---
Kohta on joulu ja joulupukki tuo lahjoja kilteille lapsille. Sitä ennen ennättää näköjään kuitenkin tapahtua vaikka mitä. Paniikinomainen jouluhössötys on totaalisesti vallannut ihmiset. He ryntäilevät suin päin kuin "päättömät kanat" sinne ja tänne - ikään kuin etsisivät jotain. Toivottavasti löytävät. Minä en sillä lailla ryntäile - en enää.
Se taisi olla vuosi 2000, kun viimeksi lähetin joulukortteja. Asuin silloin Kreikassa, Ateenan lähellä Palio Pendelin kylässä Moni Pendelissä eli Pendelin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostarissa - en tosin munkkina vaan kuten joillekin hassutellen kerroin, "lomitusmunkkina", mutta todellisuudessa tittelillä "independent researcher". Silloin - joulun alla - oli ajatuksena kertoa kaikille "joulukorttitutuille", etten ole Suomessa, vaan tonttuilen muualla. Olin kai siihen asti kuuliaisena kansalaisena lähettänyt lukemattomia joulukortteja tutuille ja täysin tuntemattomille, joille vain piti jostain syystä lähettää kortti. Miksi piti? En oikeasti enää tiedä - vai olisikohan etten muista.
Välissä oli lyhyt, varmaan vain yhden joulun kestänyt "joulukirjevaihe". Lähetin sellaisisen "pidennetyn joulukortin" tutuille, joita harvemmin tapasin tai joista ei kuullut niin usein , toki muillekin joulukorttikavereille. Se siis oli sellainen omasta ja perheeni elämästä kertova joulukirje. Pääsääntöisesti se oli samanlainen kaikille, mutta tein siihen aina joitain pikku editointeja riippuen hieman kirjeen saajasta. Sekin loppui aika pian omaan laiskuuteni ja kirjoittamisen työläytensä vuoksi. Nyt on menossa jonkinlainen jälkijäähdyttely, jota toteutan soittamalla joulutervehdykseni sellaisillekin, joille en niin monta kertaa vuodessa soita. Ihmisten määrä on tuosta alun joulukorttisaajista sitten pienentynyt. Liekö syynä oma toimintani vai heidän toiminta. Tiedä häntä!
Kortti oli kai jonkinlainen silloisen sosiaalisen median korvike tai olisiko ollut peräti jonkinlaisen sosiaalisen käyttäytymisen reliikki. Jotta olisit ollut tietyllä tavoin sosiaalisesti arvostettu ja kelvollinen - kreikkalainen sanoisi tietyssa tilanteessa "axios" - sinun piti huokailla ja kertoa tutuillesi, kuinka monta kymmentä tai sataa korttia piti TAAS tänä vuonna kirjoittaa. Postimerkit oli aina loppu, joskus kortitkin, kun ei raaskinut ostaa niitä kaupasta, vaan yritti käyttää Invalidiliiton tai sokeiden (anteeksi tuo sana, mutta en tiedä, mitä sanaa heistä saa nykyään käyttää) "ilmaiseksi" kotiin lähettämiä kortteja (siis ilmaiseksi, niin ettei maksanut niistä pyydettyä vapaaehtoista maksua).
Ja joulun jälkeen oma saamani joulukorttipino oli kaikkien vierailijoiden nähtävillä olohuoneessa parhaalla paikalla. Sain "elvistellä", näin monta ystävää minulla on, katso vaikka. Nykyään se on paljon helpompaa, kun kaikki näkevät tuon saman jo suoraan Facebookin kaverimäärästä, ei tarvita tuollaista rahaa ja aikaa vievää rituaalia. Paitsi, että ne Fb-kaverit pitää jotenkin hankkia. Eihän niillä muuten voi retostella. Siksi niitä sitten kaiketi hankitaankin ihan miten sattuu ja melkein ketä vain. Vain erästä dosenttia jokunen kuulemma vierastaa sattuneesta syystä, kun hän yrittää päästä kaveriksi. Muut menee keposesti läpi valintaseulan.
No joka tapauksessa - tuon jälkeen en ole kortteja omassa yksityiselämässäni enää kirjoittanut. Asiaa selvensi vielä sekin, että eräät vanhat sukulaiset, joille ihan oikeasti piti lähettää joulukortti, olivat jo kuolleet. Työssä lähettelin niitä vielä pakon edessä, kun sihteeri kantoi ne eteeni käskyllä: "Allekirjoita!" Eipä siinä ollut paljon muita mahdollisuuksia. Mira muuten oli ja on mainio tehopakkaus, ja minun ns. "esimiesasemani" ei ollut minkäänlaista valuuttaa tällaisten tärkeitten asioiden edessä. Silloin Mira tuli kädet puuskassa huoneeseeni ja antoi määräyksiä ja minä tottelin.
Pian tuon vuoden 2000 jälkeen tein toisenkin radikaalin muutoksen elämässän. Se koski joululahjoja, joita en antanut enkä ottanut vastaan jouluna. Huomaa tuo loppukaneetti: jouluna, siihen palaan vielä. Mutta ennen sitä taisin antaa viimeisen joululahjani veljilleni. Se tosin hieman heitä hämmensi, mutta kumpikin on nyt kuitenkin jo käyttänyt lahjansa. Kerronpa tuonkin tarinan.
Olin Kolilla, missä pidettiin sillä kertaa tosi tylsää Itä-Suomen rehtoripäiviä ja karkasin sieltä kesken koulutuksen Joensuuhun, jonne lienee matkaa noin 60 km. Matkalla sinne tajusin, että nythän on vielä virka-aika ja voisin asioida Joensuun ortodoksisen seurakunnan kansliassa, jonne minulla olikin tarkoitus olla muutenkin yhteydessä. Niinpä kansliaan ja kysymys: "Haluaisin itselleni hautapaikan ortodoksiselta hautausmaalta vanhempieni vierestä. Onnistuuko asia nyt, kun olen sattumoisin paikan päällä ja vielä hengissä?" Kanslisti vilkaisi karttaa ja minua ja totesi, ettei onnistu, siinä ei ole tilaa. Kun tunsin tilanteen maastossa, väitin tietysti vastaan ja sen seurauksena menimme suntion kanssa katsomaan paikan päälle hautausmaalle. Ja olihan siinä tilaa vaikka kuinka. Suntion mielestä kolme paikkaa. Sanoin heti: "Otan ne kaikki." Ja ei kun takaisin kansliaan papereita tekemään.
Kanslisti kysyi tietysti: "Millä nimellä hautapaikat varataan?" Sanoin hänelle itseni lisäksi vanhemman ja nuoremman veljeni nimet, molemmat kyseisen seurakunnan jäseniä. Sain kuitit jokaisesta hautapaikasta, maksoin kohteliaasti ja tosi tyytyväisenä vaaditun summan ja lähdin onnellisena pois. Myöhemmin - tämä varaaminen ja ostaminen siis tapahtui joskus syys-lokakuussa - lähempänä joulua lähetin veljilleni hautapaikan kuitin ja ilmoitin heille, että saavat ikiomat hautapaikat joululahjaksi minulta. Lienevätkö olleet sitten liian kauan aikaa maailmalla, pois Pohjois-Karjalasta, kun eivät oikein meinanneet tajuta asiaa ja sain selitellä sitä sitten jälkeenpäin ihan tosissani. Niin se maailma muuttaa karjalaisiakin.
Mutta joka tapauksessa lahja kelpasi ja molemmat ovat sen jo käyttäneetkin. Joten eipä mennyt hukkaan sekään lahja. Oli siis ihan kelvollinen ostos. Eikä ollut kalliskaan. Mutta sen jälkeen en olekaan sitten enää suostunut antamaan enkä ottamaan joululahjoja. En siis jouluna, kuten sen silloin ilmaisin ja tuolla edellä jo kerroin. Mutta eikös vain jotkut sukulaiset osaa senkin kiertää ja ovat nykyään tuoneet joitain lahjuksilta vaikuttavia esineitä jo ennen joulua ja väittävät samalla naama pokkana, ettei tämä suinkaan ole joululahja. Samalla pitää kyllä tunnustaa, että itsekin olen hieman lipsunut tuosta päätöksestäni. Lapsenlapsien, vunukoiden, syntyminen on muuttanut tuotakin kohtaa. Heille annan ilman muuta joululahjat, mutta en muille. Nuo vunukat kun ovat minulle aivan erikoistapauksia. Ilontuojia.
Palaan vielä yhteen tapahtumaan muutama joulu sitten. Olimme joulun aluspäivinä nuorimmaiseni - silloin ja yhä nykyäänkin pitkätukkaisen partaniekan ja nörttipoikani - kanssa paikallisessa supermarketissa, jossa meidän lisäksi oli muutama muutama muukin ihminen. Sisällä oli aivan hirmuinen hässäkkä, mutta niin oli kaupan parkkipaikallakin. Eräs vanhempi naiskuljettaja ei millään uskaltanut mennä P-paikalta kadulle vievälle tielle, ja jono kasvoi hänen autonsa perässään, eikä kukaan antanut tietä tai väistänyt, jotta hän olisi päässyt pois. Sanoin pojalleni, mene auttamaan tuota naista ja pysäytä tuo autojoni, että hän pääsee pois. Hän toimi kuuliaisesti isän ohjeiden mukaan ja mitä seurasi: Kun hän yritti mielestäni todella kohteliaasti ja tyylikkäästi pysäyttää erään auton, jossa kuskina oli vanha mies, tämä yritti ajaa vauhdilla poikani päälle ja heristi vielä perään nyrkkiä huutaen "Huligaani!" Ketähän hän tarkoittikaan! Mutta siinä meni silloin joulumieli, enkä enää ole mennyt kauppaan joulunaluspäivinä, vaan yritän tehdä asiat valmiiksi riittävän ajoissa.
Mutta ihanaa, että joulu tulee ja kohta voimme sanoa toisillemme ortodoksiseen tapaamme:
"Kristus syntyy - kiittäkää!"
Nautitaan siis joulusta, ihmisten läheisyydestä, toistemme seurasta ja rakkaistamme sekä joulun rauhasta ja sen sanomasta.
Mahtava lahja tuo hautapaikka :) Olen perheelleni varannut erikoisjoulun tänä vuonna, siis erikoishiljaisen. Vanhin tyttäreni saa järjestää nyt omassa kodissaan ensimmäisen kerran sukutapahtuman - minä ja "pienin perheeni" (yht. 4 henkeä) vietämme aaton kotona hissuksiin ja joulupäivänä sitten syödään yhdessä. Olen nimittäin niin uupunut, viime vuonnakin makasin makuuhuoneessa peitto silmillä kun en kestänyt hälinää ja sama juttu tänä vuonna. Miksi pilata joulu tohinalla? Ihanaa kun tytär on kasvanut emännäksi ;)
VastaaPoista