mitä tuo lapsi oli tehnyt, että sai tuollaiset vanhemmat?" Väärä ajatus, nyt sen tiedän.

Lapsi rakastaa varmaan aina - ainakin pienenä - vanhempiaan, isää ja äitiä. Rakastaa, vaikka olisivat millaisia. Huonokin isä tai äiti on usein se rakas oma isä tai rakas oma äiti, jota me muut emme aina huomaa, emmekä tajua. Meidän toimintatapamme vain eivät noissa tilanteissa aina huomioi tätä tosiseikkaa. Me koemme asiat tosin ja toimimme niiden tosiasioiden tai oletusten mukaan. Myös vanhemmat toimivat väärin. He eivät myöskään usein tajua oman lapsensa suurta rakkautta heitä kohtaan. Tai heillä ei ole kykyä ymmärtää sitä.

Mitä me sitten teemme - erotamme lapset vanhemmistaan, hajotamme perheet, luomme uutta tuskaa ja hätää, kun emme muutakaan osaa, emme voi, emmekä tiedä.

Miten sitten pitäisi toimia, jotta tekisimme oikein? Ei minulla ole siihen mitään neuvoa. Kirjoitan tätä jupinaani varmaan juuri siksi, että olin silloin ja olen yhä neuvoton ja tuskainen. En osannut aina toimia oikein. Jos tein noin, lapsi kärsi, jos tein toisin, lapsi kärsi siitäkin - mitä siis olisi pitänyt tehdä. Yhä tänäänkin samaan asiaan varmasti törmätään lukuisissa kouluissa, päiväkodeissa, kerhoissa ja paikoissa, jossa lapset ovat, toimivat ja elävät. Nykyajan elämän kovuus vain lisää noita ongelmia. Taloudellinen ahdinko pahenee, perheväkivalta lisääntyy, pahoinvointi kasvaa. Ihmiset tekevät äärimmäisiä tekoja suunnattomassa hädässään, yhteiskunta kauhistelee eikä osaa tehdä mitään. Kirkkokin katsoo usein sivusta ja on avuton.

Ei minullakaan ole siihen lääkettä, mutta josko voisimme lievittää sitä vaikka välittämällä. Välittämällä toisistamme, läheisistämme, ystävistämme, naapureistamme - jopa niistä joita emme tunne, mutta joiden näemme elävän tuossa kurimuksessa. Maailma on muuttunut kylmemmäksi. Emme enää välitä toisistamme samoin kuin ennen. Aiemmin asuttiin pienemmissä yhteisöissä, tunsimme toisiamme paremmin ja pidimme huolta tosistamme. Nyt olemme kaupunkien kerrostaloslummeissa, emme usein tunne tai edes tervehdi naapuriamme, joka asuu aivan seinämme takana. Tähän pitäisi saada muutos. Aloita sinäkin se pienestä: tervehdi naapuriasi, kysy häneltä, kuinka hän voi, kutsu kahville, tutustu, auta.

Pienistä puroista tulee suuri joki. Auttamalla yhtä, saatat saada hänessä aikaan samanlaisen reaktion, hänkin auttaa toista ja hyvä etenee, kasvaa ja toivottavasti tuo joskus eteemme hyvän tuloksen. Auttaa voi myös monella muullakin tavalla. Lahjoittamalla rahaa erilaisiin keräyksiin, hyväntekeväisyyteen, menemällä vapaaehtoistyöhön sairaaloihin, lastenkoteihin, vanhainkoteihin, moniin paikkoin: ulkoiluttamaan vanhuksia, olemaan heille seurana, puhekumppanina, kuuntelijana, hoitamaan lapsia, viemään köyhemmille perheille itseltään käyttämättä jääneitä tavaroita, leluja, mitä vain. Tekemällä jotain, ei ihmettelemällä ja kauhistelemalla, vaan toimimalla. Vain näin voimme auttaa näitä tämän maailman mahdollisuuksia, todellisia ihmeitä - lapsia ja siinä ohessa itseämmekin.


HAP
happy

tiistai 18. joulukuuta 2012

10. Karjalan lahja savolaisille - Nasti ja Helena

Kerroin jossakin - olisikohan ollut taas Facebookissa - omista karjalaismummoistani, jotka eivät kuitenkaan ole minun omia sukulaismummoja. He ovat Helena ja Nasti - ihanat ihmiset ja parhaat tietämäni karjalanpiirakantekijät. He pyöräyttivät minulle tuossa juuri melkein kuin ohimennen 120 piirakkaa jouluksi. Samalla taisivat tehdä saman verran tai enemmän seurakunnan joulumyyjäisiinkin. Ja muutaman kahvikakun ja montaa muuta siinä ohessa vielä.

Näillä kahdella ihmisellä riittää virtaa. Mutta kun katson ympärilläni olevia muita nuorempia ihmisiä, monet heistä jo melko varhaisessa vaiheessa valittelevat jos minkäkinlaisia sairauksiaan ja vaivojaan. Joskus onkin osuvasti sanottu - tämä taitaa tosin sopia paremmin meihin suomalaisiin miehiin, mutta miksei se sopisi naisiinkin - että "me kuolemme nuorena, jossain 20 ja 30 ikävuoden välillä, mutta meidät haudataan yleensä vasta joskus 80 ikävuoden jälkeen". Ei satu Helenaan ja Nastiin - ei sitten ollenkaan.

Nasti on nyt 83-vuotias ja Helena vähän nuorempi. Nasti käy vielä auttamassa muutamia vuosia vanhempaa, noin ysikymppistä siskoaan siivouksissa ja muissa kodin askareissa. Nastilla on kaksi tietokonetta, joita hän käyttää ahkerasti. Jalat vievät pienikokoista Nastia paikasta toiseen ja valitusta ei kuulu. Helenallakin on omat monenlaiset menonsa ja askareensa monilla eri areenoilla. Hän opettaa, vetää kerhoa, on mukana näytelmäryhmässä ja vaikka mitä. Ja kumpikin ovat oman kirkkomme, ortodoksisen kirkon aktiivijäseniä.

Tuo piirakoiden teko on vain yksi harrastus tai ehkä enemmänkin, se on tapa tehdä perinteistä ruokaa perinteisellä tavalla ja siirtää näin perinnettä meille nuoremmille. Harrastuksia on paljon muitakin. Näytteleminen Kutkutus-nimisessä näytelmäkerhossa, ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöhön osallistuminen ja etenkin seurakunnan Tiistaiseuran vetäminen ja sen tukipilareina toimiminen. He jaksavat touhuta vanhainkodilla ja monenlaisissa harrastupiireissä, eikä ikä näytä painavan.

Heihin pätee sama määritelmä kuin aikanaan työpaikallani toimineen talkkarin, nyt jo eläkkeellä olevan Ripatin Penan kohdalla. Penaan - ja siis myös Helenaan ja Nastiin - sopii hyvin määritelmä: "Me teemme mitä osaamme, he tekevät, mitä haluavat."

Kun Penalta kysyin joskus työssä ollessani jotain asiaa, joka pitäisi tehdä, toteuttaa, suunnitella, hän mietti aikansa ja kohta tuli luokseni joko valmis työ mukanaan tai jos se vaati enemmän rahaa, selkeä suunnitelma, miten se toteutettaisiin. Pena oli talkkarin työn lisäksi pärjännyt loistavasti myös keksijänä. Hänen repertuaariinsa kuuluivat myös esimerkiksi korut, joita hän teki koulun käsityöluokassa mitä erilaisimmista materiaaleista.

Tällaiset ihmiset ovat ikään kuin "taivaan lahjoja". He piristävät päivää siellä, missä liikkuvat ja vaikuttavat. Helenasta ja Nastista olekin sanonut tutuilleni, että he ovat Karjalan lahja meille Savossa asuville ja siinä ohessa noille savolaisillekin.

Tässä vielä video heidän piirakantekotalkoistaan Mikkelin ortodoksisen seurakunnan uusitussa salissa vähän ennen joulua 2012.




Tämä on viimeinen jupinani ennen joulua, joten toivotan tässä vaiheessa kaikille blogini lukijoille rauhallista joulujuhlaa!

Kristus syntyy - kiittäkää!

HAP
happy

lauantai 15. joulukuuta 2012

9. Lucia

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa vielä uutta jupinaa, joten ajattelin laittaa tällaisen "välipalan", tähän kun kerran siltä tuntuu.

Olin tänään kaupungilla uudessa, hienossa kauppakeskuksessa, jolle on annettu nimi Stella. Siellä esiintyi tämän vuoden uusi Mikkelin Lucia-neito, joka on entisen "oman" kouluni, Päämajakoulun kasvatti, nykyään jo muualla vaikuttava Jenni Tiusanen.

Mukanaan hänellä oli airueita, jotka lauloivat mukana ja heistäkin ainakin osan muistin olleen koulumme oppilaita. Lucia-neito tuli näiden airueittensa kanssa laulaen torin toiselta puolelta olevasta kaupungintalosta kauppakeskukseen, jossa he muun muassa lauloivat ja laulattivat meitä muitakin. Lopuksi he menivät saattueena takaisin kaupungintalolle, josta lähtivät vielä vanhainkoteihin esiintymään ja tuomaa iloa ja valoa vanhuksille.

Lucia-neidon oma laulu kauppakeskuksessa oli koskettava ja herkkä. Sen haluan nyt tässä teillekin tarjota joulua odotellessa.

Jos halua tutustua tuohon Luciaan eli pyhää Lucia Syrakusalaiseen tarkemmin, sen voit tehdä kirjoittamastani artikkelista, joka löytyy Ortodoksi.netin sivuilta:

-> Lucia Syrakusalainen.

Mutta tässä teille tuo kaunis ja koskettava Jennin esittämä laulu. Kuuntele sen sanat
(jos alla olevassa kuvassa ei näy nuota, klikkaa sitä hiirellä):



HAP
happy

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

8. Joulu tulla hössöttää

                       (Kuutele teksti puhuttuna -> "Joulu tulla hössöttää")
                                               ---
Kohta on joulu ja joulupukki tuo lahjoja kilteille lapsille. Sitä ennen ennättää näköjään kuitenkin tapahtua vaikka mitä. P
aniikinomainen jouluhössötys on totaalisesti vallannut ihmiset. He ryntäilevät suin päin kuin "päättömät kanat" sinne ja tänne - ikään kuin etsisivät jotain. Toivottavasti löytävät. Minä en sillä lailla ryntäile - en enää.

Se taisi olla vuosi 2000, kun viimeksi lähetin joulukortteja. Asuin silloin Kreikassa, Ateenan lähellä Palio Pendelin kylässä Moni Pendelissä eli Pendelin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostarissa - en tosin munkkina vaan kuten joillekin hassutellen kerroin, "lomitusmunkkina", mutta todellisuudessa tittelillä "independent researcher". Silloin - joulun alla - oli ajatuksena kertoa kaikille "joulukorttitutuille", etten ole Suomessa, vaan tonttuilen muualla. Olin kai siihen asti kuuliaisena kansalaisena lähettänyt lukemattomia joulukortteja tutuille ja täysin tuntemattomille, joille vain piti jostain syystä lähettää kortti. Miksi piti? En oikeasti enää tiedä - vai olisikohan etten muista.

Välissä oli lyhyt, varmaan vain yhden joulun kestänyt "joulukirjevaihe". Lähetin sellaisisen "pidennetyn joulukortin" tutuille, joita harvemmin tapasin tai joista ei kuullut niin usein , toki muillekin joulukorttikavereille. Se siis oli sellainen omasta ja perheeni elämästä kertova joulukirje. Pääsääntöisesti se oli samanlainen kaikille, mutta tein siihen aina joitain pikku editointeja riippuen hieman kirjeen saajasta. Sekin loppui aika pian omaan laiskuuteni ja kirjoittamisen työläytensä vuoksi. Nyt on menossa jonkinlainen jälkijäähdyttely, jota toteutan soittamalla joulutervehdykseni sellaisillekin, joille en niin monta kertaa vuodessa soita. Ihmisten määrä on tuosta alun joulukorttisaajista sitten pienentynyt. Liekö syynä oma toimintani vai heidän toiminta. Tiedä häntä!


Kortti oli kai jonkinlainen silloisen sosiaalisen median korvike tai olisiko ollut peräti jonkinlaisen sosiaalisen käyttäytymisen reliikki. Jotta olisit ollut tietyllä tavoin sosiaalisesti arvostettu ja kelvollinen - kreikkalainen sanoisi tietyssa tilanteessa "axios" - sinun piti huokailla ja kertoa tutuillesi, kuinka monta kymmentä tai sataa korttia piti TAAS tänä vuonna kirjoittaa. Postimerkit oli aina loppu, joskus kortitkin, kun ei raaskinut ostaa niitä kaupasta, vaan yritti käyttää Invalidiliiton tai sokeiden (anteeksi tuo sana, mutta en tiedä, mitä sanaa heistä saa nykyään käyttää) "ilmaiseksi" kotiin lähettämiä kortteja (siis ilmaiseksi, niin ettei maksanut niistä pyydettyä vapaaehtoista maksua). 

Ja joulun jälkeen oma saamani joulukorttipino oli kaikkien vierailijoiden nähtävillä olohuoneessa parhaalla paikalla. Sain "elvistellä", näin monta ystävää minulla on, katso vaikka. Nykyään se on paljon helpompaa, kun kaikki näkevät tuon saman jo suoraan Facebookin kaverimäärästä, ei tarvita tuollaista rahaa ja aikaa vievää rituaalia. Paitsi, että ne Fb-kaverit pitää jotenkin hankkia. Eihän niillä muuten voi retostella. Siksi niitä sitten kaiketi hankitaankin ihan miten sattuu ja melkein ketä vain. Vain erästä dosenttia jokunen kuulemma vierastaa sattuneesta syystä, kun hän yrittää päästä kaveriksi. Muut menee keposesti läpi valintaseulan.

No joka tapauksessa - tuon jälkeen en ole kortteja omassa yksityiselämässäni enää kirjoittanut. Asiaa selvensi vielä sekin, että eräät vanhat sukulaiset, joille ihan oikeasti piti lähettää joulukortti, olivat jo kuolleet. Työssä lähettelin niitä vielä pakon edessä, kun sihteeri kantoi ne eteeni käskyllä: "Allekirjoita!" Eipä siinä ollut paljon muita mahdollisuuksia. Mira muuten oli ja on mainio tehopakkaus, ja minun ns. "esimiesasemani" ei ollut minkäänlaista valuuttaa tällaisten tärkeitten asioiden edessä. Silloin Mira tuli kädet puuskassa huoneeseeni ja antoi määräyksiä ja minä tottelin.

Pian tuon vuoden 2000 jälkeen tein toisenkin radikaalin muutoksen elämässän. Se koski joululahjoja, joita en antanut enkä ottanut vastaan jouluna. Huomaa tuo loppukaneetti: jouluna, siihen palaan vielä. Mutta ennen sitä taisin antaa viimeisen joululahjani veljilleni. Se tosin hieman heitä hämmensi, mutta kumpikin on nyt kuitenkin  jo käyttänyt lahjansa. Kerronpa tuonkin tarinan.

Olin Kolilla, missä pidettiin sillä kertaa tosi tylsää Itä-Suomen rehtoripäiviä ja karkasin sieltä kesken koulutuksen Joensuuhun, jonne lienee matkaa noin 60 km. Matkalla sinne tajusin, että nythän on vielä virka-aika ja voisin asioida Joensuun ortodoksisen seurakunnan kansliassa, jonne minulla olikin tarkoitus olla muutenkin yhteydessä. Niinpä kansliaan ja kysymys: "Haluaisin itselleni hautapaikan ortodoksiselta hautausmaalta vanhempieni vierestä. Onnistuuko asia nyt, kun olen sattumoisin paikan päällä ja vielä hengissä?" Kanslisti vilkaisi karttaa ja minua ja totesi, ettei onnistu, siinä ei ole tilaa. Kun tunsin tilanteen maastossa, väitin tietysti vastaan ja sen seurauksena menimme suntion kanssa katsomaan paikan päälle hautausmaalle. Ja olihan siinä tilaa vaikka kuinka. Suntion mielestä kolme paikkaa. Sanoin heti: "Otan ne kaikki." Ja ei kun takaisin kansliaan papereita tekemään.

Kanslisti kysyi tietysti: "Millä nimellä hautapaikat varataan?" Sanoin hänelle itseni lisäksi vanhemman ja nuoremman veljeni nimet, molemmat kyseisen seurakunnan jäseniä. Sain kuitit jokaisesta hautapaikasta, maksoin kohteliaasti ja tosi tyytyväisenä vaaditun summan ja lähdin onnellisena pois. Myöhemmin - tämä varaaminen ja ostaminen siis tapahtui joskus syys-lokakuussa - lähempänä joulua lähetin veljilleni hautapaikan kuitin ja ilmoitin heille, että saavat ikiomat hautapaikat joululahjaksi minulta. Lienevätkö olleet sitten liian kauan aikaa maailmalla, pois Pohjois-Karjalasta, kun eivät oikein meinanneet tajuta asiaa ja sain selitellä sitä sitten jälkeenpäin ihan tosissani. Niin se maailma muuttaa karjalaisiakin.

Mutta joka tapauksessa lahja kelpasi ja molemmat ovat sen jo käyttäneetkin. Joten eipä mennyt hukkaan sekään lahja. Oli siis ihan kelvollinen ostos. Eikä ollut kalliskaan. Mutta sen jälkeen en olekaan sitten enää suostunut antamaan enkä ottamaan joululahjoja. En siis jouluna, kuten sen silloin ilmaisin ja tuolla edellä jo kerroin. Mutta eikös vain jotkut sukulaiset osaa senkin kiertää ja ovat nykyään tuoneet joitain lahjuksilta vaikuttavia esineitä jo ennen joulua ja väittävät samalla naama pokkana, ettei tämä suinkaan ole joululahja. Samalla pitää kyllä tunnustaa, että itsekin olen hieman lipsunut tuosta päätöksestäni. Lapsenlapsien, vunukoiden, syntyminen on muuttanut tuotakin kohtaa. Heille annan ilman muuta joululahjat, mutta en muille. Nuo vunukat kun ovat minulle aivan erikoistapauksia. Ilontuojia.

Palaan vielä yhteen tapahtumaan muutama joulu sitten. Olimme joulun aluspäivinä nuorimmaiseni - silloin ja yhä nykyäänkin pitkätukkaisen partaniekan ja nörttipoikani - kanssa paikallisessa supermarketissa, jossa meidän lisäksi oli muutama muutama muukin ihminen. Sisällä oli aivan hirmuinen hässäkkä, mutta niin oli kaupan parkkipaikallakin. Eräs vanhempi naiskuljettaja ei millään uskaltanut mennä P-paikalta kadulle vievälle tielle, ja jono kasvoi hänen autonsa perässään, eikä kukaan antanut tietä tai väistänyt, jotta hän olisi päässyt pois. Sanoin pojalleni, mene auttamaan tuota naista ja pysäytä tuo autojoni, että hän pääsee pois. Hän toimi kuuliaisesti isän ohjeiden mukaan ja mitä seurasi: Kun hän yritti mielestäni todella kohteliaasti ja tyylikkäästi pysäyttää erään auton, jossa kuskina oli vanha mies, tämä yritti ajaa vauhdilla poikani päälle ja heristi vielä perään nyrkkiä huutaen "Huligaani!" Ketähän hän tarkoittikaan! Mutta siinä meni silloin joulumieli, enkä enää ole mennyt kauppaan joulunaluspäivinä, vaan yritän tehdä asiat valmiiksi riittävän ajoissa.

Mutta ihanaa, että joulu tulee ja kohta voimme sanoa toisillemme ortodoksiseen tapaamme:


"Kristus syntyy - kiittäkää!"

Nautitaan siis joulusta, ihmisten läheisyydestä, toistemme seurasta ja rakkaistamme sekä joulun rauhasta ja sen sanomasta.


HAP
happy

perjantai 7. joulukuuta 2012

7. Vanhustensuojeluilmoitus

Kuuntelin juuri uutisia - tosin hieman ajastaan jäljessä, pienellä viiveellä, kun piti tehdä se tietokoneelta YLE Areenalta. Digiboxini oli yhä rikki, enkä osannut päättää mitä teen: korjautanko sen (sillä sisällä on pari vuorokautta erilaisia katsomattomia elokuvia), hankinko kokonaan uuden vai ostanko ihan uuden telkkarin (entinen on tosi hyvä, kunnossa, mutta kamalan suuri rotisko). Mutta onhan tässä aikaa ...

Uutisissa kerrottiin äskettäin uudesta vanhuslaista, jonka tiimoilta tulee kai käyttöön aivan uusi termi ja tapa vanhuksista huolehtimiseen: vanhustensuojeluilmoitus. Wau! Nyt päästään pian käräyttämään huonosti vanhuksia hoitavia ihmisiä.

Minulle on tutumpi se vanha, sekin vasta uutisissa jälleen esille nostettu: lastensuojeluilmoitus, jota työssäni valitettavasti jouduin aina silloin tällöin tai itse asiassa melko usein tekemään. Olin siirtänyt sen pois opettajilta, jotteivät he olisi joutuneet pahaan välikäteen huoltajien kanssa ja tein ilmoituksen aina itse koulun edustajana, rehtorina. Ilmoituksen tekeminen ei ollut koskaan helppoa minulle, mutta ei se ollut näköjään helppoa vastaanottajillekaan, kun yrittivät usein laistaa velvollisuuksistaan.

Muistan tapauksen, kun äiti oli mennyt poikaystävänsä luo lähikaupunkiin "riiuureissulle" muutamaksi päiväksi ja jättänyt pienen ekaluokkalaisen hoitamaan pientä sylivauvaa kotiin. Oppilaan kaverien kertoman perusteella ja pyynnöstäni terveydenhoitaja kävi kurkkaamassa postiluukusta (koska äiti oli kieltänyt avaamasta ovea, lapsi ei avannut ovea ovikellon soidessa), tilanteen vakavuus selvisi ja soitin heti sosiaalivirastoon, jotta menisivät sinne välittömästi. Pieni 7-vuotias hoiti kotona sylivauvaa, huh! Sosiaalitäti sanoi, ettei nyt voida, kun ei ole henkilökuntaa, eikä tämä ole edes oikea luukku, johon soitan, asia kuuluu toiselle, ko. alueen sosiaalitädille. Voisinko palata asiaan muutaman päivän päästä.


Perhana! Vereni kuohahti ja täti sai sen kohta tuta. Tulin lankoja pitkin hänen korvaansa ja ilmoitin, että kohta näet minut ihan livenäkin, ellei rupea tapahtumaan. Kyse on siis kahdesta PIENESTÄ lapsesta, jotka ovat heitteillä, yksin, avuttomina, toinen vielä vauva. Nyt ei odotella. No - täti kai säikähti - tunsi minut - ja asia alkoi "rullata", mutta pahasisuinen maineeni levisi virastossa, millä oli sittemmin kyllä hyvätkin puolensa, kun myöhemmin asioin heidän kanssaan. Asiat yleensä rullasivat eteenpäin ja he tiesivät, että  tarkistan asian aina jälkeenpäinkin - kaiken varalta.

Kerron toisenkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Taas oli lastensuojelutapaus ja sosiaalivirasto ei oikein asiaan taas lämmennyt. Päätin tehdä kotikäynnin rehtorina. Lapsi - siis oppilas, kun ei ollut kotona vaan toisten ihmisten hoidossa, yksinhuoltaja, missä lie. Lapsi oli ollut toisten hoidossa jo jonkin aikaa. Ei suinkaan sijoitettuna, vaan huoltajan sinne viemänä. Olin taas jo hieman kiihdyksissä matkalla sinne, kun tuli mieleeni erilaiset turvallisuusasiat ja soitin poliisille pyytääkseni siellä olevaa sosiaalityöntekijää mukaani. Ei ollut paikalla, joten menin hakemaan jonkun mukaani sosiaalivirastosta. Sieltä ei kuitenkaan ensin löytynyt ketään ja sitten eräs perimmäisestä huoneesta löytynyt hentoääninen, minua selvästi hieman pelkäävä nainen kertoi, että yksi saattaisi olla huoneessaan, tuolla toisessa siivessä. Sinne.

Huoneesta löytyi juuri neuvottelun päättänyt mies, joka hieman pöllähtäneenä katseli minua, kun tulin paikalle ja sanoin ilman minkäänlaisia valtuuksia: "Takki päälle ja mukaan - menemme kotikäynnille." En ole varma, tunnistiko hän minut, mutta ei hän erikoisemmin vastustellutkaan "käskyäni". Sanoi varovasti: "Saisinko käydä ensin vessassa?" Vastasin: "Lupa myönnetty, mutta käy pikaisesti." Ja sitten mentiin ja asia selvisi aikanaan kohtuullisen hyvään malliin, vaikka tämä "oikea", poissaollut huoltaja uhkasikin minut pariinkin kertaan viedä oikeuteen vastaamaan omavaltaisista tekosistani ja mitä kaikkea uhkasikaan. Olen kuitenkin yhä vapaa ja tyytyväinen, että tuli tehtyä jotain.

Siis tuollaisia muistoja lastensuojelusta. Mutta millaistapa on sitten vanhustensuojelu. Saapas nyt nähdä! Paljonhan vanhusten vaikeista oloista ja lähes heitteillejätöstä on puhuttu ja kuten jossain blogissani kirjoitin, joku neropatti ehdotti jo joku vuosi sitten vankien sijoittamista vanhainkoteihin ja vastaavasti taas vanhusten sijoittamista vankiloihin. Kummassakin tapauksessa kun kohteena olevien henkilöiden osalta laitoksen toiminnon teho ja vaikuttavuus sekä taloudellisuus vähintään tuplaantuisivat: vanhukset saisivat hyvää kokopäiväistä hoitoa ja silmälläpitoa lokoisissa oloissa ja vangit tuntumaa todelliseen rangaistukseen, jopa niin että heidän vessakäynnit, aivan kuten vanhuksillakin, jätettäisiin tarvittaessa kovennettuna rangaistuksena yhteen päivässä, muun ajan saisivat olla vaipoissa sekä ruoka voitaisiin tarjoilla kylmänä ja näin pärjättäisiin tosi vähällä henkilökunnalla ja pienillä kuluilla.

No katsotaan nyt kuitenkin, millaiseksi tämä uusi vanhuslaki muotoutuu. Lohdullista siinä on ajatella se, että jokainen noista päättäjistä vanhenee itsekin. Tosin he nauttivat nyt sellaista palkkaa ja myöhemmin kohtuullista eläkettä ja lisäeläkkeen lisäeläkettä, että sillä kyllä voi sitten ostaa sen, mitä puuttuu - yksityiseltä sektorilta. Tasan siis ei käy onnen lahjat aina vanhuksillakaan. Jospa joku keksisi vahvistuttaa Eduskunnassa lain, että kunnallisilta ja valtakunnallisilta päättäjiltä kiellettäisiin yksityiset hoiva- ja terveydenhoitopalvelut toimiessaan näissä päättäjä- ja vaikuttajatehtävissään ja sitten eläkkeelle siirtyessään. Heidän tulisi siis käyttää julkisia palveluja. Saattaisivat asiat parantua nopeasti.


HAP
happy

maanantai 3. joulukuuta 2012

6. Yksinolo toisinaan on terveellistä, usein kuitenkin ei

Toisaalta omassa elämässään ristiriitainen, toisaalta huippulahjakas irlantilaissyntyinen näytelmäkirjailija ja prosaisti ja runoilija viktoriaanisessa Lontoossa, Oscar Wilde, on sanonut:

"Minusta on erittäin terveellistä viettää aikaa yksin.
Täytyy tietää, miten olla yksin
ja olla toisen määrittelemätön henkilö."


Kokeilin aivan äskettäin tuota yksin ajan viettämistä, kun suljin puhelimeni, ja kun sattumalta - kuten jo aikaisemmin jossain taisin kertoa - digiboxinikin hajosi. Tuo aika oli kaksijakoinen: siinä oli hyvät puolensa ja huonot puolensa. Tämä siksi, että lienen kuitenkin tyypiltäni aika sosiaalinen ihminen, karjalainen, joka kaipaa läheisiään ja ystäviään, ihmisiä ja heistä erossa oleminen ei ole kivaa. Mutta samalla tuossa pienessä mediapaastossa minulla oli aikaa itselleni, ajatuksilleni ja kirjoittamiselle. Siivoamaan - kuinka ollakaan - en vielä pystynyt, se olisi kai vaatinut rankemman kuurin. Mutta useamman jutun sain valmiiksi ja jopa julkaistuksi tai odottamaan sellaista. Tämänkin.

Ajankohta - tällainen synkkä pimeä syksy - ei myöskään liene paras aika viettää aikaa yksinäisyydessä. Mutta se on kyllä tehokasta. Onneksi senkin sotki jollain tavoin hirmuinen Antti-myrsky ja kokonaan sitten muutti valkoisen lumen tulo maahan valaisemaan maailmaa. Olen monena vuonna haaveillut pääsystä pakoon jonnekin kauas tästä synkästä, loskaisesta ajanjaksosta. Aikaisemmin se ei ollut työn takia mahdollista, nyt ovat muut syyt tulleet väliin ja torpanneet lähdön. Siksi olen aktiivisesti ryhtynyt poistamaan noita lähdön estoja siltä osin, kuin se on mahdollista. Jospa siis ensi syksynä. Tosin me kaikki vanhenemme, laiskistumme ja asioiden tekeminen hidastuu tai jopa vaikeutuu. siksi katsotaan nyt. Haaveilla kuitenkin aina voi.

Yksinolo voi toki olla piinallistakin. Tai jopa lähes tappavaa ja silloin se ei ole hyväksi, eikä sitä pitäisi jatkaa eikä antaa tapahtua. Mutta aina ei voi valita. Elämä vain kuljettaa joitain meistä niin, että tuollainenkin tilanne on mahdollista. Muistan joitain iäkkäämpiä, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneitä ystäviäni, jotka kaihomielin muistelivat vanhoja ystäviään, jotka jo olivat kuolleet tai sitten sellaisessa huonossa kunnossa, ettei heitä voinut tai saanut enää tavata. Heistä elämä tuntui usein yksinäiseltä, kun ei ollut oman ikäluokan kavereita. Yksi tällainen ystäväni oli vanha Mannerheimin Päämajan upseeri, erään maineekkaan upseerin adjutantti, reservin majuri, josta tuli todella hyvä ystäväni, kun toimin Päämajan eli nykyisen Päämajakoulun rehtorina työssäoloaikanani.

Usein istuimme viinilasin ääressä ja muistelimme hänen tuonilmaisiin siirtynyttä vaimoaan, jonka minäkin tunsin ja jota hän oli suunnattomasti rakastanut ja joka oli ollut hänen tukensa ja turvansa kaikissa asioissa. Perustimme myös kolmannen, yhteisen ystävämme Teuvon, kanssa leikkimielisen "Kolmen muskettisoturin klubin" ja noissa merkeissä sitten kokoonnuimme milloin missäkin, Helsingissä, hänen asuinpaikkakunnallaan tai Mikkelissä - siis hänen entisessä ja hänen elämäänsä suuresti vaikuttaneessa työskentelykaupungissaan tai joskus jossain muualla. En tiedä kuka meistä oli kuka: Arthos, Porthos tai Aramis vai ehkä jopa d'Artagnan, mutta se ei enää ollutkaan oleellista. Oleellista oli ystävyys ja yhdessäolo. Voi niitä hauskoja omia Marskin lounaita tai illallisiamme Mikkelin klubilla ja niitä tuhansia juttuja ja tarinoita, joita saimme silloin kuulla Päämajasta ja sen ihmisistä.

No hänkin pääsi Liisansa luo, mutta vasta reilusti yli ysikymppisenä - koko ajan terävänä ja asioihin ja maailman menoon perehtyneenä, sanavalmiina ja - koko ajan - hyvänä ystävänä. Olkoon hänen kuten Liisankin muisto ikuinen!

Hän opetti minulle paljon ystävyyden ja yksinäisyyden suhteesta. Siksi soittelimme usein ja jaoimme aikaamme ja ystävyyttä toisillemme tälläkin tavoin. Miksi ihmiset eivät tekisi näin hieman useamminkin ja laajemmin! Miksi aina pitää sattua jotain, ennen kuin joku sukulainen soittaa? Etkö voisi vain lähteä ja mennä ystäväsi luo tai soittaa hänelle ja kysyä häneltä: "Mitä sinulle kuuluu? Minulla on ollut ikävä sinua. Olen kaivannut sinua ja seuraasi" Puhelimet meillä on aina mukana, vessassa, kaupungilla, kaikkialla. Kyllä me toisemme tavoitamme, jos vain haluamme.

Aina aika ajoin saamme lukea lehdistä tai kuulla telkkarista uutisia yksinäisistä ihmisistä, jotka löytyvät kotoa kuolleena. Joskus he ovat olleet kuolleena useita viikkoja tai jopa kuukausia. Pahimmillaan taisi olla niin, että ruumis oli löydettäessä muumioitunut. Hirveää! Eikö noilla ihmisillä ollut lapsia tai edes joitain sukulaisia, jotka olisivat olleet kiinnostuneita heistä? Jos ei, missä olivat ystävät? Entä kirkko? Tai muut lähimmäistyötä tekevät hyväntekeväisyysjärjestöt? Eivätkö he löydä tuollaisia ihmisiä ja tee jotain? Liian paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta.

Tai voisi ollakin. Entäpä jos sinä ja minä tekisimme jotain. Kun nyt olet lukenut tämän juttuni, ota puhelin käteesi, soita siskollesi, veljellesi, äidillesi, isällesi, lapsellesi, ystävällesi, läheiselle tai kaukaiselle sukulaisellesi - kelle tahansa, jota et ole nähnyt pitkään aikaan tai josta et ole kuullut mitään. Tai johon olet jostain mitättömästä syystä ehkä "törähtänyt". Ilahduta häntä soitollasi. Kutsu käymään ja mene itsekin käymään. Tee jotain! Kohta on joulu - Kristuksen syntymän juhla. Ei sitä pitäisi eikä saisi viettää yksin, jos sitä ei jostain syystä niin välttämättä halua.


HAP
happy

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

5. Minäkö muka vanha!

Olen viimeaikoina tarkkaillut itseäni ja vanhenemistani. Ai, minäkö muka vanha! Vanhenenko siis minäkin samalla tavalla, kuin näyttäsi joidenkin kohdalla tapahtuva? Onko minun vanheneminen yhtä ulospäin näkyvää ja ympäristössä tuntuvaa kuin joillakin muilla? Millaista on sitten tuo "silmiinpistävä" vanheneminen? 

Kuten yleensä, jos joku asia herättää huomiota toisissa, se on joko myönteistä tai kielteistä, yleensä kai kielteistä. Normaalius - mitä se sitten yleensä onkaan ja etenkin mitä se sitten tässä tapauksessa onkaan - ei nosta suurempia aaltoja.

En tiedä, perustuuko käsitykseni joihinkin tutkimuksiin, mutta omaan empiiriseen kokemukseen kyllä, että ihmisen monenlaiset tavat ja tottumukset korostuvat, vahvenevat tai voimistuvat, vanhetessamme. Ja kummallista kyllä, kielteiset enemmän kuin myönteiset.

Jos olet vaikka saita, siivousintoilija, helposti suuttuva, muiden asioihin puuttuva, äreä, niin ne ovat seikkoja, jotka helposti kertaantuvat ja lisääntyvät potentiaalisella tavalla vanhetessa. Jotkut noista ovat asioita, joiden lisääntyminen johtunee lisääntyneestä ajasta, jonka vanheneva ihminen voi käyttää toisten ihmisten ja oman ympäristönsä tarkkailuun. Ei se minusta ole mitenkään paha asia, jos vanhus tarkkailee, ei millään tavalla, mutta jos hän tekee niistä sitten päätelmiä pahansuopaisuuttaan, ilkeyttään tai jotenkin muuten kielteiseltä kannalta, silloin on varmasti syytä pysähtyä, katsoa peiliin, pohtia tekojaan ja korjata asennettaan. Näin minä tekisin.

Katkeruus on melkoinen voima vanhuksenkin elämässä. Katkeruutta on monenlaista: työstä saatua, avioliiton tuomaa, sairaudesta johtuvaa tai melkein mistä vain ammennettua, jos on ollut mukana erilaisissa asioissa ja jos ei ole mitään muuta tekemistä. Joku ei joskus ole arvostanut tekemääsi työtä, uhrausta, saavutustasi sillä tavalla, kuin ehkä odotit. Joskus vanhuksen katkeruus saattaa johtua pelkästään siitä, että hän tuntee itsensä sairauksiensa ja elämänsä keskellä käyttökelvottomaksi, raakiksi, työhön kykenemättömäksi, jolla ei enää ole muuta kuin "jätearvo" ja joka tuntee aina olevansa vain toisten tiellä. Joku kokee, että entinen työpaikka ei muista, lapset unohtavat, työkaverit unohtavat, löyhemmät "ystävät" katoavat, yksinäisyys saa sijaa ja peittää kohta alleen kaiken. Paljon on siis riskejä vanhenemisessakin. Unohda ne - sinä olet sellaisenaan arvokas ihminen, aloita sinäkin arvostaminen itsestäsi.

Katkeruuden voisi tosin myös valjastaa hyvän tekemiseen. Sen voi yrittää havaita tai kysyä lähimmäisiltään, vaikutanko jo katkeralta. Ja jos näin on, muuta asennetta, tee hyvää, toimi, ole aktiivinen elämässäsi. Älä kysy toiselta, miksi et tullut kirkkoon, rukoile hiljaa, että hän tulisi, auta jotenkin, että hän pääsisi kirkkoon, pyydä kyytiin. Älä ärsyynny siitä, että naapurin rouva pysäköi autonsa ulko-oven eteen, mene auttamaan häntä lastenrattaiden ja kauppakassien kanssa, että hän pääsisi kotiin laittamaan ruokaa perheelleen tai pyydä syömään luoksesi tai vie hänelle, jos sinulta jäi yli ruokaa omasta yltäkylläisestä ateriastasi.

Asia, josta usein ärsyynnymme, ovat kiellot ja käskyt. Joku ärsyyntyy ihmiselle, joka puhuu sinulle tupakanpolton kieltämisestä parvekkeella, ja pahoittaa siitä mielensä. Turhaan! Tuollaiseen tilanteeseen minulla on hyvä kasku muistissani. Kasku, joka lisäksi on totta ja jota mielestäni voisi kai käyttää - mene ja tiedä - tuossakin tapauksessa:

"Sahanomistaja P. oli palaamassa kotiinsa railakkaasta ravintolaillasta läpi Mikkelin torin, kun pissahätä yllätti hänet - vanhan miehen - täysin. Sahanomistaja meni toriaidan viereen ja lorautti eritteensä kaikessa rauhassa aidan vieraan. Mutta valpas poliisikonstaapeli, jotka siihen aikaan liikkuivat ulkonakin ja jopa kävelivät siellä myöhäiseenkin aikaan, siis silloin, kun kaupungilla sattui ja tapahtui yleensä jotain. Niinpä nytkin poliisi seisoi pian sahanomistajan vieressä, kaivoi sakkolappukansionsa esille ja alkoi kirjoittaa sakkoa, sanoen, että se olisi sitten 50 markan lasku tuosta pissaamisesta. Sahanomistaja ei siitä suuremmin hätkähtänyt, vaan kaivoi kukkaronsa esille, otti sieltä satasen ja sanoi: "Tossa on satanen, kuse sinäkin!"

Muutamia vuosia on maailmalla kiertänyt teksti, joka on yleensä nimetty joko "Abbedissan rukoukseksi" tai "Naisen rukoukseksi". Minusta on väärin kohdistaa se pelkästään naisiin, vaikka se olisi - kuten kaupunkilegenda väittää - löytynyt jostain nunnaluostarin kirjoituksista. Siksipä teen sen ruotsalaisittain tasa-arvoiseksi ja "sukupuolineutraaliksi" - Ruotsissahan ei enää saa sanoa miespuolisesta eli uroksesta 'han' tai naispuolisesta eli naaraasta 'hon' vaan sukupuolineutraalisti androgyymistä 'hen'. Tässä siis tuo meidän vanhenevien ja miksei nuoremmillekin sopiva toivomus ja pyyntö "androgyymisti" sanottuna:

Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä, että minulle karttuu ikää ja jonakin päivänä olen vanha. Varjele minua puheliaisuudelta ja varsinkin siltä luulolta, että minun täytyy sanoa mielipiteeni joka asiasta ja tilanteesta. Päästä minut taipumuksestani pyrkiä järjestämään muiden ihmisten asiat.

Vapauta ajatukseni takertumasta loputtomiin yksityiskohtiin. Anna minulle siivet päästä nopeasti asiaan. Opeta minulle armeliaisuutta, että kuuntelisin toisten valituksia. Auta minua kestämään ne kärsivällisesti. Mutta sinetöi huuleni, etten puhuisi omista vaivoistani, vaikka ne lisääntyvät ja niistä kertominen on vuosi vuodelta hauskempaa.

Auta minua oppimaan se suurenmoinen läksy, että minäkin saatan erehtyä. Anna minun pysyä kohtalaisen hyvänä. Pyhä en halua olla, sellaisten kanssa on joskus ylen vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen ei ole ihana luomus.

Tee minusta ajattelevainen, mutta ei synkkä; avulias, mutta ei komenteleva. Niin suunnatonta viisautta kuin minulla on, on sääli olla käyttämättä viimeistä rahtua myöten. Mutta Sinä tiedät, Herra, että haluaisin kuitenkin pitää muutaman ystävän elämäni iltaan asti.

Aamen.

HAP
happy

lauantai 1. joulukuuta 2012

4. Kaikella on (hyvä) tarkoituksensa

Olin väsynyt. Tarvitsin vaihtelua, ympäristön muutosta. Ajattelin lähteä autollani ajamaan Tampereelle ja minne kaikkeen sitten sen jälkeen ajattelinkaan mennä. Luoja järjesti tosin ja teki hirmuisen Antti-myrskyn enkä päässytkään lähtemään. Hyvä näin, sillä perjantaina illalla olin jo lähes 39 asteen kuumeessa. Olisipa ollut hankalaa olla tuiskussa kuumeisena liikkeellä.

Ennen kuin ajattelin lähteä, mielessä kävi torstaina ajatus parista lasillisesta punkkua aivomyrskyn laannuttamiseksi. Kun siivosin hyllyä, punkkupullo putosikin lattialle. Ei se särkynyt, mutta en uskaltanut lasisirujen pelossa maistaakaan. Seuraavana päivänä olikin sitten jo kuumetta. Mitenkähän ne olisivat sopineet yhteen!

Laitoin puhelimen kiinni - niin kuin taisin jo jossain sanoakin - halusin olla rauhassa vahvasti ajatuksia keikutelleen kirkolliskokouksen jälkeen. Ajattelin katsella telkkaria ja nollata ajatuksiani. Katsoinkin melkein loppuun nauhoittamani edellisen jakson "Paljastavista valheista", kun - bing - digiboxi hajosi. En katsele enää. Lepään ja luen ja kirjoitan ja kuuntelen YLE Areenalta Riston valintaa. Kiitos ystävälleni Ristolle mainiosta ohjelmasta.

Kaikella on siis tarkoituksensa. Mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta. mutta emme vain sitä päivän arjessa ja kiireessä aina huomaa. Pitäisikö? Ei varmaan, sillä silloin elämästä saattaisi tulla liian vaikeaa, kun kyttäisi kaikessa: mitä, miksi.

Mutta luulen, että meidän kaikkien elämässä on lukuisia tapahtumia, jotka ovat sitten avautuneet meille vasta jälkikäteen. Silloin ajattelemme, olipa hyvä, että näin kävi, eikä toisin. Itseltäni löytyy tällaisia todella monta ja olen kaikista niistä äärettömän kiitollinen Luojalleni, joka on järjestänyt elämäni noiltakin osin oikein.

Pidän paljon erilaisista mietelauseista ja ajatelmista. Niihin on usein kiteytetty loistavia ajatuksia elämästämme pohdittavaksemme. Käännän niitä aika ajoin englannista ja laitan vaikka Facebookiin kukkakuvien tai muunlaisten kuvien kera. Voi olla, että tämänkin alempana kohta tulevan olen jo laittanut sinne - en muista - ja voi olla, että olen kääntänyt sen siellä eri tavoin - tuo kielitaitoni kun on todella vajavainen. Mutta eipä sillä varmaankaan ole väliä. Vain hyvällä ajatuksella on väliä.

Tässä kuitenkin vielä ajatuksia roomalaiskatoliselta Kalkuttassa vaikuttaneelta albanialaissyntyiseltä nunnalta, siviilinimeltään Agnes Gonxha Bojaxhiu, mutta jonka me kaikki tunnemme paremmin äiti Teresana. Hän syntyi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä Osmannien valtakunnassa Skopjessa ja kuoli lähes ysikymppisenä kaukana kotoaan Intiassa, missä hän teki laupeudentyötänsä "Rakkauden lähetyssisaret" -nimisessä sääntökunnassa. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon ja myöhemmin kuoleman jälkeen roomalaiskatolinen kirkko julisti hänet vuonna 2003 autuaaksi, joka sananmukaisesti tarkoittaa kiristinuskossa siis 'pelastetuksi', yliluonnollisella tavalla onnelliseksi. Kreikassa tuo sana on usein etunimenäkin käytetty 'makarios' - 'autuas, ikuisesti onnellinen', jota käytetään tilasta, jossa saa olla Jumalan yhteydessä.

Äiti Teresa on sanonut sekä  tähän tekstin aiheeseen (ei siis niinkään minuun eikä tekemisiini tai tekemättä jättämisiini) ja viime aikaiseen tilanteeseen, jossa olin, mielestäni sopivasti:

"Ihmiset ovat usein kohtuuttomia ja itsekeskeisiä.
Anna heille silti kuitenkin anteeksi.
Jos olet ystävällinen, ihmiset voivat syyttää sinua taka-ajatuksista.
Ole
silti kuitenkin kiltti.
Jos olet rehellinen, ihmiset voivat huijata sinua.
Ole
silti kuitenkin rehellinen.
Jos löydät onnen, ihmiset voivat olla mustasukkaisia.
Ole
silti kuitenkin onnellinen.
Hyvä, jonka teet tänään, unohdetaan jo huomenna.
Tee
silti kuitenkin hyvää.
Annat maailmalle parasta, mitä sinulla on, ja se ei ole tarpeeksi. Anna
silti kuitenkin parasta."
HAP
happy